tiistai 30. huhtikuuta 2013

Salaliittoteoria

Alkuperäinen nimi: Conspiracy Theory
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Brian Helgeland
Pääosissa: Mel Gibson, Julia Roberts, Patrick Stewart
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 130 min

What was that?
That was here when I moved in.


Hieman omalaatuinen Jerry Fletcher (Mel Gibson) ajaa taksia ja on täysin riippuvainen salaliittoteorioista, joita hän kertoo myös asiakkailleen, ja joita hän kehittelee itsekin. Hän myös kustantaa Conspiracy Theory -nimistä lehdykkää, joilla on tosin vain muutama tilaaja. Vapaa-aikanaan hän tarkkailee autostaan käsin liittovaltion syyttäjää Alice Suttonia (Julia Roberts) ja käypä Jerry Alicen töissäkin kertoilemassa tälle teorioitaan. Useimmat Jerryn salaliittojutut kuulostavat täysin uskomattomilta, mutta kun CIA:n mieheksi esittäytyvä tohtori Jonas (Patrick Stewart) sieppaa Jerryn, se pistää miettimään, onko joissakin Jerryn teorioissa sittenkin perää...

Kuukauden WANHAna katsomani Salaliittoteoria ei kuulu ihan suosikkielokuvieni joukkoon, mutta on kuitenkin elokuva, jonka olen katsonut muutaman vuoden välein ja niinpä olenkin nähnyt elokuvan tämä katselukerta lukien varmaankin viidesti. Silti huomaan unohtavani asioita elokuvasta ja ne palautuvat sitten leffan aikana taas mieleen. Niin tälläkin kertaa ja kuten aiemmillakin kerroilla, niin Salaliittoteorian parissa viihtyy hyvin edelleenkin.

Elokuvan vahvuus on sen toimiva tarina. Alussa esitellään hahmoja ja etenkin Jerryä ja katsoja saa hyvin nopeasti luotua oman näkemyksensä hänestä, joka kuitenkin ajan mittaan osoittautuu ainakin pääosin vääräksi. Samoin on oikeastaan koko tarinan kanssa, sillä jonkinlaisen kokonaishahmotelman tehtyään sitä huomaa pian hahmotelmassaan olevan aukko, sitten toinen ja vielä jopa kolmaskin. Toisin sanoen tarinasta paljastuu koko ajan jotain lisää, mikä saa muuttamaan omaa näkemystä asioiden oikeasta, mikä tietenkin on vain ja ainoastaan hyvä asia. Siinä sivussa sitten saakin jännittää, että ketkä kaikki valehtelevat ja kuinka paljon. Vaikka elokuva ei olekaan siten täysin valmiiksi pureskeltua, niin kuitenkaan kovin syvällisiin mittasuhteisiin ei mennä, vaan kyseessä on ennemminkin viihdejännäri, mutta toimiva sellainen. Jerryn kidutuskohtaus on ehkä elokuvan parasta antia!

Mel Gibsonilta sitten luonnistuu näiden hieman mielenvikaisten hahmojen esittäminen ja Jerry Fletcher onkin selkeä sukulaissielu Tappavan aseen Martin Riggsille. En nyt menisi sanomaan Gibsonin esiintymistä kaikin puolin uskottavaksi, mutta ihan riittävästi kuitenkin, mutta tärkeintä kuitenkin on, että hahmo viihdyttää. Nuoruuteni suosikkinäyttelijä Julia Roberts istuu hyvin Gibsonin aisapariksi, eikä Patrick Stewartkaan yhtään hullumpi ole.

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kvartetti

Alkuperäinen nimi: Quartet
Ohjaus: Dustin Hoffman
Käsikirjoitus: Ronald Harwood
Pääosissa: Maggie Smith, Tom Courtenay, Billy Connolly
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 99 min

This is not a retirement home, it is a madhouse!


Muusikkojen vanhainkodin Beecham Housen tulevaisuus on vaakalaululla, joten he järjestävät gaalakonserttia juhlistaakseen samalla Verdin syntymäpäivän vuosijuhlaa. Siellä asustaa myös kolmikko Wilf, Cissy ja Reginald/Reg (Billy Connolly, Pauline Collins ja Tom Courtenay), joilla on menneisyydessä ollut menestynyt yhteistyö esittämällä kvarteton Verdin Rigoletto-oopperasta. Kun tuon kvartetin neljäs jäsen ja heistä kaikkein menestynein, Jean Horton (Maggie Smith), tulee vanhainkotiin uudeksi asukkaaksi, alkaa tapahtua, sillä Jean oli aikoinaan naimisissa Regin kanssa, eikä Jean muutenkaan ole hirveän yhteistyöhaluinen...

Olisin luultavasti jättänyt Kvartetin katsomatta, ellei kyseessä olisi ollut Finnkinon kuukauden elokuva. Ei sillä, että tämä Dustin Hoffmanin depyyttiohjaus olisi vaikuttanut jotenkin huonolta tai epäkiinnostavalta, mutta ei myöskään tuntunut millään tapaa todella hyvältäkään, vaan olevan vain jotain siltä väliltä. Toisin sanoen elokuva vaikutti trailerinsa ja lyhyemmän mainoksen perusteella sellaiselta ihan mukavalta yhden illan viihteeltä, mutta ei sitten juuri sen kummoisemmalta. No, tällä kertaa ennakkoaavistus osui aika hyvin, sillä juuri sellainen Kvartetti onkin.

Vaikka elokuva sekoittaakin komediaa ja draamaa keskenään, niin draamapuoli jää lähes kokonaan Regin ja Jeanin harteille, mutta sekin on lajissaan varsin kepeää. Kepeys kuvaa hyvin myös elokuvan yleistunnelmaa, sillä mikään ei tunnu olevan kovin huonosti ja vanhuksetkin ovat pääosin korkeintaan positiivisella tavalla höppänöitä; ainoastaan juurikin Jean on selvästi apea. Huumorikaan ei varsinaisesti naurata, mutta tarina on kaiken kaikkiaan sen verran höpsö, että kyllä hymy pysyy kasvoilla lähestulkoon koko elokuvan ajan. Siitäkin huolimatta, ettei tarinan osalta tarjota minkäänlaisia yllätyksiä, vaan menee melko arvattavin poluin eteenpäin. Kokonaisuutena elokuva taitaa kuitenkin olla jonkinasteinen kunnianosoitus vanhoille ammattimuusikoille, mistä kertoo sekin, että vanhainkodin asukeista moni on luonut uraansa ooppera- ja muilla musiikkilavoilla. Hyvän mielen elokuva, mutta ei sitten paljoa muuta.

Tuli katsottua elokuva iltapäivällä ja sen luonteeseen jotenkin hyvin sopikin, että elokuvan jälkeen pääsi ulos auringonvalossa, eikä myöhään pimeällä, kuten kohdallani niin monet muut elokuvat. Näin se mukava olo säilyi elokuvasta kotiin polkiessanikin.

Pisteitä: 3/5

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Vuoden se kestää

Alkuperäinen nimi: I Give It a Year
Ohjaus: Dan Mazer
Käsikirjoitus: Dan Mazer
Pääosissa: Rose Byrne, Rafe Spall, Anna Faris
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 97 min

- He's your type really.
- You're my type. I don't really go for good-looking.


Nat ja Josh (Rose Byrne ja Rafe Spall) ovat menneet naimisiin vain seitsemän kuukauden seurustelun jälkeen ja lähipiirissä onkin henkilöitä, jotka eivät usko liiton kestävän vuotta kauempaa. Aviopari onkin kuin yö ja päivä ja jo yhdeksän kuukauden jälkeen ovat avioliittoneuvojalla (Olivia Colman). He rakastavat kyllä toisiaan, mutta jokin heidän suhteessaan takkuaa. Kaiken lisäksi Joshin entinen eksä Chloe (Anna Faris) on vielä kuvioissa ja Nat puolestaan tutustuu töissä amerikkalaiseen Guyhin (Simon Baker), joka piirittää Natia oikein kunnolla. Pystyykö pariskunta kaikista vaikeuksista huolimatta pääsemään vaikean ensimmäisen avioliittovuoden yli?

Dan Mazerin esikois(leffa)ohjaus Vuoden se kestää on ollut trailerinsa vuoksi yksi kevään eniten odottamiani tapauksia, mutta Night Visions sotki tämänkin näkemisen suhteen hieman aikatauluja. Trailerissa elokuva tuntui kovinkin räävittömältä, enkä kiellä myöskään sitä seikkaa, etteikö trailerin yksi kriitikon kehu "loistavin brittikomedia vuosiin" olisi niin ikään myynyt elokuvaa mulle. Vuoden se kestää onkin varsin hauska tapaus.

Tarinallisesti elokuva ei tarjoa mitään oleellisesti uutta, vaan lähinnä tutulta tuntuvaa romanttista hömppää neliödraamoineen. Paitsi ettei pahempaa draamaa juuri nähdä, sillä Joshin ja Natin ongelmista huolimatta elokuva on aikamoinen happy-happy -kokemus ja kun vähänkin tarkemmin seuraa, niin huomaa, ettei elokuva myöskään kulje ihan niitä kaikkein tutuimpia polkuja pitkin. Monesti silloinkin, kun on hieman vakavampi hetki käsillä, niin homma lyödään läskiksi jollain tavalla... ja hyvä niin. Huumori toimii, vaikka todellisesta naurupommista ei ole kyse, mutta silti tulee naurettua tapahtumille, mutta ennen kaikkea dialogeille, jotka yllättävät tämän tästä näppäryydellään aitoon brittityyliin. Kyllä tämän elokuvan parissa hyvin viihtyy.

Jos nyt jostain pitää valittaa, niin tietyistä sivuhenkilöistä. Vaikka tavallaan pidinkin niin avioliittoneuvoja Lindasta kuin testamenttiasioista vastaavasta (turhasta) Alanistakin (Tim Kay), niin silti hahmot on vedetty tarkoituksella niin yli, että se jopa vähän häiritsee. Vähän sama vaivaa ylitsevuotavaan virneeseen naamansa jumittaneeseen Stephen "Ricky Gervaisin aisapari" Merchantiin, jonka hahmo Dan ampuu ei niin vähänkään yli. Danilla on kyllä hyviäkin juttuja siellä välissä, mutta se puhetulva on aina niin valtava, että kokonaisuudessaan aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä. Onneksi hänkin jää verrattain pieneen rooliin.

Mukana menossa: Minnie Driver

Pisteitä: 4/5

torstai 25. huhtikuuta 2013

The Place Beyond the Pines

Alkuperäinen nimi: The Place Beyond the Pines
Ohjaus: Derek Cianfrance
Käsikirjoitus: Derek Cianfrance
Pääosissa: Ryan Gosling, Bradley Cooper, Eva Mendes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 140 min

If you ride like lightning, you're going to crash like thunder.


Luke (Ryan Gosling) on kiertävässä tivolissa työskentelevä surmanajaja. Eräässä pikkukaupungissa hän tapaa show'n jälkeen Rominan (Eva Mendes), jonka kanssa Lukella oli säätöä tivolin aiemmalla vierailulla, mutta lopulta heittää tämän vain kotiin. Seuraavana päivänä Luke ajaa Rominan luo, mutta tämä on töissä ja sen sijaan Luke saa tietää, että hänellä on poika Jason (Dane DeHaan, Anthony Pizza). Luke jättää tivolin ja jää kaupunkiin, vaikka Rominalla on mies Kofi (Mahershala Ali). Luke asettautuu asumaan sattumalta tapaamansa mekaanikon Robinin (Ben Mendelsohn) asuntovaunuun ja tulee tälle töihin. Työ ei kuitenkaan tuota tarpeeksi rahaa, jolla auttaa Rominaa ja Jasonia, joten Robin ehdottaa Lukelle parempaa tulonlähdettä. Lopulta Luke suostuu, mutta tällä päätöksellä on seurauksia enemmän kuin hän pystyy kuvittelemaankaan...

Ryan Gosling! Siinähän se perimmäinen syy, että tästä elokuvasta kiinnostuin, mutta sitten taas samalla trailerin, jonka taisin nähdä ensimmäistä kertaa "sattumalta" Gangsterisotaa käydessäni katsomassa, perusteella luvassa oli myös ihan kiinnostavalta tuntuva tarina. Olisin käynyt katsomassa tämän jo aiemmin, ellei olisi ollut NV-kiireitä, mutta onneksi ehdin vielä tämänkin nähdä ennen kuin näytökset täällä päättyvät. Trailerista huolimatta itselläni oli hiukan väärä käsitys tarinan sisällöstä, mutta siitä huolimatta The Place Beyond the Pines tuntui ihan hyvältä.

Elokuva jakautuu kolmeen osaan, joista jokaisessa seurataan omaa hahmoa, mutta silti kaikki osat liittyvät oleellisesti toisiinsa. Näistä osista ensimmäinen, Luken tekemisiä seuraava tarina kiinnostaa omana itsenään eniten, sillä Luken huolehtiminen läheisistään saa vähintäänkin kyseenalaisia piirteitä, eikä siltikään kaikki mene niin putkeen kuin voisi olettaa. Toisin sanoen Luken matkaan mahtuu jos jonkinlaista mutkaa, ennen kuin elokuva on päätöksessään. Lisäksi Ryan Gosling sopii jälleen kerran hyvin pahan pojan rooliin ja niinpä Lukessa on rosoisuutta, joka sopii hyvin hahmolleen. Kun ottaa huomioon, että Luke on surmanajaja, sitä vähän toivoo näkevänsä kunnon takaa-ajoa, mutta elokuvassa nähtävä sellainen jää melko laimeaksi, mitä korostaa vielä yllättävä siirtyminen heiluvaan käsivarakameraan, mikä ei todellakaan toiminut ainakaan takaa-ajon eduksi.

Toisessa osassa seurataankin sitten Bradley Cooperin esittämää sairaalasta päässyttä sankaripoliisi Avery Crossia. Aluksi sitä hämmentyy äkillistä henkilövaihdosta, mutta vähitellen siihen tottuu, vaikka täysin ei asiaa pystykään sisäistämään ennen kolmatta osaa, jossa pääosassa ovatkin Crossin ja Luken pojat, enimmäkseen kuitenkin jälkimmäisen poika Luke. Toinen osa on ihan ok seurattavaa tarjoamatta kuitenkaan mitään erityisen kiinnostavaa, mutta viimeinen osa tuo eloa myöskin tähän Crossin tarinaan niin, että sekin istuu kokonaisuuteen mainiosti. Toisin sanoen tämä viimeinen osa niputtaa kaiken edellä nähdyn hyvin yhteen niin, että elokuvasta ja sen eri osa-alueista jää oikeasti hyvä maku suuhun ja tämä tulee katsottua varmasti vielä joskus uudestaankin... mielellään. Lisäksi Dane DeHaan tekee teini-Jasonina hyvän ongelmateinin roolin, vaikka ei tuokaan hahmoon sinällään mitään uutta.

Mukana menossa: Ray Liotta, Harris Yulin (24)

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Rakkaus

Alkuperäinen nimi: Amour
Ohjaus: Michael Haneke
Käsikirjoitus: Michael Haneke
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
Valmistusmaa: Ranska, Saksa, Itävalta
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 125 min

- Mitä sanoisit, jos kukaan ei tulisi sinun hautajaisiisi?
- En mitään, luultavasti.


Georges ja Anne (Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva) ovat Pariisissa asuva vanha pariskunta. Heillä on asiat ihan hyvin, kunnes eräänä aamuna aamiaispöydässä Anne jähmettyy paikoilleen, eikä reagoi mihinkään Georgesin tekemisiin, mutta vähän ajan päästä hän tokenee siitä, mutta ei muista kohtaustaan. Georges vie hänet lääkäriin, jossa Annella todetaan kaulavaltimon tukos ja se leikataan. Leikkaus epäonnistuu ja Annen oikea puoli kehosta halvaantuu täysin. Georges joutuu nyt täysin uuteen tilanteeseen eli hoitamaan rakastaan, jonka tila päivä päivältä menee vain huonommaksi...

Rakkaus on putsannut palkintopöytiä siellä täällä voittaen muun muassa Cannesin Kultaisen palmun sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Elokuva oli myös ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi voittamatta sitä kuitenkaan, mutta näin ollen nyt ensimmäistä kertaa onnistuin melko tuoreeltaan katsomaan kaikki viime vuoden parhaan elokuvan Oscarista taistelleet tapaukset. Tosin useimpien muiden ehdokkaiden tavoin Rakkaus on myös niitä elokuvia, jotka olisin varmaankin käynyt katsomassa ilman ehdokkuuttakin, sillä aihe kiinnosti kovasti. Michael Haneke onkin loihtinut aiheesta hyvän elokuvan.

Elokuva ei kerro vain Annen sairaudesta ja Georgesin loputtomasta rakkaudesta vaimoonsa, vaan yleisemminkin vanhuudesta ja tekee sen varsin hienosti. Kävelytavoista, dialogeista ja vähän kaikesta muustakin paistaa onnistuneesti läpi se, että selvästi vanhuksia elokuvassa kuvataan, eikä vain "kahta satunnaista ihmistä". Toki Annen sairaus on selkeässä keskiössä läpi elokuvan, mutta siinä ympärillä tapahtuu koko ajan vähän muutakin, siitä pitävät naapurit, hoitajat ja Georgesin ja Annen tytär Eva (Isabelle Huppert) huolen.

Annen sairauden kehittymisen seuraaminen on mielenkiintoista läpi elokuvan ja Georgesin huolenpito rakkaastaan ajoittain jopa riipaisevaa olematta kuitenkaan synkkää. Sinänsä ilo nähdä, että muutamaan otteeseen nähdään joitakin kevyempiäkin hetkiä, kuten Annen totuttelu uuteen pyörätuoliinsa, jotka eivät kuitenkaan ole liian pitkiä tai kevyitä muuttaakseen elokuvan tunnelmaa kuitenkaan kevyempään suuntaan, vaikka hengähdystauon antaakin. Elokuva onnistuu yhdessä kohdassa myös shokeeraamaan ja tekee sen niin nimenomaan yllättävyytensä vuoksi ja tämän jälkeen elokuva liimaa takapuolen hiukan aiempaa enempää kiinni penkkiin. Loppuratkaisu, josta osa nähdään jo elokuvan alussa, jätetään hieman tulkinnanvaraiseksi, vaikka samalla syntyy aika selkeä käsitys tapahtuneista.

Elokuva on aika hidastempoinen ja viipyilee kohtauksissa selvästi kauemmin verrattuna etenkin Hollywood-tuotantoihin. Kohtauksissa esimerkiksi seurataan Georgesia hieman kauemmin senkin jälkeen, kun näennäisesti ei enää tapahdu mitään tai jäädään kuvaamaan huonetta sen jälkeen kuin hahmot ovat siitä (tai kuvasta) jo poistuneet. Myös sinänsä merkityksettömiä asioita kuten imurointia kuvataan huolella. Liian pitkiksi ajoiksi näitäkään kohtauksia ei venytetä, mutta juuri sen verran, että sen tosiaan huomaa. Toisaalta tähän elokuvaan, jos johonkin, nämä viivytykset sopivat hienosti, mutta toisaalta sitten myönnän ajatuksien harhautuvan näiden aikana hieman sivuteille, mikä ei sitten taas haittaa, kun heti kun kohtauksessa jotain tapahtuu, huomio on taas suoraan valkokankaan tapahtumissa. Elokuva ei viipyilevistä kohtauksista huolimatta tunnu ihan niin pitkältä kuin mitä se on.

Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant tekevät molemmat ilmiömäistä työtä ja ovatkin ansainneet kaiken hehkutuksensa. Näistä monissa viipyilevissä kohtauksissa on ilo seurata kummankin näyttelijän sinänsä vähäeleisiä ilmeitä, sillä niillä näkyy hyvin kulloinenkin tunnetila erittäin hienosti. Riva oikeasti näyttää riutuneelta vanhukselta ja Trintignantin kasvoilta paistaa Annea kohtaan tuntemansa rakkaus, mutta samalla huoli. Lisäksi pidin tavasta, jolla Trintignant tuo lisävaikutelmaa vanhuudestaan pelkän kävelyn avulla.

Pisteitä: 4/5

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Diktaattori

Alkuperäinen nimi: The Great Dictator
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Pääosissa: Charles Chaplin, Jack Oakie, Reginald Gardiner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940
Kesto: 126 min

Strange, and I thought you were an Aryan.
No. I'm a vegetarian.


Ensimmäisen maailmansodan aikana tomainialainen sotilas (Charles Chaplin), parturi siviilielämässään, taistelee kotimaansa puolesta koheltaen kuitenkin jatkuvasti. Hän kuulee uupuneen komentaja Schultzin (Reginald Gardiner) avunhuudot ja auttaa tätä pakenemaan. He pakenevat lentokoneella, joka tekee kuitenkin pakkolaskun, mutta molemmat selviytyvät. Parturi joutuu kuitenkin sairaalaan vuosiksi ja sieltä päästyään hän on menettänyt muistinsa. Vähänpä hän tietää, että diktaattori Adenoid Hynkel (Charles Chaplin) on ottanut vallan itselleen, jonka toimet vaikuttavat myös häneen juutalaisena...

Ennen kotiinlähtöä Night Visionsin riennoista ehdin vielä päivällä käydä elokuvissa ja elokuvavalinta vaihteli muutamaankin otteeseen alkupäivän aikana kevyestä raskaampaan. Kun sitten puolivahingossa Orionin luo mennessäni huomasin siellä esitettävän Diktaattorin sopivaan aikaan, valitsin sen. Samalla tuli menetettyä vuosien odottelyn jälkeen Orion-neitsyys, minkä lisäksi Charles Chaplinia tuli nyt katsottua ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. No, muutamasta kahvista ja raikkaasta ulkoilmassa kävelystä huolimatta olin leffasaliin istuessani lievästi väsynyt, joten vähintään pienellä varauksella kannattaa tähän arvioon suhtautua; mahdollinen uusinta-arvio vähän virkeämpänä katsottuna sitten joskus toiste. Diktaattori kun on yksi Chaplinin rakastetuimmista elokuvista, mutta vaikka elokuvan parissa viihdyinkin, niin ei tämä kaikilta osin iskenytkään.

Kuten Chaplinilla (muistaakseni) on tapana, tässäkin elokuvassa on vakava ja komediallinen puolensa ja puolet lyövät hyvin kättä yhteen ainakin sillä perusteella, että elokuva kiinnostaa niin tarinallisesti kuin näiden huumorijuttujenkin suhteen. Tai no, sanotaanko näin, että tarinallisessa mielessä enemmän kiinnostaa juutalaisen parturin tarina, kun taas Chaplinin ilmiömäinen komiikka toimi nimenomaan Hynkelin kohdalla, sillä parodiaversio Adolf Hitleristä on niin yliampuva, että Hynkelin tekemiset naurattavat toden teolla. Kyllä parturikin aiheuttaa kohelluksillaan - varsinkin alussa - naurua, mutta ilman (tunnettua) historiallista hahmopohjaa ei lähellekään niin paljon kuin Hynkelin hahmo. Sitten taas tarinallisesti parturissa on sellaista imua, mitä ei Hynkelin kohdalla hirveästi ole; jälkimmäinen on vain hauska.

Koska tiesin etukäteen, miten hahmot liittyvät suoraan toisiinsa, koin pienenä pettymyksenä sen, että tämä kytkös tulee niin myöhään. Parturin loppupuhe menee sen sijaan selvästi epäuskottavan puolelle, sillä oikein mikään aiemmin nähty ei anna olettaa hänellä olevan sellaisia puhelahjoja ja niinpä puhe tuntuu liian valmiilta hänen suuhunsa. Noin muuten dialogeissa on paljon hauskojakin otoksia ja varsinkin nimet elokuvissa aiheuttavat suurta hilpeyttä.

Charles Chaplin on kyllä hyvä molemmissa rooleissaan ja varsinkin parturin roolissa oikeastaan juuri sellainen kuin millainen kuva minulla hänestä olikin. Samaan aikaan traaginen ja koominen, siis. Onhan hahmon kaatuilut sinänsä hauskoja, mutta kyllä ne tuntuivat muita salissa olijoita naurattaa hieman minua enemmän. Hitleriä täysin surutta parodioiva Adenoid Hynkel on kuitenkin näistä kahdesta hahmosta ehdottomasti parempi.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Three Fantastic Supermen

Alkuperäinen nimi: I fantastici 3 $upermen
Ohjaus: Gianfranco Parolini
Käsikirjoitus: Marcello Coscia, Gianfrancon Parolini, Theo Maria Werner
Pääosissa: Tony Kendall, Brad Harris, Aldo Canti
Valmistusmaa: Jugoslavia, Italia, Ranska, Länsi-Saksa
Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 102 min

- Hihihihihi.


Punapukuiset rosmot Tony ja Nick (Tony Kendall ja Aldo Canti) ovat ryöstävät pankkeja siellä täällä. Heillä on hyvät akrobaattiset taidot ja kaiken maailman vempaimia, minkä vuoksi he ovat lähes voittamattomia. Taistellessaan muuatta Bradia (Brad Harris) vastaan he huomaavat Bradin kyvyt ja ottavat tämän joukkioonsa. Vähänpä he tietävät, että Brad on oikeasti FBI-agentti, jonka tehtävänä on saattaa supermiehet satimeen. Heidän on kuitenkin yhdistettävä voimansa, kun suurpaha Golem (Jochen Brockmann) saa käsiinsä kloonauslaitteen, joka voisi tuhota maailmantalouden...

Ensimmäistä kertaa mun aikanani NV:n päätöselokuvissa oli valinnanmahdollisuutta, mutta koska viimeksi tuli katsottua aasialaista, jätin Crocodilen muille ja itse menin katsomaan tätä, Three Fantastic Supermeniä. Olisin tosin saattanut tehdä toisen valinnan, jos etukäteen olisin huomannut kyseistä olleen melko pitkäikäisen sarjan ensimmäinen osa, mutta meni jo. Odotin totta kai päätösleffalta täysin älyvapaata menoa, jonka aikana ei pahemmin tarvitsisi oikein miettiä ja sellainen Three Fantastic Supermen olikin, vaikka ei mitenkään parhaimmasta päästä.

Elokuva alkaa kyllä hyvin noin niin kuin kalkkunaelokuvan mitta-asteikolla eli supermiesten taisteleminen naurattaa, kuten myös monet hahmojen aivottomat repliikit. Matkan edetessä kuitenkin meno hieman laantuu, sillä meno on liian samanmoista pitkin elokuvaa varsinkin taisteluiden osalta, eikä mykkä-Nickin hihittely noin kymmenennen kerran jaksa enää naurattaa huonoudellaan. Onneksi tarina on sentään sen verran pöhkö, että kyllä naurettua tulee vielä loppuvaiheillakin, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon kuin olisi toivottavaa päätöselokuvan ollessa kyseessä, vaikka kyllä tämä hyvin sellaisesta silti menee. En tiedä, johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta ainakin minulla oli välillä vaikeuksia hahmottaa sitä, kumman puolen hyväksi "FBI" eli Brad milloinkin toimii. Jos tämä olisi tehty Suomessa, kyseessä olisi ollut Spede-tuotanto.

Pisteitä: 3/5

lauantai 20. huhtikuuta 2013

V/H/S

Alkuperäinen nimi: V/H/S
Ohjaus: Adam Wingard, David Bruckner, Ti West, ym.
Käsikirjoitus: Matt Bettinelli-Olpin, David Bruckner, Tyler Gillett, ym.
Pääosissa: Calvin Reeder, Lane Hughes, Kentucker Audley
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 116 min

I like you.


Joukko nuorisohuligaaneja hajottelee kaupungissa paikkoja ja tehtailee rahaa muun muassa riisumalla väkisin kadulla näkemiään naisia ja myyvät näin syntyneet tissikuvat netissä. Rahakkaamman keikan he saavat, kun yhdessä talosta löytyy kiusallinen videonauha, jonka rahoittaja haluaa tuhottavan. Joukkio murtautuu taloon ja löytävät sieltä talon asukkaan (Frank Stack) kuolleena nojatuolissa. Tutkittuaan taloa he huomaavat heille annetun tehtävän olevan haasteellisempi kuin olivat kuvitelleet, sillä talo on täynnä VHS-filmejä, joten heidän on katsottava useampi löytääkseen etsimänsä...

"Riski". Tuo sana oli päällimmäisenä mielessä, kun valitsin tämän elokuvan Stitchesin (siinä ois ollut pellejä!) ohi, vaikka en tiennytkään elokuvasta juuri mitään muuta kuin nimen, josta pystyi tekemään omat päätelmänsä. V/H/S on melko paljon hehkutusta saanut antologiafilmi, joka on näytetty myös Sundance-festareillakin ja onpahan sille nyt ilmestynyt jatko-osakin. Täytyy sanoa, että jatko-osien harrastaminen joutuu todelliselle koetukselle, jos tuo jatko-osa tulee vastaan, sillä tämä riski ei todellakaan kannattanut,  sillä V/H/S oli todella epäkiinnostava tapaus* (jatko-osan ensitähdet IMDB:ssä tosin paremmat kuin tällä nyt).

En tiedä ylitulkitsenko, mutta elokuva yrittää mielestäni olla jonkinlainen kunnianosoitus VHS-aikakaudelle, mistä kertoo kotivideokuvamaisuus heiluvine kameroineen muka ilman mitään suunnittelua. Toisinaan tämä saattaa toimia, mutta ei tässä elokuvassa, vaikka/koska tarinoita ja ohjaajiakin on lukuisia ja siten erilaatuisia videomateriaalia on mukana. Kehyskertomuksen huligaanijoukon kuvaus on sieltä ärsyttävimmästä päästä, joten sekin voi vaikuttaa fiilisten jäämiseen aika pohjamutiin.

Vuosikymmenten taakse tämä ei kuitenkaan sijoitu, vaan tarinat ovat täyttä nykyaikaa, sillä mukana on niin webcam-sessioita kuin silmälasikameroita. Jokaisessa tarinassa on jos jonkinmoisia kauhuaineksia, totta kai, kun outoja tapahtumia tapahtuu tämän tästä taustalla välillä hahmojen ollessa täysin epätietoisia niistä, mutta yksikään näistä ei säikytä, eikä oikein viihdytäkään. On ihmishirviöitä, murhaajia metsässä, vääriin bileisiin joutumisia, mutta ei oikein mitään,mikä oikeasti säväyttäisi. Ainoastaan The Second Honeymoonissa on tarinallisessa mielessä jotain mielenkiintoista, mutta sekin pilataan typerällä lopulla sekä tylsällä kuvaamisella. Kehyskertomuskaan ei iske. Elokuva on lähes parituntisena ihan liian pitkä, mistä kertoo jo sekin, että kehyskertomuksen päätyttyä ja seuraavan tarinan alkaessa lähes sanatarkka aatokseni oli "ei vittu tää jatkuu vieläkin".

Pisteitä: 1/5

*Pääyön nuokkumisleffa, joten jonkinlaisella varovaisuudella kannattaa tähän suhtautua, mitä nyt nuokkuminen oli kovin vähäistä. Jos joskus otan tämän uusintakatseluun vähän virkeämmässä mielentilassa ja mielipide sen turvin muuttuu, saatte kyllä siitä tietää.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Hansel & Gretel Get Baked

Alkuperäinen nimi: Hansel & Gretel Get Baked
Ohjaus: Duane Journey
Käsikirjoitus: David Tillman
Pääosissa: Molly C. Quinn, Lara Flynn Boyle, Michael Welch
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 100 min

- Can you take me to Pasadena?
- What's in Pasadena?
- A little old lady. 


Sisarukset Hansel ja Gretel (Michael Welch ja Molly C. Quinn) on jätetty viikonlopuksi yksin kotiin, joten Gretel käyttää tilaisuutta hyödykseen ja polttelee mielin määrin pilveä poikaystävänsä Ashtonin (Andrew James Allen) kanssa. Heidän ruohonsa on kuitenkin loppu ja Ashton lähtee hakemaan lisää vanhalta Agnesilta (Lara Flynn Boyle), joka myy seudun parasta ruohoa. Hankintareissulla käy kuitenkin huonosti, kun Ashton menee rikkomaan Agnesin talon sääntöjä ja näin ollen joutuu Agnesin vangiksi. Gretel huolestuu poikaystävästään, kun taas poliisia ei juuri yhden pilviveikon katoaminen huoleta, ja lähtee etsimään tätä ja ennen pitkää johtolangat vie Agnesin talolle. Hansel ja Gretel joutuvatkin tosi tiukille, sillä Agnes onkin oikeasti noita, jolla on pahat mielessään...

Kello kolmen esitysaika taisi olla ainoa, jonka kohdalla oikeasti mietin, kumpaa elokuvaa menen katsomaan, mutta hetken juonikuvauksia luettuani valitsin Bel-Amin sijaan tämän Hannu ja Kerttu -muunnelman. Viime aikoina kovasti muodissa olleiden hahmojen siirtäminen huumehourseiseen nykyaikaan tuntui sen verran päheeltä idealta, että ajattelin kyseessä olevan vähintäänkin tutustumisen arvoinen tapaus, joka sopi paremmin kuin hyvin esitysaikaansa. Hansel & Gretel Get Baked onkin ihan maittava elokuva kuuluen Väkivallan vihollinen 3- ja Whoever Slew Auntie Roo? -elokuvien kanssa pääyön TOP-3 -leffoihin (keskinäistä järjestystä en tiedä).

Elokuva ottaa tosiaan Hannun ja Kertun käsittelyyn ja tekee siitä selvästi omanlaisensa, varsin kieroutuneen versionsa. Tarinasta tuttuja elementtejä(kin) viljellään siellä täällä, vaikka en olisi pistänyt pahitteeksi, vaikka lähdemateriaalia olisi hyödynnetty vieläkin enemmän. Tällaisenaankin ihan sopivan vinksahtanutta menoa tarjoillaan ja lopputuloksena onkin enemmän komediaa kuin kauhua, vaikka Agnes hyvä noita onkin. Huumori ei kuitenkaan ole ihan raikkaimmasta päästä, mutta kyllä elokuvan parissa silloin tällöin nauraa ainakin vähän. Tarina on kuitenkin ihan seurattava ja ajoittain oikeasti viihdyttäväkin, joten mielenkiinto pysyy aika hyvin kasassa tietyistä perinteisistä juonenkuljetuksista huolimatta. Jonkinlaista tunnelmaa olisi toivonut lisää mukaan.

Pilvenpolttoon elokuva ei pahemmin taida ottaa kantaa. On vain pilvipäitä, josta nauttivat pilvestä, mutta kuten elokuva tuo esille, jos siis haluaa ihan oikeasti yrittää mennä pintaa syvemmälle ja tehdä omia tulkintoja, pilvenpoitto voi johtaa myös pahoihin vaikeuksiin.

Useita rumuusleikkauksia läpikäynyt Lara Flynn Boyle tuntuu hirvittävän nykyään jo pelkällä ulkomuodollaankin, mutta Agnesin rooliin hän sopii kuin nakutettu, varsinkin noidan nuorempaan versioon ja näin ollen tekeekin oikein hyvän roolisuorituksen, kun näytellä hän edelelen osaa varsin hyvin.

Pisteitä: 3/5

torstai 18. huhtikuuta 2013

Resolution

Alkuperäinen nimi: Resolution
Ohjaus: Justin Benson, Aaron Moorhead
Käsikirjoitus: Justin Benson
Pääosissa: Peter Cilella, Vinny Curran, Zahn McClarnon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 91

Dude, you keep coming in here with all these recordings and the stupid stories about how you'd found them. You're acting weird.


Michael (Peter Cilella) saa ystävältään Chrisiltä (Vinny Curran) videon, jossa tämä huumepöllyissä pelleilee aseen kanssa ja on muutenkin sekava. Michael päättää tehdä jotain ja se "jotain" on mennä Chrisin luokse ja kahlita tämä käsiraudoilla kiinni lämpöputkeen. Michael kun on päättänyt saada Chrisin irti huumekoukusta, myöntämään ongelmansa ja hakeutumaan hoitoon. Tehtävä ei ole helppo, sillä Chris ei ole täysin yhteistyöhaluinen ja yrittääkin huijata Michaelia, mutta tuloksetta. Mökillä käy myös jos jonkinlaista väkeä, mikä vaikeuttaa Michaelin operaatiota. Kaiken muun lisäksi mökistä ja sen lähistöltä alkaa löytyä outoja videoita ja kuvia, joiden tuojista kaksikolla ei ole mitään tietoa... 

Samaan aikaan Resolutionin kanssa esitettiin dokumentteja Suomi-pornosta, joten tämä tuntui rutosti kiinnostavalta eli valinta oli jälleen kerran aika helppo. Indie-tuotantona syntynyttä Resolutionia on kovasti yhdistetty viime vuoden hittileffaan The Cabin in the Woodsiin, mistä festareilla piipahtaneet tekijät Justin Benson ja Aaron Moorhead eivät olleet lainkaan pahoillaan, vaikka eivät suoraan myöntäneetkään mitään, mikäli oikein muistan. No, "esikuvaansa" en ole vieläkään nähnyt, mutta Resolution oli kuitenkin ihan ok kamaa.

Elokuva yhdistää psykologista trilleriä ja kauhua ihan kivasti. Jo yksinäänkin tämä kahlitsemispuoli olisi toiminut ihan hyvin, sillä siinä missä Chris yrittääkin suurin piirtein kaikkia mahdollisia - olosuhteet huomioon ottaen - narkkarin keinoja päästäkseen käsiraudoista, Michael kuitenkin on hyvin perillä narkkarin mielenliikkeistä, eikä mene halpaan, mikä on vähintäänkin piristävää. Lisäksi näin asetetaan kivasti jännitettä sen suhteen, että miten kaksikon keskinäisissä tekemisissä oikein sujuu ja syntyykö Chrisistä vähitellen kuinka julma vieroitusoireista kärsivälle kaverilleen, mitä nyt näiden muiden hemmojen palloilu mökin lähistöllä vähän rikkoo sitä jännitettä.

Sitten mukaan tungetaan tämä yliluonnollinen shitti, mikä vie edellä mainitut pohdiskelmat mennessään, mutta ei kuitenkaan mielenkiintoa pois elokuvasta tai kahlitsemispuolesta. Tämä mysteerin selvittäminen on siis sekin ihan mukavaa katseltavaa, vaikka kulkeekin melko totuttuja polkuja pitkin alkaen vaikkapa tapahtumien lokaatiosta. Sellaista ajoittaista "What the fuck is happening?" -fiilistä mukana on, mutta ei tämä mysteeri kuitenkaan oikein lunasta ihan kaikkia lupauksiaan, vaan jää hivenen vaisuksi loppuratkaisuineen, mutta kyllähän sitäkin tosiaan katsoo. Mitä tulee tähän huumevieroitusjuttuun, niin tapahtumat huomioon ottaen olisin toivonut lopputuloksen olevan hieman anarkistisempi.

Elokuva on tosiaan halpatuotantoa ja vaikka se selvästi näkyykin, niin silti kuva on halpikseksi hyvälaatuista, mikä ainakin allekirjoittaneen silmään sopii paremmin kuin hyvin.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Whoever Slew Auntie Roo?

Alkuperäinen nimi: Whoever Slew Auntie Roo?
Ohjaus: Curtis Harrington
Käsikirjoitus: Robert Blees, Jimmy Sangster
Pääosissa: Shelley Winters, Mark Lester, Chloe Franks
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1974
Kesto: 91

You said she was going to eat us.
She was, later.


Rouva Forrest (Shelley Winters) on menettänyt tyttärensä (Charlotte Saycer), mutta hän ei halua antaa tämän maata rauhassa, vaan järjestää spiritismi-istuntoja pitääkseen keskusteluyhteyttä yllä. Rikkaana leskirouvana hän järjestää jouluisin orpolapsille oikein kunnon joulujuhlan ja lapset saavat yöpyäkin hänen kartanossaan. Lapset kutsuvatkin häntä täti Rooksi. Joulujuhliin pääsee vain rajattu määrä osanottajia ja Coombsin sisaruksia Christopheria ja Katya (Mark Lester ja Chloe Franks) ei päästetä mukaan. He kuitenkin salamatkustavat Roon luo ja Roo itse ottaa hyvää tarkoittaen heidätkin mukaan juhliin. Vaan mitä mahtaa tapahtua, kun Roo huomaa Katyn muistuttavan hänen kuollutta tytärtään...

Pääyön toinen näkemäni Hannu ja Kerttu -muunnelma, mitä nyt Whoever Slew Auntie Roo? -elokuvan kohdalla tämä seikka tuli täytenä yllätyksenä, sillä en oikeastaan tiennyt elokuvasta yhtään mitään. Night Visionsin sivujen mukaan tämä elokuva on painunut lähestulkoon täysin unohduksiin, enkä itsekään ollut siis kuullut siitä ennen ja luulinkin elokuvaa joksikin uutuudeksi, mutta kyseessä onkin lähes 40 vuotta vanha tapaus. Samaan aikaan näytettiin Scary Movie 5 ja jo viime vuonna nähty The Room, joten tämän valinta ei ollut kovinkaan vaikeaa. Vaikka The Room olisikin saattanut olla kokemuksena eeppisempi (leffana taas...), niin en kadu päätöstäni, sillä Whoever Slew Auntie Roo? kuului selvästi pääyön parhaimmistoon, joka kanssa kolkutteli korkeampia pisteitä.

Elokuva on tietyllä tapaa hieman omituisen tuntuinen. Siinä on yksi selkeä tarina, mutta silti tuntuu siltä, kuin niitä olisi kaksi. Menetyksen tuskasta kärsivän Roon ja omissa mielikuvitusjutuissa vellovan Christopherin maailmat ovat niin erilaisia, että heidän tarinansa tuntuvat välillä toisistaan irrallisilta jopa silloin, kun hahmot ovat samassa tilassa keskenään; Christopherin sisko Katy tahtoo jäädä vähän statistiksi. Toisin sanoen elokuvassa on täti Roon todellisuus ja Christopherin todellisuus samassa paketissa ja katsojan on kohtuullisen helppoa samaistua kumpaankin ja valita puolensa. Esimerkiksi Christopherin tulkinta tapahtumista tuntuu kokonaan mielikuvituksen tuotteelta, mutta elokuva jättää kutkuttavasti mieleen ajatuksen, että entä jos hänkään ei ole tulkinnoissaan täysin väärässä. Mitä tulee Hannu ja Kerttu -tematiikkaan, niin joistakin selvistä viittauksista huolimatta sitä ei juuri tulisi ajatelleeksi, ellei tarinaa mainittaisi elokuvassa ja siten tarinan vaiheet pyörisi Christopherin mielessä pitkin loppuelokuvaa.

Elokuvan tyylilaji on siinä mielessä vaikeaa määritellä, että se tuntuu ulkoasultaan lähes peri-brittiläiseltä draamalta, mistä Shelley Wintersin esittämä täti Rookin näyttäisi olevan kotoisin, ja millaisena se lähestulkoon tuntuukin etenevän tiettyyn pisteeseen asti, kunnes yhtäkkiä huomaakin jännittävänsä trillerimäisiin tunnelmiin kohonneita tapahtumia. Kauhuaineksiakin on siellä täällä, mutta jotenkin yleistunnelma on, jos ei kevyt, niin tietyllä tapaa "tavallinen" eli näennäisesti mennään pitkään aikaa hyvin rauhallisesti, mutta samaan aikaan hahmojen pinnan alla kuohuu koko ajan. Rauhallisuus on ehkä jopa pieni rasite, sillä vaikka elokuvaa mielellään seuraakin, niin kokonaisuudessaan tunnelma olisi saanut olla vielä piirun verran ahdistavampi. Komediaksi tätä ei sentään taida pystyä sanomaan, vaikka satunnaisesti huvitti tahattomastikin.

Pisteitä: 3/5

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Väkivallan vihollinen 3

Alkuperäinen nimi: Death Wish 3
Ohjaus: Michael Winner
Käsikirjoitus: Don Jakoby
Pääosissa: Charles Bronson, Ed Lauter, Gavan O'Herlihy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 92

We heard shots. What happened?
I sent them a message.


Paul Kersey (Charles Bronson) palaa New Yorkiin tapaakseen ystävänsä Charleyn (Francis Drake), jota kuitenkin pahoinpidellään rajusti ja Kersey pääseekin Charleyn luo vähän ennen kuin hän kuolee. Syylliset ovat kuitenkin jo karanneet ja kun poliisit tulevat paikalle, he löytävät aseellisen Kerseyn Charleyn vierestä ja pidättävät tämän välittämättä juuri Kerseyn ihmisoikeuksista. Poliisipäällikkö Richard Shriker (Ed Lauter) kuitenkin on perillä pseudonyymin taakse kätkeytyvän Kerseyn menneisyydestä ja tekee tämän kanssa diilin. Jengitilanne on katastrofaalinen ja poliisien resurssit eivät riitä millään, joten Kersey palaa Charleyn asuinsijoille ja alkaa karsia jengin kokoa itselleen uskollisella tavalla...

Night Visionsin pääyö lähti siis omalla osaltani käyntiin tällä elokuvalla. Aiempien osien ohjaaja Michael Winner ohjasi myös tämän osan, joka joidenkin mukaan on sarjan paras osa. Tämä lienee siten syy siihen, miksi tammikuussa kuollutta Winneria haluttiin muistaa festivaaleilla juurikin näyttämällä Väkivallan vihollinen 3, mitä edelsi pieni tribuutti. Tämä sarja on tuntunut vähän sellaiselta, että edellisistä osista ei voi edes olettaa pystyvänsä päättelemään paljonko seuraavista osista pitää, sillä meininki jo nähdyn perusteella saattaisi äityä niin hyvässä kuin pahassakin liian överiksi. En nyt ole täysin varma, onko Väkivallan vihollinen 3 sarjan (toistaiseksi) paras, mutta ainakin överiasteikolla vaaka kallistui hyvän puolelle.

Elokuvan tarina on kovin heppoinen ihan vain verratessa aiempiinkin osiin, mutta eipä sillä tarinalla tunnu olevan edes mitään väliä, kunhan pääsee Kersey ammuskelemaan ympäriinsä samalla, kun annetaan elokuvan nykyajan nuorisosta perin kyyninen kuva. Tavallaan pidin Kerseyn ja Shrikerin keskinäisistä kemioista, vaikka jälkimmäistä aika vähän nähdäänkin, eikä Bennett (Martin Balsam) myöskään yhtään huonompi seuralainen Kerseylle ole. Sen sijaan Kerseyn ja tämänkertaisen naisystävänsä (Deborah Raffin) juttu ei kiinnosta pätkän vertaa jo siitäkin syystä, ettei siinä ole oikeastaan mitään yllättävää.

Onneksi, ottaen huomioon lopputuloksen, elokuvan focus onkin toiminnassa, eikä niinkään tarinassa. Ei sillä, että elokuvan toiminta olisi mitenkään erikoista, mutta se tehdään sellaisella aivot narikkaan -mentaliteetilla, että se parantaa elokuvaa huomattavasti. Urpoilua toiminnan osalta on luvassa jopa niin paljon, että tuntuu melkein kuin elokuva olisi parodia aiemmista osista, sen verran yliampuvaksi meno lopulta menee. Tätä vaikutelmaa ei yhtään vähennä Kerseyn välillä jopa myötähäpeää aiheuttavat kehnot onelinerit. Ammuskelut ovat sitä luokkaa, että kyllä tätä tietyllä tapaa voi pitää legendaarisena pätkänä ja jättääkin kysymyksen ilmaan siitä, että mitä seuraavaksi? Panssarivaunu? Harmi, ettei tarinassa llut sellaista iskevyyttä, että elokuva olisi noussut sen turvin korkeammalle (lähellä kuitenkin), mutta tällaisenaankin yksi pääyön viihdyttävimmistä tapauksista.

Pisteitä: 3/5

maanantai 15. huhtikuuta 2013

From Night Visions Back to Basics 2013 back to basics


Jälleen kerran on yksi Night Visions takana, joka olikin omalta osaltani pienimuotoisin tähän mennessä, sillä ennakkotiedoista ja -aikeista poiketen multa jäi muiden menojen vuoksi pääyön avauselokuva Frankenstein's Army näkemättä, joten festivaali jäi itselleni kuuden leffan mittaiseksi. Festivaali näinkin lyhyessä muodossa nautittuna oli tutuin kuvioin jälleen varsin onnistunut eli juuri sopivan rentoa meininkiä alusta loppuun. Hieman kyllä harmittaa, että ne festivaalin kovimmat tapaukset jätettiin edellisiin päiviin (Antiviral sentään sai lisänäytöksen pääyön avausnäytöspaikalle), mutta tämä toki enemmänkin omien aikataulujen vuoksi, eikä niinkään festivaalin puolesta. Leffojen aikana pysyin aika hyvin hereillä, mitä nyt V/H/S tahtoi olla festivaalin tämänkertainen nuokkumisleffa. Parit leffatkin (ja kirja) tuli mukana haalittua arpajaisista.

Jo viime vuonna tein sen havainnon, että kevään ohjelmisto ei maittanut ihan samalla tavalla kuin edeltäneenä syksyllä ja nyt melkein kävi samalla tavalla, vaikka suurin osa nähdyistä elokuvista olikin vähintäänkin jees-tasoa ja pari leffaa kolkuttelikin neljän pisteen rajaa pääsemättä kuitenkaan ihan sinne tänne. Sitten taas mukana ei ollut kuin yksi totaalinen pettymys (V/H/S), joten tavallaanhan tää meni aika hyvin. Arvosteluja tipahtelee tässä jossain vaiheessa.

Eiliselle päivällekin mahtui vielä yksi leffa ajan tappamiseksi (juna lähti vasta illalla) ja elokuva vaihtui pariinkin otteeseen päivän mittaan. Siitä sitten myöhemmin, näiden NV-postausten jälkeen.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Olen huomannut toistavani tahattomasti tiettyjä fraaseja aika usein, mutta tää on melkein jo jonkin sortin ennätys. Huomasin tuossa viikonlopun aikana, että edellisen NV-postauksen otsikko löytyi melkein sanatarkasti viime syksyn NV:hen menopostauksesta. Hih!

torstai 11. huhtikuuta 2013

Night Visions Back to Basicsiin käypi tieni


Niin vain sitä taas lähdetään kohti Night Visionsia ja Back to Basicsiä. Tällä kertaa menen lyhyemmän kaavan mukaan eli aion katsastaa vain pääyön, sillä majapaikka tällä kertaa on vähän kauempana, ettei sieltä leffan tai parin takia viitsi lähteä Helsinkiin aiempina iltoina, vaikka jo tänään matkaan lähdenkin. Lauantaina ennen pääyötäkin kun on kanssa muuta ohjelmaa. Tämänkertainen katselulistani täyttää elokuvat:

Frankenstein's Army
Väkivallan vihollinen 3
Whoever Slew Auntie Roo?
Resolution
Hansel & Gretel Get Baked
V/H/S
Three Fantastic Supermen

Arvosteluja sitten joskus ensi viikolla tai joskus. En ole nyt ihan varma, millä aikataululla toimin näiden kanssa, sillä Porinkin Finnkinon ohjelmiston kanssa pitää kiirettä ja ellei useampi elokuva mene seuraavallekin esitysviikolla, niin ensi viikko tulee vietettyä aika tiiviisti leffasalissa. Yhden näistä saan kenties katsottua sunnuntaina ennen Hesasta poistumistani. Yritän kyllä saada näitä NV-leffoja mahtumaan johonkin väliin (hieman lyhyemmässä muodossa?), ellen ole niin virkeässä tilassa, että jaksan läpi vähän vaativammankin leffan,  mutta kattoo nyt. Palaillaan!

Väkivallan vihollinen 2


Alkuperäinen nimi: Death Wish II
Ohjaus: Michael Winner
Käsikirjoitus: David Engelbach
Pääosissa: Charles Bronson, Jill Ireland, Vincent Gardenia
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 85 min

You believe in Jesus?
Yes, I do.
Well, you're gonna meet him.


Paul Kersey (Charles Bronson) on muuttanut Los Angelesiin ja hänen tyttärensä Carolkin (Robin Sherwood) on siirtynyt sinne hoitoon. Kun hän menee Carolin ja naisystävänsä Gerin (Jill Ireland) kanssa ulos, ryöstökopla ryöstää Kerseyn lompakon, mutta Kersey jahtaa yhtä tyyppiä (Stuart K. Robinson) takaa ja pieksee tätä vähän. Kostaakseen tämän ryöstäjät tulevat Kerseyn talolle lompakosta löytyneen osoitteen avulla ja käyvät Kerseyn taloudenhoitajan (Silvana Gallardo) kimppuun. Kerseyn tullessa kotiin Carolin kanssa roistot kolkkaavat Kerseyn ja sieppaavat Carolin, joka pakoon yrittäessään saa surmansa. Kersey ei aio jättää asiaa tähän...

Väkivallan vihollinen II on niitä elokuvia, joista leikkaamatonta versiota (halvalla) saa etsiä kissojen ja koirien kanssa, mutta tähän hätään en sellaista löytänyt, vaan piti tyytyä leikattuun julkaisuun CDONista (tosin tilasin sen ennen kuin tajusin sen olevan leikattu). Itse asiassa "leikkaamattomia versioita" tästä on olemassa parikin kappaletta, sillä joissakin Kreikka-kassuissa - mistä varhaisversiosta lienee kyse? - on joitakin dialoginpätkiä, jotka puuttuvat lopullisesta leikkaamattomasta versiosta. No, joka tapauksessa ensimmäisen osan katsomisen jälkeen elättelin toivoa sen suhteen, että meno vähän paranisi siitä ja toive tällä kertaa kävi toteen ja Väkivallan vihollinen 2 miellyttikin vähän enemmän.

Tässä osassa mennään jo henkilökohtaiselle tasolle eli enää Kersey ei toimi sattumanvaraisesti ja ammuskele randomisti roistoja, vaan nyt hänellä on selkeä päämäärä. Näin katsojankin tehtävä helpottuu, kun tietää varmasti, että tarina pikku hiljaa menee eteenpäin, eikä kohtaukset siten tunnu samalla tavalla toisistaan irrallisilta kuin edellisessä osassa. Toisin sanoen tarinan seuraaminen tuntuu mielekkäämmältä, kun roistojen jäljellä olevan määrän tietää koko ajan. Toki sivullisiakin uhreja tulee, mutta se on... noh, sivuseikka. Tietyt tarinalliset yllätykset piristävät elokuvaa kivasti, vaikka niistä ei saadakaan kehitettyä kovinkaan kummoisia keitoksia. Tästä hyvänä esimerkkinä Kerseyn varjostus, jonka aikana miettii, miten Kersey välttää kiinnijäämisen, mutta sitten vastaus saadaan turhankin helppoa tietä. Noin yleisesti ottaen kuitenkin tallaillaan edellisen osan polkuja, mitä nyt toimintaa on vähän lisätty ja rauhallisempia jaksoja sitä myöten vähennetty, mutta lopputulos on ihan hyvä. Minkäänlaista puutumisen pelkoa ei ole, mutta eipä elokuva myöskään nouse miksikään helmeksi, vaan on vain jotain siltä väliltä. Silti selvästi positiivisempi fiilis tästä jää kuin edellisestä.

Mukana menossa: Laurence Fishburne

Pisteitä: 3/5