Väkivallan vihollinen

Alkuperäinen nimi: Death Wish
Ohjaus: Michael Winner
Käsikirjoitus: Wendell Mayes
Pääosissa: Charles Bronson, Vincent Gardenia, Steven Keats
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1974
Kesto: 93 min

- We gotta let the cops handle this, Dad!
- Yeah? Well, what if the cops can't handle this, Jack?

Menestyvän arkkitehdin Paul Kerseyn (Charles Bronson) vaimoa Joannaa ja tytärtä Carolia (Hope Lange ja Kathleen Tolan) seuraa kaupasta rosvojoukko, joka viekkaudella pääsee Kerseyjen asuntoon. Kun roistot pettyvät rahasaaliseen, he käyvät Joannan ja Carolin kimppuun. Joannan he pahoinpitelevät pahoin, kun Carol joutuu raiskatuksi. Tekijät pääsevät pakoon, kun taas Joanna kuolee sairaalassa vammoihinsa ja Carol joutuu katatoniseen tilaan. Kerseyn täytyy yrittää tulla toimeen omillaan, mutta koska poliisi itse tuntuu olevan täysin pihalla roistojen kanssa, erinäisten sattumusten kautta Kersey itse tarttuu aseeseen...

Tämä leffasarja tulee katsottua hyvin erikoisella tavalla. Kaksi ensimmäistä osaa tulee katsottua nyt kotona, myös ostamani kolmannen osan lauantaina Night Visionsissa - mikä onkin syy näiden ostoon - ja kaksi viimeistä sitten joskus Night Visionsin jälkeen, kunhan leffakiireet helpottavat. Charles Bronsoniin en ole sen pahemmin tutustunut, mitä nyt herra tuli nähtyä huuliharppukostajana, mutta jotenkin miehen elokuvista on jäänyt sellainen kuva, että mahtavatko sittenkään olla mun juttuni. No, Väkivallan vihollinen ei täysin vastannut brutaalimpaa kuvaani hänen elokuvistaan, mutta vaikka ihan jees leffa olikin, niin ei tämä kunnolla miellyttänytkään. 

Elokuva ei olen sanan varsinaisessa mielessä väkivaltaviihdettä ja mistään toimintaelokuvasta ei siten voikaan puhua, vaan enemmänkin se on kertomus rauhallisen Kerseyn muuttumisesta osaksi halveksimiaan ihmisiään, ensin asiaa kauhistuen, sitten hyvin tiedostaen. Samalla yhteiskunta taustalla ei tiedä, miten Kerseyyn pitäisi suhtautua, sillä tappaessaan roistoja hän myös tulee vähentäneeksi rikollisuutta. Varsinaisesta kostoelokuvasta ei voi puhua, sillä yllätyksekseni Kersey ei lähde juuri hänen perheensä kimppuun hyökänneiden kimppuun, vaan jos kostoa hautookin, niin enemmän koko rikollista pohjasakkaa kohtaan.

Elokuvan teemat ovatkin ihan mielenkiintoisia, mutta niistä ei saada oikein mitään erikoista aikaan, vaan elokuva käy melkeinpä rauhallisesta yhden illan viihteestä. Alussa nähtävä raiskaus&pahoinpitely on elokuvan rajuinta antia perseineen ja tisseineen, mutta sen jälkeen meno rauhoittuu selvästi. Ennen kuin Kersey pääsee tositoimiin, pohjustetaan hänen vähittäistä muutostaan ihan kivasti. Kun Kersey lopulta aloittaa uudessa sivutoimessaan, niin tapot ovat melkein ohi ennen kuin ehtivät alkaa, eikä niissä olekaan paljon nähtävää. Olisin mielelläni nähnyt tapettavilla olevan suora yhteys Joannaan ja Caroliin, sillä nyt näin ei ole, minkä vuoksi tappokohtaukset tuntuvatkin hieman irrallisilta toisistaan satunnaisuuksiensa vuoksi. Onhan elokuva ihan tyly näinkin, mutta silti elokuva olisi voinut brutaalimpikin. No, ehkä jatko-osissa sittten.

Charles Bronson sopii rooliinsa lähinnä juuri siksi, että hän ei ole ainakaan tässä elokuvassa kovin uhkaavan näköinen ennen kuin täytyy olla eli häneltä luonnistuu niin tuskainen perheensä menettäneen miehen kuin kostomentaliteetilla liikkeellä olevan kaverin roolikin. Tylyysilme pääsi oikeuksiinsa kuitenkin vasta loppumetreillä.

Mukana menossa: Denzel Washington (leffadebyytissään), Jeff Goldblum (kiitos Tuopille)

Pisteitä: 3/5