maanantai 22. huhtikuuta 2013

Diktaattori

Alkuperäinen nimi: The Great Dictator
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Pääosissa: Charles Chaplin, Jack Oakie, Reginald Gardiner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940
Kesto: 126 min

Strange, and I thought you were an Aryan.
No. I'm a vegetarian.


Ensimmäisen maailmansodan aikana tomainialainen sotilas (Charles Chaplin), parturi siviilielämässään, taistelee kotimaansa puolesta koheltaen kuitenkin jatkuvasti. Hän kuulee uupuneen komentaja Schultzin (Reginald Gardiner) avunhuudot ja auttaa tätä pakenemaan. He pakenevat lentokoneella, joka tekee kuitenkin pakkolaskun, mutta molemmat selviytyvät. Parturi joutuu kuitenkin sairaalaan vuosiksi ja sieltä päästyään hän on menettänyt muistinsa. Vähänpä hän tietää, että diktaattori Adenoid Hynkel (Charles Chaplin) on ottanut vallan itselleen, jonka toimet vaikuttavat myös häneen juutalaisena...

Ennen kotiinlähtöä Night Visionsin riennoista ehdin vielä päivällä käydä elokuvissa ja elokuvavalinta vaihteli muutamaankin otteeseen alkupäivän aikana kevyestä raskaampaan. Kun sitten puolivahingossa Orionin luo mennessäni huomasin siellä esitettävän Diktaattorin sopivaan aikaan, valitsin sen. Samalla tuli menetettyä vuosien odottelyn jälkeen Orion-neitsyys, minkä lisäksi Charles Chaplinia tuli nyt katsottua ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. No, muutamasta kahvista ja raikkaasta ulkoilmassa kävelystä huolimatta olin leffasaliin istuessani lievästi väsynyt, joten vähintään pienellä varauksella kannattaa tähän arvioon suhtautua; mahdollinen uusinta-arvio vähän virkeämpänä katsottuna sitten joskus toiste. Diktaattori kun on yksi Chaplinin rakastetuimmista elokuvista, mutta vaikka elokuvan parissa viihdyinkin, niin ei tämä kaikilta osin iskenytkään.

Kuten Chaplinilla (muistaakseni) on tapana, tässäkin elokuvassa on vakava ja komediallinen puolensa ja puolet lyövät hyvin kättä yhteen ainakin sillä perusteella, että elokuva kiinnostaa niin tarinallisesti kuin näiden huumorijuttujenkin suhteen. Tai no, sanotaanko näin, että tarinallisessa mielessä enemmän kiinnostaa juutalaisen parturin tarina, kun taas Chaplinin ilmiömäinen komiikka toimi nimenomaan Hynkelin kohdalla, sillä parodiaversio Adolf Hitleristä on niin yliampuva, että Hynkelin tekemiset naurattavat toden teolla. Kyllä parturikin aiheuttaa kohelluksillaan - varsinkin alussa - naurua, mutta ilman (tunnettua) historiallista hahmopohjaa ei lähellekään niin paljon kuin Hynkelin hahmo. Sitten taas tarinallisesti parturissa on sellaista imua, mitä ei Hynkelin kohdalla hirveästi ole; jälkimmäinen on vain hauska.

Koska tiesin etukäteen, miten hahmot liittyvät suoraan toisiinsa, koin pienenä pettymyksenä sen, että tämä kytkös tulee niin myöhään. Parturin loppupuhe menee sen sijaan selvästi epäuskottavan puolelle, sillä oikein mikään aiemmin nähty ei anna olettaa hänellä olevan sellaisia puhelahjoja ja niinpä puhe tuntuu liian valmiilta hänen suuhunsa. Noin muuten dialogeissa on paljon hauskojakin otoksia ja varsinkin nimet elokuvissa aiheuttavat suurta hilpeyttä.

Charles Chaplin on kyllä hyvä molemmissa rooleissaan ja varsinkin parturin roolissa oikeastaan juuri sellainen kuin millainen kuva minulla hänestä olikin. Samaan aikaan traaginen ja koominen, siis. Onhan hahmon kaatuilut sinänsä hauskoja, mutta kyllä ne tuntuivat muita salissa olijoita naurattaa hieman minua enemmän. Hitleriä täysin surutta parodioiva Adenoid Hynkel on kuitenkin näistä kahdesta hahmosta ehdottomasti parempi.

Pisteitä: 3/5

4 kommenttia:

  1. Tässä törmätään nyt siihen ongelmaan, mikä syntyy, kun yritetään katsoa ja tulkita elokuvaa jonkinlaisena viihdepakettina ilman historiallista kontekstia. Ei Diktaattoria käy katsominen vain tarinana, jossa tapahtuu asioita: Chaplinin elokuvan hauskuus ja järkyttävyys syntyy siitä, kun antaa itsensä ymmärtää, milloin hän on sen tehnyt ja mistä asioista hän puhuu. Diktaattorihan on enemmän kuin pelkkä elokuva, se on teko: tämä selittää esimerkiksi parturin loppupuheen, jossa Chaplin suorittaa metamorfoosin roolihahmostaan omaksi itsekseen ja käyttää sodanvastaisen puheenvuoron, koska on asemassa, jossa voi niin tehdä. Puhe ja koko elokuva on suora hyökkäys Hitleriä vastaan, tavalla, jota ei ole missäään yhteydessä toistettu. Dramaturgisesti (kaunopuheinen) puhe on myös peilaus alussa nähdystä Hynkelin siansaksaa solkkaavasta puheesta: pointti on siinä, että leffan lukuisat samanlaiset vastakohtaisuudet saavat lihaa luiden ympärille, kun ne ymmärtää/jaksaa lukea. Lisäksi voisi mainita vaikka sen, mitä tehoja Chaplin loihtii kohtauksista esiin pelkästään säveltämänsä musiikin kautta: esimerkkinä "kolikoiden syömiskohtaus", joka naurattaa sitä kommentoivan musiikin takia. Ja mitä draamapuoleen tulee, Chaplin mm. kuvaa valitsemassaan tyylilajissa todella upeasti juutalaisten kokeman sorron - enkä paljon valehtele sanoessani, että ensimmäisenä elokuvantekijänä (yli vuotta ennen Pearl Harboria).

    VastaaPoista
  2. Anton von Monroe, kyllä minä ymmärrän hyvin tuon historiallisen kontekstin ja annan arvoa Chaplinille siitä ja tiedän, mitä loppupuheella haluttiin sanoa, mutta silti se tuntui hahmolleen liian paperilta luetulta kuulostaakseen aidolta puhujansa suusta. Mutta ei se ymmärryskään takaa sitä, että aihetta käsittelevästä leffasta saisi kaiken halutun irti. ;)

    VastaaPoista
  3. Koska se ei suoraan vaikuttanut arvosteluun, ei tullut mieleen, vaikka näin jälkikäteen ajatellen olisi siitäkin voinut mainita.

    VastaaPoista