keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Project 1001, osat 246-250: Jali ja suklaatehdas, Kahden naisen rakkaus, La Roue, Polkupyörävaras ja Maa

Harrasteet niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin (mm. leffateatterissa) ovat vähentäneet elokuvien katsomista kotona niin, että tämänkin satsin elokuvat on tullut katsottua hyvinkin pitkällä aikavälillä, sillä ensimmäiset näistä elokuvista tuli katottua jo syyskuun puolella ja itse asiassa Polkupyörävaras tuli nähtyä Orionissa tämän kuun vaihteessa. Ehkä näistä 1001-projektin leffoista alkaa tippua arvosteluja tästä lähin hieman nopeammin, vaikka nytkin Night Visions painaa päälle ja pahasti. Tein sen päätöksen, etten liiemmin muistiinpanoja tee leffat nähtyäni, vaan vasta tässä kirjoitusvaiheessa muistelen aatoksiani leffoistani, joten ainakin näiden ensimmäisten elokuvien osalta muistikuvat ovat hieman hämärtyneet tässä ajan kuluessa, mistä pahoittelut.


246/1001: Jali ja suklaatehdas

Rikas suklaatehtaan omistaja Willy Wonka (Gene Wilder) järjestää kilpailun, jonka voittajat pääsevät tutustumaan hyvin visusti salaisena pidettyyn suklaatehtaaseen. Vailla nostalgiapisteitä katsottu Jali ja suklaatehdas on ihan mukiinmenevä tapaus, mutta ei ainakaan näin aikuisena tee kunnolla vaikutusta, vaikka kieltämättä suklaatehtaan karkinsävyisissä väreissä hehkuvista sisuksista paljastuu jos jonkinlaisia mielikuvituksellisia asioita. Alun suklaapaperimetsästys on ehkä hieman ylipitkä, vaikka tarjoaakin pääpahiksen arvoituksen, mikä onkin ainoa asia, minkä lopputulosta elokuvan aikana tulee mietittyä. Muuten elokuva meneekin eteenpäin vailla sen enempiä mietteitä seuratessa karikatyyrisiä lapsia (päähenkilö Charliea (Peter Ostrum) lukuun ottamatta) ja tasoa "ihan kiva" olevia musiikkiesityksiä.

Pisteitä: 3/5

247/1001: Kahden naisen rakkaus

Suomenkielisestä nimestään huolimatta kyseessä ei ole lesbokuvaus, vaan alkuperäinen nimi The Bigamist kertoo enemmän eli kaksinnaimisen maailmassa mennään. Pääosin takaumina etenevä elokuva on itse asiassa kiinnostavimmillaan ennen takaumien alkua, kun Harryn (Edmond O'Brien) tekemiset mietityttää. Kokonaisuutena elokuva on ihan katsottava peruskolmiodraama, jossa asioiden kulkeutuminen toiseen, ehkä parempaan suuntaan vältetään saippuaoopperamaisesti juuri viime hetkellä. Loppuratkaisukin toimii... tavallaan. Joan Fontaine, Ida Lupino ja O'Brien tekevät kyllä hyvän roolisuorituksen.

Pisteitä: 3/5


248/1001: La Roue

Rautatietyöläinen Sisif (Séverin-Mars) pelastaa juuri orvoksi jääneen pienen tytön, Norman (Ivy Close), junaonnettomuuden jälkimainingeissa ja ottaa luokseen asumaan, mikä tietää ongelmia Norman kasvaessa niin Sisifille kuin Sisifin pojalle Elielle (Gabriel de Gravone). La Roue on lämminhenkisyydestä huolimatta jokseenkin surumielinen tapaus tästä erikoisesta perhetilanteesta, jossa ei juurikaan ilonhetkiä koeta edes siinä vaiheessa, kun valheiden verkot alkavat paljastua. Siitä huolimatta elokuva on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan, vaikka pitkä kesto (neljä ja puoli tuntia) vähän verottaakin katselunautintoa jälkimmäisellä puoliskolla. Elokuvan aloituskohtaus puksuttavine junineen on muuten todella hieno.

Pisteitä: 4/5

249/1001: Polkupyörävaras

Vittorio De Sica -neitsyys meni tosiaan kuunvaihteessa, kun tämä klassikko näytettiin Orionissa Helsingissä käydessäni. Työssään polkupyörää tarvitsevalta Antoniolta (Lamberto Maggionari) viedään pyörä alta ja loppuelokuva sitten haeskellaankin anastettua pyörää. Kuulostaa melko yksinkertaiselta juonikuviolta ja onkin sitä, mutta De Sica on onnistunut saamaan lähtöasetelmasta hyvin toimivan. Tähän auttaa eittämättä se, että Antonioon ja hänen perheenjäseniin syvennytään tarpeeksi perusteellisesti jo ennen pyörävarkautta ja niinpä heidän ahdinkoonsa etenkin varkauden jälkeen on helppo katsojan samaistua. Näin Antonion alati kasvava epätoivo välittyy katsojalle hyvin ja tietenkin toivoo hänelle kaikkea hyvää. Samalla elokuva onnistuu olemaan välillä jännittäväkin, vaikka siinä, kuten todettua, etsitäänkin "vain" polkupyörää. Maggionari loistaa Antoniona.

Pisteitä: 4/5

250/1001: Maa

Oleksandr Dovženkon kuulemma parhaisiin taidonnäytteisiin kuuluva Maa, jossa kollektivismin uudet tuulet saapuvat pikkukylään, taitaa olla näitä elokuvia, joiden arvon jokaisen leffadiggarin on joko tunnustettava tai sitten vaiettava ainiaaksi, mutta... ei, elokuva ei vain vakuuta. Sinänsä elokuva tarjoaa näin jälkitarkasteluna ihan mielenkiintoista ajankuvaa ei vain melko yksinkertaisen tarinansa puolesta, vaan myös elokuvan sävystä tiukan(?) neuvostosensuurin vallitessa. Kollektivismin tuloa ei käsitelläkään kovin kriittisin ottein, vaan propagandan omaisesti vain positiivisena juttuna.

Katselunautinnon kuitenkin pilaa, tai oikeammin muuttaa tavoitellusta aivan toisenlaiseksi ensisijaisesti näyttelijät, jotka ylinäytellyine ilmeineen ja reaktioineen tekee elokuvan vakavaksi ottamisesta kovinkin vaikeaa, olipa kyse sitten kollektivismin vankkumattoman kannattajan (Semyon Svashenko) virneilyistä tai vanhojen mummojen itkuista. Nopeat leikkaukset kasvoista toisiin vain korostavat ylinäyttelyä. Näyttelijät saavatkin hymyilemään, mutta ääneen nauramaan saa elokuvan finaali, jossa nopeat leikkaukset tapahtumista seuraavat ihan kivasti toisiaan muun muassa rinnastaen syntymän ja kuoleman, mutta kun mukaan on ympätty myös täysin absurdeja hetkiä, joista mainittakoon mukana pyörivä alaston nainen, niin naurua ei voi välttää. Samaan hengenvetoon on todettava, että tätä montaasia edeltänyt montaasi onnistui tehtävässään ainakin vähän paremmin.

Pisteitä: 2/5

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika

Alkuperäinen nimi: Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika
Kirjoittaja: Outi Heiskanen
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2009

Painos: 1. painos
Sivuja: 199


Rakastan elokuvateattereita. Tämä ei näy vain siinä määrässä elokuvia, joita paikallisessa Finnkinon teatterissa käyn elokuvia katsomassa, vaan myös siinä, että aina uudelle paikkakunnalle mennessäni yritän katsastaa paikallisen elokuvateatteritarjonnan ja tutuillekin kulmille mentäessä elokuvaohjelmistoa ainakin niiden teatterien osalta, jotka poikkeavat Finnkinon esteettisesti standardien mukaisista multiplexeista. Niin ja joskus mainitsemani ajatus Suomen kaikkien leffateattereiden katsastamisesta on ottanut askeleen hieman eteenpäin ja olenkin kaikessa hiljaisuudessa aloittanut tämänkin projektin (siitä ehkä joskus myöhemmin). Niinpä kun kirjakaupasta tuli bongattua - sopivasti leffan alkamista odotellessa - Outi Heiskasen Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika, en minä sitä voinut hyllyyn jättää.

Elohuvia käy läpi maamme elokuvateatterien tarinaa aina ensimmäisistä kiertävistä elokuvanäytöksistä lähtien vuoteen 1965 asti, jolloin Heiskasen mukaan kulta-aika päättyi Helsingin silloisen Kino-Palatsin purkamisen myötä (nykyisen Maximin kohdalla). Toki aikarajaukselle on muitakin syitä, kuten alati yleistyvien tv-vastaanottimien määrän kasvun näkyminen leffakäyntien vähenemisessä, mutta silti rajaus tuntuu pieneltä pettymykseltä tällaiselle multipleksien aikakaudella kasvaneelle, vaikka kotikaupunkini elokuvateatteri olikin/onkin aivan jotain muuta, ja niinpä jäinkin toivomaan tarkempaa käsittelyä 1990-luvun loppuun eli ihan multipleksien rynnistykseen asti, mutta kaikkea ei voi saada. Toki joidenkin elokuvateattereiden historiaa jatketaan myöhempienkin vuosikymmenten osalta ja multipleksejäkin vähän sivutaan, mutta turhan vähän.

Kirja on jaettu välillä hieman löyhästikin eri osiin (alkusysäys, elokuvateatterien tulo, sota-aika, arkkitehtuuri ym.), mutta asiapitoisuudesta huolimatta artikkelit ovat kauttaaltaan helppolukuisia; ainoastaan arkkitehtuurisanastoa vähemmän tuntevana jouduin hieman yhdessä kohdin pänttäämään (ehkä hieman väsyneessä mielentilassa) lukemani uudelleen, mutta noin kokonaisuudessaan kirjan ahmimisen kanssa ei ollut ongelmia, vaan päinvastoin välillä pakolliset tauot tuntuivat todellakin pakolta.

Kirja valottaa kiinnostavasti Suomen elokuvateattereiden historiaa, mitä nyt painottuu hieman ikävästi isompiin kaupunkeihin, joskin tämä saattaa johtua siitäkin, että pienemmistä kaupungeista ja kylistä on saattanut niiden teattereista tarkempien tietojen saaminen olla vaikeampaa ellei peräti mahdotonta. Siinä sivussa käydään vertailun vuoksi parissa kohtaa vilkaisemassa, mitä isossa maailmassa tapahtui käsiteltävän asian (esim. elokuvapalatsien) tiimoilta. Valittujen elokuvateatterien osalta saadaan tietää niiden (mahdolliset) loistokaudet, rappiot, suuret suunnitelmat, kuten suuren elokuvateatterikeskuksen rakentaminen nykyisen Maximin tienoille, kuin myös tragediatkin, kuten Tampereen Elokuvateatteri Imatran palo sekä yleisellä tasolla elokuvissa käymisen kehityksiä. Lopussa on vielä Outi Heiskasen vinkit käymisen arvoisiin elokuvateattereihin ja nämä vinkit ainakin minä pistän korvan taakse.

Varsinaisten artikkelien lisäksi mukana seilaa välillä pitkiksikin venyviä ns. "marginaalitekstejä" (ei ne marginaalissa ollut, mutta artikkeleita täydentäviä kyllä), aikalaiskommentteja elokuvateatterikokemuksista (silminnäkijän kuvaus erään mummun "ensimmäisestä" leffakäynnistä jäi parhaiten mieleen) sekä runsaasti valokuvia teattereista sekä niiden tonteista ja yhdessä nämä muodostavat hienon tietokokonaisuuden ja siinä missä jotkin tiedoista-* hieman triviaalimpia ovatkin, niin sitäkin kiinnostavampia; tiesittekö esimerkiksi, että "elokuvan" etymologia juontaa juurensa niinkin myöhäiselle ajalle kuin vuoteen 1927, sitä ennen puhuttiin vain "elävistä kuvista"? Kun en tiennyt tarkkailla fonttieroja, niin alussa artikkeliteksti sekoittui "marginaaliteksteihin" ja niinpä luulin ekoja sivuja lukiessa, että artikkeliteksti on jäänyt vahingossa kirjaa painaessa kesken, vaikka todellisuudessa jatkuukin parin seuraavan sivun jälkeen. Tämän jälkeen kyllä nopeasti pääsee kärryille ja osaa bongata tekstityypin muutokset.

Periaatteessa tämä opus kuuluisi jokaisen elokuvateatterien ystävän kirjahyllyyn, mutta en nyt ole täysin varma, voinko suositella tätä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kiinnostavuudestaan huolimatta Elohuvia ei nimittäin ole varsinaisesti hyvän mielen tietokirja, vaan päinvastoin se tämän tästä saa mielen apeaksi eli lähes kaikkien kirjassa mainittujen elokuvateatterien kohtalot tekevät surullliseksi, varsinkin kun tietää, ettei kyseisiin teattereihin pääse tutustumaan enää kuin kirjassakin hyvin edustettujen valokuvien kautta. Samaten kirja saa kaihon tipan linssiin ja toivomaan aikakoneen pikaista kehittämistä, jotta voisi tehdä aikahypyn eri vuosikymmenille ei vain elokuvateattereita katsoakseen, vaan nostalgiamielessä myös kokemaan muiden mukana monet elokuva(tekniika)n virstanpylväät niiden tullessa**. Jos nyt on kuitenkin valmis ottamaan (ja sitä voin suositella) tällaiset riskit, niin sitten Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.

Pisteitä: 4/5

*Kirjan ilmestymisestä on kulunut vasta neljä vuotta, mutta silti ihan kaikki siinä kerrotut asiat eivät enää pidä paikkaansa. Kiinnostuin kirjan nykyajassa lastenelokuvateatterina Helsingissä toimineesta Dianasta, koska se oli vanhin tauotta toiminut elokuvateatteri ja suunnittelin jo käyväni siellä esim. sukulaislapsen kanssa. No, teatteri on kuitenkin sulkenut ovensa tässä viime vuosien aikaan, joten se taitaa jäädä nyt kokematta. Niinpä seuraava tutkimusmatka suuntautuneekin Tammisaareen, jossa oleva teatteri Bio Forum kantaa nyt Dianalta jäänyttä titteliä. Oh well!

**Tietenkin ihannetilanne olisi sellainen, että hyppäisin ajassa Aikahyppy-tyyliin jonkin toiseen kehoon, mutta ilman "omia aivojani", jotta kaikki ne elokuvakokemukset, liikkuvat kuvat, Juna saapuu asemalle, pitkät elokuvat, äänielokuvat jne., olisivat aidosti tuoreita. Sitä ei kuitenkaan taida olla ihan heti tapahtumassa. Hitto!