keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Vuonna 85

Alkuperäinen nimi: Vuonna 85
Ohjaus: Timo Koivusalo, Riku Suokas
Käsikirjoitus: Riku Suokas, Heikki Syrjä, Heikki Vihinen
Pääosissa: Reino Nordin, Malla Malmivaara, Mikko Nousiainen
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 100 min


- Munkin piti oikeestaan vaan hakee Kesoililta bensaa ja Pommacia, mut hyvä näin.


Tommi Turmiola (Reino Nordin) työskentelee Tampereella Lokomon tehtaassa, kun on aika lähteä kesälomille. Ollessaan tyttöystävänsä Ellun (Miina Maasola) ja heidän kaverinsa Susannan (Miia Selin) kanssa huvipuistossa, Tommi löytää Ellun laukusta positiivisen raskaustestin, menee paniikkiin ja pakenee paikalta. Hän tutustuu festarikesää viettävään Karoliinaan (Malla Malmivaara), joka on tullut Tampereelle katsomaan Popedaa. He viettävät yön yhdessä, mutta aamulla Karoliina on lähtenyt seuraavaan festaripaikkaan ja Tommi lähtee etsimään häntä, mutta aina heidän tiensä menevät ristiin, joten hän ottaakin suunnakseen Tukholman, josta palaa vasta kuukausia myöhemmin. Hänen isänvaistonsa ovat heränneet ja hän palaa Tampereelle ollakseen Ellun kanssa, mutta kaupunkiin on löytänyt tiensä myös Karoliina...

Vuonna 85 perustuu Tampereella esitettyyn suosittuun musikaaliin, jota en monista lukuisista yrityksistä koskaan päässyt katsomaan, sillä aina havahtuessani uuden näytäntökauden alkamiseen oli jo liian myöhäistä ja suurin osa näytöksistä oli jo loppuunmyyty. Tämä yhdistettynä suomirokista ja Tampereesta tykkäämiseen tarkoitti kuitenkin sitä, että kun musikaalista päätettiin tehdä elokuva, oli elokuva päästävä katsomaan. Kuitenkaan Vuonna 85 ei nyt ihan täysin vakuuttanut, vaikka menihän se aika kepeästi tämänkin parissa.

Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen, vaan sitä voisi kutsua jopa turhanpäiväiseksi, ihan vaikka vaan Suomi-filmi -asteikollakin ajateltuna. Vähän neliödraamalla kuorrutettua romanttista komediaa, joka on nähty niin monet kerrat aiemminkin ja vieläpä paremmin tehtynä. Tarinassa itsessään on draaman aineksia, mutta ei tätä draamaksi voi kutsua, kun kaikki muu siinä ympärillä on kääritty (väkinäisen) komedian kääreisiin. Komedianakaan elokuva ei onnistu kovin hyvin, sillä elokuva ei naurata kuin yksittäisten repliikkien osalta, joista silloinkin vastaavat lähinnä Lokomon jengi, joka on hahmojen osalta elokuvan parasta antia vaikkakin turhan överiksi vedettyjä hekin, kun taas Tommin tai toisena kunnolla seurattavan hahmon Maunon (Topi Kohonen) kohdalla oikeasti hauskoja hetkiä ei edes ole. Se 80-lukukin lyödään katsojan naamaan niin voimakkaasti ja alleviivaten, ettei sekään hirveästi naurata. Alabaman lopputapahtumista alkaen elokuvaan tulee kunnolla tekemisen meininkiä, mutta sekin tapahtuu loppujen lopuksi ihan liian myöhään.

Tampereen Työväen Teatterissa vuosikaudet pyörinyt esitys oli siis musikaali, mutta tässä elokuvassa ei paria poikkeusta lukuun ottamatta itse lauleta ja silloinkin vain esiintymislavoilla, mikä on vähän sääli. Manserock pauhaa Eppujen, Popedan ja Juicen tahdissa ja se on sentään hyvää, joten sitä kuuntelee mielellään, mutta kappaleiden aikana nähtävät tapahtumat eivät tahdo viedä mukanaan sitten millään, vaan tuntuvat paikoitellen jopa irrallisilta. Yksittäisten kappaleiden kohdalla tulee mieleen, että ne voisivat soida ihan hyvin minkä tahansa suomalaisen elokuvan taustalla, kun niitä yksittäisiä lauluja harrastetaan tunnelman luomiseen, ellei desibeilä olisi nostettu tavanomaista korkeammalle, koska on tehty musiikkielokuvaa. Muista Suomi-filmeistä siis meiningin erottaa lähinnä siitä, että tässä niitä kuultavia kappaleita on vain reilusti enemmän.

Henkilöhahmoista sen verran, että ne ovat kovin paperinohuita, mikä voisi sopia musikaaliin, mutta ei oikein tällaiseen musiikilla ryyditettyy romanttiseen komediaan. Varsinkin Tommi Turmiola jää Reino Nordinin käsissä kovin vaisuksi ja Karoliinaa näyttelevä Malla Malmivaara pistää vain vähän paremmaksi, eikä Tapio Liinojakaan saa hahmostaan Pepposesta oikein mitään irti.. Hahmoista Jari Salmen esittämä Tapparan mies sekä Martti Syrjän esittämä Jyrki Boy ovat ehkä hauskimmat, vaikka heidän roolinsa jäävätkin aika pieniksi. Lokomon jengi puolestaan on kuin revitty kehnoista sketsisarjoista, mutta silti se Heikki Silvennoisen ja Jussi Lammen johdolla naurattaa ajoittain, kuten jo mainitsin.

Kaikesta nillityksestä huolimatta elokuva on kokonaisuutena sen verran vaivatonta katsottavaa, ettei elokuvan parissa aika tylsäksi käy, vaan kertaviihteenä tämä menee oikein mukavasti ja siksi - yhdistettynä mainittuihin lopputapahtumiin - saakin nyt allekirjoittaneelta nipin napinkolme pistettä, mutta totuus on kuitenkin se, että jos haluan jatkossa kuunnella manserokkia, teen sitä  mieluummin levyn kuin tämän elokuvan kautta, ja jos haluan ihastella Tamperetta, jota ei lavastusteknisistä syistä tässä paljon esitellä, niin menen fyysisesti paikan päälle, ei sinne mene kuin puolitoista tuntia. No, vuoteen 1985 en sentään pääse, mutta ei sen niin väliäkään, kun oon ysärifani.

Pisteitä: 3/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti