maanantai 18. helmikuuta 2013

Project 1001, osa 231/1001: Tri Caligarin kabinetti

Alkuperäinen nimi: Das Cabinet des Dr. Caligari
Ohjaus: Robert Wiene
Käsikirjoitus: Carl Meyer, Hans Janowitz
Pääosissa: Friedrich Feher, Werner Krauss, Conrad Veidt
Valmistusmaa: Saksa

Ilmestymisvuosi: 1920
Kesto: 72 min


- Te hölmöt. Tämä mies suunnittelee tuhoamme. Kuolemme aamunkoitteessa! Hän on Caligari!


Karnevaalit lähestyvät ja teltat yksi toisensa jälkeen nousevat pystyyn ja niissä esitellään jos jonkinlaisia erikoisuuksia. Oman telttansa on pystyttänyt myös tohtori Caligari (Werner Krauss), joka esittelee Cesar-nimistä (Conrad Veidt) somnambulistia, unissakävelijää, joka on nukkunut 23 vuotta putkeen, mutta Caligari saa tämän heräämään osittain, jolloin Cesar pystyy kävelemään ja jopa ennustamaan ihmisille. Pian juhlien alettua kylässä alkavat mystiset murhatapaukset, mutta miten nämä tapahtumat liittyvät Francisiin (Friedrich Feher), joka kertoo omakohtaisista kokemuksistaan vielä pitkään tapahtumien jälkeenkin?

Tämänkertainen 1001-putki starttaa Tri Caligarin kabinetilla, joka on 1001 elokuvaa -kirjan vanhin vielä katsomaton elokuva. Kauan tämäkin elokuva keikkui katselulistalla, joten oli jo viimein aika päästä elokuva katsastammaan. Elokuva oli ilmestyessään(kin) hyvin omintakeinen ja se keräsi kehuja ympäri maailmaa ja sitä onkin tituleerattu yhdeksi parhaimmista mykkäkauden aikaisista kauhuelokuvista. Erityisesti tyylinsä puolesta Tri Caligarin kabinetti onkin yksi tämän 1001-putken ainoista elokuvista, joista ihan oikeasti toivoin pitäväni ja noh, pidinkin, vaikka ihan kirkkaimpaan kastiin lajissaan ei nousekaan.

Tarina on nykymittapuun mukaan aika peruskauraa ja kauhuelokuvaksi jopa kesy, mutta silti elokuva vangitsee mielenkiinnon itseensä. Näin varsinkin alussa, kun vielä on vähän epäselvää, mitä tarinassa tulisi tapahtumaan, minkä vuoksi tapahtumien yllä pyörii sellainen mystisyyden aura ja sitä huomaa jopa jännittävänsä, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään. Somnambulisti-Cesare on kuin Frankensteinin esiaste, mutta silti kieltämättä ihan onnistunut sellainen. Ihan loppuun asti tarinan vetovoima ei kuitenkaan kestä, sillä tietyt epäloogisuudet Caligarin nappaamisen suhteen - mihin poliisit katosivat? - alkavat kalvaa mieltä, mutta vain vähän. Loppuratkaisu on sinällään ihan hyvä, mitä nyt sen tietää etukäteen, jos on tutkaillut "mitä tahansa" elokuvahistoriikkia, sillä niissä tuntuu olevan suoranainen velvollisuus paljastaa se elokuvan tuotanto-olosuhteista puhuessaan.

Omistamani julkaisun musiikista vastaa Timothy Brock, joka onkin tehnyt ihan hyvää työtä ja ajoittain pääseekin tunnelmaan erityisesti sen ansiosta, mutta joitakin suvantohetkiäkin mukaan mahtuu. Noin yleisesti ottaen kuitenkin ääniraita vain tukee ruudulla nähtyä, joten musiikin puolesta ei jäänyt valittamisen aihetta.

Kuitenkin asia, mikä tekee elokuvasta keskimääräistä paremman, löytyy osin jo ylläolevasta kuvastakin: lavasteet. Ekspressionismissaan ne tarjoavat vinoutuneen maailman, jossa kaikki lavasteet näyttävät yhtenäisiltä maalauksilta. Niinpä joka kertaa lähes hämmästyykin sitä, kun joku kävelee näiden "maalausten" keskellä tai kulkee niistä läpi jompaan kumpaan suuntaan. Realismia lavasteissa ei ole siis tippaakaan, mutta silti ei ole vaikea kuvitella henkilöiden oikeasti katsovan esimerkiksi ikkunoista ulos. Kummallista! Jokainen uusi kohtauspaikka ja siten lavaste onnistuu kiinnittämään huomion itseensä, mutta ei liikaa viedäkseen huomiota tapahtumilta. Jopa tekstiruudut noudattavat ekspressionistista suunnittelua. Elokuva on periaatteessa mustavalkoinen, mutta eri kohtauksia on väritetty erottamaan esimerkiksi yön ja päivän toisistaan ja siinä onnistuu ihan hyvin. 

Jos lavasteet ovat eriskummallisia, niin melkein samaa voisi sanoa myös näyttelijöistä, jotka vetävät (tarkoituksellisesti?) jopa oman aikakautensa mittapuulla selvästi yli ja siten näyttelytyöskentely pistäisikin naurattamaan, ellei tarina jännittäisi niin paljon. Tulee ihan teatteriesitykset mieleen. Okei, Conrad Voidtin ei tarvinnut Cesarena tehdä paljoakaan, mutta noin muuten yksi jos toinenkin hahmo tuntuvat näyttelemisen vuoksi vähän absurdeilta, vaikka niin Friedrich Feher kuin Werner Krauss tekevät hyvät roolit. Lisäksi pidin Ludwig Rexistä "murhaajana".

Pisteitä: 4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti