lauantai 9. helmikuuta 2013

Unelmien pelikirja

Alkuperäinen nimi: Silver Linings Playbook
Ohjaus: David O. Russell
Käsikirjoitus: David O. Russell
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 122 min


You let me lie to you for a week?
I was trying to be romantic.


Bipolaarisesta mielialahäiriöstä kärsivä Pat (Bradley Cooper) on saanut vaimonsa Nikkin (Brea Bee) kiinni pettämisestä ja pillastunut siinä määrin, että hänet suljetaan mielisairaalaan oikeuden määräyksellä kahdeksaksi kuukaudeksi. Tämän ajan jälkeen Patin äiti (Jacki Weaver) lääkäreiden vastustuksesta huolimatta hakee poikansa kotiin, jossa Patin kotiinpaluusta yllättyy Patin pahasti taikauskoinen isä (Robert De Niro). Pat aikoo saada elämänsä taas raiteilleen, jotta hän ja Nikki voisivat palata yhteen ja yrittää ottaa positiivisemman asenteen elämään. Vähitellen Pat tutustuu tuttaviensa kautta omia mentaalisia ongelmia omaavaan Tiffanyyn (Jennifer Lawrence), jonka avulla Pat päättää yrittää harjoitella itsensä hillitsemistä saadakseen Nikkin takaisin, mutta onnistuuko Pat tavoitteissaan?

Unelmien pelikirja kuuluu näihin semikiinnostaviin tapauksiin, jonka jonain toisena viikkona olisin hyvinkin voinut jättää katsomatta, sillä Oscar-ehdokkuudestaan huolimatta elokuvan traileri ei täysin iskenyt ja siten olinkin vähän epävarma sen suhteen, jaksaisinko tästä innostua. Elokuvan aihe oli kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin ottaa riskin ja painua leffasaliin ja se kannatti. Nimittäin vaikka elokuvassa Oscar-leima on ja näkyy kauas, niin silti Unelmien pelikirja on varsin hieno tapaus.

Vaikka elokuvaa seuraakin alusta asti vähintäänkin uteliaana, niin se ei kuitenkaan vetäise mukaansa ensimetreiltä asti, vaan tekee sen vähitellen ja suoraan sanoen huomaamatta niin, että loppuvaiheissa sitä jopa hämmästelee, kuinka paljon hahmoista oikein välittääkään. Sinänsä tätä seikkaa ei pitäisi ihmetellä, sillä elokuva on hauska, koskettava, elämänmakuinen ja se sisältää aitoja hahmoja tarinassa, jossa vähän kaikki ovat pimeitä, ei vain elokuvan pääkaksikko, jotka onkin kuvattu hienosti; ehkä Patin äiti on sieltä normaaleimmasta päästä.

Elokuva ei ole romanttisena draamakomedianakaan sieltä sovinnaisimmasta päästä, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö yhdistettynä Tiffanyn ongelmiin luo tilanteita, joita ei normi-romkomeissa yleensä nähdä ja nämä tilanteet viihdyttävät todella. Vaikka Chris Tuckerin hahmon Dannyn vierailut tuntuvatkin hieman turhilta koko tarinaa ajatellen, niin Danny tuo kuitenkin tarinaan vielä hitusen enemmän sellaista yllätyksellistä absurdiikkaa, josta ei voi kuin viehättyä. Tarinaa ei täysin ennalta-arvattavana voi pitää, mutta silti tunne tai oikeammin toivo onkin siitä, että elokuva päättyisi juuri sillä tavalla kuin tällaisille elokuville sopiikin, ja kun se niin tekee, se tekee sen oikeinkin tunteisiin vetoavalla tavalla niin, että elokuvasta jää väkisinkin hyvä mieli.

Välillä jopa absurdeihin mittasuhteisiin venyvä dialogi toimii ja siten kiinnostavia ja riemukkaita sananvaihtoja kuullaan pitkin elokuvaa ja huomasinkin sellaisen yksityiskohdan, että ihmiset nauroivat salissa eri kohdissa eli elokuva tarjoaa erilaisia huvittavia tilanteita eri ihmisille. Omat suosikkikohtaukset löytyvät Patin ja Tiffanyn vertaillessa lääkkeitään sekä Patin isän taikauskosta kummunneesta vedonlyöntikeskustelusta.

Tuntematta todellisia oireita sen kummemmin, Bradley Cooper tekee uskottavan roolin Patina, joka on kaikin puolin hyvä ja positiivinen ihminen, mutta joka tosiaan saa näitä kohtauksia silloin tällöin ja Cooper vain tuntuu vangitsevan tämä mielialavaihtelun täydellisesti. Jennifer Lawrencen Tiffany edustaakin sitten tietyllä tapaa vastakohtaa Cooperille, mutta silti siinä on sellaista aitouden tunnetta, ettei hahmosta voi kuin pitää ja Lawrencesta sen kylkiäisenä. Myös muut kärkihahmot tekevät hyvää työtä, mistä kertonee sekin, että elokuva sai oman Oscar-ehdokkaansa jokaiseen näyttelijäkategoriaan.

Pisteitä: 4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti