torstai 14. helmikuuta 2013

Casino Royale

Alkuperäinen nimi: Casino Royale
Ohjaus: John Huston, Ken Hughes, Val Guest, ym.
Käsikirjoitus: Wolf Mankowitz, John Law, Michael Sayers
Pääosissa: Peter Sellers, David Niven, Ursula Andress
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 125 min


What's the strategy, sir?
Get out of the bloody place before it blows up! 


SMERSH likvidoi eri maiden salaisia agentteja ja tiedustelupalvelut ovat huolissaaan, joten he pyytävät entistä huippuagenttia Sir James Bondia (David Niven) apuun, mutta Bond ei ole halukas tehtävään, ennen kuin M (John Huston) tuhoaa Bondin maailman pirstaleiksi, minkä seurauksena M saa surmansa. Bond matkaa Skotlantiin viemään M:n jäännöksiä tämän perikunnalle, mutta oikea perikunta onkin korvattu SMERSHin agenteilla M:n leskeä Fiona McTarrya myöten, joka onkin oikeasti agentti Mimi (Deborah Kerr). Agenttien viettely-yritykset eivät tehoa Bondiin, joka pääseekin lähemmäs totuutta, mutta mitä kaiken takana onkaan...

Ei, kuukauden WANHAna katsomani Casino Royale ei ole se Casino Royale, joka teille ensimmäisenä mieleen tuli, vaan tämä vähän vanhempi versio, jolla ei ole mitään tekemistä sen virallisen James Bond -sarjan kanssa, vaikka ensimmäisestä Ian Flemingin kirjasta ideansa ottaakin. Siihen tarkoitukseen tämä vuoden 1967 versio on ihan liian komediallinen, eikä siten virallisen sarjan elokuvien kanssa olekaan paljon yhteistä joitakin henkilöitä lukuun ottamatta. Kovinkaan kehuttu tapaus tämä ei ole, mutta itse muistelisin kahdella aiemmalla katselukerralla pitäneeni tästä aikalailla, mutta nyt Casino Royale maistui hitusen vähemmän.

Liekö syynä peräti kuusi eri ohjaajaa, että elokuva on poukkoileva ja siten epätasainen meiningiltään, sillä hahmosta toiseen hypitään melkeinpä mielivaltaisesti, mikä tekee elokuvasta vähän sekavankin. Vaikka tuttuja hahmoja on yllin kyllin, niin eihän tästä saa aikaan millään muotoa Bond-fiilistä, vaikka James Bondeja elokuvaan mahtuukin enemmän kuin jaksaa laskea. Itse kirjasta tuttuja aiheita ja henkilöitä nähdään ja niinpä elokuvassa pelataan baccaratia sekä nähdään Orson Welles Le Chiffrenä, mutta ottaa alkuperäismateriaaliin nähden - sikäli kuin siitä jotain muistan - hyvin kepeän näkökulman ja viekin tarinaa monilta osin ihan eri suuntiin (puhumattakaan myöhemmästä elokuvasta). Elokuva tulee kuitenkin katseltua niin mukavissa tunnelmissa, että sen pituus tulee hieman jopa yllätyksenä.

Elokuvaa ei millään muotoa voi ottaa vakavasti, mutta ei se silti jatkuvasti naurata, vaikka yksittäisiä helmiä mahtuukin mukaan pitkin matkaa. Aivotonta menoa on tarjolla yllin kyllin, mutta elokuvan parhaat naurut on säästetty loppuhuipennukseen, joka sitten kohottaa absurdiuden aivan omaan luokkaansa, varsinkin jos sitä vertaa aiempaan nähtyyn. Huvittuneisuutta herättää myös tietyt lavasteratkaisut, vaikkakin samalla niiden vuoksi Itä-Berliinin vakoojakoulu kuuluukin elokuvan ikimuistoisimpiin hetkiin. Woody Allen Sir James Bondin veljenpoikana vastaa elokuvan parhaimmasta hahmosta ollen sieltä Allenin uran hulvattomimmasta päästä. 

Mukana menossa: Deborah Kerr ja William Holden

Pisteitä: 3/5

2 kommenttia:

  1. Tarina kertoo, että Peter Sellers ja Orson Welles vihasivat niin kovin toisiaan, että heidän keskinäiset kohtauksensa pelipöydän ääressä piti kuvata erikseen toisen ollessa paikalta poissa...

    VastaaPoista
  2. Tuoppi, aika mielenkiintoista. Tämän tiedon myötä löysinkin lisätietoa siitä, että Sellers häipyikin sitten kesken kuvausten ja jotain uutta piti keksiä tilalle. Kaikkea sitä... :D

    VastaaPoista