keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Sodankylä 2013, osa 2/2: Leffoja leffojen perään


23 elokuvaa, yksi peruuntunut leffa, yksi aamukeskustelu, Leffaraati, pari ostettua kirjaa ja festarikrääsää, muutama ostettu leffa sekä ihan liian vähän unta,  mutta sitten taas sitäkin enemmän kahvia. Siinä lyhykäisyydessään tämänvuotisen Midnight Sun Film Festivalin saldo.

Joo, tulihan sitä taas leffoja katottua. Kuten ennenkin, aika monipuolisesti yritin leffoja katsella eli keskittymättä yhteenkään ohjaajaan tai muuhun tekijään ja sama toistuu jatkossakin ainakin niin kauan kuin festareiden teemana tai vieraana ei ole Meryl Streep. Näin ollen leffoja tuli katsottua niin Suomesta, Romaniasta, Yhdysvalloista, Briteistä, Turkista, Ranskasta ja vaikka mistä. Lajityyppejä tuli katsottua komediasta draamaan ja dokumentista kauhuun, joten aika paljon erilaista sitä tuli tosiaan katsottua.

Festarijulistekollaasi

Elokuvista parhaimmistoa edustivat Yol, Pilvien syleilyssä, Valiojoukko ja Berberian Sound Studio, kun taas heikommin minuun upposivat Nyrkit taskussa, Occident, Change of Life sekä Room 237, joista jälkimmäisen pilasi salaliittolöpinä. Muut olivat sitten siitä väliltä, eli kokonaisuudessaan olin leffatarjontaan ihan tyytyväinen.

Erikoiseksi tämän vuoden elokuvaohjelmiston teki omalta osaltani se, että tänä vuonna katsottujen dokumenttien määrä oli asiaa mitenkään suunnittelematta verrattain korkealla katsottuani niitä neljä, tai viisi, jos Taanila-näytösajan kaksi dokumenttia laskee omiksi dokumenteiksi (mitä en nyt varsinaisesti tuppaa tekemään). Tosin tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että yksi dokumentti, Beware of Mr. Baker tuli (ainoana) mentyä katsomaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja, vaan se toimi random-valintana ennen lauantain omalta osin päättävää seuraavaa näytöstä eli Room 237-dokkaria. Lisäksi erikoista on sekin, että siinä missä olen aiempina vuosina löytänyt (melkein vaikka väkisin) vain yhden tai kaksi näytöstä katsottavaksi Pikku Teltassa, tänä vuonna niitäkin oli viisi.

Olutrunojen mestari Tiinaliisa Multamäki

Edellisessä postauksessa kerroin Jan Troellin Tässä on elämäsi -elokuvan peruuntumisen olleen ehdottomasti se festivaalien suurin pettymys noin niin kuin järjestäjien puolesta, sillä vaikka teknisiä ongelmia tuntui olevan tänä vuonna yllättävän paljon (tai sitten aiemmin osannut välttää "ongelmanäytökset"), niin muita elokuvia ei sentään jouduttu perumaan.

Henkilökohtaisella tasolla harmitusta aiheutti se, että vaikka festareilla esitettiin muutamakin espanjankielinen elokuva, joista Almodóvarin Matkarakastajat pariinkin otteeseen, niin yhtäkään en aikataulujen mättäessä ehtinyt näkemään. Matkarakastajat esitettiin juuri siihen aikaan, kun olin raijaamassa kamojani majapaikkaan Luostolle (vaihtoehtona oli matkalaukun kantaminen iltaan asti näytöksestä toiseen; ei kiva) ja toisen kerran vasta sunnuntai-iltana, kun olin jo poistunut Sodankylästä. Blancanievesin olisin kyllä sanan varsinaisessa merkityksessä ehtinyt nähdä, mutta se alkoi yhdeltä yöllä ja minun vain piti päästä siinä vaiheessa nukkumaan. Kolmas elokuva tulikin sitten samaan aikaan Hitchcockin Puhtauden lunnaiden mykkäesityksen aikana,  joten sekin jäi väliin. No, ehkä ensi vuonna vähän enemmän. Pieni harmitus oli sekin, ettei viime vuoden lailla myynnissä ollut Peter von Baghin Lajien syntyä, jota olin ajatellut tämän vuoden leffakirjaostokseksi, mutta tilalle "sain" kuitenkin Suomalaisen elokuvan uuden kultainen kirjan.

Frisbeen heittoa kolmelta yöllä

Paljon elokuvia tarkoittikin sitten vähän unta, varsinkin kun majapaikkaan oli se tutut 35 minuuttia matkaa festaribussilla. Tällä kertaa valitsin mökin sen etäisyyden mukaan ja niinpä festaribussille käveli muutamassa minuutissa, kun kaksi vuotta sitten meni n. 20 minuuttia. Ei ihan yhtä viihtyisä kuin se aiempi mökki, mutta ajoi asiansa eli kunhan syötyä ja nukuttua sai, niin hyvä. Ekana yönä nukuin ruhtinaalliset neljä tuntia ja muina öinä maksimissaan kolme, mutta minkäs teet, kun Sodankylässä vietetyn ajan määritti pitkälti se ensimmäinen kiinnostava näytös tai tapahtuma (lue = aamukeskustelu) ja viimeinen näytös ja kun yöaikaan sijoitettiin niin Lucio Fulcin House by the Cemetery (eka Fulcini, joten pakko oli nähdä) kuin myös Room 237, niin eihän sieltä sitten kovin aikaisin lähdetty.

Koko nukkumisasian kruunasi yöjunalla tehty matka, sillä täällä Porissa nukuin tiistain välisenä yönä tarkoituksella vain viitisen tuntia, sillä en ole koskaan ollut hyvä nukkumaan julkisissa kulkuvälineissä, ja tällä halusin varmistaa, että saan unta sitten yöjunassa, mutta katin paskat! Kuusi tuntia, eli käytännössä siitä asti, kun konnari lipun tarkisti, yritin junassa unta onnistumatta siinä hetkeksikään, joten ti-ke -yö tuli valvottua kokonaan, mikä tiesi hyvää starttia festareille. Kahvia toden totta kului, mutta ellen ihan väärin muista, jollain ihmeen konstilla sain perjantain vedettyä yhdellä kahvituokiolla (mun on täytynyt juoda kaks kupillista samalla), enkä näin jälkikäteen tajua enää, että miten. No, jälleen kerran mustelmiin johtanut nipistelytekniikka oli näytöksissä apuna kanssa.

Kinobox Obscura

Noin kokonaisuudessaan olin järjestelyihin tyytyväinen. Tänä vuonna lipunmyynnin alkaessa vain Lapinsuun lippuja sai Lapinsuusta (plus mykkänäytökset), joten ihan samanlaista ruuhkaa ei syntynyt oven taakse kuin aiempina vuosina, vaikka satakunta nytkin taisi olla (ja olin eka, joten mua ei haitannut). Lisäksi koulun pihalla olevaa anniskelualuetta oli siirretty lähemmäksi koulurakennusta ja näin Ison Teltan jono ei kiemurrellut ihan samalla tavalla kuin ennen ennen kuin vasta peräpäässä. Tämän vuoden erikoisuuksia olivat lastenelokuville omistettu teltta - siellä sai levätäkin näytösten välillä, mutta en tiedä, koskiko se vain lapsia - sekä camera obscura -tekniikkaa hyödyntävä reaaliaikaista liikkuvaa 3D-kuvaa tarjoava Kinobox Obscura (kuva yllä), joka oli rakennettu vanhoista filmikelakoteloista ja verhokin filminauhoista; näistä tosin tuo lastenelokuvien teltta saattaa jäädä pysyväksi.

Se kyllä täytyy sanoa, että jos kauhuelokuvia jatkossa meinataan näyttää, niin mieluiten sitten koululla tai Lapinsuussa, sillä Pikku Teltta on vähän liian valoisa jopa yöaikaan, eikä "vain lievä hämärä" oikein sopinut Fulcin leffalle ja tuskin hirveän hyvin Suspiriallekaan, joka esitettiin yötä aiemmin samassa paikassa. Toki nämäkin paikat valitaan oletetun kysynnän mukaan, mutta kauhuelokuviin nyt vaan kuuluu se täyspimeys.

Noin yleisesti ottaen festareiden henki oli yhtä mukava ja rento kuin aiempinakin vuosina, joten eipä reissusta juuri valittamista jäänyt. Ensi kertaa tuli myös normaalin festarikrääsän lisäksi ostettua jokunen leffa, festareillakin nähty Valiojoukko (1001-leffat talteen), minulle ennen tuntematon Hitchcock-filmi Suspicion sekä liian pitkällä hankintalistallani majaillut ja niin ikään vielä näkemätön Spielbergin 1941 - Anteeksi, missä on Hollywood?. Näiden ja Suomalaisen elokuvan uuden kultaisen kirjan lisäksi tuli ostettua myös 101 scifi-elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään, jota haeskelin joskus paikallisistakin kirjakaupoista. Ensi vuonna uudestaan!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Sodankylä 2013, osa 1/2: Vieraita ja heidän elokuviaan


Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival on tältä vuodelta ohi, minkä jälkeen on tullut pyöräiltyä, käyty vähän elokuvissa ja juhannushan meni pitkälti lepäillessä eli edellisen viikon riennoista toipumiseen, joten nyt viimein on aikaa ja jaksamista raporttien vääntämiseen. Koska asiaa on verrattain paljon, ajattelin jakaa tämänkin raportin kahteen osaan, jossa toisessa osassa yleisesti kirjoittelisin jotain tämän vuoden festareista ja tässä ekassa osassa keskittyisin vieraisiin. Saattaa olla, että jutut risteävät jonkin verran ja osin samoja juttuja tulee ainakin vähän toisteltua, mutta mitäs pienistä. Se toinen osa sitten tässä lähipäivinä.

Marco Bellocchio


Yli neljänbkymmenen elokuvan (joukossa dokkareita ja lyhäreitä) takaa löytyvä Marco Bellocchion elokuva Nyrkit pystyssä sai avata virallisesti tämänvuotiset elokuvajuhlat. Bellocchio oli allekirjoittaneelle täysin tuntematon nimi ja jos se on mahdollista, voi olla, että nimi jää jossain vaiheessa taas unohduksiin. Bellocchinolta näytettiin Sodankylässä peräti seitsemän elokuvaa, mutta Nyrkit pystyssä jäi omalta osaltani ainokaiseksi. Toinen oli harkinnassa (vielä tämän leffan näkemisenkin jälkeen), mutta ei vain tullut mentyä. (Kuvassa vasemmalla muuten pikkuyllärivieraana ollut Nyrkit pystyssä -elokuvan yksi näyttelijöistä, Marino Masé.)

Tuo unohduskommentti viittasi kuitenkin siihen, että Nyrkit pystyssä jäi melko vaisuksi. Siinä oli mielestäni ihan kivoja omalla tavalla ainakin vähän sekaisin olevia hahmoja samassa perheessä, minkä lisäksi alussa ja lopussa oli ihan hyviä hetkiä, mutta keskivaiheilla oli paljon tyhjäkäyntiä. Elokuva oli raskas, mikä ei sinänsä ehkä ollut paras vaihtoehto yli puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen, mikä saattoikin vaikuttaaa fiiliksiin, mutta eräs tuttu mainitsi, ettei se virkeämpänäkään oikein maistunut. Mene ja tiedä, ehkä annan tälle uuden mahdollisuuden, jos tulee joskus tilaisuus.

Philip Kaufman


Philip Kaufman on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja, jonka töitä on muun muassa Olemisen sietämätön keveys, Quills - syntiset säkeet ja Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers remake) sekä Kadonneen aarteen metsästäjät, jossa hän oli mukana tekemässä tarinaa. Kaufman oli minulle tämän vuoden ulkomaisista festivaalivieraista se ennakkoon tutuin, mutta hänenkin tapauksessaan nimi oli tuttu, jotkut hänen elokuvistaan on tuttuja, mutta silti en ollut tainnut nähdä yhtäkään hänen ohjaustyötään; pieni mahdollisuus siihen, että olen nähnyt Ihmispaholaiset joskus nuorempana.

Sodankylässä olin alkuperäiseen aikataululuonnokseen merkinnyt peräti kolme Kaufmanin elokuvaa, mutta koska halusin katsoa leffoja taaskin aika monipuolisesti, vaihdoin lopulta Quillsin Christian Mungiun Occidentiin, mikä oli pieni virhe (katso alta). Katsottavaksi jäikin minulle yksi festivaalin parhaimmista elokuvista Valiojoukko sekä hyvin alkanut, mutta lopussa hieman tehoaan menettänyt Vaeltajat. Näiden lisäksi tuli käytyä kuuntelemassa Kaufmania aamukeskustelussa.

Peter Strickland


Peter Strickland ei ole ehtinyt tehdä vielä kuin kaksi pitkää elokuvaa, mutta molemmat elokuvat ovat keränneet kiitosta ja pienen tukun palkintojakin. Itse olisin käynyt katsomassa Berberian Sound Studion ilman ohjaajavierailuakin, sillä kyllä elokuvassa jotain erikoista täytyy olla, jos se esitetään Suomessa kahdella täysin erilaisella elokuvafestivaalilla eli Sodankylässä ja Night Visionsissa..

Äänien parissa työskennelleen Stricklandin Berberian Sound Studio nimensä mukaisesti liikkuu myöskin äänien maailmassa. Siinä työstetään kauhuelokuvan ääniraitaa ja tehdään se vieläpä verrattain onnistuneesti, sillä vaikka itse kauhuelokuvasta ei nähdäkään kuin pari pientä pätkää, sen äänitysprosessi yhdessä siihen kirjoitettujen dialogien kanssa luo hyvinkin painostavaa ja jopa hieman pelottavaa tunnelmaa. Yksi festivaalien suurista positiivisista yllätyksistä.

Jan Troell


Jan Troell on ruotsalaisen elokuvan kärkinimiä, mitä tulee ohjaajiin ja hän on ohjannut paljon elokuvia realistisella otteella. Sodankylässä häneltä nähtiin (tai piti nähdä) peräti viisi elokuvaa kattaen hänen uraansa aina vanhemmasta materiaalista uudempaan.

Itselleni ohjaaja on jäänyt perin tuntemattomaksi, mutta takaan, että tästä lähtien tunnistan hänen nimensä vaikka unissanikin, sillä sen verran hieno oli Ruotsin ensimmäisestä naislentäjästä kertova Pilvien syleilyssä. Mullahan oli ohjelmistossa kaksi Troellin elokuvaa, mutta valitettavasti se toinen, Tässä on elämäsi, jouduttiin perumaan ääniongelmien vuoksi, mikä oli eittämättä tämänvuotisten festivaalien suurin pettymys, mutta eipä näille koskaan mitään voi. Jo sen mykkänä seuratun viiden minuutin ajan elokuvassa tuntui olevan jotain vetoavaa; elokuvaa Troellin mukaan pidetään monin paikoin peräti hänen parhaimpana. Troellin uraa ja elokuvia täytyy yrittää seurata enemmänkin.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Troellin mielessä muuten pyörii jo ajatus elokuvan tekeminen Helene Schjerfbeckistä, mutta se on vasta aluillaan, eikä ilmeisesti edes hänen seuraava projektinsa. Ehkä sitten joskus.

Ahmet Boyacıoğlu


Turkkilainen Ahmet Boyacioğlu on ohjannut yhden elokuvan, Black and Whiten sekä ollut leikkaajana Mold-elokuvassa, jotka molemmat nähtiin Sodankylässä ja hän esitteli ne molemmat. Tämän lisäksi Boyacioğlu esitteli turkkilaisen elokuvan merkkiteoksia olevan Yol-elokuvan, vaikka hänellä ei itsessään ollut mitään tekemistä elokuvan tekemisen kanssa, mutta kun paikalla oli, niin halusi hän esitellä senkin. Ilmeisesti hän esitteli myös Dry Summer -elokuvan, mutta tästä en ole täysin varma, kun en kyseistä elokuvaa mennyt katsomaan.

Black and White, Mold ja Yol tuli kuitenkin nähtyä. Ensin mainittu tarjosi ihan kelpoa yhden illan viihdettä vähän Sidewaysin hengessä eli leffassa oli hyviä ystävyksiä kantapaikassaan ja vähän muuallakin viinien ja muiden alkoholidrinkkien parissa. Mold taas oli selvästi raskaampi kokemus poikaansa 18 vuotta etsineestä isästä, mutta kyllä senkin jaksoi katsoa. Yol taas oli kolmikosta se paras näistä ja itse asiassa saattoi olla jopa koko festivaalin paras elokuva, sillä vaikken ihan täysiä pisteitä sille antanutkaan, niin mahdollisuudet siihen on uusintakatselulla; leffa odottaakin jo uusintakatseluaan dvd:llä.

Cristian Mungiu


Romanialaisen Cristian Mungiun uran huippuhetki osuu eittämättä elokuvan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää kohdalle, sillä kyseinen elokuva voitti 2007 Cannesin Kultaisen palmun. Muutenkin mies on ollut tasavahva, päätellen ainakin sen, että myös hänen kaksi muuta elokuvaa, Occident ja Yli vuorten on esitetty Cannesissa ja jälkimmäinen voitti Cannesissa niin ikään parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kaikki kolme elokuvaa esitettiin myös Sodankylässä, minkä lisäksi festareilla nähtiin myös Tarinoita kulta-ajalta.

Itselleni Mungiun nimi ei sanonut mitään, vaikka tiesinkin elokuvat 4 kuukautta, 3 viiikkoa ja 2 päivää sekä Yli vuorten, jonka melkein kävin Helsingissä katsomassa Night Visionsin jälkimainingeissa (silloin Diktaattori kuitenkin vei voiton), kun Poriin tulo senkin kohdalla on kaikkea muuta kuin varmaa. Viime vuoden tapaan halusin antaa aikatauluni elää, enkä muutamia näytöksiä lukuun ottamatta ostanut näytöslippuja ennen kuin vasta esityspäivän alkajaisiksi ihan vain pitääkseni pientä spontaaniuden mahdollisuutta ilmassa. Yli vuorten oli siis nytkin suunnitelmissani, mutta siltä varalta, etten saisikaan enää lippuja esityspäivänä lauantaina, vaihdoin edellisiltana Kaufmanin Quillsin juuri Occidentiin, että varmasti näen edes yhden Mungiun elokuvan. No, Occident ei minua liiemmin säväyttänyt, mutta siinä mielessä sen katsominen kannatti, että (ikäväkseni) Yli vuorten oli festareiden ainoa elokuva, johon en sitten enää saanutkaan lippua. Olisin voinut sunnuntaina yrittää tuohon 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää -leffaankin, mutta halusin ottaa sunnuntaina verrattain lunkisti ja keskityinkin silloin lyhäreihin.

Mika Taanila


Mika Taanila tunnetaan dokumentaristina, musiikkivideoiden tekijänä sekä kokeellisista elokuvista ja Sodankylässä mieheltä nähtiinkin hänen elokuviaan kahdessa ryppäässä. Toisessa esiteltiin muun muassa hänen tulevaisuusteemaisia musiikkivideoitaan ja muita aiheeseen liittyviä lyhäreitä ja toisessa keskityttiin ydinfyysikko Erkki Kurenniemeen, jossa ensin nähtiin pari Risto Jarvan ohjaamaa lyhytelokuvaa (toinen Postisäästöpankin tilaama, toinen mainosparodia), joissa vaikutti Kurenniemen kojeillaan luoma äänimaailma, ja näiden jälkeen sitten Taanilan itsensä ohjaama dokkari itse Kurenniemestä. Tähän jälkimmäiseen ryppääseen minäkin sitten menin.

Postisäästöpankille tilaustyönä tehty Tietokoneet palvelevat oli puhtaasti retrosyistä paras, sillä vaikka en ole edelleenkään tietokoneiden asiantuntija, niin silti lyhärin esittelemien aika alkeellisten tietokoneiden hehkutus tuntui kovin hauskalta näin vuosikymmenten jälkeen katsottuna. Lisäksi koneiden toimintaa oikeilla ihmisillä havainnollistava pätkä oli myös aika hieno. Mainosparodia Pakasteet II oli sekin ihan hauska, mutta ei niin hauska koko ajan kuin oli haluttu. Ihan hyvä oivallus pistää siihen mukaan niitä "asiantuntijan" oikeita mainoslauseita sekaan. Kurenniemi-dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä oli ihan katsottava kokonaisuus, vaikka lopussa pientä puutumista olikin havaittavissa.

Susanna Helke

Muun muassa Joutilaat-elokuvasta muistetta dokumentaristi Susanna Helke tutustui San Franciscossa ollessaan kodittomiin homomiehin ja teki kahdesta sellaisesta dokumentin American Vagabond, joka ilmeisesti sai ensi-iltansa (saa korjata, jos olen väärässä) juurikin Sodankylässä*. Paikkansa Helke lunasti täällä jälkipäässä puhtaasti siitä syystä, että en saanut hänestä säällistä kuvaa.

American Vagabondin päähenkilöt James ja Tyler eivät ole millään tavalla poikkeuksia, sillä muistaakseni ainakin jossain päin Yhdysvaltoja neljännes kotoa lähteneistä (lue = ulosheitetyistä) nuorista oli seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, jotka ovat sitten lähteneet etsimään parempaa tulevaisuutta ja usein juurikin Jenkkilän homo-Mekasta San Franciscosta, mutta asuntoja ei riitä läheskään kaikille, eikä kaikilla ole edes rahaa, vaan he yöpyvät muun muassa puistoissa. Lisäksi jotkut myyvät itseään saadakseen sitä rahaa ja sitä myötä ehkä asunnonkin joskus. Näin valtava aihe, joten toivottavaa olisi ollut, että aihetta käsiteltäisiin laajemminkin, mutta elokuva keskittyykin Jamesiin, Tyleriin ja heidän lähipiiriinsä. Tällaisenaankin elokuva on ihan kiinnostava, mutta tosiaan olisin toivonut syventymistä itse ilmiön taustoihin.

Krista Kosonen ja Tommi Korpela


Koska Kaikella rakkaudella elokuvan ohjaaja Matti Ijäs oli estynyt tulemasta paikalle (kuvauksia Lontoossa?), nähtiin elokuvaa esittelemässä (minun yllätyksekseni) sen kaksi tähteä Krista Kosonen ja Tommi Korpela. Nämä kaksi olivat melkeinpä perjantain kohokohta, sillä molemmat kuuluvat kotimaisten näyttelijöiden kohdalla suosikkinäyttelijöihin, erityisesti Korpela, jonka kosketus muuttaa tuotannot (varsinkin komediat) kultaisiksi. Niin ja siitäkään ei pääse mihinkään, että Kosonen on myös hirmu nätti! Kaksikolla ei ollut nyt varsinaisesti mitään ihmeellistä sanottavaa, mutta jo se, että he ilmestyivät siihen eteeni juttelemaan edes niitä näitä, oli kyllä ihan huippua!

Kaikella rakkaudella puolestaan oli oikein mukava, vaikka ei huipputapaus. Samalla kun toivoin vieläkin enemmän komediallista otetta (elokuvahan oli melkein ensiksi draama ja sitten vasta komedia), niin samalla Korpela tekee elokuvan vakavastiotettavana pahiksena sellaisen roolisuorituksen, ettei voi kuin ihailla. Elokuva tarjosi komeita maisemia Lapista niin, että nyt tekisi itsekin tehdä sinne päin kunnon (kuvaus)reissu muuallekin kuin Sodankylään, minkä lisäksi tarina jätti lievästä angstisuudestaan huolimatta hyvän mielen. Kosonen tekee hänkin ihan hyvää työtä, mutta pääosan esittäjä penkkitaiteilija Toivo Vaaralaa esittävä Sampo Sarkola on melko karismaton. Taisi muuten olla ensimmäinen Ijäs-elokuvani.

Anssi Mänttäri


Jätin Anssi Mänttärin tänne viimeiseksi ihan vain siksi, ettei häntä varsinaisena vieraana voi pitää, kun kerran näiden festareiden isä ja siten järjestämisessä on mukana, vaikka näiden festareiden Mänttäri-elokuva Romanssi tulikin katsottua jo avajaisiltana. Jos en olekaan Helken dokkarista täysin varma siitä, että oliko kyseessä ensi-ilta vai ei*, niin tämän elokuvan kohdalla niin voin kuitenkin sanoa, sillä elokuva valmistui lopulliseen muotoonsa Mänttärin mukaan vasta esityspäivän aamuna. Itse asiassa esityskopiota jouduttiin vaihtamaan, koska katseluun tuli tarkastamaton versio, jossa kuvat sitten menivätkin päällekkäin ja sillä välin kun odoteltiin sitä tarkistettua kopiota, kuultiin Mänttärin suusta (huuto)lause, joka ainakin meikäläiselle jäi mieleen: "Että mä vihaan digitekniikkaa!"

No, esityskopio saatiin lopulta vaihdettua ja leffa pyörimään. Vaikka olenkin nähnyt aiemmin vain yhden Mänttärin, kahden vuoden takaisen Tarkastajan, niin tietyllä tavalla tuttuus iski silmään tätäkin katsoessa. Ei sillä, että tarinallisesti elokuvilla olisi ollut mitään samaa, mutta tunnelma oli jotenkin samanhenkistä. Kuten Mänttärikin mainitsi, niin ei Romanssista oikein ota selvää, onko tämä komediaa vai draamaa, tää on vain mänttäri. Näin ollen suhtautumista elokuvaan oli vaikea määritellä. Toisaalta pidin ja toisaalta taas... en mä tiedä.

Edit. *Olin väärässä, leffa esitetty helmikuussa DocPointissa.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Good afternoon, good evening and good night!


Niinhän siinä sitten kävi, että reilun neljän ja puolen vuoden bloggailun jälkeen on aika heittää hyvästit leffablogin pitämiselle... ainakin nykymuotoisena. Nuo neljä ja puoli vuotta sisältävät muun muassa 1212 blogitekstiä, 992 elokuva-arvostelua, 86 tv-sarja -arvostelua, blogipalvelun vaihdon, minkä seurauksena yli puoli vuotta kestäneen manuaalisen siirto-operaation linkkeineen kaikkineen, satoja kommentteja ja paljon käytettyä aikaa, mutta nyt on tosiaan aika jättää tämä blogi suuremmaksi osaksi. Miksi näin?

Tuossa reilu kuukausi sitten kuulin mä sen uutisen, että saan vakipaikan vanhasta duunistani. Mulla oli jo tuolloin iso tukku ajansyöjiä alkaen peleistä ja tv-sarjoista ja samoihin aikoihin tuon uutisen saadessani aloitin myös tämän vuoden pyöräilykauden, joten käytössä oleva aika oli käydä todella vähiin ja jostain oli pakko karsia ja "valinta" osui tähän blogiin, sillä se tuntui kaikista harrastuksilta ainoalta, josta saatoin luopua ja vieläpä melko hyvillä mielin. En kuitenkaan tykkää tehdä hätiköityjä päätöksiä ja työtkin alkoivat vasta pari viikkoa sitten, joten päätin harkita asiaa reilun kuukauden kesäkuun alkuun asti, jolloin yleensä olen aloittanut kesätaukoni, vaikka aika varma olin tästä päätöksestä jo ekasta päivästä lähtien.

Silloin kun aloittelin blogia, olin kyllä töissä (samassa paikassa), mutta silloin blogi ei vienyt liiemmin aikaa, sillä arvostelut olivat nopeasti kyhättyjä ja jotkut niistä sain valmiiksi puolessa tunnissa. Sittemmin niihin käytetty aika kasvoi jatkuvasti, vaikka pitkään sainkin käytetyn ajan pysymään noin kolmessa vartissa, mutta joskus vuosi sitten oikeasti tajusin, kuinka paljon niihin oikein kuluukaan nykyään aikaa. Ilman minkäänlaisia häiriötekijöitäkin aikaa kului yhden arvostelun parissa tunninkin verran ja kun siihen lisää ne häiriötekijät, joita useimpia ei välttämättä olisi ollut ilman taukoja kirjoittamisesta, lähestytään helposti jo puoltatoista tuntia tai toisinaan vähän enemmänkin... ja se vaan on tuntunut välillä liialta. Olen kuitenkin tykännyt näiden arvostelujen rustaamisesta, joten en ole tahtonut lopettaa varsinkaan, kun olen ollut milloin työttömänä, milloin "vain" pätkätöissä, joten bloggaaminen tuntui ihan kivalta siinä rinnalla, eikä käytetty aika liian suurelta. Nyt vakituisen säännöllisen ajantappajan saadessani vaan tuntuu oikealta hetkeltä jättää blogimaailma.

Fiilikset on tällä hetkellä hieman ristiriitaiset, mutta haikeat. Toisaalta tiedän tämän päätöksen olevan tässä elämäntilanteessa oikea, mutta onhan se aina vähän vaikeaa luopua lempilapsestaan, mikä onkin ollut yksi syy siihen, miksi en ole tehnyt niin aikaisemmin varsinkaan, kun blogi on ollut niin pitkäikäinen. Kun välillä olenkin ollut harkitsemassa lopettamista (viimeisen vuoden aikana siis), ovat välillä yksittäisetkin kommentit saaneet minut jatkamaan siinä, missä jokaisen kommentin (myös ne kriittiset) olen ottanut ilolla vastaan. Sitten taas olen huomannut, että tää blogi on rajoittanut pelkästään leffojenkin katselua välillä, kun jos en ole saanut jotain arvostelua valmiiksi iltaan mennessä, en ole sitten jaksanut monesti aloittaa enää leffaa sille illalle. Teatterikäyntisuunnitelmille arvostelujen venyminen on ollut varsinkin myrkkyä. Näiden seikkojen takia motivaatiota kirjoittamiselle on täytynyt välillä haeskella ja toisinaan ja kieltämättä enenevissä määrin onkin ollut sellaisia "No raapaistaanpas tämä nyt pois alta" -päiviä. Not good!

Vakinaistamisen myötä olen synnyttänyt monia identiteettikriisin poikasia ja yksi näistä liittyy olennaisesti tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen lopettamiseen. Ensinnäkin minua mietityttää, kuinka kauan menee, ennen kuin pääsen elokuvien katsomisessa siihen vaiheeseen, että en mieti edes ajoittain, mitä sanoisin elokuvasta netissä, siis ollen blogissani, ennen kuin tajuaisin, ettei mun tarvitse enää juuri miettiä moisia. Näitä pohdintoja on syntynyt silloinkin, kun olen ajoittain katsellut jotain jo arvosteltuja.

Toisekseen bloggaamisen aikana on omakin leffojen katselu kokenut jos jonkinlaisia muutoksia ja vaikken sitä olekaan myöntänyt edes itselleni, niin kyllähän se mielessä on käynyt, onko blogilla ollut alitajuntaisesti vaikutusta eri osa-alueiden kanssa eli onko blogi vaikuttanut muun muassa 1001 elokuvaa -kirjan läpikäymiseen, leffafestareilla hyppimiseen, Finnkinon kuukauden elokuvista kiinnostumiseen ja tämän tällaisiin. Väittäisin, että ei ja tämän hypoteesini perusteella jatkossa käyn läpi 1001-elokuvia ihan yhtä suurella innolla kuin tähänkin asti ja niin Sodankylän reissut ja Night Visionsit seuraavat toisiaan vuodesta toiseen ilman motivaation katoamista. Tai näin ainakin luulen, mutta mistäpä sitä koskaan tietää! Toki taloudellisen tilanteen parantuminen on mahdollistanut nämä eri leffafestarit ja - kieltämättä - myös elokuvien ja siten myös 1001-elokuvien ostamisen, joten tämä seikka selittänee nämä asiat paremmin kuin blogikirjoittelu, mutta entä jos sittenkin... Se onkin sitten eri juttu, että pysyminen kärryillä katsottujen 1001-elokuvien lukumäärästä vaikeutuu, kun ei jaksaisi mitään Notepadiin jokaisen katsotun leffan jälkeen korjattua lukemaakaan, mutta ei kai sitä nyt niin tarkkaan tarvitse tietääkään; kunhan nyt edes suurin piirtein.

Silloin kun blogin lopettaminen on käynyt mielessä, olen myös pohtinut sitä, jos saisi pitkitettyä bloggaamista muuttamalla jollakin tavalla blogin linjaa, mutta en oikein päässyt mihinkään järkevään ratkaisuun. Oon sitä tyyppiä, etten voi nostaa tiettyjä elokuvia (kuten esim. "vain hyviä") muiden yli, enkä siten kykenisikään valikoimaan millään kriteereillä niitä elokuvia, jotka ansaitsisivat tulla arvostelluksi jättäen muita pois, joten arvostelemisen jatkaminen ei tuntunut oikein luontevalta. Refefointi tai lyhyesti kirjoittaminenkaan ei vain ole vahvinta alaani. 1001-projekti on ollut näkyvässä roolissa blogissa, joten mielessä kävi joskus myös se, että jos muuttaisi blogin "Sivustakatsoja Goes 1001" -tyyppiseksi, jossa arvostelisin vain 1001-elokuvia, mutta vaikka 1001-elokuvat melko alussa (muutaman kuukauden jälkeen) tulivatkin kuvioihin, niin blogia ei ollut rakennettu/ajateltu niiden ympärille, joten en innostunut tästäkään ajatuksesta. Lisäksi 1001-putkien aikana se arvostelutiheys saattaisi ajoittain olla turhan tiuha, joten siksikään tämäkään vaihtoehto ei tuntunut kovinkaan hyvältä. Sitä paitsi onhan niitä muita kyseisiin elokuviin (pääosin) keskittyviä blogejakin, joten mitäs sitä turhia. ;)

No, rivien välistä on voinut lukea, etten minä nyt ihan täysin tätäkään blogia hylkää ja itse asiassa vasta maksoin domainin vuodeksi eteenpäin, enkä siitäkään aio ihan heti luopua. Muiden kiireiden painaessa päälle toukokuussa päätin, että säästän sen kuun Movie Monday -haasteita (siis niistä, joista keksin jotain sanottavaa) kesälle, jolloin muutenkin aavistin etukäteen haasteiden olevan kesälomalla, joten niitä tipahtelee varmaankin jossain vaiheessa. Myös tuleviin Movie Monday -haasteisiin olisi tarkoitus ottaa osaa, silloin toki vähän nopeammassa tahdissa. Haasteiden lisäksi suunnitelmissa olisi kirjoitella festariraporttejakin jaksamisen mukaan. Lisäksi saatan päivitellä ainakin Leffasarjat-välilehteä puhtaasti omiin tarkoitusperiini, sillä se on tällä hetkellä paras tapa pysyä kärryillä eri leffasarjoista ja siten hyödyllinen (muiden välilehtien päivitys viimeksi katsottujen elokuvien osalta on vielä tekemättä, mutta enköhän minä tässä lähiaikoina).

Niin ja eihän sitä tiedä, vaikka suurena leffateatterien ystävänä - lähes itken jokaisen menetetyn leffateatterin puolesta - toteuttaisin jossakin vaiheessa jo vuosia muhineen ajatuksen cinemaspotting-tyyppisestä raportoinnista, jossa kiertäisin eri leffateattereita ja kertoisin kokemuksiani niistä vähän tähän tyyliin. Tämä toki vaatisi paljon aikaa ja rahaa, joita kumpaakaan ei nyt liikaa ole, mutta ajatus on ja pysyy.

Näin loppuun haluan vielä kerran kiittää kaikkia tätä blogia lukeneita, niin satunnaisia kävijöitä kuin vakilukijoitakin sekä myöskin kommentoijia, joita näiden vuosien varrella onkin riittänyt oikein mukava määrä. En usko, että tämä blogi olisi ollut pystyssä näinkään kauan ilman teitä!


Simo Sivustakatsojan ominaisuudessa kiittää ja kumartaa. :)

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen