perjantai 31. toukokuuta 2013

Väärät paperit

Alkuperäinen nimi: Identity Thief
Ohjaus: Seth Gordon
Käsikirjoitus: Craig Mazin
Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Robert Patrick
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 113 min

- You're diabolical.
- Thank you. 


Denverissä asuva Sandy Patterson (Jason Bateman) antaa puhelinhuijauksen kautta tietonsa identiteettivaras Dianalle (Melissa McCarthy), joka tehtaileekin tukun luottokortteja ja käyttää niitä varsin surutta. Tämän vuoksi Sandyn perheen talous ja Sandyn työpaikka on vaarassa, mutta poliisi ei voi tehdä oikein mitään, sillä Diana asustelee itse Floridassa eli eri osavaltiossa. Ninpä Sandy ottaa tehtäväkseen hakea Diana Denveriin, jotta poliisi voisi hänet siellä pidättää, mutta tehtävästä ei tule helppoa, sillä vastahakoisen Dianan lisäksi Sandy joutuu väistelemään myös ganstereita sekä Dianan perässä niin ikään olevaa palkkionmetsästäjää (Robert Patrick)...

Finnkinon kuukauden elokuvana hiukan yllättäenkin nähtävä Väärät paperit oli katselulistalla muutenkin, mutta aiemmin ei vain kerennyt ja nytkin oli tyyliin viimeinen tilaisuus nähdä leffa Porissa sopivaan kellonaikaan. Ei tämä trailerinsa perusteella miltään kuoliaaksinaurattajalta vaikuttanut, mutta kuitenkin sen verran, että odottaa sopi ihan hauskaa katselukokemusta. Siitäkin huolimatta, että leffan ohjanneen Seth Gordonin edellinen komedia Kaameat pomot ei sekään ihan täysin iskenyt; Gordon on näköjään tehtailemassa sen jatko-osaakin. No, Väärät paperit -leffassa on kyllä omat hetkensä, mutta hivenen puolitiehen tämäkin jää.

En tiedä, mitä tekijöillä on liikkunut mielessä tehdessään alusta ihan liian tylsän. Toki alussakin nähdään Dianaa pieni tovi, mutta sen jälkeen seurataan pitkään pääasiassa Sandyn tekemisiä ja tämä on selkeää virhe, sillä vaikka Batemanista yleisesti ottaen pidänkin, niin Melissa McCarthy on elokuvan selkeä kantava voima ja se, joka tekee elokuvasta hauskan. Näin ollen elokuvaan tulee kunnolla eloa vasta sitten, kun Sandy yhyttää Dianan ja kaksikon yhteinen matkanteko alkaa ja Dianaa nähdään siten enemmän. McCarthy viihdyttääkin siten loppuosaa elokuvasta melko hyvin, vaikka ei hänkään kaiken aikaa.

Vaikka mukaan onkin ympätty gangstereita ja palkkionmetsästäjiä, niin päälinjoiltaan elokuvan tarina ei sisällä suuria yllätyksiä, mitä nyt loppuratkaisu mietityttää jossakin määrin. Näin ollen Sandyn ja Dianan keskinäinen suhteen kehittyminen menee tutuhkoja polkuja, vaikka tähän kehitykseen johtavat yksityiskohdat vähän pimennossa ovatkin etukäteen. Selvää tietyiltä osin on myös heitä takaa-ajavien henkilöiden onnistumismahdollisuudet, joten silläkään puolella ei jännitettävää juuri tarjota. Näin ollen kokonaisuus on sellainen kepeä yhden illan (kelpo) viihdettä, jonka tosin voi huoletta unohtaa pian elokuvan nähtyään. Elokuvan luonteeseen nähden se on myös aivan liian pitkä. Pieni tiivistäminen ei olisi todellakaan ollut pahitteeksi.

Kuten sanoin, Melissa McCarthy on loistava roolissaan ja ilman häntä elokuva olisikin voinut olla paljon tylsempi. Jason Bateman on tavalliseen tapaansa ihan jees, mutta silti jää roolisuorituksella vasta elokuvan kolmanneksi parhaaksi hahmoksi, sillä McCarthyn ja Batemanin väliin kiilaa vielä yksi mies: sinänsä harmillisen pienessä roolissa nähtävä Robert Patrick, jonka vanhan liiton äijän rooli tuntuu erittäin makoisalta ja Patrick istuukin palkkionmetsästäjän rooliinsa hyvin; muutenkin Patrick on vain tuntunut parantavan otteitaan vanhetessaan.

Mukana menossa: Jon Favreau (Frendit), Amanda Peet (Identity) ja Morris Chestnut (Kaappaus raiteilla)

Pisteitä: 3/5

tiistai 28. toukokuuta 2013

The Great Gatsby - Kultahattu

Alkuperäinen nimi: The Great Gatsby
Ohjaus: Baz Luhrmann
Käsikirjoitus: Baz Luhrmann, Craig Pearce
Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan
Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 98 min

Well, I don't care. He gives large parties, and I like large parties - they're so intimate. Small parties, there isn't any privacy.
 

Nick Carraway (Tobey Maguire) muuttaa 1922 New Yorkiin pieneen taloon aivan salaperäisen bisnesmiehen Jay Gatsbyn (Leonardo DiCaprio) ison kartanon viereen. New Yorkissa Nick seurustelee serkkunsa Daisyn (Carey Mulligan) ja tämän miehen ja Nickin vanhan koulutoverin Tomin (Joel Edgerton) kanssa ja tulee siinä sivussa tutustuneeksi golf-ammattilainen Jordaniin (Elizabeth Debicki), jonka kanssa Nick flirttailee vähän enemmänkin. Ajan kuluessa Nick saa sitten Gatsbylta kutsun juhliinsa, jonne kaikki muut tulevat ilman kutsua ja ajautuu pikku hiljaa Gatsbyn kelkkaan, mutta mitä sellaista tapahtuu, että Nick joutuu myöhemmin hakemaan apua mielisairaalasta?

Malmön viimeisenä elokuvateatterikokemuksena tuli katsastettua Storgatanilla sijaitseva Filmstaden Storgatan ja leffavaihtoehtoja oli kaksi. Ehkä hieman enemmän kevyeen sunnuntai-iltaan olisi sopinut Väärät paperit, mutta koska F. Scott Fitzgeraldin kirjaan perustuva ja useaan otteeseen filmatisoitu The Great Gatsby - Kultahattu alkoi lähes tuntia aiemmin, päädyin sitten tähän. Elokuvan traileri ei nyt kauhean mielenkiintoiselta vaikuttanut, enkä siksi olisikaan itkenyt, jos elokuva olisikin jäänyt näkemättä, mutta samalla trailerissa oli jotain tenhoavaa, että ei minulla mitään katsomista vastaankaan ollut. Valitettavasti tällä kertaa mielikuvat osuivat melko oikeaan, sillä The Great Gatsby - Kultahattu on melko tylsä tapaus.

Elokuva alkaa mielisairaalasta, joten tulee heti sellainen tunne, että Nickin elämässä on tapahtunut jotain todella päräyttävää, kun hän on sinne omin päin hakeutunut, mutta ei oikein. Toki Nickille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista Gatsbyn seurassa, mutta ei oikein mitään sellaista, mikä kunnolla selittäisi mielisairaalaan menemisen. Kaiken lisäksi pieni uteliaisuus nostaa päätään silloin tällöin, mutta muuten elokuva ei onnistu oikein imaisemaan sisäänsä. Monista asioista, kuten Gatsbyn bisneksistä ja menneisyydestä, raapaistaan pintaa, mutta kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa ja niinpä elokuvasta jää vähän valju fiilis. Tarina on sinänsä selkeä eli siinä suhteessa ei ole valittamista, mutta tapahtumissa ei vaan ole samalla tavalla hohtoa kuin Gatsbyn juhlissa; ne vain tapahtuvat omalla painollaan. Tuntuu kuin elokuvasta puuttuisi sielu, jota on kyllä yritetty siihen saada, mutta laihoin tuloksin.

Mitä tulee 3D:hen, niin olen ihan kuriositeetin vuoksi jo pitkään toivonut elokuvaa, jossa 3D on ilman, että sitä tarvittaisiin mihinkään eli ei olisi toiminta-/scifirymistely tms. vaan luokkaa draama/komedia ja tässä sellainen elokuva sitten on. Ei sillä, että 3D ei olisi näyttänyt hyvältä siinä missä muukin kuvaus, mikä kyllä miellyttää, mutta tuntuu kuin elokuva olisi näyttänyt melkein yhtä hyvältä kaksiulotteisenakin.

Leonardo DiCaprio on totutun hyvä, mutta ei sen enempää eli mitään ilmiömäistä roolisuoritusta hän ei tee, siinä missä muut kärkinäyttelijät Tobey Maguire, Carey Mulligan ja Joel Edgerton jäävät hieman DiCaprion varjoon. Näistä kolmesta Edgertonilla tuntuu olevan tunnetta kunnolla pelissä, kun taas Maguire, Mulligan sekä Jordania näyttelevä Elizabeth Debicki jäävät vähän pintapuolisiksi, melkein karikatyyreiksi.

Mukana menossa: Jason Clarke (Zero Dark Thirty)

Pisteitä: 2/5

PS. En tiedä, saisiko näin sanoa, mutta on ensimmäinen Baz Luhrmannin elokuva, jonka olen katsonut kokonaan.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Warm Bodies

Alkuperäinen nimi: Warm Bodies
Ohjaus: Jonathan Levine
Käsikirjoitus: Jonathan Levine
Pääosissa: Nicholas Hoult, Teresa Palmer, Analeigh Tipton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 98 min

 They call these guys Bonies. They don't bother us, much, but they'll eat anything with a heartbeat. I mean, I will too, but at least I'm conflicted about it...


Yhdysvalloissa jonkin sortin zombivirus on päässyt valloilleen ilman, että kukaan tarkalleen ottaen tietää edes miksi tai miten, mutta viruksen vuoksi suuresta osasta kansalaisista on tullut zombeja. Monien lajitoveriensa lailla R (Nicholas Hoult) viettää aikaa lentokentällä, jossa hänen paras kaverinsa on M (Rob Corddry) ja he melkein kykenevät kommunikoimaan keskenään. R poikkeaa muista - ainakin omasta mielestään - ja kun hän menee ruoanhakureissulle, hän syö erään vastarintaliikkeen jäsenen Perryn (Dave Franco) aivoja ja saa tämän muistot. Näissä muistoissa R tuntee Perryn rakkauden myös paikalla olevaa Juliea (Teresa Palmer) kohtaan ja pelastaa Julien matalaan majaansa hylätyn lentokoneen suojiin. Kestää kuitenkin aikansa, ennen kuin Julielle tulee mahdollisuus palata kotiin ja Julie tuntuu saavan muutosta aikaan niin R:ssä kuin muissakin zombeissa...

Erinäisten viivytysten vuoksi en päässyt tätäkään arvostelua kirjoittamaan kuin vasta nyt (alun perin piti eilen). Kun Viisut olivat jo ohi, minä vietin sunnuntaina Malmössä jäähdyttelypäivää ja se tiesi lopulta mm. kahta elokuvaa, joista toinen oli ostoskeskus Entréssä nähty Warm Bodies. Elokuva oli kuulunut sarjaan semikiinnostavat ja olisin voinut käydä katsomassa sen täälläkin, mutta muut leffakiireet eivät antaneet myöten. Warm Bodiesin traileri antoi odottaa ihan hauskaakin romanttista (kauhu)komediaa, mutta vaikka ihan ok onkin, niin ei elokuva täysin lupauksiaan lunastanut.

Elokuva yrittää huvittaa zombin ja ihmisen välisellä oudolla romanssilla, mutta ei sillä saralla saada oikein mitään aikaan. Tämä johtuu osittain R:stä, jonka ymmärrettävissä syistä vähäeleinen ilmehtiminen ei saa romanssia puhkeamaan kukkaan tai saamaan tästä tarinapuolesta kunnolla kiinnostavaa. Siinä ympärillä kuitenkin tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, joiden vuoksi tarinaa jaksaa joten kuten katsoa, vaikka koko leffan aikana hämää se, kuinka köykäisesti Julien lähtö R:n kelkkaan tapahtuukaan. Boniesit (en tiedä suomennoksesta) ovat suuri kysymysmerkki ja siksi heidän osansa miettiminen kokonaisuuden kannalta pitää sitä mielenkiintoa yllä, kuten myöskin zombien vähittäinen muuttuminenkin, mutta se taas lässähtää hieman loppua tultaessa. Ehkä hauskinta koko elokuvassa on R:n päänsisäiset monologit ja niinpä onkin vähän sääli, että keskellä elokuvaa niitä on verrattain vähän. 

Mukana menossa: John Malkovich

Pisteitä: 3/5

PS. Kiva huomata, että tunnistin tarinan taustalta erään maailmankirjallisuuden klassikon, vaikkei se ihan päälleliimattua olekaan ainakaan tällaiselle henkilölle, joka ei sitä alkuperäisteostakaan nyt niin hirveän hyvin tunne.

torstai 23. toukokuuta 2013

Star Trek Into Darkness

Alkuperäinen nimi: Star Trek Into Darkness
Ohjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Benedict Cumberbatch
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 132 min

 Are you giving me attitude, Spock?
I am expressing multiple attitudes simultaneously sir, to which one are you referring?



Enterprisen miehistö on tutkimassa primitiivistä planeettaa, jossa Spock (Zachary Quinto) joutuu todelliseen hengenvaaraan ja kapteeni James T. Kirk (Chris Pine) pelastaa Spockin välittämättä Starfleetin säännöistä, joiden mukaan planeetan sivilisaatioille ei saa paljastaa kehittyneempää teknologiaa. Niinpä Kirk alennetaan ja he joutuvat Spockin kanssa erilleen. Kun Starfleet sitten joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Kirk pääsee takaisin Enterprisen kapteeniksi saaden Spockin myös takaisin tiimiinsä. Heidän yhteistyöstään onkin tulossa tarpeellista, kun he saavat vastaansa geneettisesti luodun superihmisen Khanin (Benedict Cumberbatch)...

Vaikka viisubileitäkin olisi ollut jo tarjolla, viisuviikon maanantai-illan päätin pyhittää Malmössä elokuvalle ja lähinnä sattumalta päädyin Royaliin (eli löysin sen ensin) katsomaan meillä Suomessa vasta 5.6. teattereihin saapuvan Star Trek Into Darknessin 3D-näytöksenä. Ensimmäisestä uudesta Star Trekistä olin pitänyt aikalailla, mutta pieniä epäilyksiä minulla tämän osan viihdyttävyyden kanssa oli, vaikka samaan aikaan en jaksanutkaan uskoa huonoonkaan lopputulokseen. Ihan hyvä Star Trek Into Darkness onkin, mitä nyt hivenen edeltäjäänsä heikompi.

Elokuvan yksi harvoista ongelmista on sen ennalta-arvattavuus tietyiltä osin eli lähinnä Enterprisen miehistön ja etenkin Kirkin ja Spockin osalta. Ennalta-arvattavuus ei ole suuri murhe, mutta vie kuitenkin selvästi vähän pois elokuvan intensiteetistä. Ainakin jos itseni lailla ei tunnustaudu trekkeriksi tai ei muutenkaan tunne liiaksi Star Trek -universumia, niin Khanin tempauksia saa sentään jännittää loppumetreille asti, ennen kuin hänen todelliset vaikuttimet ja aikeensa paljastuvat. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen nousematta kuitenkaan ihan yhtä vahvaksi kuin edeltäjänsä ja siinä on ihan mukavasti juonenkäänteitä, joten sitä seuraa ihan mielellään ja varmasti elokuvan voi katsoa joskus toistekin. Ehkä yleistä seikkailua olisi voinut olla vähän enemmän. Taistelut kärsivät ajoittain ADHD-leikkauksista, mutta kokonaisuutena toimintajaksoissakin riittää ihan kivasti imua.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Musta on jotenkin ihan parasta, että elokuvan toisena kielenä IMDb:ssä on mainittu klingon. :D

tiistai 21. toukokuuta 2013

Malmön elokuvateatterit

Viisuviikko tuli ja vierähti ja nyt kolmatta kertaa paikan päällä (Helsinki 2007 huomioitu) tuli oltua, mutta vaikka viisutapahtumia mahtuikin viikolle yllin kyllin, ehdin myös tehdä aika paljon muutakin. Kolme vuotta sitten Oslossa tuli tsekattua yksi vastaan osunut leffateatteri, mutta nyt Malmössä niitä katsastin kolme, yhden saapumispäivänä maanantaina ja kaksi viimeisenä kokonaisena Malmö-päivänä sunnuntaina ja no... en minä malttanut olla ottamatta kuvia, joten pientä raporttia voisin tehdä niistä ennen kuin käyn itse katsottujen elokuvien kimppuun.

Käymäni leffateatterit olivat kaikki SF Bion teattereita, minkä lisäksi Malmöstä löytyi Spegeln-leffateatteri, mutta siellä ohjelmisto oli pääosin ei-englanninkielistä (tai sitten nähtyjä), eli en tuhlannut ymmärtämisvaikeuksien vuoksi siihen aikaani. Muitakin leffateattereita kaupungista kai löytyy, mutta itse törmäsin etukäteen googlettamieni SF Bion paikkojen lisäksi vain Spegelniin.

Royal



Royal on leffateatteri Gustaf Adolfin torin kupeessa Södra Tullgatanilla. Muista kaupungin SF Bion teattereista poiketen se ei ole multiplex, vaan pitää sisällään vain yhden salin, joka vetää lähes viisisataa henkeä. Teatteri on rakennettu 1961, mutta jotenkin siitä on aistittavissa paljon vanhempaa ikää; itse arvelin Royalin rakennetun viimeistään 1930-luvulla. Aulatila ei ole mitenkään kummoinen, mutta itse sali teki kyllä vaikutuksen ja olikin käydyistä leffasaleista ainoa, josta teki mieli ottaa kuvia, mutta leffan katsottuani pitäjä vaikutti hieman tuimalta ja "poistukaahan jo" -henkiseltä, että viime hetkellä jänistin kysymästä lupaa salin kuvaamiseen. Sali on leikisti jaettu kahteen osaan eli sillä on olevinaan yläkatsomo ja alakatsomo, mutta todellisuudessa katsomon osat erottavat toisistaan hieman muita rivejä korkeampi koroke sekä kaide. Erikoinen piirre salissa oli esiriput, joista yksi avautui mainosten alkaessa, minkä jälkeen toinen esirippu meni kiinni ja avautui uudestaan merkiksi elokuvan alkamiselle.

Filmstaden Entré


Filmstaden Entré sijaitsee Entré-nimisessä ostoskeskuksessa jonkin matkan verran ydinkeskustasta. Teatterissa on viisi salia, joista itse päädyin 60 hengen nelossaliin, mutta eipä muutkaan salit koolla ole pilattu, sillä isoimpaankin mahtuu vain 175 ihmistä. Sali olikin aika pienen oloinen ja jos jostain näistä, niin juuri tästä voi hyvällä omatunnolla sanoa salin olleen hyvin laatikkomainen, vähän niin kuin jotkin Finnkinon pienet salit. Sillä erotuksella, että ainakin kyseisessä salissa oli selvästi tottumaani pienempi valkokangas. Tämän ja Storgatanin istuimet eivät suuremmin eronneet toisistaan, mutta juuri sen verran, että eron huomasi ja johtuiko käsinojien korkeudesta vai mistä, mutta tämän teatterin tuolit olivat kolmikon heikoimmat.

Filmstaden Storgatan




Kuten teatterin nimestä voi päätellä, teatteri sijaitsee Storgatanilla, joka on kanssa ydinkeskustaa, eikä itse asiassa kovinkaan monta korttelia Royalilta. Kahdeksan salia täyttävässä teatterissa itse ajauduin 135 hengen nelossaliin siinä missä suurin sali olisi vetänyt 279 henkeä. Tämän salin kokemus muistutti ehkä eniten Finnkinon vastaavia. Ihan kiva teatteri ja kiva sali, mutta ei mitenkään erikoinen.

Jos siis joskus menette Malmöön, suosittelen testaamaan erityisesti Royalin. Koska kyseessä on vain yhden salin teatteri, leffan valintaan ei voi paljon vaikuttaa, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen... ainakin jos diggaa leffateattereista.

Liput maksoivat elokuvasta riippuen n. 11-17 euron pintaan ja aika perushintoja tuntuivat olevan. Suomalaiseen 3D-käytäntöön tottumattomalle voi tulla yllätyksenä, että ainakin Ruotsissa käytetään jonkinlaisia kertakäyttö-3D-laseja, jotka sitten heitetään omaan kierrätysastiaan. Tai no, en sitten tiedä, jos ne lasit pakataan uudestaan niihin muovikääröihin, mutta epäilen. Lasit saattavat kuitenkin vahingoittua pudotessa astiaansa... eikä se niin ekologistakaan taitaisi olla.

Sitten kuva vielä Spegelnistä Stortorgetin laidalla:


perjantai 10. toukokuuta 2013

Oblivion

Alkuperäinen nimi: Oblivion
Ohjaus: Joseph Kosinski
Käsikirjoitus: Karl Gadjusek, Michael Arndt
Pääosissa: Tom Cruise, Olga Kurylenko, Andrea Riseborough
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 124 min

 Oh, that'll be a one way trip.
Yeah! But it'd be worth it.



2017 Kuu on tuhoutunut, mistä seuraa Maassa tsunameita ja maanjäristyksiä ja ihmiskunta pakenee Saturnuksen Titan-kuuhun. Scavengereiksi kutsutut viholliset tekee kiusaa Maassa. Maan luonnonvarat aiotaan kuitenkin saada talteen ja Jack Harper (Tom Cruise) ja rakastettunsa Vika (Andrea Riseborough) toimivat Maassa entisen New Yorkin alueella siellä toimivien luotainten korjaustiiminä ja luotaimet puolestaan valvovat valtamerentyhjennysaluksia scavengereilta. Jackilla on outoja unia menneiden aikojen New Yorkista, jossa hän ei ole mitenkään voinut käydä. Kun Maahan putoaa avaruusalus, Jack menee tutkimaan sitä ja löytää yhdestä deltaunikammiosta noissa unissa mukanaolevan Julian (Olga Kurylenko) samalla, kun yksi luotain tuhoaa muita eloonjääneitä ja Jackin onkin selvitettävä, mitä kaiken takana oikein onkaan...

Oblivion kuuluu sarjaan semikiinnostavat tapaukset ja olin valmis jopa jättämään elokuvan väliin varsinkin sen jälkeen, kun kuulin elokuvan saaneen aika nihkeitä arvosteluja sieltä täältä, mutta scifileffoja ei ole koskaan liikaa, niin tein kuitenkin parhaani nähdäkseni tämän. Katsomatta jättäminen uhkasikin, sillä viimeaikaiset esityspäivät osuivat samaan aikaan pyörälenkkipäivien kanssa, mutta lopulta kolmannella kerralla jaksoin vielä leffaankin lähteä lenkin jälkeen. Pienistä ennakkoluuloista huolimatta Oblivion osoittautuikin ihan hyväksi.

Elokuva ei ole ihan sillä tavalla (scifi)toimintarymistely kuin mitä trailerin perusteella voisi ehkä olettaa. Toimintaa toki on, mutta se on kahden tunnin elokuvassa melko vähäistä. Sen sijaan elokuva on enemmänkin kohtuurauhallisesti etenevä trilleri, joka ei kuitenkaan täysin pysähdy missään vaiheessa, vaikka hitaasti mennäänkin. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen, siinä on "I didn't see that coming" -juonenkäänteitä, jotka joidenkin mielestä voisi tuntua vain typeriltä, mutta itselle ne kyllä maistuivat. Mitä nyt yhdellä tällaisella juonenkäänteellä on tarjota lopussa aika kuiva ratkaisu, mutta se on pientä. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin viihdyttävä ja ajatuksiakin herättävä, joka tulee varmasti katsottua vielä uudestaan, vaikka Morgan Freeman tahtookin jäädä turhan pieneen rooliin. Lisäpisteet luotainten uhkaavasta ulkonäöstä.

Mukana menossa: Nikolaj Coster-Waldau ja Zoe Bell

Pisteitä: 4/5

PS. Lähden puoleksitoista viikoksi reissuun, joten blogi hiljenee hetkeksi.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Kerron sinulle kaiken

Alkuperäinen nimi: Kerron sinulle kaiken
Ohjaus: Simo Halinen
Käsikirjoitus: Simo Halinen
Pääosissa: Leea Klemola, Peter Franzén, Ria Kataja
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 95 min

- Maarit on viiskymmentä ja sillä on viikset.
- Ei rakkaus viiksiä kato.


Sukupuolileikkauksen läpikäynyt Maarit (Leea Klemola) toimii siivoojana ja hän kovasti haluaisi miestä rinnalleen. Mennessään siivoamaan psykoteraupetti Anna-Liisa Koistisen (Pirkko Hämäläinen) vastaanottoa Koistinen onkin lähdössä äkisti sairasta isäänsä katsomaan ulkomaille ja käskee Maaritin sulkemaan ovet. Maarit kaipaa entistä koulutustaan vastaavaa työtänsä sosiaalialalta ja käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kokeilee Koistisen vaatteita. Näin tehdessään samaan aikaan ovesta tulee sisään avioliittoneuvoja kaipaava Sami (Peter Franzén), jolle Maarit uskottelee olevansa Koistisen assistentti. Kaiken lisäksi Maarit menee vielä ihastumaan Samiin...

Simo Halisen ohjaama Kerron sinulle kaiken -elokuvan traileria tuli nähtyä leffateatterissa aika monta kertaa ja tuntui siltä kuin jokaisen trailerin katselukerran jälkeen elokuva olisi kutsunut minua luokseen aina vain voimakkaammin, minkä vuoksi tätä ei voinutkaan jättää väliin. Siitäkin huolimatta, että elokuva vaikutti perisuomalaiselta ihmissuhdedraamalta, mitkä ei normaalisti nappaa. No, ei Kerron sinulle kaiken sinänsä huono ollut, mutta eipä sen uudelleen katsomisellekaan silleen ole tarvetta.

Elokuva ei kerro niinkään transsukupuolisuudesta kuin vain yhden monista suomalaisista kolmiodraamoista. Toki tämä sukupuolenvaihdos on jatkuvasti esillä, mutta ei siinä ei oikein mennä pintaa syvemmälle. Se vaan on ja asioita tapahtuu sen vuoksi tai siitä huolimatta. Toisin sanoen oikeastaan koko tarina olisi voitu käsitellä perinteisempiäkin polkuja pitkin, mutta sillä tavalla ei kait olisi saatu rahoitusta... tai jotain. Näin siis varsinkin päätarinan osalta, sillä kaikki Maaritia koskevat loppujen lopuksi vähäisiksi jääneet solvaukset olisi voitu muuttaa helposti koskemaan ketä tahansa hänen asemassaan olevaa (enkä puhu transsukupuolisuudesta). Noin yleisilmeiltään päätarina on ehkä jopa yllättävänkin kiltti, sillä suurimmalle osalle elokuvan hahmoista Maaritin tausta on sarjaa "ihan okei". Päätarina kuitenkin on kaikin puolin katsottava eli ei sen aikana aika tylsäksi käynyt, mutta toisaalta jos kaipaisin uudelleenkatsomista, voisin periaatteessa valita tilalle jonkin toisenkin suomalaisen ihmissuhdedraaman.

Puhuin päätarinasta, koska elokuvassa on pieni sivutarinakin, jossa Maaritin menneisyys herättää kysymyksiä aina viranomaisia myöten. Tässä sivutarinassa Maaritin transsukupuolisuus on sitten päätarinaa suuremmassa roolissa, vaikka tässäkin tarkoituksena on peilata lähinnä Maaritin tyttären Pinjan (Emmi Nivala) suhdetta isäänsä. Tarinasta olisi voitu saada enemmänkin irti, mutta elokuvassa se jätetään niin pieneen osaan, että se tuntuu pelkästään täytteeltä.

Leea Klemola on kyllä loistava Maaritina, sillä hänellä on jatkuvasti sellaisia ilmeitä kasvoillaan, että hän tuntuu hieman miehiseltä, ja pientä maskuliinisuutta on kuultavissa myös hänen äänessään. Peter Franzén on kanssa ihan ok, kun taas Ria Kataja miellyttää Samin kontrollifriikkinä vaimona hieman Franzénia enemmän.

Mukana menossa: Seppo Halttunen, Laura Malmivaara ja Olavi Uusivirta

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Väkivallan vihollinen 5: Kalman kasvot

Alkuperäinen nimi: Death Wish V: The Face of Death
Ohjaus: Allan A. Goldstein
Käsikirjoitus: Allan A. Goldstein
Pääosissa: Charles Bronson, Michael Parks, Lesley-Anne Down
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Kesto: 91 min

Guns make you nervous?
Guns have their uses. Idiots with guns make me nervous.


Paul Kerseyn (Charles Bronson) tyttöystävän Olivian (Lesley-Anne Down) ex-mies, mafiapomo Tommy O'Shea (Michael Parks) aiheuttaa vaikeuksia Olivian muotibisneksille. Kersey itse on todistajansuojelussa uuden henkilöllisyyden turvin. Kun sitten syyttäjä Tony Hoyle (Saul Rubinek) saa kuulla Olivian olevan valmis todistamaan O'Sheaa vastaan, Hoyle innostuu asiasta. O'Shea kuitenkin kuulee asiasta ja pistää miehensä Olivian perään ja kun Oliviaa on piinattu tarpeeksi, Kerseyn on astuttava jälleen kerran esiin...

Viimeistä Väkivallan vihollista viedään. Sarjan aiemmat osat ovat olleet ihan viihdyttäviä kokonaisuuksia, joten vähän samaa odotin myös tältä viidenneltä osalta, vaikka olin myöskin samaan aikaan valmis myöskin pettymään johtuen juuri siitä, että Väkivallan vihollinen 5: Kalman kasvot on tosiaan se viimeinen sarjassaan. No, en minä nyt varsinaisesti pettynyt, mutta kyllä tämä silti sarjan heikoin osa on, sillä siinä missä aiemmille osille olen antanut ilolla kolme pistettä ja melkein enemmänkin, niin tämä osa on ainoa, jonka kohdalla vähän jouduin miettimään alempaakin pistemäärää.

Elokuvan suurin ongelma on siinä, että se ottaa itsensä ehkä turhankin vakavasti, minkä vuoksi elokuva onkin sävyltään aiempaa vakavampi. Toki edellisessäkin osassa mentiin jo vähän pois aiempien kolmen osan idiooteista huligaaniryöstäjistä, mutta tässä osassa tehdään selkeä pesäero niihin ja nyt on kyseessä selkeät aikuiset mafiosot kyseessä. Mafiahemmoja vastaan taistelemiseen ei ole saatu mitään omaperäistä mukaan, vaan elokuvan juoni on käsitelty tuhannessa muussa gangsterielokuvassa ja itse asiassa siitä olisi hyvin saanut pienin muutoksin jakson vaikkapa MacGyveriin tai Ritari Ässään. Kyllähän Paul Kersey vähän leikitteleekin roistojen kustannuksella, mutta noin yleisesti ottaen elokuva ei ole ihan samalla tavalla kevyttä viihdettä kuin aiemmin. On elokuva kaikesta huolimatta ihan katsottava tapaus, vaikka yllätyksiä tarjotaankin yhteensä pyöreät nollat. On niissä Kerseyn otteissa sentään jotain viihdyttävää, että sen joten kuten jaksaa katsoa, kunhan ei nyt odota liikoja.

Mukana menossa: Miguel Sandoval (Näkijä) ja Kenneth Welsh (Twin Peaks)

Pisteitä: 3/5

torstai 2. toukokuuta 2013

Väkivallan vihollinen 4

Alkuperäinen nimi: Death Wish 4: The Crackdown
Ohjaus: J. Lee Thompson
Käsikirjoitus: Gail Morgan Hickman
Pääosissa: Charles Bronson, Perry Lopez, John P. Ryan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 95 min

I don't know the girl
- I do!


Paul Kersey (Charles Bronson) on asettunut aloilleen ja on seurustellut jo pari vuotta toimittaja Karen Sheldonin (Kay Lenz) kanssa ja Karenilla on tytär Erica (Dana Barron). Erica on sotkeutunut huumeisiin ja kuolee kokaiinin yliannostukseen ja Kersey päättää pistää toimeksi. Hän etsii käsiinsä Ericalle huumeita myyneen diilerin (Tim Russ). Poliisi pääsee rekisterikilven perusteella Kerseyn jäljille, mutta myös muilta Kerseyn teot eivät jää huomaamatta. Rikas lehtikeisari Nathan White (John P. Ryan) tuntee Kerseyn taustat ja pyytää tämän luokseen. Whiten oma tytär on kanssa kokenut Erican kohtalon ja White tahtoo Kerseyn tuhoavan Los Angelesissa toimivat suurimmat huumeliigat ja Kerseyhän pistää toimeksi...

Pitkän tauon jälkeen taas Väkivallan vihollisten kimppuun Väkivällan vihollinen 4 myötä. Aiemmat osat ohjannut Michael Winner on siirtynyt syrjään ohjaajan pallilta ja vetovastuun on ottanut muun muassa alkuperäisen Apinoiden planeetta -leffasarjan kahden viimeisen osan taustalta löytynyt J. Lee Thompson. Hieman kyllä pohditutti ohjaajan vaihtuminen, mutta rohkein mielin näitä kahta viimeistä sarjan leffaa päätin alkaa katsoa (se toinen toki vielä katsomatta). Ainakin tämä sarjan neljäs osa jatkaa jokseenkin aiempien osien viitoittamaa tietä ja hyvä niin, sillä kyllä tätäkin ihan katsoi.

Elokuvassa on siis Paul Kersey, lähes-tytärpuolen kuolema ja hitosti huumejengiläisiä. Tarvitseeko sanoa tarinasta tämän enempää? Ei, mutta sanonpa silti. Kersey pistää taas kerran tuulemaan paremman maailman puolesta ja tekee sen jälleen kerran ihan viihdyttävällä tavalla. Vaikka tapot välillä melko yksinkertaisia ovatkin, niin välillä Kersey harrastaa myöskin agenttileikkejä, mutta kunhan ei ota tätäkään elokuvaa liian vakavasti, niin nämä tapot voivat ihan viihdyttääkin, varsinkin lopputapahtumien lähestyessä. Joitakin juonenkäänteitäkin tapahtuu herättäen ennen niitä pieniä kysymysmerkkejä, mutta noin muuten aika perus Death Wish -menoa on tarjolla. Eihän elokuva tarjoa enää oikein mitään uutta, mutta sarjan ystäville maistunee varmaan tämäkin.

Mukana menossa (Dana "BH90210" Barronin lisäksi): Danny Trejo, Mark Pellegrino (Lost) ja Mitch Pileggi (Salaiset kansiot)

Pisteitä: 3/5