keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Project 1001, osat 246-250: Jali ja suklaatehdas, Kahden naisen rakkaus, La Roue, Polkupyörävaras ja Maa

Harrasteet niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin (mm. leffateatterissa) ovat vähentäneet elokuvien katsomista kotona niin, että tämänkin satsin elokuvat on tullut katsottua hyvinkin pitkällä aikavälillä, sillä ensimmäiset näistä elokuvista tuli katottua jo syyskuun puolella ja itse asiassa Polkupyörävaras tuli nähtyä Orionissa tämän kuun vaihteessa. Ehkä näistä 1001-projektin leffoista alkaa tippua arvosteluja tästä lähin hieman nopeammin, vaikka nytkin Night Visions painaa päälle ja pahasti. Tein sen päätöksen, etten liiemmin muistiinpanoja tee leffat nähtyäni, vaan vasta tässä kirjoitusvaiheessa muistelen aatoksiani leffoistani, joten ainakin näiden ensimmäisten elokuvien osalta muistikuvat ovat hieman hämärtyneet tässä ajan kuluessa, mistä pahoittelut.


246/1001: Jali ja suklaatehdas

Rikas suklaatehtaan omistaja Willy Wonka (Gene Wilder) järjestää kilpailun, jonka voittajat pääsevät tutustumaan hyvin visusti salaisena pidettyyn suklaatehtaaseen. Vailla nostalgiapisteitä katsottu Jali ja suklaatehdas on ihan mukiinmenevä tapaus, mutta ei ainakaan näin aikuisena tee kunnolla vaikutusta, vaikka kieltämättä suklaatehtaan karkinsävyisissä väreissä hehkuvista sisuksista paljastuu jos jonkinlaisia mielikuvituksellisia asioita. Alun suklaapaperimetsästys on ehkä hieman ylipitkä, vaikka tarjoaakin pääpahiksen arvoituksen, mikä onkin ainoa asia, minkä lopputulosta elokuvan aikana tulee mietittyä. Muuten elokuva meneekin eteenpäin vailla sen enempiä mietteitä seuratessa karikatyyrisiä lapsia (päähenkilö Charliea (Peter Ostrum) lukuun ottamatta) ja tasoa "ihan kiva" olevia musiikkiesityksiä.

Pisteitä: 3/5

247/1001: Kahden naisen rakkaus

Suomenkielisestä nimestään huolimatta kyseessä ei ole lesbokuvaus, vaan alkuperäinen nimi The Bigamist kertoo enemmän eli kaksinnaimisen maailmassa mennään. Pääosin takaumina etenevä elokuva on itse asiassa kiinnostavimmillaan ennen takaumien alkua, kun Harryn (Edmond O'Brien) tekemiset mietityttää. Kokonaisuutena elokuva on ihan katsottava peruskolmiodraama, jossa asioiden kulkeutuminen toiseen, ehkä parempaan suuntaan vältetään saippuaoopperamaisesti juuri viime hetkellä. Loppuratkaisukin toimii... tavallaan. Joan Fontaine, Ida Lupino ja O'Brien tekevät kyllä hyvän roolisuorituksen.

Pisteitä: 3/5


248/1001: La Roue

Rautatietyöläinen Sisif (Séverin-Mars) pelastaa juuri orvoksi jääneen pienen tytön, Norman (Ivy Close), junaonnettomuuden jälkimainingeissa ja ottaa luokseen asumaan, mikä tietää ongelmia Norman kasvaessa niin Sisifille kuin Sisifin pojalle Elielle (Gabriel de Gravone). La Roue on lämminhenkisyydestä huolimatta jokseenkin surumielinen tapaus tästä erikoisesta perhetilanteesta, jossa ei juurikaan ilonhetkiä koeta edes siinä vaiheessa, kun valheiden verkot alkavat paljastua. Siitä huolimatta elokuva on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan, vaikka pitkä kesto (neljä ja puoli tuntia) vähän verottaakin katselunautintoa jälkimmäisellä puoliskolla. Elokuvan aloituskohtaus puksuttavine junineen on muuten todella hieno.

Pisteitä: 4/5

249/1001: Polkupyörävaras

Vittorio De Sica -neitsyys meni tosiaan kuunvaihteessa, kun tämä klassikko näytettiin Orionissa Helsingissä käydessäni. Työssään polkupyörää tarvitsevalta Antoniolta (Lamberto Maggionari) viedään pyörä alta ja loppuelokuva sitten haeskellaankin anastettua pyörää. Kuulostaa melko yksinkertaiselta juonikuviolta ja onkin sitä, mutta De Sica on onnistunut saamaan lähtöasetelmasta hyvin toimivan. Tähän auttaa eittämättä se, että Antonioon ja hänen perheenjäseniin syvennytään tarpeeksi perusteellisesti jo ennen pyörävarkautta ja niinpä heidän ahdinkoonsa etenkin varkauden jälkeen on helppo katsojan samaistua. Näin Antonion alati kasvava epätoivo välittyy katsojalle hyvin ja tietenkin toivoo hänelle kaikkea hyvää. Samalla elokuva onnistuu olemaan välillä jännittäväkin, vaikka siinä, kuten todettua, etsitäänkin "vain" polkupyörää. Maggionari loistaa Antoniona.

Pisteitä: 4/5

250/1001: Maa

Oleksandr Dovženkon kuulemma parhaisiin taidonnäytteisiin kuuluva Maa, jossa kollektivismin uudet tuulet saapuvat pikkukylään, taitaa olla näitä elokuvia, joiden arvon jokaisen leffadiggarin on joko tunnustettava tai sitten vaiettava ainiaaksi, mutta... ei, elokuva ei vain vakuuta. Sinänsä elokuva tarjoaa näin jälkitarkasteluna ihan mielenkiintoista ajankuvaa ei vain melko yksinkertaisen tarinansa puolesta, vaan myös elokuvan sävystä tiukan(?) neuvostosensuurin vallitessa. Kollektivismin tuloa ei käsitelläkään kovin kriittisin ottein, vaan propagandan omaisesti vain positiivisena juttuna.

Katselunautinnon kuitenkin pilaa, tai oikeammin muuttaa tavoitellusta aivan toisenlaiseksi ensisijaisesti näyttelijät, jotka ylinäytellyine ilmeineen ja reaktioineen tekee elokuvan vakavaksi ottamisesta kovinkin vaikeaa, olipa kyse sitten kollektivismin vankkumattoman kannattajan (Semyon Svashenko) virneilyistä tai vanhojen mummojen itkuista. Nopeat leikkaukset kasvoista toisiin vain korostavat ylinäyttelyä. Näyttelijät saavatkin hymyilemään, mutta ääneen nauramaan saa elokuvan finaali, jossa nopeat leikkaukset tapahtumista seuraavat ihan kivasti toisiaan muun muassa rinnastaen syntymän ja kuoleman, mutta kun mukaan on ympätty myös täysin absurdeja hetkiä, joista mainittakoon mukana pyörivä alaston nainen, niin naurua ei voi välttää. Samaan hengenvetoon on todettava, että tätä montaasia edeltänyt montaasi onnistui tehtävässään ainakin vähän paremmin.

Pisteitä: 2/5

3 kommenttia:

  1. Minä olen nähnyt näistä vain suklaatehtaan, joka on ihanan kitsch sekä Polkupyörävarkaan, joka tuli jokin aika sitten Teeamalta. Jälkimmäistä en tajunnut sitten yhtään ja tunsin itseni varsin tyhmäksi.

    VastaaPoista
  2. Maa on Dovzhenkon ylistetyin elokuva, mutta ei missään nimessä sillä tapaa "helppo" teos kuin Eisensteinin Potemkin, vaan vaatinee useammankin katselukerran, ennen kuin aukeaa - jos aukeaa sittenkään. La Roue on todella hieno elokuva, vielä kun tuon näkisi joskus alkuperäisessä muodossaan. Polkupyörävaras puolestaan... ehta klassikko, joka toimii joka kerta, suosikkini De Sican elokuvista.

    VastaaPoista
  3. Marile, vähän sama tunne tuli mulle tosta Maasta.

    Kari, joo, kyllä Potemkin mulle selvästi Maata paremmin toimi. Ehkä en vaan tajuu... tai ehkä pitäisi ottaa leffa ajoittain uusintakatseluun, jos vaikka aukeaisi; ei ole kovin pitkä leffa, joten siinä mielessä joskus vaikka voisikin. Polkupyörävarkaan jälkeen tuli vähän sellanen olo, että hitto kun en ehdi muita De Sicoja näkemään Orionissa, vaikka Helsingissä välillä pyörinkin, mutta tuon jälkeen ihan mielellään niitä muitakin lähtee katselemaan.

    VastaaPoista