perjantai 29. maaliskuuta 2013

Project 1001, osa 239/1001: Gangsterikuningas

Alkuperäinen nimi: The Big Heat
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Sydney Boehm
Pääosissa: Glenn Ford, Gloria Grahame, Alexander Scourby 
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1953
Kesto: 89 min


They come and go like flies.
Only this fly got herself strangled.



Poliisi Tom Duncan tekee itsemurhan jättäen monisivuisen kirjeen jälkeensä, jonka kuitenkin Duncanin vaimo Bertha (Jeanette Nolan) piilottaa ennen kuin kutsuu poliisit paikalle. Poliisikersantti Dave Bannion (Glenn Ford) alkaa tutkia tapausta itsemurhana ja Bertha kertoo miehensä huonosta terveydentilasta, mikä masensi hänen miestään, mutta sitten Bannion saa yhteyden ilotyttö Lucy Chapmaniin (Dorothy Green), joka väittää hänellä olleen suhde Duncanin kanssa ja Duncanin olleen terve kuin pukki. Koska itsemurhan tehnyt oli poliisi, herättää väite Bannionissa suuttumuksen, eikä usko Chapmania, mutta epäilyksen siemen on kuitenkin jo kylvetty, eikä aikaakaan, kun peli menee hyvin likaiseksi...

Film noir Gangsterikuningas ei ollut allekirjoittaneelle mitenkään tuttu, eivätkä gangsterielokuvat noin yleisesti ajatellen ole siellä katsotuimpien listalla, mutta kiitos Metropoliksen ja etenkin M - kaupunki etsii murhaajaa -elokuvan, Fritz Langin näkeminen ohjaajan pallilla herätti heti ylimääräistä mielenkiintoa. Itse asiassa Gangsterikuningas onkin ensimmäinen Langin amerikkalainen ohjaustyö, jonka häneltä näen, joten siksikin elokuva sai kiinnostumaan. No, äkkinäisellä vilkaisulla tämä vaikuttaa perinteiseltä gangsterikuvaukselta, mutta on Gangsterikuninkaassa tarpeeksi omaakin pitääkseen katselufiiliksen riittävän korkealla.

Elokuva alkaa heti hyvin, sillä jo ensimmäisten kohtausten aikana nostatetaan kysymyksiä ja siten jännitystä ilmaan, joten elokuvan sisälle pääsee oikeastaan heti. Jännitystä riittääkin ainakin puoleen väliin asti, mutta se laantuu kuitenkin mitä enemmän esille nousseisiin kysymyksiin saadaan vastauksia. Tämänkin jälkeen elokuva toki pysyy varsin mielenkiintoisena seurattavana, joten vaikka tunnelmasta hieman menetetäänkin jotain jälkipuoliskolla, niin tarinan, joka pyörii vahvasti kostoteeman ympärillä, vetovoimaisuus säilyy hetkittäisiä suvantovaiheita lukuun ottamatta loppuun asti. Näin varsinkin kun elokuvassa on jokseenkin kohahduttavia juonenkäänteitä, joita kaikkia ei välttämättä odottaisi näkevän 1950-luvun alun jenkkileffoissa; väkivaltaakin taitaa olla hieman tavanomaista enemmän. Tarinassa ei siten sorrutakaan kaikkein sovinnaisimpiin ratkaisuihin, vaan tiettyjä traditionaalisia kaavoja rikotaan kivasti. Film noirina Gangsterikuningas ei ole sieltä tummimmasta päästä, mutta eipä tämä kovin positiivistakaan kuvaa anna ympäröivästä yhteiskunnasta. 

Glenn Ford tekee hyvää, perusvarmalta tuntuvaa työtä ollen ehdottomasti elokuvan parasta antia. Hänen ulkopuolellaan elokuva on täynnä stereotyyppisia hahmoja, joihin tavallaan lukeutuu myös Gloria Grahamen näyttelemä Debby Marsh, joka ei ole stereotyyppinen niinkään elokuvan femme fatalena, jos häntä sellaisena voi edes pitää, kuin höpsönä blondina. Elokuvan kärkiroistoja näytelleet Alexander Scourby ja Lee Marvin ottavat hahmoihinsa aika perinteisen lähestymistavan, joskaan ei huonosti. Ehkä yllättäen Fordin jälkeen eniten miellyttää kuitenkin pienen roolin baarimikkona tekevä Peter Whitney.

Pisteitä: 4/5

torstai 28. maaliskuuta 2013

Movie Monday #85 - Paras kotimainen


Pitkästä aikaa Movie Mondayn pariin, kun tuli taas vastaan haaste, josta keksin jotain sanottavaakin. Tällä kertaa kysytään parasta kotimaista elokuvaa, johon pystyn helposti vastaamaan, sillä niin suuresti Rare Exports, josta arvostelu täällä, minuun iski sen viimeksi katsoessani, ettei elokuvalle oikein tahdo löytyä vastusta. Näin siis yhden katselukerran perusteella.

Kertoessani siskolleni pitäväni Rare Exportsia parhaana kotimaisena elokuvana koskaan, hän totesi epäuskoisesti, että tuskin olen nähnyt kovin paljon suomalaisia elokuvia, jos tätä pidän kaikkein parhaana kotimaisena. Olenhan minä niitä nähnyt, vaikka klassikoiksi nimettyjä tapauksia onkin paljon näkemättä, mutta totuus on vain se, etten ole koskaan viihtynyt yhdenkään kotimaisen elokuvan parissa niin hyvin kuin Rare Exportsin kohdalla, en edes Uuno-leffojen parissa, joita viimeksi olen urakalla tainnut katsoa lähemmäs kymmenen vuotta sitten, ellei kauemminkin. Tykkäsin tästä jopa sen verran paljon, että vähän pelkään tarttua tähän toistamiseen, jos vaikka ei enää iskekään yhtä lujaa, mutta jää nähtäväksi; blu-ray -boksi kuitenkin odottaa jo katsomistaan  Loistava tarina, loistavat näyttelijät ja helvetin hyvä meno. Mitä muuta sitä elokuvalta voi vaatia?

Paholaisen silmät

Alkuperäinen nimi: Cat's Eye
Ohjaus: Lewis Teague
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: James Woods, Robert Hays, Drew Barrymore 
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 90 min


Polly got in one good peck before that cat killed her. Good for Polly!
I certainly never realized that Polly had such a big pecker.


Kuukauden WANHAna tällä kertaa vähän Stephen Kingiä. Paholaisen silmät sisältää kolme tarinaa ja tarinasta toiseen hypätään kissan liikkumisten avulla. Näistä tarinoista kaksi ensimmäistä, Quitters, Inc. ja The Ledge, löytyvät molemmat Kingin Yön äänet- aka. Night Shift -novellikokoelmasta, joka ihan hiljattain tulikin luettua, kun taas kolmas, The General on kirjoitettu nimenomaan tätä elokuvaa varten. Nuo kaksi ensin mainittua kuuluvatkin omien, sinänsä runsaslukuiseen suosikkinovellieni joukkoon Kingiltä, joten sikälikin elokuvaan on valittu hyvät novellit Kingin tuotannosta, joskin tiedä sitten kuinka paljon King käsikirjoittajana sai vaikuttaa näiden tarinoiden valintaan. Kokonaisuutena Paholaisen silmät jää hieman keskinkertaiseksi, mutta silti ihan katsottavaksi.

Jos kehyskertomuksesta eli tästä kissan kulkemisesta tarinasta toiseen. Alusta asti pohjustetaan viimeistä tarinaa, jossa kissa on pääosassa, mutta ennen sitä tarinaa kissa kulkee tarinasta toiseen vähän niin kuin joutuen tapahtumien keskelle, vaikka statisti aika pitkälti onkin. Näin tarinat kytketään toisiinsa kissankarvanohuiden aasinsiltojen avulla, joita ilmankin olisi pärjätty. Matkalla tosin tämä kissa törmää jos jonkinmoisiin viittauksiin aiempiin Kingin tarinoista tehtyihin elokuviin, joiden bongailu voisi olla ihan hauskaa, ellei ne olisi niin ilmiselviä. Vähän ärsyttää, että välillä leikataan kissan seikkailuihin, vaikka päätarina olisikin vielä kesken. Loppuun olisi voinut heittää jonkin viimeisestä tarinasta irrallisen osasen, mutta ei sitten.

Quitters, Inc. aka. (ainakin kirjassa) Lopettajat Oy on aiheeltaan mitä herkullisin ja olenkin huvittanut itseäni kehottamalla eri tupakoitsijoita silloin tällöin ottamaan tähän firmaan yhteyttä, koska 98% firman hoidon aloittaneista onnistuu tupakoinnin lopettamisessa. Tällä firmalla on hyvin omintakeiset toimintatavat ja vaikka novelliin nähden mutkia hieman vedetäänkin suoriksi, niin tarina toimii näin elokuvallisessakin muodossa oikein mainiosti ja onkin kolmikon tarinoista ehdottomasti se viihdyttävin tapaus, eikä mitään oleellista tunnu puuttuvan. Ihanan kieroa meininkiä ruudultakin katsottuna. Ehkä se komeroepisodi on vähän liikaa, mutta muuten oikein mukava. Kissan rooli: varoituksen perille viemisen sijaiskärsijä.

The Ledge/Peluri on sekin todella kiinnostava ajatusleikki, jossa mies (Robert Hays) pistetään koston vuoksi kävelemään kapeaa uloketta pitkin korkean pilvenpiirtäjän ympäri ja tietenkin ylemmissä kerroksissa. Tarinan lukeminen oli paikoitellen kovinkin nautittavaa, mutta vaikka tämä versio mukaileekin tarinaa pääosin, minkä vuoksi se onkin ihan katsottava, niin ei tähän ole saatu samalla tavalla jännitystä kuin mitä novelliin. Etenkin nämä konna Cressnerin (Kenneth McMillan) kiusantekemiset ovat ihan turha lisä. Loppuratkaisu on kiva, joskin se viedään vähän liiankin loppuunsa. Kissan rooli: ympärillä pyörimässä.

The General on lievästi kolmikon heikoin osa. Siinä missä kaksi edellistä tarinaa menevät trillerin puolelle, tässä mennään kauhukomedian puolelle ja komediallisuudenkin laita on vähän niin ja näin; itse en hirveästi huvittunut. Tarinassa nyt nimen General saanut kissa löytää tiensä nuoren Amanda-tytön (Drew Barrymore) hoiviin ja suojelee tätä ilkeältä peikolta, joka tulee öisin seinän sisältä yrittäen tukehduttaa Amandan. Kuulostaako hölmöltä? Se onkin. Jos nyt unohdetaan peikko, jonka epäonnistumiset yrittävät tuoda huumoria tähän laihoin tuloksin, niin muutenkin tarina on perin heppoinen ja typeriä tilanteita täynnä alkaen nyt siitä, ettei Generalin anneta nukkua talossa vain siksi, että se ei tekisi hyvää juonelle. Onneksi tämäkin on sen verran lyhyt tapaus, ettei ehdi ihan tylsistyä, mutta vähän laimeaksi kyllä jää lopputulos.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Mama

Alkuperäinen nimi: Mama
Ohjaus: Andrés Muschietti
Käsikirjoitus: Neil Cross, Andrés Muschietti, Barbara Muschietti
Pääosissa: Jessica Chastain, Nikolaj Coster-Waldau, Megan Charpentier
Valmistusmaa: Espanja, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 107 min


Victoria! Come! Mama!


Talouskriisin ahdistama Jeffrey (Nikolaj Coster-Waldau) tappaa bisneskumppaninsa ja vaimonsa ja lähtee lastensa Victorian (Megan Charpentier, Morgan McGarry) ja Lillyn (Isabelle Nélisse, Maya & Sierra Dawe) kanssa pakoon. Ajettuaan autonsa lumisessa maastossa rotkoon, he löytävät tiensä hylättyyn taloon, jossa Jeffrey aikoo tappaa myös lapsensa, mutta talossa oleva kummitus estää hänen aikeensa. Kuluu viisi vuotta ja Jeffreyn veli Lucas (Nikolaj Coster-Waldau) etsii edelleen veljeään ja veljentyttäriään ja villiintyneet tytöt löydetäänkin samaisesta talosta. Jeffrey ottaa vaimonsa Annabelin (Jessica Chastain) kanssa tytöt hoitoonsa, mutta hylätyssä puutalossa heitä hoitanut Mamaksi nimetty kummitus seuraa perässä...

Kun Guillermo del Toro tehtailee kauhua, niin se jotenkin aina herättää mielenkiintoa, vaikka tässä elokuvassa hän toimikin vain tuottajan roolissa. Vaikka Maman kielenä onkin englanti, niin se on kuitenkin isoilta osin espanjalainen tuotanto (kuvaukset Kanadassa) ja espanjalainen kauhu on ollut kovin virkeässä vedossa viime vuosina ainakin niiden elokuvien osalta, jotka ovat tänne maailmankolkkaan saatu. Niinpä Mama onkin ollut itselleni odottamisen arvoinen tapaus, mutta vaikka yritystä onkin, niin ei elokuva ihan täysin ole odotuksieni arvoinen.

Elokuvassa on kaikki tutut tunnelmallisen kauhun ainekset alkaen nyt vaikka näistä villisisaruksista, joiden olisi vähitellen sopeuduttava yhteiskuntaan, mikä tietenkin tulisi viemään aikansa. Lisäksi päähirviöstä paljastuu elokuvan aikana vähitellen aina vain lisää ja näitä uusia tiedonmurusia odottelee innolla, sillä hahmon tausta kiinnostaa. Kuitenkin tulee sellainen olo, kuin ei olisi ollut täysin varmaa, haluavatko tekijät tästä juurikin tunnelmallisen kauhuelokuvan vai "vain" säikyttelyfilmin, sillä näitä kahta kauhutyyppiä sekoitetaankin keskenään, eikä aina kovin onnistuneesti. Monet säikyttelyt tuovat toteutukseltaan ja tehoiltaan jotenkin elävästi mieleen tietyt suositut Japani-kauhut ja väittäisin elokuvasta löytyvän yhden suoran viittaukseenkin erääseen Japani-klassikkoon. Yllätyksiäkin matkan varrella nähdään ihan kiitettävästi, joten ihan mielellään tätä kuitenkin katsoo.

Tunnelma on välillä kovinkin ahdistava, mutta välillä loistaa kokonaan poissaolollaan. Esimerkiksi monet Annabel-kohtaukset päivänvalossa kaipaisivat enemmän tunnelmaa osakseen, vaikka melkein koko ajan jossain jotain tapahtuukin. Maman hahmoa, joka on joidenkin teinikatsojien naureskeluista huolimatta mielestäni tarpeeksi vinksahtaneen näköinen kauhupahis, näytetään ihan liikaa ottaen huomioon sen seikan, että silloin tunnelma useasti ainakin vähän latistuu; muutenkin hahmo olisi saanut olla enemmän varjoissa kuin valkokankaalla. Tarina on kaikin puolin mukava, joten jos tunnelma olisi pysynyt ahdistavissa merkeissä edes vähän enenevissä määrin, elokuva olisi saattanut saada enemmänkin pisteitä.

Näyttelijät ovat onnistuneita kautta linjan ja etenkin Victoriaa näyttelevä Megan Charpentier onnistuu sinänsä vaikeassa roolissa, eikä Victorian pikkusisko Lillyä näyttelevä Isabelle Nélisse kanssa yhtään hassumpi ole. Erityisen kiinnostavaa on nähdä minulle vähän vieraammaksi jäänyt Jessica Chastain näinkin pian Zero Dark Thirtyn jälkeen täysin erilaisessa roolissa, jossa hän jälleen kerran tekee hyvää työtä. Nikolaj Coster-Waldau on Lucasina periaatteessa aika perus-iskä, mutta sellaisena kuitenkin hyvä.

Pisteitä: 3/5

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Project 1001, osa 238/1001: Falstaff

Alkuperäinen nimi: Falstaff
Ohjaus: Orson Welles
Käsikirjoitus: Orson Welles
Pääosissa: Orson Welles, Keith Baxter, John Gielgud
Valmistusmaa: Ranska, Espanja, Sveitsi
Ilmestymisvuosi: 1965
Kesto: 111 min


We have heard the chimes at midnight, Master Shallow.


Englannin kuningas Rikhard II on kuollut ja kruunun itselleen ottanut Henry IV:llä (John Gielgud) väitetään olevan jotain tekemistä edeltäjänsä kuoleman kanssa. Todellinen kruununperijä Mortimer kuitenkin on vankina Walesissa, mutta Henry IV ei tee elettäkään vapauttaakseen hänet, joten häntä vastaan aloitetaan vallankaappaussuunnitelmat. Mortimerin serkku Hotspur (Norman Rodway) aikookin ensitöikseen tappaa Henry IV:n pojan Halin (Keith Baxter), joka viettää aikaansa roiston John Falstaffin (Orson Welles) seurueessa. Hal nauttii elämästään, vaan pystyykö hän säilyttämään elämäntyylinsä vaikutusvaltaisen isänsä ristipaineessa?

William Shakespearen John Falstaffin hahmon sisältävien näytelmien pohjalta suuri Shakespeare-diggari Orson Welles teki tämän Falstaffin ympärille keskittyvän elokuvan, jonka jouduin ostamaan kahdesti: ensin vahingossa piraattiversion, jonka heitin heti pois ja sitten elokuvan espanjalaisen julkaisun, kun muita oli ainakin 2011 syksyllä vaikea löytää sopivaan hintaan. Shakespearen näytelmiin en ole koskaan pahemmin tutustunut, joten tähänkään elokuvaan en tarttunut mitenkään suurimmalla mahdollisella innolla, vaikka valtavia ennakko-odotuksia ei ollutkaan. Hyvistä aineksistaan huolimatta Falstaff jääkin nipin napin laimean puolelle jääväksi kokemukseksi.

Orson Welles tekee loistavaa työtä (ainakin näyttelijänä), minkä lisäksi elokuva sisältää monia hauskoja komediallisia kohtauksia, mutta tarinallisesti elokuva ei vain vedä. Shakespeare-ummikkona tulee alussa mietittyä, millaisiin sfääreihin tarina lähtee oikein muotoutumaan, sillä aineksia näyttää olevan vaikka mihin, mutta lopputuloksena on vain melko epäkiinnostava tarina ystävyydestä ja odottavista velvotteista, mihin sotketaan sitten tylsiä sotajuttuja ja ihmissuhteita. Onhan elokuvassa joitakin positiivisesti yllättäviä käänteitä, mutta näistäkään käänteistä ei saada sitten kunnolla tehoja irti. Falstaffin ympärillä tapahtuvat hassuttelut nostavat elokuvan mielenkiintoa selvästi, mutta eivät sittenkään tarpeeksi, sillä komedialliset ja draamalliset kohtaukset on niin selkeästi erotettu toisistaan, että välillä tuntuu kuin seuraisi kahta eri elokuvaa. Sinänsä loppuratkaisu on hieno, mutta lopussa edetään hieman turhan nopeasti tilanteesta toiseen.

Vaikka tarinassa hyvin pysyykin kärryillä, niin silti elokuvassa lausuttu Shakespeare-englanti on näin suomalaiseen makuun aika vaikeaselkoista, eikä englanninkielisistä tekstityksistä omistamassani versiossa paljon hyötyä ollut, kun tekstitys ei suoraan seuraa repliikkejä, vaan siinä on käytetty omia sanavalintoja, mutta edelleen Shakespeare-englantia vähintäänkin mukaillen. Ääh!

Pisteitä: 2/5

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Project 1001, osa 237/1001: Ei mikään enkeli

Alkuperäinen nimi: Destry Rides Again
Ohjaus: George Marshall
Käsikirjoitus: Felix Jackson, Gertrude Purcell, Henry Myers
Pääosissa: James Stewart, Marlene Dietrich, Brian Donlevy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1939
Kesto: 91 min


The only way to do that is fill 'em full of lead.
No, no, no, what for? You shoot it out with 'em and for some reason or other, I don't know why, they get to look like heroes. But you put 'em behind bars and they look little and cheap, the way they oughta look.



Kentin (Brian Donlevy) jengi huijaa kapakkalaulajan ja -työntekijän Frenchyn (Marlene Dietrich) avulla pokeripelissä itselleen ranchin saadakseen tuloja karjan läpikuluista. Virkaintoisen sheriffi Keoghin (Joe King) kuullessa asiasta hän päättää toimia, mutta saa surmansa. Kentin tärkeä tukija pormestari (Samuel S. Hinds) nimittää uudeksi sheriffiksi kaupungin juoppolallin Washington Dimsdalen (Charles Winninger), joka kerskuu olleensa aikoinaan legendaarisen sheriffin Destryn apulaissheriffi. Kaikkien yllätykseksi Dimsdale ottaakin uuden työnsä vakavasti, mutta koska Destry on kuollut, hän pyytää apuun tämän pojan, Tom Destry Jr.:n (James Stewart), mutta nuoremmalla Destryllä on hyvin erikoiset käsitykset, miten lakia tulisi valvoa...

Jokunen viikko sitten Teemaltakin esitetty Ei mikään enkeli saa edustaa tämän jälleen kerran tämän tästä katkeilevan 1001-putken ainoaa länkkäriä... ellen nyt ihan väärässä ole. Lähemmäs kaksisataa elokuvaa, iso osa niistä tosin lyhyitä, ohjanneen George Marshallin elokuvat eivät ole pahemmin tuttuja kuin ehkä nimeltä, mutta koska kyseessä on länkkäri, niin katsomaan tätä lähdin jokseenkin "Katsotaas mitä tästä tulee" -asenteella. No, näin vähäisellä länkkärikokemuksella Ei mikään enkeli vaikutti komediallisesta luonteestaan hyvin perinteisen oloiselta länkkäriltä, vaikkakin ihan katsottavalta sellaiselta.

Elokuvan pitäisi ilmeisesti olla jonkinlainen satiiri westerneistä tarjoten samalla tavanomaisen länkkäritarinan ja siinä missä jälkimmäisessä onnistutaankin, niin satiirinen puoli tahtoo jäädä ainakin näin länkkäriummikkona piiloon. Elokuva sisältää kapakkatappeluja, joskin kahden naisen välillä, lännenrosvoja ja sheriffejä ja muuta peruskauraa, jotka kuuluvat oikeastaan kaikkiin stereotyyppisiin lännenelokuviin; vain perinteinen kaksintaistelu puuttuu. Toisin sanoen elokuvan lännenkuvajaimisto ei tarjoa tarinallisessa mielestä oikein mitään, mikä sen nostaisi muita peruslänkkäreitä korkeammalle, ellei sellaiseksi lasketa Dietrichin monia laulunumeroita. Huumori ehkä hieman kohottaa katselufiilistä, mutta silläkin puolella tarjoillaan lähinnä hymähdyksiä silloin tällöin ja näiden hymähdysten välissä onkin välillä pitempiäkin vakavampi-ilmeisiä jaksoja. 

Satiirisuudesta ei tahdo oikein kertoa mikään muu kuin elokuvan loppuratkaisu, jossa idealistisesta Destrystä karistetaan pois huonotapaiset käytöksensä ja hänestä leivotaan oikeamielinen lännensheriffi. Tylsä ratkaisu jo pelkästään Destryn hahmon kannalta, mutta myös siksi, että sitä tulee sitten turhaan jännitettyä sitä, miten Destry omilla toimintatavoillaan tulee voittamaan pahikset. Näin loppuratkaisusta jääkin hieman laimea kuva.

Peruslänkkäriys kuitenkin tarkoittaa myös sitä, ettei elokuva lajityypissään myöskään ole yhtään hassumpi katsottava eli ei se myöskään muita kaltaisiaan huonompi ole. Juuri sellainen elokuva, jonka voi pistää pyörimään, katsoa ihan mielenkiinnolla läpi, mutta elokuvan päätyttyä suuntaakin ajatuksensa johonkin ihan muuhun kuin juuri nähtyyn elokuvaan.

Pisteitä: 3/5

torstai 21. maaliskuuta 2013

Pilvikartasto

Alkuperäinen nimi: Cloud Atlas
Ohjaus: Tom Tykwer, Andy Wachowski, Lana Wachowski
Käsikirjoitus: Andy Wachowski, Tom Tykwer, Lana Wachowski
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Hugo Weaving
Valmistusmaa: Saksa. Yhdysvallat, Hong Kong, Singapore
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 171 min


Why do you keep reading them?
I don't know. Just trying to understand why we keep making the same mistakes... over and over.



Vuonna 2012 vanheneva kustannustoimittaja Timothy Cavendish (Jim Broadbent) todistaa saaneen kirjailijansa Dermot Hogginsin (Tom Hanks) tekemää murhaa, mutta kirjasta tulee menestys, minkä jälkiseurauksia Cavendish joutuu pakenemaan joutuen vain ojasta allikkoon. Vuonna 1936 taas isänsä testamentista poispyyhitty Robert Frobisher (Ben Whishaw) yrittää nousta maineeseen vanhenevan säveltäjäneron Vyvyan Ayrsin (Jim Broadbent) avulla. Vuonna 2144 ravintolatarjoilija-klooni Sonmi-451 (Doona Bae) pääsee pakoon hänelle tarkoitetusta elämäntehtävästään ja hän saa tietää maailmastaan aina vain enemmän. Vuonna 1849 lakimies Adam Ewing (Jim Sturgess) pyörtyy nähdessään orjaa (David Gyasi) ruoskittavan ja tohtori Henry Goose (Tom Hanks) tulee siihen tulokseen, että kyseessä on Ewingin sisällä kasvava mato. 106 talvea Lankeemuksen jälkeen metsäisellä saarella asuva Zachry (Tom Hanks) joutuu kosketuksiin avaruudesta tulleen EnnaltaTietäjä Meronymin (Halle Berry) kanssa ja Meronymilla on oma missionsa saarella. Vuonna 1973 puolestaan journalisti Luisa Rey (Halle Berry) pääsee vaarallisen salaliiton jäljille. Mitä tekemistä näillä eri tarinoilla on toistensa kanssa?

Finnkinon kuukauden elokuvana nähtävä Pilvikartasto kiinnosti ensin lähinnä Wachowski-sisarusten vuoksi, sittemmin elokuvan erikoisen rakenteen vuoksi ja lopulta myös siksi, että samat näyttelijät pyörivät eri tarinoissa eri rooleissa. Katsomaanhan tämä oli siis mentävä, vaikka hieman mietinkin etukäteen, pystyisinkö innostumaan tästä, sen verran ristiriitaisia arvioita olin elokuvasta kuullut. Elokuvahan perustuu David Mitchellin samannimiseen kirjaan. jonka on sanottu olevan mahdoton filmattava, mutta näin kirjaa lukemattomana Andy ja Lana Wachowski sekä Tom Tykwer ovat onnistuneet siinä aika hyvin jopa siinä määrin, että heräsi kiinnostus myös itse kirjaa kohtaan.

Tarinoita on niin monta, ettei niitä kannata lähteä erikseen ruotimaan. Sanonpahan vain, että monesti episodielokuvien vaarana on se, että jotkut tarinat ovat toisia kiinnostavampi, mutta tämä elokuva onnistuu välttämään sen riskin aika hyvin, sillä ainoastaan Adam Ewingin sairastarina orjasivujuonteineen on tylsempi. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että elokuvassa on viisi vähintäänkin mielenkiintoista tarinaa, joista itse nostaisin salaliittotarinan sekä kustannustoimittaja Tom Cavendishin jopa komediallisia piirteitä saavat seikkailut parhaimmiksi ja siten kiinnostavimmiksi, vaikka varsinkaan tämä salaliittohomma ei niin omaperäinen olekaan. Muut kolme onnistuvat myös pitämään mielen uteliaana, vaikka eivät kunnolla mukaansa imaisekaan, eivätkä siten ole katseenvangitsijoita kuin ehkä paikoitellen visuaalisesti. Tarinoiden keskinäiset yhteydet eivät aina niin hyvin käy selväksi, mutta elokuvan voi onneksi hyvin katsoa miettimättä liikaa näitä yhteyksiä.

Elokuva ei kerro tarinoitaan kronologisessa järjestyksessä eikä edes yhtä tarinaa kerrallaan, vaan iloisesti sotkee tarinoita keskenään ja ratkaisu toimii yllättävänkin hyvin. Vaikken olekaan nyt täysin varma, että kaikki peräkkäin nähtävät kohtaukset eri tarinoissa olisivat tarinallisessa mielessä jokseenkin samassa kohtaa, vaikka toisinaan näin onkin, niin silti elokuvan rytmitys ja tarinoiden vaihtaminen onnistuu ihan kivasti seurataanpa yhtä tarinaa pidemmän aikaa tai hypätään tarinasta toiseen hyvinkin nopein leikkauksin. Vaikka tarinat ovat erilaisia, kulloinenkin tunnelma ei juuri muutu tarinasta toiseen mentäessä. Tällä on toki kääntöpuolensa, sillä arviolta parin tunnin kohdalla koetaan ehkä 10-15 minuutin suvantohetki tunnelman puolesta ja tämä heijastuu kaikkiin tarinoihin. Noin yleisesti ottaen katselufiilis pysyy riittävän korkealla ja vaikka monesti tarinat hämäävästi näyttävät siltä kuin ne olisivat (melkein) valmiita päättymään, niin siitä huolimatta elokuvan keston jaksaa melko hyvin, eikä puutumista tapahdu.

Näyttelijät yllättivät ainakin allekirjoittaneen hieman, sillä vaikka kärkinäyttelijät esiintyvätkin kaikissa tarinoissa ja monet muutkin melkein, niin silti he eivät ole kaikissa tarinoissa kovinkaan suuressa roolissa. Eli siinä missä Tom Hanks on parissa tarinassa selkeästi pääosien esittäjien joukossa, niin parissa tarinassa hän tuskin vilahtaa, ja tämä sama kaava toistuu muidenkin näyttelijöiden kohdalla. Sen joudun kyllä sanomaan, että läheskään kaikissa tarinoissa en tunnistanut maskien alta kaikkia näyttelijöitä ja varsinkin Hanksia luulin milloin keneksikin. Ammatttitaidolla näyttelijät kuitenkin suoriutuvat tehtävistään, sillä valitettavaa ei jää kenestäkään, vaan hahmot miellyttävät tarinasta toiseen tätä Ewingin tarinaa lukuun ottamatta, mutta silloinkaan se ei ole näyttelijöidensä vika.

Mukana menossa: Hugh Grant ja Susan Sarandon

Pisteitä: 3/5

tiistai 19. maaliskuuta 2013

The Last Stand

Alkuperäinen nimi: The Last Stand
Ohjaus: Jee-woon Kim
Käsikirjoitus: Andrew Knauer, Jeffrey Nachmanoff, George Nolfi
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Forest Whitaker, Eduardo Noriega
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 107 min


You fucked up my car.
You fucked up my day off. 


FBI on siirtämässä agentti John Bannisterin (Forest Whitaker) johdolla vaarallista huumekartellipomoa Gabriel Cortezia (Eduardo Noriega) Las Vegasissa uuteen paikkaan, kun Cortezin apurit iskevät kuljetukseen ja auttavat Cortezia pakenemaan. Cortezin aikeena on paeta Meksikoon ja FBI tekee parhaansa sulkeakseen kaikki mahdolliset reitit. He kuitenkin melkein unohtavat laskelmistaan pienen Arizonassa sijaitsevan uinuvan kylän Sommertonin, jossa lakia pitää yllä vanheneva sheriffi Ray Owens (Arnold Schwarzenegger). Selviää, että juuri Sommertonin kautta Cortez aikookin Meksikoon, mutta kaikeksi onneksi konnat eivät myöskään ole osanneet ottaa huomioon Sommertonin sheriffiä eikä tämän alaisia...

Tätä pidetään aika yleisesti Arnold Schwarzeneggerin paluuelokuvana poliittisen uran jälkeen, sillä tämä on selkeästi hänen oma elokuvansa toisin kuin viime vuonna nähty The Expendables II, jossa Iso-Arska oli vain yksi muista, eikä sittenkään ihan kärkijoukoissa. Itsekin näen tämän nimenomaan paluuelokuvana ja sehän riitti minulle katselupäätöksen syntymiseen. Siitäkin huolimatta, etten tiennyt tästä elokuvasta käytännössä katsoen yhtään mitään, mitä nyt Arskan roolin pituudesta olin jotain huhuja kuullut. Hyvin The Last Standin parissa viihdyinkin.

Alussa edetään melko rauhallisissa merkeissä varsinkin Sommertonin tapahtumien osalta, mutta silti mennään jatkuvasti vähän eteenpäin jopa trillerimäisissä tunnelmissa. Toiminnan alkaessa Iso-Arska ei ole heti suuna päänä menossa mukana, vaan menee vielä tovi, ennen kuin hän pääsee tositoimiin, mutta Sommertonin päässä myöskin tapahtuu jo alkuvaiheessa. Sitä ennen kuitenkin koetaan sinänsä ihan näyttävä, joskin hirvittävän epäuskottava, Cortezin vapautusoperaatio ja pientä takaa-ajon poikastakin. Kunnolla elokuva pääsee kuitenkin vauhtiin vasta roistojen aloittaessa mellastuksen Sommertonissa, eikä tämä suinkaan ole pelkästään Schwarzeneggerin ansiosta, sillä Ray Owens ei yksin vastaa roistojen pysäyttämisestä, mikä on positiivinen yllätys. Toiminta onkin hyvän näköistä, joten sen parissa viihtyy helposti, jos lajityyppi kolahtaa edes jossain määrin. 

Korkeammalta pistemäärältä elokuvan kuitenkin pudottaa elokuvan niin sanottu huumori sekä Owensin alaisten tekemiset ja nämä seikat usein vielä liittyvät toisiinsa. Vaikka elokuvassa nähtävää sanailua voisikin kuvitella oikeasti tapahtuvan, niin kunnon action-huumoriksi siitä ei ole, vaan aiheuttaa lähinnä väkinäistä hymähtelyä. Huumori aiheuttaakin pientä tunnelman latistumista sen sijaan, että tukisi sitä. Monesti huumorista vastaa taitamattomat Owensin alaiset ja siten heidän toheloinneille pitäisi ilmeisesti nauraa, mutta ei pystynyt. Siinä sivussa sitten alaisten keskinäisiä suhteita ja muita tekemisiä käydään läpi ja tällaiseen elokuvaan ovat aivan turha lisä. Schwarzeneggerille itselleen on saatu sentään joitakin aidosti hauskoja one-linereita.

Schwarzenegger on ehkä hieman yllättäenkin elementissään vielä näin post-poliittisen uransa jälkeenkin ja hänen rymistelyään onkin kiva katsella. Jos nyt unohdetaan jotkut Owensin apuvoimat, ja erityisesti Johnny Knoxville, niin muutenkin elokuvassa riittää tällaiseen elokuvaan hyvin istuvia näyttelijöitä; oikeastaan Luis Guzmán on ainoa Owensin alaisia näyttelevistä näyttelijöistä, joka ansaitsee kehuja. Eduardo Noriega tekee hyvän roolin peruspahiksena ja Peter "Pako" Stormare Cortezin oikeana kätenä, vaikka Burrell onkin hahmona tasoa "muka-hauska". Myös Forest Whitaker on ihan jees, mitä nyt roolinsa vetääkin aika rutiinilla. Yksi nopeasti vilahtanesta pahiksista näytti muuten ihan joko Josh Hollowaylta tai Hesarin Saska Saarikoskelta, mutta ilmeisesti ei ollut kumpikaan.

Kyllä tää monet Arskan reilun kymmenen vuoden takaiset tuotokset pesee!

Mukana menossa: Harry Dean Stanton

Pisteitä: 3/5

maanantai 18. maaliskuuta 2013

My Girlfriend's Wedding

Alkuperäinen nimi: My Girlfriend's Wedding
Ohjaus: Jim McBride
Käsikirjoitus: Jim McBride
Pääosissa: Clarissa Ainley, Jim McBride
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1969
Kesto: 62 min


- I met her last October, about a month after she'd come to States. And a... The day after I met her, she didn't have a place to stay and so I said: "Well, won't you... eh... come stay with me?" And a... she did. And a... she stayed for long time. And a... after few weeks later... well, as you'll see... she got married... a... to somebody else. And we made this movie about it.


Jim McBride ottaa luoksensa asumaan Clarissa Ainleyn, joka on tullut Englannista Yhdysvaltoihin ainakin osin hippiaatteen innoittamana. Ainley viipyy McBriden asunnossa pidemmänkin aikaa. Ainley on kuitenkin menossa naimisiin toisen miehen kanssa, joten McBride päättää tehdä elokuvan tapahtumasta. Naimisiinmenon taustalla onkin vähän erikoinen kuvio, minkä lisäksi Ainleysta itsestään paljastuu yhtä jos toista lähinnä McBriden innoittamana...

Kun David Holzmanin päiväkirja oli pääsemässä teatterilevitykseen, elokuvaa pidettiin liian lyhyenä, joten Jim McBridelle annettiin kymppitonni rahaa, jotta hän tekisi jonkin lyhytfilmin näytettäväksi pääelokuvan yhteydessä ja sillä rahalla McBride sai aikaan My Girlfriend's Weddingin, joka ei kylläkään ihan lyhytelokuvan mittoihin mahtunut. Dokumentti löytyykin David Holzmanin päiväkirjan julkaisun ekstroista, joten päätinpäs pistää senkin suurennuslasin alle, kun kuitenkin on ainakin teknisesti ottaen erillinen edellä mainitusta elokuvasta. Puutteistaan huolimatta My Girlfriend's Wedding on ihan katsottava.

Äänenlaatu dokumentissa ei ole kummoinenkaan, sillä vaikka ison osan puheesta kuuleekin hyvin, niin välillä ääni katoaa johonkin taustalle, ja kun tähän lisää Ainleyn englantilaiskorostuksen, niin väkisinkin jää jotain ymmärtämättä, mikä ei sinänsä ole iso tappio, sillä hengessä mukana pysyy joten kuten. Kuvanlaatukaan ei juuri kehumista ansaitse, sillä kuva on paikoitellen suttuista ja itse asiassa ainoastaan yksi ulkona tehty haastattelu näyttää ihan hyvältä. Näihin seikkoihin kuitenkin tahtoo elokuvan huonot puolet jäävän.

Kokonaisuutena dokumentti on kuin pieni henkilökuva Clarissa Ainleysta, sillä elokuvassa kartoitetaan niin Ainleyn menneisyyttä, nykyhetkeä kuin vähän tulevaisuuttakin niinkin yksinkertaisella tavalla kuin tutkimalla Ainleyn käsilaukun sisältöä. Lähinnä Ainley juttelee - McBriden ohjeistaessa häntä - läpi elokuvan, minkä sivussa sitten käydään maistraatissa/avioliittotoimistossa hoitamassa se pakollinen pois alta. Ainleyn tausta on vähintäänkin kiinnostava, vaikkakin tietyllä tapaa oikeasta kliseekimpusta onkin kyse ja siten häntä jaksaa melko hyvin kuunnella, vaikka ajatukset välillä meinaavatkin karata muualle. Avioliittotoimiston pappi herättää huvittuneisuutta puheensa hitaudesta johtuen ja hän kävisikin melkein sketsihahmosta. Dokumentin loppu on hieman yllättävä, mutta toteutettu ihan kivasti.

Pisteitä: 3/5

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Project 1001, osa 236/1001: David Holzmanin päiväkirja

Alkuperäinen nimi: David Holzman's Diary
Ohjaus: Jim McBride
Käsikirjoitus: Jim McBride
Pääosissa: L.M. Kit Carson, Eileen Dietz, Lorenzo Mans
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 73 min


To... This is a... Okay... This is July 14th, 1967. This is serious. This is... serious...


David Holzman (L.M. Kit Carson) on jäänyt työttömäksi ja hänen olisi keksittävä itselleen jotain tekemistä. Filmihulluna hän päättää itsekin tulla tähdeksi ja tehdä itsestään kertovan elokuvan, eräänlaisen elokuvallisen päiväkirjan. Davidin lähipiiri ei kuitenkaan oikein ymmärrä hänen kuvausintoa. Davidin tyttöystävälle Pennylle (Eileen Dietz) on sinänsä se ja sama, kuvaako David vai ei, kunhan ei kuvaa häntä. Samaten Davidin ystävällä Pepellä (Lorenzo Mans) on painava mielipiteensä asiasta. Muuttaako Davidin kuvausinto kuitenkaan hänen elämäänsä mitenkään? 

Sinänsä ei hassummin: 2 500 dollarilla (muun muassa) 1001 elokuvaa -kirjaan. Tai no, omasta versiostani David Holzmanin päiväkirja löytyy listauksesta, mutta ei artikkelin muodossa, vaikka sivunumerokin annetaan - näitä on muitakin, ainakin Robin Hood, jonka sivunumero viittaa vuoteen 1987... ööh, joo. David Holzmanin päiväkirja on hyvin tuntemattomaksi ainakin allekirjoittaneen kohdalla jääneen ohjaajansa Jim McBriden eräänlainen mokumentti ja kieltämättä ihan hauska sellainen.

Ihan elokuvan alussa sitä vielä miettii, onko kyseessä aito dokkari vai ei, mutta kuvaamisen edetessä ja uusien henkilöiden tullessa kuvioihin tajuaa, että fiktiosta elokuvasta on oikeasti kyse, millä seikalla nyt ei suurta väliä olekaan. Aluksi myös vaikuttaa, ettei elokuvassa olisi minkäänlaista tarinaa, mutta sellainen saadaan Pennyn myötä, olkoonkin, että silloinkin tarina on perin heppoinen, mistä syystä elokuvan voisi leimata tylsäksi. Jotain kiehtovaa Davidin mesoamisessa kuitenkin on ja elokuva saa myös kameran mukanatuoman vallantunteen myötä myös tragikoomisia piirteitä, joista tämä yhden naisen (Fern McBride) seuraaminen metrosta pitkin New Yorkin katuja on vain yksi esimerkki. Vaikka näennäisesti ei paljon tapahdukaan, niin tietyn huvittuneisuuden kera tätä seuraa ihan mielellään. Kestokin on juuri sopiva, eikä aihetta venytetä liian pitkäksi, joskin loppukohtaus olisi saanut olla se hieman aiemmin nähty hermostumiskohtaus.

Pisteitä: 3/5

torstai 14. maaliskuuta 2013

Project 1001, osa 235/1001: Caravaggio

Alkuperäinen nimi: Caravaggio
Ohjaus: Derek Jarman
Käsikirjoitus: Derek Jarman, Suso Cecchi D'Amigo
Pääosissa: Nigel Terry, Sean Bean, Tilda Swinton
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 89 min


The process of painting is my knife!


Michelangelo Merisi da Caravaggio (Nigel Terry, Dexter Fletcher) makaa mahdollisella kuolinvuoteellaan hänen uskollinen palvelijansa Jerusaleme (Spencer Leigh) vierellään. Tiedottomuuden tuolla puolen hän käy läpi elämäänsä, muun muassa sitä, kuinka kardinaali Del Monte (Michael Gough) vaikuttui Caravaggion maalauksista ja otti tämän suojatikseen, mutta ennen kaikkea elämäänsä aikuisiällä, jolloin hän iski silmänsä kaunis poika Ranuccioon (Sean Bean), joka oli yhdessä Lenan (Tilda Swinton) kanssa. Siinä sivussa hän myös maalasi ja sai mainetta kirkonmiesten piirissä, vaikka yksityiselämässään hän oli selkeästi epäsovinnaisempi...

Vitsailin etukäteen katsovani taide-elokuvaa, koska elokuvassa kuvataan taiteilijaa; vähän samalla tavalla kuin äijäelokuvissa on niitä äijiä. Vitsit loppuivat lyhyeen, kun ensimetreiltä lähtien tajusin kyseessä olevan juurikin taide-elokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Ohjaaja Derek Jarman suunnitteli Caravaggiota 7-11 vuotta (riippuen lähteestä) ja toi ilmeisesti Caravaggion hahmoon paljon itseään. Caravaggion nimi on putkahdellut esiin aina silloin tällöin, mutta en ollut hänestä juuri nimeä enempää kuullut, joten elokuva varmastikin tarjoaisi mielenkiintoisen henkilökuvan tuosta ristiriitaisesta taiteilijasta? No, ei oikein.

Caravaggion elämässä on toki kiinnostavia aspekteja lähinnä yksityiselämän osalta, vaikkakaan elokuva ei toistakaan todellisuutta prikulleen, mutta valitettavasti näistä aspekteista ei saada kovinkaan kiinnostavaa kokonaisuutta. Tarina etenee tasapaksusti alusta loppuun ilman, että todellista mielenkiintoa pystyisi syntymään. Caravaggio maalaa, rakastaa ja tapaa maalauksiensa ostajia, mutta ei tee näitä asioita kovinkaan vetovoimaisella tavalla. En minä elokuvaa kuitenkaan huonoksi mene sanomaan, ainoastaan tylsäksi. Tätä elokuvan tylsää luonnetta korostavat Caravaggion runolliset juonnot, joiden sisältö on välillä aivan liian korkealentoista allekirjoittaneen käsityskyvylle, vaikka kuinka kuuntelisi ne uudestaan. Tunnelmaa ei saada aikaan juuri nimeksikään, sillä vaikka ihan kauniita kappaleenpätkiä ajoittain kuullaankin, niin niitä ei saada sovitettua kuvaan niin, että tunnelmasta voitaisiin puhua.

Elokuvan ansioksi voi kyllä sanoa, että se toisintaa Caravaggion maalauksia hienosti niin, että vaikka ei olisi elämänsä aikana nähnyt yhtäkään Caravaggion maalausta, niin hahmojen asennoista käy ilmi se, että vastaavia näkyy hänen maalauksissaankin. Näin jopa silloin, kun itse maalausta ei näytetä. Sitten taas vastapainona elokuvassa on lähempänä nykyaikaa - elokuva sijoittuu 1600-luvun vaihteeseen - olevia asioita, kuten taskulaskimia, kirjoituskoneita kuin myös moottoriajoneuvojakin, joiden tarkoitusperä jää todella hämäräksi. Jonkinlaisesta erikoisuuden tavoittelusta kertoo myöskin lopputekstien vierittäminen ylhäältä alas. Vaikka elokuvan keston tietääkin, nii silti se tuntuu vähän turhan pitkältä, vaikkei sitä olekaan.

Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä, eikä niistä pahemmin valittamista ole. Nigel Terry, Sean Bean ja näyttelijädebyyttinsä tässä elokuvassa tehnyt Tilda Swinton ovat kaikki onnistuneita rooleissaan ja moni muukin näyttelijä on mainitsemisen arvoinen, erityisesti Michael Gough sekä Robbie "Fitz" Coltrane varakkaana Scipione Borghonena.

Pisteitä: 2/5

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Gangsterisota

Alkuperäinen nimi: Gangster Squad
Ohjaus: Ruben Fleischer
Käsikirjoitus: Will Beall
Pääosissa: Josh Brolin, Sean Penn, Ryan Gosling
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 113 min


He'll kill you if he finds out!
Who?

Mickey!
Mickey Mouse?


1940-luvun lopulla gangsteri Mickey Cohen (Sean Penn) pitää Los Angelesia otteessaan lahjottujen poliisien, tuomareiden ja muiden virkamiesten avulla ja rehelliset poliisit ovat harvassa. Yksi tällaisista harvinaisuuksista on John O'Mara (Josh Brolin), joka iskee Cohenin paritusrinkiin tehden hetkellisesti haittaa Cohenin bisneksille. Poliisipäällikkö Bill Parker (Nick Nolte) vaikuttuu tapauksesta ja pyytää O'Maraa perustamaan salaisen iskuryhmän, joka iskee Cohenin bisneksiä vastaan tarkoin harkituilla iskuilla ilman, että juuri kukaan saa koskaan tietää, keitä he ovat. O'Mara saakin ryhmän kasaan viimeisimpänä lisäyksenä Jerry Wooters (Ryan Gosling), jolla on säpinää Cohenin naisen Gracen (Emma Stone) kanssa...

Löyhästi tositapahtumiin perustuva Gangsterisota oli pitkästä aikaan gangsterileffa, josta innostuin, syystä tai toisesta; ehkä siksi, että kuvittelin tämän sijoittuvan parikymmentä vuotta kauemmas menneisyyteen. Päätin kuitenkin boikotoida elokuvaa sen jälkeen, kun Auroran leffateatteriammuskelun vuoksi elokuvan leffateatteriammuskelukohtaus vaihdettiin toiseen; kaikenlaiset sensuuritoimenpiteet on perseestä! Myöhemmin näin elokuvan trailerin ja huomasin Ryan Goslingin olevan elokuvassa, joten boikottiaie meni sen siliän tien. Elokuva täytynee kuitenkin katsoa jossain vaiheessa uudestaan, jos vain saa sen alkuperäisen version levylle joskus myöhemmin ja mikäs siinä, kun Gangsterisotaa katselee ihan mielellään.

Tarina (pääosin) tuntemattomaksi jäävästä iskuryhmästä ei ole ehkä kaikkein tuorein, mutta on tässä toteutettu kieltämättä ihan tyylillä. Tarinassa riittää jännitettävää, sillä 1950-luvun vaihteessa meno on Losissa ollut ainakin tämän elokuvan mukaan vielä aika hurjaa. Kun hyvishahmojakin on iso liuta, niin tuleehan sitä jännitettyä, millaisia kohtaloita tietyt hahmot saavat osakseen, sillä elokuvasta tulee sellainen olo, että melkein mitä tahansa voi tapahtua. Tieto tositapahtumiin (edes löyhästi) perustumisesta lisää vain mielenkiintoa elokuvaan, vaikka sitä elokuvan jälkeen jääkin vähän pohtimaan, kuinka paljon elokuvan tapahtumista todellisuudessa tapahtui; fiilis jäi kyllä, että tuskin kovinkaan paljon, mutta mistäpä sitä tietää. Elokuvan tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten sana cool, minkä vuoksi se onkin perin viihdyttävä alusta loppuun. Huumoriakaan ei ole unohdettu, mutta ei onneksi myöskään nouse kovinkaan suuresti esiin.

Vaikka tarinassa itsessäänkin on vetovoimaa, niin kyllä tämä on nimenonmaan näyttelijöiden elokuva, sillä elokuva on täynnä loistavia näyttelijöitä alkaen Josh Brolinista, Emma Stonesta ja ikävän taka-alalle jääneestä Robert Patrickista ja Ryan Gosling kaikesta vähäeleisyydessään miellyttää tässäkin elokuvassa.  Sean Penn kuitenkin on Mickey Cohenia elokuvan vakuuttavin tapaus ja siten oikeastaan koko elokuvan sielu. Muissakaan näyttelijöissä ei valittamista ole.

Mukana menossa: Giovanni Ribisi, Michael Peña (Shield - Lain varjolla), Wade Williams (Pako), Mireille Enos (Jälkiä jättämättä), Jack McGee (Asema 62) ja Nick Nolte.

Pisteitä: 4/5

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Project 1001, osa 234/1001: Balthazar

Alkuperäinen nimi: Au hasard Balthazar
Ohjaus: Robert Bresson
Käsikirjoitus: Robert Bresson
Pääosissa: Anne Wiazemsky, François Lafarge, Philippe Asselin
Valmistusmaa: Ranska, Ruotsi

Ilmestymisvuosi: 1966
Kesto: 91 min


Lainaa häntä minulle.
-
Hän on työskennellyt tarpeeksi. Hän on vanha ja kaikki, mitä minulla on.


Kesänviettopaikassaan maalla Jacques saa vanhempansa ostamaan hänelle aasin, jonka hän nimeää Balthazariksi, ja johon naapurin Marie tykästyy kovasti ja kun kesän jälkeen Jacquesin perhe palaa kotiin kaupunkiin, Balthazar jää Marien perheelle. Vuosien varrella Balthazar siirtyy omistajalta toiselle ja työtehtävästä toiseen, mutta kaadettuaan heinäkuorman aasi vapautuu valjaistaan ja juoksee pillastunutta isäntäänsä pakoon ja päätyy takaisin aikuistuneen Marien (Anne Wiazemsky) hoiviin. Elämä ei kuitenkaan kulje kovinkaan ruusuisia polkuja ei Marien eikä myöskään Balthazarin osalta...

Elokuvahistoriikeissa Balthazar on tullut aina vastaan, mutta silti ainoa, mitä etukäteen siitä muistin, oli se, että elokuvassa on Balthazar-niminen aasi, jonka siivellä maailmanmenoa tarkkaillaan. Elokuvan ohjannut Robert Bresson on jäänyt itselleni melko vieraaksi, vaikka hänen viimeiseksi ohjaukseksi jäänyt Raha tämän projektin puitteissa onkin tullut nähtyä. Elokuvan käsittelytapa on kuitenkin sellainen, että pieni jännäkakka oli housuissa sen suhteen, että onkohan Balthazar jo liiankin erikoinen omaan makuun, mutta ei sellaiseksi osoittautunutkaan, mutta en minä nyt valtavasti tähän ihastunutkaan.

Vaikka Marien ja hänen perheensä tilanne jatkuvasti vähintään taustalla pyöriikin, niin melko juonettomalta elokuvalta Balthazar tuntuu johtuen juuri siitä, että Balthazar vielä Marielle palauduttuaan vaihtaa silloin tällöin omistajaa ja elokuva liikkuu siellä missä aasikin. Kuitenkin lähes kaikki Balthazarin omistajat alun montaasin jälkeen ovat saman kylän väkeä ja siten jollakin tavalla kytkoksissä Marien elämään, joten Marien vaiheita käydään läpi myöskin. Maalla koetaan niin iloja kuin surujakin sekä kurjuutta ja kaukana nykyajasta oleva Balthazar saakin toimia jos monenlaisten tapahtumien viattomana sivustakatsojana, mutta myös ajoittain tahattomasti olla osallisena niissä. Koko elokuvan ajan kyllä toivoin, että Balthazar olisi edes kerran aaseillut ja potkaissut sadistista Gérardia (François Lafarte) takajaloillaan, mutta ei.

Balthazarista on sanottu, että elokuva paranee useampien katselukertojen kera ja tähän väitteeseen voi melkein jopa uskoa. Nimittäin näin ensimmäisellä katselukerralla elokuva ei vanginnut mukaansa, mutta jotain outoa vetovoimaa siinä joka tapauksessa on jo heti alusta lähtien. Vaikka aluksi vetovoima voi johtua uteliaisuudesta tarinallista puolta kohtaan, niin jo pian itse elokuvan kerronta viehättää. Joku voisi kutsua elokuvaa tylsäksi, sillä elokuvan näytteleminen on hyvin minimalista ja hahmot puhuvat epätodellisen hitaasti, minkä lisäksi elokuvassa on paljon hiljaisia hetkiä. Todellisuudessa tämä harrastettu vähäeleisyys toimii elokuvalle eduksi ainakin siinä määrin, että katselufiilis pysyy riittävän korkealla alusta loppuun, eikä elokuva päästä tylsistymään missään vaiheessa, mutta ei myöskään tempaise myöskään kunnolla mukaansa. 

Niin ja mitä uusintakatseluarvoon tulee, niin ainakaan itse en hämmästyisi, jos tämä eksyisi katseltavaksi uudemmankin kerran joskus ja pidän hyvinkin mahdollisena, että arvosana voisi muuttua paremmaksi silloin, mene ja tiedä.

Pisteitä: 3/5