tiistai 25. kesäkuuta 2013

Sodankylä 2013, osa 1/2: Vieraita ja heidän elokuviaan


Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival on tältä vuodelta ohi, minkä jälkeen on tullut pyöräiltyä, käyty vähän elokuvissa ja juhannushan meni pitkälti lepäillessä eli edellisen viikon riennoista toipumiseen, joten nyt viimein on aikaa ja jaksamista raporttien vääntämiseen. Koska asiaa on verrattain paljon, ajattelin jakaa tämänkin raportin kahteen osaan, jossa toisessa osassa yleisesti kirjoittelisin jotain tämän vuoden festareista ja tässä ekassa osassa keskittyisin vieraisiin. Saattaa olla, että jutut risteävät jonkin verran ja osin samoja juttuja tulee ainakin vähän toisteltua, mutta mitäs pienistä. Se toinen osa sitten tässä lähipäivinä.

Marco Bellocchio


Yli neljänbkymmenen elokuvan (joukossa dokkareita ja lyhäreitä) takaa löytyvä Marco Bellocchion elokuva Nyrkit pystyssä sai avata virallisesti tämänvuotiset elokuvajuhlat. Bellocchio oli allekirjoittaneelle täysin tuntematon nimi ja jos se on mahdollista, voi olla, että nimi jää jossain vaiheessa taas unohduksiin. Bellocchinolta näytettiin Sodankylässä peräti seitsemän elokuvaa, mutta Nyrkit pystyssä jäi omalta osaltani ainokaiseksi. Toinen oli harkinnassa (vielä tämän leffan näkemisenkin jälkeen), mutta ei vain tullut mentyä. (Kuvassa vasemmalla muuten pikkuyllärivieraana ollut Nyrkit pystyssä -elokuvan yksi näyttelijöistä, Marino Masé.)

Tuo unohduskommentti viittasi kuitenkin siihen, että Nyrkit pystyssä jäi melko vaisuksi. Siinä oli mielestäni ihan kivoja omalla tavalla ainakin vähän sekaisin olevia hahmoja samassa perheessä, minkä lisäksi alussa ja lopussa oli ihan hyviä hetkiä, mutta keskivaiheilla oli paljon tyhjäkäyntiä. Elokuva oli raskas, mikä ei sinänsä ehkä ollut paras vaihtoehto yli puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen, mikä saattoikin vaikuttaaa fiiliksiin, mutta eräs tuttu mainitsi, ettei se virkeämpänäkään oikein maistunut. Mene ja tiedä, ehkä annan tälle uuden mahdollisuuden, jos tulee joskus tilaisuus.

Philip Kaufman


Philip Kaufman on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja, jonka töitä on muun muassa Olemisen sietämätön keveys, Quills - syntiset säkeet ja Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers remake) sekä Kadonneen aarteen metsästäjät, jossa hän oli mukana tekemässä tarinaa. Kaufman oli minulle tämän vuoden ulkomaisista festivaalivieraista se ennakkoon tutuin, mutta hänenkin tapauksessaan nimi oli tuttu, jotkut hänen elokuvistaan on tuttuja, mutta silti en ollut tainnut nähdä yhtäkään hänen ohjaustyötään; pieni mahdollisuus siihen, että olen nähnyt Ihmispaholaiset joskus nuorempana.

Sodankylässä olin alkuperäiseen aikataululuonnokseen merkinnyt peräti kolme Kaufmanin elokuvaa, mutta koska halusin katsoa leffoja taaskin aika monipuolisesti, vaihdoin lopulta Quillsin Christian Mungiun Occidentiin, mikä oli pieni virhe (katso alta). Katsottavaksi jäikin minulle yksi festivaalin parhaimmista elokuvista Valiojoukko sekä hyvin alkanut, mutta lopussa hieman tehoaan menettänyt Vaeltajat. Näiden lisäksi tuli käytyä kuuntelemassa Kaufmania aamukeskustelussa.

Peter Strickland


Peter Strickland ei ole ehtinyt tehdä vielä kuin kaksi pitkää elokuvaa, mutta molemmat elokuvat ovat keränneet kiitosta ja pienen tukun palkintojakin. Itse olisin käynyt katsomassa Berberian Sound Studion ilman ohjaajavierailuakin, sillä kyllä elokuvassa jotain erikoista täytyy olla, jos se esitetään Suomessa kahdella täysin erilaisella elokuvafestivaalilla eli Sodankylässä ja Night Visionsissa..

Äänien parissa työskennelleen Stricklandin Berberian Sound Studio nimensä mukaisesti liikkuu myöskin äänien maailmassa. Siinä työstetään kauhuelokuvan ääniraitaa ja tehdään se vieläpä verrattain onnistuneesti, sillä vaikka itse kauhuelokuvasta ei nähdäkään kuin pari pientä pätkää, sen äänitysprosessi yhdessä siihen kirjoitettujen dialogien kanssa luo hyvinkin painostavaa ja jopa hieman pelottavaa tunnelmaa. Yksi festivaalien suurista positiivisista yllätyksistä.

Jan Troell


Jan Troell on ruotsalaisen elokuvan kärkinimiä, mitä tulee ohjaajiin ja hän on ohjannut paljon elokuvia realistisella otteella. Sodankylässä häneltä nähtiin (tai piti nähdä) peräti viisi elokuvaa kattaen hänen uraansa aina vanhemmasta materiaalista uudempaan.

Itselleni ohjaaja on jäänyt perin tuntemattomaksi, mutta takaan, että tästä lähtien tunnistan hänen nimensä vaikka unissanikin, sillä sen verran hieno oli Ruotsin ensimmäisestä naislentäjästä kertova Pilvien syleilyssä. Mullahan oli ohjelmistossa kaksi Troellin elokuvaa, mutta valitettavasti se toinen, Tässä on elämäsi, jouduttiin perumaan ääniongelmien vuoksi, mikä oli eittämättä tämänvuotisten festivaalien suurin pettymys, mutta eipä näille koskaan mitään voi. Jo sen mykkänä seuratun viiden minuutin ajan elokuvassa tuntui olevan jotain vetoavaa; elokuvaa Troellin mukaan pidetään monin paikoin peräti hänen parhaimpana. Troellin uraa ja elokuvia täytyy yrittää seurata enemmänkin.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Troellin mielessä muuten pyörii jo ajatus elokuvan tekeminen Helene Schjerfbeckistä, mutta se on vasta aluillaan, eikä ilmeisesti edes hänen seuraava projektinsa. Ehkä sitten joskus.

Ahmet Boyacıoğlu


Turkkilainen Ahmet Boyacioğlu on ohjannut yhden elokuvan, Black and Whiten sekä ollut leikkaajana Mold-elokuvassa, jotka molemmat nähtiin Sodankylässä ja hän esitteli ne molemmat. Tämän lisäksi Boyacioğlu esitteli turkkilaisen elokuvan merkkiteoksia olevan Yol-elokuvan, vaikka hänellä ei itsessään ollut mitään tekemistä elokuvan tekemisen kanssa, mutta kun paikalla oli, niin halusi hän esitellä senkin. Ilmeisesti hän esitteli myös Dry Summer -elokuvan, mutta tästä en ole täysin varma, kun en kyseistä elokuvaa mennyt katsomaan.

Black and White, Mold ja Yol tuli kuitenkin nähtyä. Ensin mainittu tarjosi ihan kelpoa yhden illan viihdettä vähän Sidewaysin hengessä eli leffassa oli hyviä ystävyksiä kantapaikassaan ja vähän muuallakin viinien ja muiden alkoholidrinkkien parissa. Mold taas oli selvästi raskaampi kokemus poikaansa 18 vuotta etsineestä isästä, mutta kyllä senkin jaksoi katsoa. Yol taas oli kolmikosta se paras näistä ja itse asiassa saattoi olla jopa koko festivaalin paras elokuva, sillä vaikken ihan täysiä pisteitä sille antanutkaan, niin mahdollisuudet siihen on uusintakatselulla; leffa odottaakin jo uusintakatseluaan dvd:llä.

Cristian Mungiu


Romanialaisen Cristian Mungiun uran huippuhetki osuu eittämättä elokuvan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää kohdalle, sillä kyseinen elokuva voitti 2007 Cannesin Kultaisen palmun. Muutenkin mies on ollut tasavahva, päätellen ainakin sen, että myös hänen kaksi muuta elokuvaa, Occident ja Yli vuorten on esitetty Cannesissa ja jälkimmäinen voitti Cannesissa niin ikään parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kaikki kolme elokuvaa esitettiin myös Sodankylässä, minkä lisäksi festareilla nähtiin myös Tarinoita kulta-ajalta.

Itselleni Mungiun nimi ei sanonut mitään, vaikka tiesinkin elokuvat 4 kuukautta, 3 viiikkoa ja 2 päivää sekä Yli vuorten, jonka melkein kävin Helsingissä katsomassa Night Visionsin jälkimainingeissa (silloin Diktaattori kuitenkin vei voiton), kun Poriin tulo senkin kohdalla on kaikkea muuta kuin varmaa. Viime vuoden tapaan halusin antaa aikatauluni elää, enkä muutamia näytöksiä lukuun ottamatta ostanut näytöslippuja ennen kuin vasta esityspäivän alkajaisiksi ihan vain pitääkseni pientä spontaaniuden mahdollisuutta ilmassa. Yli vuorten oli siis nytkin suunnitelmissani, mutta siltä varalta, etten saisikaan enää lippuja esityspäivänä lauantaina, vaihdoin edellisiltana Kaufmanin Quillsin juuri Occidentiin, että varmasti näen edes yhden Mungiun elokuvan. No, Occident ei minua liiemmin säväyttänyt, mutta siinä mielessä sen katsominen kannatti, että (ikäväkseni) Yli vuorten oli festareiden ainoa elokuva, johon en sitten enää saanutkaan lippua. Olisin voinut sunnuntaina yrittää tuohon 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää -leffaankin, mutta halusin ottaa sunnuntaina verrattain lunkisti ja keskityinkin silloin lyhäreihin.

Mika Taanila


Mika Taanila tunnetaan dokumentaristina, musiikkivideoiden tekijänä sekä kokeellisista elokuvista ja Sodankylässä mieheltä nähtiinkin hänen elokuviaan kahdessa ryppäässä. Toisessa esiteltiin muun muassa hänen tulevaisuusteemaisia musiikkivideoitaan ja muita aiheeseen liittyviä lyhäreitä ja toisessa keskityttiin ydinfyysikko Erkki Kurenniemeen, jossa ensin nähtiin pari Risto Jarvan ohjaamaa lyhytelokuvaa (toinen Postisäästöpankin tilaama, toinen mainosparodia), joissa vaikutti Kurenniemen kojeillaan luoma äänimaailma, ja näiden jälkeen sitten Taanilan itsensä ohjaama dokkari itse Kurenniemestä. Tähän jälkimmäiseen ryppääseen minäkin sitten menin.

Postisäästöpankille tilaustyönä tehty Tietokoneet palvelevat oli puhtaasti retrosyistä paras, sillä vaikka en ole edelleenkään tietokoneiden asiantuntija, niin silti lyhärin esittelemien aika alkeellisten tietokoneiden hehkutus tuntui kovin hauskalta näin vuosikymmenten jälkeen katsottuna. Lisäksi koneiden toimintaa oikeilla ihmisillä havainnollistava pätkä oli myös aika hieno. Mainosparodia Pakasteet II oli sekin ihan hauska, mutta ei niin hauska koko ajan kuin oli haluttu. Ihan hyvä oivallus pistää siihen mukaan niitä "asiantuntijan" oikeita mainoslauseita sekaan. Kurenniemi-dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä oli ihan katsottava kokonaisuus, vaikka lopussa pientä puutumista olikin havaittavissa.

Susanna Helke

Muun muassa Joutilaat-elokuvasta muistetta dokumentaristi Susanna Helke tutustui San Franciscossa ollessaan kodittomiin homomiehin ja teki kahdesta sellaisesta dokumentin American Vagabond, joka ilmeisesti sai ensi-iltansa (saa korjata, jos olen väärässä) juurikin Sodankylässä*. Paikkansa Helke lunasti täällä jälkipäässä puhtaasti siitä syystä, että en saanut hänestä säällistä kuvaa.

American Vagabondin päähenkilöt James ja Tyler eivät ole millään tavalla poikkeuksia, sillä muistaakseni ainakin jossain päin Yhdysvaltoja neljännes kotoa lähteneistä (lue = ulosheitetyistä) nuorista oli seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, jotka ovat sitten lähteneet etsimään parempaa tulevaisuutta ja usein juurikin Jenkkilän homo-Mekasta San Franciscosta, mutta asuntoja ei riitä läheskään kaikille, eikä kaikilla ole edes rahaa, vaan he yöpyvät muun muassa puistoissa. Lisäksi jotkut myyvät itseään saadakseen sitä rahaa ja sitä myötä ehkä asunnonkin joskus. Näin valtava aihe, joten toivottavaa olisi ollut, että aihetta käsiteltäisiin laajemminkin, mutta elokuva keskittyykin Jamesiin, Tyleriin ja heidän lähipiiriinsä. Tällaisenaankin elokuva on ihan kiinnostava, mutta tosiaan olisin toivonut syventymistä itse ilmiön taustoihin.

Krista Kosonen ja Tommi Korpela


Koska Kaikella rakkaudella elokuvan ohjaaja Matti Ijäs oli estynyt tulemasta paikalle (kuvauksia Lontoossa?), nähtiin elokuvaa esittelemässä (minun yllätyksekseni) sen kaksi tähteä Krista Kosonen ja Tommi Korpela. Nämä kaksi olivat melkeinpä perjantain kohokohta, sillä molemmat kuuluvat kotimaisten näyttelijöiden kohdalla suosikkinäyttelijöihin, erityisesti Korpela, jonka kosketus muuttaa tuotannot (varsinkin komediat) kultaisiksi. Niin ja siitäkään ei pääse mihinkään, että Kosonen on myös hirmu nätti! Kaksikolla ei ollut nyt varsinaisesti mitään ihmeellistä sanottavaa, mutta jo se, että he ilmestyivät siihen eteeni juttelemaan edes niitä näitä, oli kyllä ihan huippua!

Kaikella rakkaudella puolestaan oli oikein mukava, vaikka ei huipputapaus. Samalla kun toivoin vieläkin enemmän komediallista otetta (elokuvahan oli melkein ensiksi draama ja sitten vasta komedia), niin samalla Korpela tekee elokuvan vakavastiotettavana pahiksena sellaisen roolisuorituksen, ettei voi kuin ihailla. Elokuva tarjosi komeita maisemia Lapista niin, että nyt tekisi itsekin tehdä sinne päin kunnon (kuvaus)reissu muuallekin kuin Sodankylään, minkä lisäksi tarina jätti lievästä angstisuudestaan huolimatta hyvän mielen. Kosonen tekee hänkin ihan hyvää työtä, mutta pääosan esittäjä penkkitaiteilija Toivo Vaaralaa esittävä Sampo Sarkola on melko karismaton. Taisi muuten olla ensimmäinen Ijäs-elokuvani.

Anssi Mänttäri


Jätin Anssi Mänttärin tänne viimeiseksi ihan vain siksi, ettei häntä varsinaisena vieraana voi pitää, kun kerran näiden festareiden isä ja siten järjestämisessä on mukana, vaikka näiden festareiden Mänttäri-elokuva Romanssi tulikin katsottua jo avajaisiltana. Jos en olekaan Helken dokkarista täysin varma siitä, että oliko kyseessä ensi-ilta vai ei*, niin tämän elokuvan kohdalla niin voin kuitenkin sanoa, sillä elokuva valmistui lopulliseen muotoonsa Mänttärin mukaan vasta esityspäivän aamuna. Itse asiassa esityskopiota jouduttiin vaihtamaan, koska katseluun tuli tarkastamaton versio, jossa kuvat sitten menivätkin päällekkäin ja sillä välin kun odoteltiin sitä tarkistettua kopiota, kuultiin Mänttärin suusta (huuto)lause, joka ainakin meikäläiselle jäi mieleen: "Että mä vihaan digitekniikkaa!"

No, esityskopio saatiin lopulta vaihdettua ja leffa pyörimään. Vaikka olenkin nähnyt aiemmin vain yhden Mänttärin, kahden vuoden takaisen Tarkastajan, niin tietyllä tavalla tuttuus iski silmään tätäkin katsoessa. Ei sillä, että tarinallisesti elokuvilla olisi ollut mitään samaa, mutta tunnelma oli jotenkin samanhenkistä. Kuten Mänttärikin mainitsi, niin ei Romanssista oikein ota selvää, onko tämä komediaa vai draamaa, tää on vain mänttäri. Näin ollen suhtautumista elokuvaan oli vaikea määritellä. Toisaalta pidin ja toisaalta taas... en mä tiedä.

Edit. *Olin väärässä, leffa esitetty helmikuussa DocPointissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti