tiistai 26. helmikuuta 2013

Serranon perhe - 6. kausi

Alkuperäinen nimi: Los Serrano - 6° temporada
Ohjaus: Begoña Álvarez Rojas, Arantxa Écija, David Molina Encinas, Mar Olid

Käsikirjoitus: Natalia García Prieto, Alberto Manzano Pablo Olivares, ym.
Pääosissa: Antonio Resines, Jesús Bonilla, Antonio Molero, ym.
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 2007
Jaksojen määrä: 27


- Katso, Nicole Kidman ja se Meri sisälläni -elokuvan nainen.
- Kidman on onnistunut, mutta tämä toinen ei ole aidon näköinen.


Fitin (Antonio Molero) bisnesten takia Serranon veljekset Diego ja Santi (Antonio Resines ja Jesús Bonilla) ovat vararikossa ja he joutuvat pistämään tavernan myyntiin. Vaimoilleen Lucíalle ja Lourditasille (Belén Rueda ja Goizalde Núñez) he eivät kerro mitään, vaan ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut, varsinkin kun Lourditas on raskaana. Tavernan kuitenkin ostaa Emilia (Pilar Castro), joka pistää tuittuilevan tyttärensä Susanan eli Sun (María Hervás) Santa Justan kouluun, joten tavernan myynnin salaaminen vaikeutuu huomattavasti. Fiti itse on rahoineen lomaillut Meksikossa ja palatessaan Santi pitää mykkäkoulua, kun taas Diego yrittää sopia riitansa. Fiti olisi valmis auttamaan veljeksiä taloudellisesti, mutta asiassa on aika iso mutta. Sama mutta, jonka vuoksi Raúlin (Alejo Sauras) suunnittelema ravintolahankekaan ei onnistu. Raúl on sokaistunut isänsä rahoista ja mahtaileekin kuin suurikin tekijä, mikä suututtaa Áfrican (Alexandra Jiménez). Guillellä ja Tétellä (Víctor Elías ja Natalia Sánchez) taas ovat välit poikki ja Chonin (Pepa Aniorte) mies José Luis (Javier Gutiérrez) on lähtenyt häiden jälkeen merille, joten mitä tästä kaikesta vielä tulee...

TÄMÄ ARVOSTELU SISÄLTÄÄ SPOILEREITA, JOISTA EI VAIN VOI VAIETA, JOTEN LUKU OMALLA VASTUULLA! 

Vaikka turnauskestävyys onkin koetuksella niin, että ihan iloitsee siitä, että Serranon perheen kaksi viimeistä kautta ovat selvästi lyhyempiä, oli tämänkin kauden jaksojen kanssa aiempien kausien tavoin oikein mieluisaa katseltavaa. Tämä kuudeshan kausi olikin koko sarjan pisin, sillä parilla aiemmalla kaudella, jotka myös oli jaettu kahteen julkaisuun, jaksot olivat yhden jakson lyhyempiä. Pitkä kausi kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että paljon kauden aikana ehtii tapahtuakin ja pääosin pelkästään kiinnostavia asioita, vaikka mielestäni kaudessa onkin aiempaa hitusen vakavampi sävy, mutta huumoria ei suinkaan ole suinkaan unohdettu. 

Yhtenäistä teemaa koko kaudelle on vaikeaa löytää, ellei sellaiseksi laske sitten luopumista, sillä kauden aikana luovutaan yhdestä jos toisestakin asiasta, vaikka todelliset luopumiset vähenevätkin huomattavasti aivan kauden loppuvaiheilla. Sen sijaan on ainakin pari selkeästi havaittavaa teemaa, jotka oikeastaan jakavat kauden kahteen osaan, sillä toisen alkaessa onkin aika sysätä se ensimmäinen pois alta.

Kauden alkupuoli kuluu pitkälti, joskaan ei ainoastaan, vararikon painaessa Diegoa ja Santia, mikä aiheuttaa monien hauskojen kommellusten ja salailujen lisäksi myös siis tavernan menettämisen ja varsinkin ensimmäisten jaksojen osalta Fitin ja Santin välirikon. Taloushuolet vaikuttavat moniin asioihin ja niinpä muun muassa Diego joutuu lainaamaan Carmenilta (Julia Gutiérrez Caba) rahaa Lucían sitä tietämättä, Emilia ja Su tulevat mukaan kuvioihin, Diego ja Santi toimivat supermarketin tuote-esittelijöinä ja Guille myy ominpäin lippuja bileisiin, jotta hän ja Téte pääsisivät katsomaan Marcosin (Fran Perea) ja Evan vastasyntynyttä vauvaa.

Sitten kuin yhtäkkiä koetaan koko sarjan koskettavin hetki (tunteet nousevat pintaan vain tätä kirjoittaessanikin), kun Lucía kuolee. Suru-uutinen iskee sieluun kuin puukko jokaiseen sen kuulevaan, ja siksi tuttujen ja rakkaiksikin tulleiden hahmojen reaktioita onkin hyvin vaikeaa katsoa. Itseen tämä iski vähän enemmän lievän yllätyksensä vuoksi, sillä vaikka muistinkin, missä olosuhteissa Lucía kuolee, niin jotenkin olin sijoittanut sen tapahtuvan selvästi myöhempään (kauden lopussa). 

Tähän kohtaan on kuitenkin todettava, että vaikka Lucían kuolema koskettaakin ja hahmoa jää ikävöimään, niin hahmon poistaminen on oikea ratkaisu. Syynä kun oli hahmon näyttelijän Belén Ruedan tahdolle keskittyä elokuvauraansa ja sarjan aikana oli nähty jo liian monta kertaa se, kuinka Lucía yhtäkkiä vaan katoaa monen jakson ajaksi johonkin, koska Rueda on mennyt kuvaamaan elokuvaa tai jotain muuta, niin mielestäni oli vain oikein "päästää" Rueda kokonaan pois, vaikka tietenkin se on aina ikävää, kun vakihahmot poistuvat sarjoista.

Vaikka rahahuolet eivät vielä Lucían kuoleman jälkeenkään ole täysin poissa, niiden merkitys vähenee huomattavasti ja tavernakin palaa Serranon veljesten omistukseen hyvin pian. Ajallisesti sarjassa siirrytään Lucían kuolemaa seuranneessa jaksossa puoli vuotta eteenpäin ja alkaa uusi teema: Lucían poismenon aiheuttamasta surusta selviytyminen. Luonnollisesti kovimman surutyön käy läpi sarjan selkeä keskushenkilö Diego, mutta toki varsinkin Carmen ja Téte surevat. Lucían kuolema vaikuttaakin vielä pitkälle kauden loppuun ja sillä on seurauksensa moninaisiin asioihin ennen kuin kausi saadaan päätökseen. Vaikka arjen askareet painavatkin vähitellen voitolle, niin silti tämän tästä surullinen sävy tulee mukaan kuvioihin. 

Toki kauden aikana tapahtuu ehditään käsittelemään paljon muitakin vähän pitempiaikaisia juttuja, jotka limittyvät myös edellä mainittuihin teemoihin. Kiinnostavimmat näistä tapahtumista ovat Fitin ja Emilian orastava suhde, Áfrin ja Raúlin suhteen rakoilu, Raúlin työskentely samassa työpaikassa isänsä kanssa sekä varsinkin aivan kauden loppuvaiheilla koettava kolmiodraama, johon ottavat osaa Diego ja uusina sarjaan tulevat opettaja Celia (Jaydy Michel) ja koulun uusi omistaja, Candelan sisko Ana (Natalia Verbaka). Tämä viimeisin juttu ei ratkea vielä tälläkään kaudella, vaan selvitettävää jää tulevallekin kaudelle. Lopusta puheen ollen kausi päätetään Diegon valinnan lisäksi koulun kohtalon epäselvyyteen kuin myös Guillen rakkaudentunnustukseen Tételle.

Tuttuun tyyliin yhden jakson seikkailujakin on yllin kyllin, mutta ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvat Santin toimiminen pakosta lastentarhan opena ja samassa jaksossa nähty Raülin oppituntien pitäminen, luottokortilla leikkimiset, Guillen mopohaaveet, Fernandon (Ales Furundarena) ja José Luisin kulissisuhde, vaihto-oppilaan vierailu, José Luisin äidistä huolehtiminen sekä tietenkin kaikki Curron (Jorge Jurado) jaksot, joita niitäkin on tälläkin kerralla ihan liian vähän. Myös Emilian ja Sun välienselvittelyt jaksavat hauskuuttaa jaksosta toiseen, koska Su on niin teini. Paras yksittäinen jakso on Lucían kuoleman jälkeinen jakso, vaikka se ei tarjoakaan samalla tavalla hauskoja hetkiä kuin muut jaksot, mutta tapahtumiin nähden se on ymmärrettävää.

Ovi käy aika tiuhaan tällä kaudella, joskin Belén Ruedaa lukuun ottamatta lähinnä tulosuuntaan, nimittäin tällä kaudella on uusia naamoja yllin kyllin. Aiemman kauden Helena ja Álex ovat molemmat poissa ja itse asiassa José Luiskin on poissa kauden alkupuolen. Tilalle heti kauden alusta lähtien ovat tulleet Emilia ja Su, mitä nyt Emilian lähdettyä kauden puolivälin tienoilla Su jää loppukaudeksi vakituiseksi sivuhahmoksi. Pian kauden alettua saapuu uutena hahmona myös Manu (Pablo Galán), joka saa niin Téten kuin Áfrinkin sekaisin. Loppupuolen alkajaisiksi mukaan hyppäävät palaavan José Luisin lisäksi Celia ja Ana, joten väkeä toden teolla riittää. Jopa niin paljon, että nolostuneena joudunkin myöntämään, että kun Raúlia esittävä Alejo Sauras lähti joiksikin jaksoiksi pois sarjasta, en huomannut asiaa ennen kuin vasta hänen viimeisessä poissaolojaksossaan.

Pisteitä: 4/5

maanantai 25. helmikuuta 2013

Oscareiden jälkihöyryt 2013


Jälleen on yhdet Oscarit tapitettua ja on kommenttien vuoro. Yö meni hyvin, eikä ihan samanlaista väsymystä ollutkaan kuin aiempina vuosina, kiitos hyvän valmistautumisen ja venyneen päikkäreiden oton. Punainen matto tuli kateltua lähinnä sivusilmällä samalla tutkien SWTORin paikkoja, mutta itse gaala tutun turvallisesti meni tuossa sohvalla.

Gaalan annista tykkäsin. Seth MacFarlane juontajana sai jo ohjelman aikana jossain päin nettiä lokaa niskaansa, mutta itse ihan tykkäsin. Onelinerit eivät olleet liian ilkeitä, mutta kuitenkin tarpeeksi ja ne olivat juuri oikean mittaisia. Naurettua tuli monesti, mutta itse nauroin kaikkein eniten Meryl Streep -vitsille, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva. Ihan hyvä valinta juontajaksi hän oli, vaikka vähän etukäteen epäilyttikin.

Palkinnot menivät ihan hyviin osoitteisiin ja erityisesti tykkäsin Christoph Waltzin sivuosa-Oscarista ja Quentin Tarantinon saamasta käsis-Oscarista; varsinkin jälkimmäinen vähän yllätti ja Waltzin kohdalta siltä osin, että hänen edellisestä Oscarista on kulunut vain kolme vuotta; mutta hän todella ansaitsi sen. Muita todella yllättäviä kategorioita ei oikein ollut. Piin elämä keräsi neljä palkintoa parhaasta ohjauksesta  ja kuvauksesta ja Argo ja Les Misérables molemmat kolme Argon viedessä sen kirkkaimman kruunun. Ehkä erikoisin piirre palkintojenjaossa tapahtui, kun Skyfall ja Zero Dark Thirty jakoivat parhaan äänitehosteiden Oscarin tasapelin vuoksi; näin on käynyt aiemmin vain viidesti.

Oma veikkaus meni hieman paremmin kuin viime vuonna (13,25/24), sillä tulokseksi sain omalla laskutavallani, josta ykkösvaihtoehdon osuessa sai pisteen ja kakkosvaihtoehdosta puolikaan, 15,5/24,5. 24,5 on maksimi, koska mainituista äänitehosteiden Oscarista oli mahdollista saada puolitoista pistettä (ja silti missasin molemmat). Veikkauksista 13 osui ykkösvaihtoehtona oikein ja viisi kakkosvaihtoehtona. Ihan tyytyväinen olen tulokseen, vaikka ne tärkeimmät palkinnot eli pääosat ja paras elokuva menikin pieleen; miespääosa ja paras elokuva osuivat sentään kakkosvaihtoehdoissa, mutta naispääosa meni sitten kokonaan mäkeen. Uskoin vain niin vahvasti musikaalin olevan vahvoilla tänä vuonna, sekä siihen, että Daniel Day-Lewis nähtäisiin loistavan lähinnä maskeerauksen ansiosta (vaikka hyvin hän roolinsa veti), mutta väärässä olin. Myönnän tämän nöyrästi.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Oscar-veikkaukset 2013


Niinpä niin, taas on se aika vuodesta, kun valvotaan pelkästään telkkaria tapittamalla koko yö, kun 85. Oscar-gaala pyörähtää käyntiin. Periaatteessa voisi skipata punaisen maton, mutta kun en muutenkaan pääsisi nukkumaan tarpeeksi ajoissa, niin mitäs sitä turhia. Päikkärit kyllä tulee otettua joskus alkuillasta. Tänä vuonna tilanne on sillä tavalla hyvä, että olen nähnyt suurimman osan elokuvista siitä tärkeimmästä kategoriasta, sillä ainoastaan Les Misérables (sen aika koittaa aikataulullisista syistä vasta ensi viikolla), Amour (ehkä tääkin joskus Poriin saadaan) kuin myös minulle täysin vieraaksi jäänyt Beasts of the Southern Wild ovat jääneet näkemättä. Pääosin syynä niiden muiden katsomiseen on ollut se, että ovat olleet kiinnostavia, ei niinkään Oscar-ehdokkuudet, vaikka parin kohdalla saattoikin osasyynä olla, joten ihan oikeasti kiinnostavia tapauksia vuoteen 2012 mahtui.

Onkin aika veikata jälleen kerran. Viime vuonna, jolloin kakkosvaihtoehdoista annoin itselleni puolikkaan pisteen ja mustien hevosien - ennakkoon heikommasta ehdokkaasta - osumisesta neljännesosapisteen, sain tulokseksi 13,25/24. Jospa tänä vuonna menisi vähän paremmin, vaikka mustat hevoset taidankin jättää kokonaan pois. Ehdokkaita en tällä kertaa listaa kokonaan, jottei postauksesta tulisi liian pitkä, vaan ne voi käydä vaikka katsomassa TÄÄLTÄ. Lihavoitu on ykkösehdokas, lihavoimaton kakkosehdokas ja siten puolikkaan pisteen arvoinen.

Jos joistakin veikkauksista sanoisin erikseen, vaikka joissakin kategorioissa (esimerkiksi näyttelijä-) pitää melkein heittää arvalla, kun on paljon niin hyviä. Ehkä Django Unchainedia lukuun ottamatta kaikki nähdyt parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaat ovat vähän liiankin tutunvarmaa Oscar-huttua, enkä Djangollekaan tai Amourillekaan oikein usko pystiä, joten siksi pistän ääneni muista selvästi erottuvalle Les Misérablesille. Searching for Sugar Man on dokumenteista ainoa, josta olen kuullut ja vielä heikompia mutuiluja on muissa kategorioissa. Vieraskieliseen Oscariin ei olisi kuin yksi vaihtoehto, mutta pistetään nyt kannatuksen vuoksi siihenkin toinen; oon katkera, ettei Koskemattomat päässyt loppukisaan. Meikkauskategoria olisi ollut vaikeampi, jos Lincoln olisi ollut mukana, mutten tällaisenakaan sitä varmaksi mene sanomaan. Zero Dark Thirty valikoitui alkuperäiskäsiksen saajaksi puhtaasti siksi, että se voitti myös Writers Guild of America Awardsin, mikä usein vissiinkin ennustaa myös Oscar-pystin saajan; ehkä se vaikein kategoria miespääosan lisäksi.

Elokuva: 
Les Miserábles
Argo

Miespääosa:
Hugh Jackman
Daniel Day-Lewis

Naispääosa:
Emmanuelle Riva
Jessica Chastain

Miessivuosa:
Christoph Waltz
Tommy Lee Jones

Naissivuosa:
Anne Hathaway
Amy Adams

Animaatio:
Brave
Wreck-It Ralph

Kuvaus:
Piin elämä
Anna Karenina

Puvustus:
Les Misérables
Anna Karenina

Ohjaus:
Michael Haneke
Ang Lee

Dokumentti:
Searching for Sugar Man
The Invisible War

Lyhytdokumentti:
Mondays at Racine
Kings Point

Leikkaus:
Argo
Piin elämä

Vieraskielinen elokuva:
Amour
A Royal Affair

Meikkaus:
Les Misérables
Hitchcock

Alkuperäinen musiikki:
Piin elämä
Anna Karenina

Alkuperäinen laulu:
Pi's Lullaby (Piin elämä)
Suddenly (Les Misérables)

Lavastus:
Anna Karenina
Les Misérables

Lyhytanimaatio:
Paperman
Fresh Guacamole

Lyhytelokuva:
Curfew
Asad

Äänitehosteet:
Piin elämä
Zero Dark Thirty

Äänitys:
Skyfall
Piin elämä

Erikoistehosteet:
Piin elämä
Hobitti: Odottamaton matka

Sovitettu käsikirjoitus:
Argo
Unelmien pelikirja

Alkuperäinen käsikirjoitus:
Zero Dark Thirty
Django Unchained

lauantai 23. helmikuuta 2013

Shaw Brothers - Disciples of the 36th Chamber

Alkuperäinen nimi: Pi li shi jie
Ohjaus: Chia-Liang Liu
Käsikirjoitus: Lau Kar-leung
Pääosissa: Hou Hsiao, Chia Hui Liu, Lily Li
Valmistusmaa: Hong Kong

Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 93 min


- Tämä on sinun? Tämä on tarkoitettu Qing-lajin mestareille.
- Mistä arvasitte, Mestari? Olette todella viisas.


Kungfun taitaja Fong Sai-Yuk (Hou Hsiao) on kuriton han-teini, joka häiriköi koulussa ja muutenkin mesoaa sillä tavalla, että hänet on sidottu kiinni veljeksiinsä. Eräänä päivänä hän näkee, kuinka Shaolin-munkki San Te (Chia Hui Liu) juttelee vihattujen manchujen kanssa ja tekee johtopäätöksen, että San Te on vihollisen leirissä. Hän tekeekin rynnäkön manchujen temppeliin suututtaen nämä. Heidän pomonsa (Lau Kar-leung) haluaa Sai-Yukin tilille teoistaan, mutta sen sijaan hänen äitinsä (Lily Li) suostuttelee San Ten piilottamaan hänet ja hänen veljensä temppeliin, mutta Sai-Yuk ei tahdo viihtyä edes siellä...

Shaw Brothersin viimeisenä todella aktiivisena vuonna 1985 saatiin vielä 36th Chamberiin kolmas osa, Shaw Brothers - Disciples of the 36th Chamber, jossa mukana on niin Chia Hui Liu aka. Gordon Liu kuin ohjaaja Chia-Liang Liu. En ollut täysin varma, mitä tuleman pitää, kun ensimmäinen osa oli draaman ja toiminnan sekoitus, kun taas toisen osan toiminnan lisäksi tarjoiltiin komediaa, mutta nimi antoi luottoa hieman edellistä osaa enemmän, mutta valitettavasti tälle luotolle ei löytynyt katetta, sillä ei Shaw Brothers - Disciples of the 36th Chamber kovin hirveästi miellyttänyt.

Elokuvan tarina on nimittäin aikalailla pyllystä. Shaolinin temppeliin henkilöiden piilottamisesta voisi saada ihan kunnollisenkin tarinan, mutta kun koko piilottaminen johtuu vaan siitä, että päähenkilö on yks helvetin persereikä, jonka vuoksi katselufiilikset elokuvan aikana ovat vähintäänkin nollassa. Sai-Yuk nimittäin on omahyväinen pelle, joka nostaa itsensä kaikkien muiden ulkopuolelle, eikä kunnioita ketään eikä mitään. Tämän voisi antaa anteeksi, mikäli tarinan tarkoituksena olisi johdattaa Sai-Yuk rauhallisemmille teille siellä Shaolinin temppelissä, mutta kun ei. Hän kyllä oppii kantapään kautta, ettei hän ole täysin ylivertainen muihin nähden, mutta silti jatkaa levottomana sieluna läpi elokuvan. Ärsyttävä tyyppi, oikeasti! Jos elokuvasta olisi tehty komediallisempi, myös Sai-Yukin tempaukset olisivat saattaneet viihdyttää, mutta näin vakavassa käsittelyssä ei.

Valitettavasti muussakin tarinassa on puutteensa. Elokuva nostattaa pientä jännitystä siitä, että San Te tunnistaa Sai-Yukin äidin, mutta tämäkin on vain puolihuolimaton heitto, jota ei tarinan edetessä tule miettiä yhtään enempää, sillä siihen ei palata. Elokuva ansaitsee pisteensä lähes yksinomaan sen pitkästä lopputaistelusta, joka on ihan hauskaa katseltavaa. Tosin siinäkin häiritsee se, ettei tarinan osalta käy riittävän selvästi ilmi se, että kyseessä nimenomaan on lopputaistelu, eikä vain yksi "harjoitusmatsi" ennen todellista loppukoitosta.

Pisteitä: 2/5

torstai 21. helmikuuta 2013

Shaw Brothers - Return to the 36th Chamber

Alkuperäinen nimi: Shao Lin da peng da shi
Ohjaus: Chia-Liang Liu
Käsikirjoitus: Kuang Ni
Pääosissa: Chia Hui Liu, Lung Wei Wang, Kin Chu Lee
Valmistusmaa: Hong Kong

Ilmestymisvuosi: 1980
Kesto: 101 min


- Mitä kungfuta tuo on olevinaan?
- Rakennustelinekungfuta.


Tekstiilinvärjäystehtaaseen tulee mantshurialaisia, joiden tehtävänä on saada tehtaan voitto nousemaan ja parantamaan tuotteiden laatua. Ensitöikseen he alentavat työntekijöiden palkkaa kahdella prosentilla, mitä työntekijät eivät sulata, mutta kapina kukistetaan kovalla kädellä. Avuksi tulee kungfu-mestari San Tea esittävä huijari Chao Jen-Cheh (Chia Hui Liu), jonka on tarkoitus pelotella omistajia työntekijöiden avustuksella. Ensimmäinen huijaus onnistuukin, mutta toisella kerralla hommat menevätkin pahasti pieleen ja huijaus paljastuu. Häpeissään Jen-Cheh lähtee oikeasti Shaolinin temppeliin tullakseen kungfun taitajaksi, mutta tiellä on monia esteitä...

36th Chamber of Shaolin oli sen verran suuresti arvostettu, että jatko-osiahan siitä seurasi. Lähtökohdat ainakin tälle ensimmäiselle jatko-osalle ovat suotuisat, sillä Shaw Brothers - Return to the 36th Chamberissa - kyllä, tämä on Elonetin mukaan suomenkielinen nimi - on mukana ensimmäisen osan ohjaaja sekä käsikirjoittaja, minkä lisäksi Chia Hui Liu alias Gordon Liu on jälleen mukana, joskin eri roolissa. Tyylilaji on vaihtunut draamapohjaisesta toimintaelokuvasta toimintakomediaksi, mitä ajatusta suoraan sanoen hieman vierastin etukäteen. Ihan ensimmäisen osan veroiseksi tämä ei noussutkaan, mutta oli kuitenkin ihan katsottava.

Elokuva seilaa tarinansa puolesta selvästi väljemmillä vesillä kuin edeltäjänsä, sillä eipä tästä työläisten taistelussa pomojaan vastaan ole samanlaista hohtoa kuin edellisen osan tarinassa. Enemmänkin tuntuu tekosyyltä päästä takaisin Shaoliniin ja lopulta taistelun makuun. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä ihan mukavaa perushöttöä on edelleen tarjolla, joten kyllä tämän parissa joten kuten viihtyi. Huumori tuo oman kivan pikku lisänsä katseluun, vaikka kunnolla elokuva pistääkin naurattamaan vain muutamissa kohdissa, mutta silti hymy on herkässä pitkin elokuvaa. 

Shaolinissa nähdään taas ihan kivoja treeniratoja, mutta lähinnä yhden pihan sisällä, eikä samanlaista paneutumista eri osiin tule kuin ensimmäisessä osassa, vaan Jen-Cheh lähinnä juoksee ne läpi, mikä toki sopii elokuvan komedialliseen luonteeseen. Tiedä sitten, mitä on tapahtunut kahdessa vuodessa taistelukoreografioille, mutta ne eivät vain näytä tässä osassa mitenkään erityisen hyviltä.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Project 1001, osa 232/1001: 36th Chamber of Shaolin

Alkuperäinen nimi: Shao Lin san shi liu fang
Ohjaus: Chia-Liang Liu
Käsikirjoitus: Kuang Ni
Pääosissa: Chia Hui Liu, Lieh Lo, Chia Yung Liu
Valmistusmaa: Hong Kong

Ilmestymisvuosi: 1978
Kesto: 111 min


- Ennen kuin tulin tänne, kuulin Shaolinin olevan kungfun päämaja. Mutta viimeisen vuoden ajan olen vain siivonnut. En ole nähnyt lainkaan kungfuta.
- Voit opetella kungfuta, jos haluat. Niin kauan kuin he itse haluavat, jokainen munkki voi oppia 35 kammion kautta. Jos et kerro meille, kuka voisi tietää?


Manchut pitävät hirmuvaltaa yllä, mutta kapinalliset yrittävät murtaa heidän mahtiaan. Yksi kapinallisista on opettaja Ho (Hung Wei), joka värvää oppilaitaankin taisteluun. Manchuhallinto pääsee kuitenkin kapinallisten jäljille ja teloittaa nämä julmasti, ja ainoana pakoon selvinnyt Yu-te Liu (Chia Hui Liu/Gordon Liu) vannoo kostoa, sillä myös Liun perhe koki loppunsa. Liu matkaa kung fun Mekkana pidettyyn Shaolinin temppeliin oppiakseen kungfun salat, mutta selviytyy vain nipin napin perille. Liu, joka saa munkkinimekseen San Te, hyväksytään noviisiksi ja ajan myötä pääsee myös aloittamaan kungfun pitkän, vaikean ja raskaan treenijakson...

36th Chamber of Shaolin kuuluu kungfu -elokuvien valioihin, ja vaikka lievää kiinnostusta mulla onkin ollut elokuvaa kohtaan sen maineesta jotain tietäen, niin enpä ole saanut aikaiseksi katsoa tätä ennen kuin nyt. Mikään suuri taistelulajielokuvien ystävä en ole, minkä vuoksi niiden katselu onkin jäänyt pohjalukemiin, joten sikälikin tämä 36th Chamber of Shaolin tuli, jos ei ihan tarpeeseen, niin ainakin hyvään saumaan. Näin varsinkin, kun elokuva tuulettaa omia ennakkoluulojani lajityypistä - tahattoman koomiset taistelut - olan takaa ja siinä sivussa onnistuu vielä olemaan ihan hyvä elokuvakin.

Tarina kuulostaa perin simppeliltä ja tutulta: Vääryyksiä kokenut nuori mies tekee kaikkensa kostaakseen väärintekijöille ja tietenkin jossain vaiheessa on takaisinmaksun aika. Totuus on kuitenkin paljon monipuolisempi. Tarina kun on helposti jaettavissa kolmeen osaan. Alussa pohjustetaan ihan riittävän hyvin (tulevan) San Ten motiiveja lähteä Shaolinin temppeliin, keskimmäinen osa vietetään siellä temppelissä ja loppuosassa taistellaan tosissaan. Näistä alku- ja loppuosat ovat tasoa "ihan kiva", (Tulevan) San Ten lähteminen Shaoliniin pohjustetaan ihan järkeenkäyvällä tavalla, eikä siten tunnu pinnalliselta, vaikka samalla ei kuitenkaan imaissut kunnolla mukaansa. Loppuosa käytetäänkin sitten aika tehokkaasti erinäisiin taisteluihin, mutta ainakin ne näyttävät ihan hyviltä.

Elokuvan todellinen suola on kuitenkin sen keskimmäinen osa, joka on käytännössä lähes 50 minuuttinen treenijakso. Kungfun opiskelu kun ei käy ihan käden käänteessä, vaan sen kaikkien eri osa-alueiden taitamiseen vie oman aikansa ja näitä eri treenimuotoja näytettiinkin olan takaa ja välillä kunnolla paneutuenkin; elokuvan sisälläkin aikaa taitaa mennä viitisen vuotta. Kaiken lisäksi Chia Hui Liun hyvin tulkitseman San Ten tie ei ole tehty yksioikoisen helpoksi, vaan hänenkin on tehtävä valtavasti töitä, vaikka tavalliset leffakliseet kaikkien aikojen parhaasta oppilaasta koetaankin. Elokuva ei ole millään muotoa komediaa, mutta silti San Ten harjoittelu sisältää myös humoristisia piirteitä, vaikka nekin piirteet liittyvät olennaisesti niihin treenauksiin, eivätkä siten tunnu päälleliimatuilta. Ehkä hivenen enemmän kuin San Ten edistymistä kiinnostaa itse opiskelun eri osa-alueet, sillä ne ovat monipuolisia ja kekseliäitä, minkä vuoksi onkin hieman harmi, että 35 kammiosta näytetään vain murto-osa; niitä olisi voitu näyttää enemmänkin.

Martial arts -leffoissa minua on perinteisesti häirinnyt itse taistelut, joita on yleensä liikaa, eivätkä ole omaan silmään näyttäneet edes kovin vetäviltä, mutta tässä elokuvassa nämäkin asiat ovat paremmin. Alkukohtausta ja muutamia harjoitusmatseja lukuun ottamatta kunnon taisteluja ei käydä kuin vasta loppujaksossa, jossa niitä onkin sitten runsaammin. Käytiin taisteluja elokuvan missä vaiheessa tahansa, ne on toteutettu taitavasti, minkä vuoksi niistä pystyy ihan nauttimaankin. Taistelujen koreografia on jopa niin taiten tehtyjä, että vaikeaa uskoa oikeiden taistelujen olevan yhtä sulavaliikkeisiä, mutta tv-ruudulta katsoessa näyttävät tosiaan hienolta.

Taistelut ja keskimmäinen jakso siis ansaitsevat kiitosta, mutta ainakaan minua ei elokuvan muu anti nyt erityisemmin sytyttänyt, vaikka sinänsä mukavaa seurattavaa elokuva onkin alusta loppuun asti. Niinpä pähkäilinkin jonkin aikaa kolmen ja neljän pisteen välillä, mutta lopulta päädyin neljään pisteeseen ihan siitä syystä, että elokuvan uudelleenkatsomisarvo tuntuu olevan hyvin korkealla eli joka katsomiskerralla elokuva tuntuu olevan yhtä mukavaa katseltavaa ja erityisesti se keskimmäinen osa aina yhtä mielenkiintoista, eikä taistelutkaan varmaankaan menetä hohtoaan useammankaan katselukerran jälkeen.

Pisteitä: 4/5

maanantai 18. helmikuuta 2013

Project 1001, osa 231/1001: Tri Caligarin kabinetti

Alkuperäinen nimi: Das Cabinet des Dr. Caligari
Ohjaus: Robert Wiene
Käsikirjoitus: Carl Meyer, Hans Janowitz
Pääosissa: Friedrich Feher, Werner Krauss, Conrad Veidt
Valmistusmaa: Saksa

Ilmestymisvuosi: 1920
Kesto: 72 min


- Te hölmöt. Tämä mies suunnittelee tuhoamme. Kuolemme aamunkoitteessa! Hän on Caligari!


Karnevaalit lähestyvät ja teltat yksi toisensa jälkeen nousevat pystyyn ja niissä esitellään jos jonkinlaisia erikoisuuksia. Oman telttansa on pystyttänyt myös tohtori Caligari (Werner Krauss), joka esittelee Cesar-nimistä (Conrad Veidt) somnambulistia, unissakävelijää, joka on nukkunut 23 vuotta putkeen, mutta Caligari saa tämän heräämään osittain, jolloin Cesar pystyy kävelemään ja jopa ennustamaan ihmisille. Pian juhlien alettua kylässä alkavat mystiset murhatapaukset, mutta miten nämä tapahtumat liittyvät Francisiin (Friedrich Feher), joka kertoo omakohtaisista kokemuksistaan vielä pitkään tapahtumien jälkeenkin?

Tämänkertainen 1001-putki starttaa Tri Caligarin kabinetilla, joka on 1001 elokuvaa -kirjan vanhin vielä katsomaton elokuva. Kauan tämäkin elokuva keikkui katselulistalla, joten oli jo viimein aika päästä elokuva katsastammaan. Elokuva oli ilmestyessään(kin) hyvin omintakeinen ja se keräsi kehuja ympäri maailmaa ja sitä onkin tituleerattu yhdeksi parhaimmista mykkäkauden aikaisista kauhuelokuvista. Erityisesti tyylinsä puolesta Tri Caligarin kabinetti onkin yksi tämän 1001-putken ainoista elokuvista, joista ihan oikeasti toivoin pitäväni ja noh, pidinkin, vaikka ihan kirkkaimpaan kastiin lajissaan ei nousekaan.

Tarina on nykymittapuun mukaan aika peruskauraa ja kauhuelokuvaksi jopa kesy, mutta silti elokuva vangitsee mielenkiinnon itseensä. Näin varsinkin alussa, kun vielä on vähän epäselvää, mitä tarinassa tulisi tapahtumaan, minkä vuoksi tapahtumien yllä pyörii sellainen mystisyyden aura ja sitä huomaa jopa jännittävänsä, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään. Somnambulisti-Cesare on kuin Frankensteinin esiaste, mutta silti kieltämättä ihan onnistunut sellainen. Ihan loppuun asti tarinan vetovoima ei kuitenkaan kestä, sillä tietyt epäloogisuudet Caligarin nappaamisen suhteen - mihin poliisit katosivat? - alkavat kalvaa mieltä, mutta vain vähän. Loppuratkaisu on sinällään ihan hyvä, mitä nyt sen tietää etukäteen, jos on tutkaillut "mitä tahansa" elokuvahistoriikkia, sillä niissä tuntuu olevan suoranainen velvollisuus paljastaa se elokuvan tuotanto-olosuhteista puhuessaan.

Omistamani julkaisun musiikista vastaa Timothy Brock, joka onkin tehnyt ihan hyvää työtä ja ajoittain pääseekin tunnelmaan erityisesti sen ansiosta, mutta joitakin suvantohetkiäkin mukaan mahtuu. Noin yleisesti ottaen kuitenkin ääniraita vain tukee ruudulla nähtyä, joten musiikin puolesta ei jäänyt valittamisen aihetta.

Kuitenkin asia, mikä tekee elokuvasta keskimääräistä paremman, löytyy osin jo ylläolevasta kuvastakin: lavasteet. Ekspressionismissaan ne tarjoavat vinoutuneen maailman, jossa kaikki lavasteet näyttävät yhtenäisiltä maalauksilta. Niinpä joka kertaa lähes hämmästyykin sitä, kun joku kävelee näiden "maalausten" keskellä tai kulkee niistä läpi jompaan kumpaan suuntaan. Realismia lavasteissa ei ole siis tippaakaan, mutta silti ei ole vaikea kuvitella henkilöiden oikeasti katsovan esimerkiksi ikkunoista ulos. Kummallista! Jokainen uusi kohtauspaikka ja siten lavaste onnistuu kiinnittämään huomion itseensä, mutta ei liikaa viedäkseen huomiota tapahtumilta. Jopa tekstiruudut noudattavat ekspressionistista suunnittelua. Elokuva on periaatteessa mustavalkoinen, mutta eri kohtauksia on väritetty erottamaan esimerkiksi yön ja päivän toisistaan ja siinä onnistuu ihan hyvin. 

Jos lavasteet ovat eriskummallisia, niin melkein samaa voisi sanoa myös näyttelijöistä, jotka vetävät (tarkoituksellisesti?) jopa oman aikakautensa mittapuulla selvästi yli ja siten näyttelytyöskentely pistäisikin naurattamaan, ellei tarina jännittäisi niin paljon. Tulee ihan teatteriesitykset mieleen. Okei, Conrad Voidtin ei tarvinnut Cesarena tehdä paljoakaan, mutta noin muuten yksi jos toinenkin hahmo tuntuvat näyttelemisen vuoksi vähän absurdeilta, vaikka niin Friedrich Feher kuin Werner Krauss tekevät hyvät roolit. Lisäksi pidin Ludwig Rexistä "murhaajana".

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

1001-putki käyntiin

Nyt kun pahin teatterileffakiire on ohi, voikin siirtyä kotileffojen pariin, joissa vuorossa on vuoden 2011 syksyllä hankkimani 1001-elokuvat, joita on noin 25, joten tässä ainakin seuraava kuukausi ja vähän päällekin tulee vietettyä näiden elokuvien parissa. Kuten ei aiemminkaan, tämäkään 1001-putki ei ole katkeamaton, vaan putken katkaisevat satunnaiset leffateatterikäynnit, kuukauden WANHAt, Serranon perheen arvostelut, 1001-leffojen jatko-osat (joskin vain alussa) kuin myös matkustelut, mutta toivon mukaan tästä tämänkertaisesta 1001-putkesta selvittäisiin ennen kevään Night Visionsia, mutta saa nyt nähdä. Vähitellen nämäkin tulee kuitenkin kateltua.

Mitäs on tällä kertaa luvassa? No, noin yleisesti ottaen kummituksia, aaseja (no ainakin yksi), vakoilijoita, lännenmiehiä ja -naisia, Shakespeare-hahmoja, itämaisia taistelijoita, henkilökuvia, luonnon armoilla olemista ja vaikka mitä vuoden 1920 ja 2007 väliltä. Edustettuna ovat ainakin sellaiset maat kuin Yhdysvallat (no ylläri), Australia, Ranska, Neuvostoliitto kuin myös Hong Kongkin. Lajityyppien joukosta löytyy niin draamaa, komediaa, musikaalia kuin trilleriäkin. Jotkut näistä elokuvista olisi varmaankin eksynyt munkin ostoskoriin ilman 1001-yhteyttäkin, mutta paljon on myöskin elokuvia, joita en varmaankaan olisi tullut katsoneeksi ilman 1001 elokuvaa -kirjaa.

Noin tähän loppuun haluan todeta, että näiden 1001-putkien tarpeellisuus on tullut itselleni selväksi ainakin mitä tulee projektin etenemiseen, sillä muuten tämä saattaisi edetä ihan liian hitaasti. Näin varsinkin, kun viimeiseen neljään kuukauteenkin mahtuu vain muutama päivitys. Toki ilman näitä putkia ostelisin muiden ohessa näitäkin elokuvia, mutta en läheskään samassa tahdissa. Nyt pääsee taas pitkästä aikaa katselemaan näitä ihan urakalla; edellisen putken sain loppuun jo toukokuussa 2011. Niin ja kun tää putki päättyy, niin ei aikaakaan, kun alkaa jo viime vuoden hankintojen läpikäyminen, vaikka putkien välissäkin tulee katseltua yhtä jos toista muuta, joten toden totta nää "säännölliset" - no, ainakin ostoajankohta on vuosittain sama - putket nopeuttavat projektia.

Stay tuned!

A Good Day to Die Hard

Alkuperäinen nimi: A Good Day to Die Hard
Ohjaus: John Moore
Käsikirjoitus: Stig Woods
Pääosissa: Bruce Willis, Jai Courtney, Sebastian Koch
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 93 min


You got a plan?
Not really. I kinda thought we would just wing it, you know. Running in, guns blazing! Make it up as we go.'



John McClanen (Bruce Willis) poika Jack (Jai Courtney) on joutunut murhan vuoksi oikeuden eteen ja McClane lähtee häntä avittamaan. McClane ei kuitenkaan tiedä, että Jack on todellisuudessa CIA:n agentti, joka on ollut suorittamassa tehtävää, johon kuuluu poliittisen vangin Yuri Komarovin (Sebastian Koch) vapautus ja hän pääseekin samaan oikeudenkäyntiin Komarovin kanssa. Komarovin perässä ovat myös roistot, sillä Komarovilla on kätkössään kansio, joka paljastaa poliitikko Viktor Chagaranin (Sergei Kolesnikov) rikolliset puuhastelut. Roistot räjäyttävät tiensä sisään oikeustaloon ja Jack ja Komarov lähtevät pakoon, mutta pakoaikataulun sotkee McClane, minkä jälkeen heidän on yhdessä lähdettävä roistojen kimppuun...

A Good Day to Die Hard toimi allekirjoittaneelle yhtenä alkuvuoden odotetuimpana elokuvana, jolta en nyt varsinaisesti odottanut mitään. Tai siis, John McClane on aina John McClane, miksi tämän halusin ehdottomasti nähdä, mutta en uskonut elokuvan yltävän lähellekään paria ensimmäistä Die Hardia, varsinkin kun niin ohjaaja kuin käsikirjoittajakaan eivät sanoneet minulle mitään ennen lunttaamista. Joitakin kriitikoiden kommentteja olin ehtinyt nähdä etukäteen, eivätkä nekään luvanneet kovin hyvää katselukokemusta, mutta voiko John McClane muka täysin pettää? No, sitä en tiedä, mutta A Good Day to Die Hard ei niin ainakaan tehnyt, vaikka eipä tästä paljon jälkipolville jää myöskään kerrottavaa.

Vaikka ei odottaisikaan Oscar-tason tarinaa, niin olisihan se ihan kiva, että siinä olisi edes jonkinlainen tarina, mutta kun se tuntuu uupuvan lähes tyystin. Mennäänhän tässäkin paikasta toiseen ja jossain taustalla kummittelee McClanen ja poikansa väliset skismat, joiden kehityskulkukin on arvattavissa etukäteen. Jonkinlaista juonta siis yritetään kyhätä, mutta aika tyhjänpäiväiseksi jää sekin yritys, vaikka kieltämättä pieniä yllätyksä matkan varrelle mahtuukin. 

No, toimintaelokuvassa (hyvän) tarinan puuttuminen on sinänsä pieni harmi, vaikka tekeekin lopputuloksesta aika tusinatoimintamaisen. Kun toiminta on nostettu tarinan yläpuolelle, niin se on sitten todella korkealla, sillä eipä tässä montaa sellaista hetkeä ole, jolloin ei paettaisi, ammuttaisi tai muuten vaan mentäisin toiminnan osalta sata lasissa. Näistä monituisista kohtauksista oikeastaan vain alkupuolella nähtävä takaa-ajao aiheuttaa ADHD-viboja, mutta noin yleisesti ottaen toiminta on ihan kelvollista katsottavaa, vaikka nyt kaikki kliseet käydäänkin läpi. Joku voisi ehkä sanoa menoa naurettavaksi, mutta kun ei ota tällaista liian tosissaan, niin mitä jottei siitä voisi vähän nauttiakin. 

Mukana menossa on kuitenkin onneksi John McClane. Vaikka herra onkin selvästi vanhentunut sitten Nakatomi-seikkailun, niin toimintasankarin charmi on edelleen mukana, eikä se hänelle kuuluva vinoilukaan ole mihinkään hävinnyt vuosiuen vierittyjä, joten McClanen hahmo tekee tästä hitusen paremman kuin se ehkä muuten olisi. Bruce Williskin istuu edelleen mainiosti McClanen kenkiin. Jai Courtneyn Jack McClane puolestaan on hieman tylymmällä ilmeellä liikenteessä, mutta sellaisena Courtney on ihan mukiinmenevä, eikä ala ärsyttää. Vaikka Willis-McClane olisi pärjännyt omillaankin, niin kyllä pääkaksikon räiskimistä ihan mielellään katsoo, ja mitä jottei joskus toisenkin kerran.

Pisteitä: 3/5

perjantai 15. helmikuuta 2013

21 tapaa pilata avioliitto

Alkuperäinen nimi: 21 tapaa pilata avioliitto
Ohjaus: Johanna Vuoksenmaa
Käsikirjoitus: Johannan Vuoksenmaa
Pääosissa: Armi Toivanen, Aku Hirviniemi, Essi Hellén
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 93 min


- Mitäs toivoit?
- Lasta... ja miestä. 
- Siinä järjestyksessä vai?
- No ihan sama missä järjestyksessä, kunhan tulis nyt nopeesti.


Sanna (Armi Toivanen) on erikoistunut erotutkimukseen ja onpahan kirjoittanut gradunkin siitä aiheesta. Hän on listannut tukuittain keinoja, millä ennen pitkää tulee sotkeneeksi avioliittonsa ilman, että näihin keinoihin syyllistyneet tajuaisivat sitä itse ja hän näkeekin näitä tapoja vähän joka puolella. Tutkimustaan varten hän seuraa tuoreita hääpareja vuosien seurantajaksolla haastattelemalla heitä videolle. Hän itse harrastaa vain yhden illan juttuja, sillä sitoutuminen ei ole hänen juttunsa, mutta hänen on tuuletettava näkemyksiään, kun hänelle selviää, että malliesimerkkiä hyvästä ja kestävästä avioliitosta edustaneet Aleksi ja Johanna (Riku NIeminen ja Niina Lahtinen) ovat eronneet ja hän itse menee ihastumaan Aleksiin...

Mikä sopisikaan ystävänpäivään paremmin - vaikka olikin sattumaa - kuin Finnkinon kuukauden elokuvaksikin valikoitunut 21 tapaa pilata avioliitto, jossa ei nimensä mukaisesti ainakaan liiaksi mennä rakkaudentäyteisissä pilvilinnoissa? Johanna Vuoksenmaa on aiemmin tehnyt Klikkaa mua -sarjan, johon on itse asiassa tulossa jatkoakin, mutta ensimmäisen jakson katsottuani en jatkanut sitä eteenpäin, joten jonkinasteiset epäilykset minulla tämänkin suhteen oli, mutta itse asiassa 21 tapaa pilata avioliitto oli yllättävänkin hauska elokuva.

Sain trailerista vähän sellaisen vaikutelman kuin kyseessä olisi jonkin sortin episodielokuva, jossa aviopareja pikakelataan läpi 21 kappaletta, mutta (onneksi) näin ei olekaan, vaan erotutkija Sanna on selkeässä pääosassa ja muutamaa random-avioparia lukuun ottamatta kaikki asiat tapahtuvat Sannan välittömässä lähipiirissä. Ne nimessä mainitut 21 tapaa tulevat valkokankaalle sekalaisessa järjestyksessä vähän samaan tapaan kuin Zombielandin säännöt muutama vuosi sitten ja vaikka yritinkin olla hereillä, en ole täysin varma, tuleeko ne kaikki lueteltua muuten kuin läppärin näytöllä; joitakin kuitenkin toistetaan pitkin elokuvaa. 

Tarina on päällisin aika perus romkom höttöä, mutta se on puettu ihan mielenkiintoiseen kaapuun. Koska pääosassa on erojen asiantuntija, niin elokuva tuntuu käsittelevän aihettaan - siis rakkautta ja rakastumista - jotenkin kotikutoisen anarkistisesti, mikä ilahduttaa kovasti. Mitä parasta, elokuva on ihan oikeasti hauska ja siten se pistää naurattamaan tämän tästä, vaikka sinänsä pitäisikin yhdentekevänä sitä, tuleeko Sannan ja Heikin jutusta mitään. Elokuva on kuitenkin täynnä hulvattomia hahmoja, vaikka Aleksi onkin vähän tylsä. Ehkä välillä asiat etenevät hahmojen välillä turhan nopeasti, mutta kokonaisuudessaan tilanteiden kehittymiset miellyttävät. 

Vaikka Sannan hahmosta tykkääkin, niin silti Armi Toivanen ei ihan täysin vakuuta, vaan jokin pikkujuttu aina silloin tällöin hänen eleissään on, mikä saa hahmon tuntumaan epäaidolta ja vähän sama vaivaa Sannan kaveria Ainoa näyttelevää Essi Helléniä. Onneksi muut kärkihahmot toimivat paremmin, jopa Riku Nieminen vähäeleisenä tylsänä Aleksina. Parhaimmat roolisuoritukset tekevät lievästi sanottuna pahasta läheisriippuvuudesta kärsivää Elliä näyttelevä Pamela Tola sekä Sannan vanhempia näyttelevät Hannele Lauri ja Vesa Vierikko.

Mukana menossa: Aarre Karén (Salatut elämät), Krisse Salminen, Eila Roine ja Miia Nuutila

Pisteitä: 4/5

Edit 18.2.. Nimiä korjailtu.

torstai 14. helmikuuta 2013

Casino Royale

Alkuperäinen nimi: Casino Royale
Ohjaus: John Huston, Ken Hughes, Val Guest, ym.
Käsikirjoitus: Wolf Mankowitz, John Law, Michael Sayers
Pääosissa: Peter Sellers, David Niven, Ursula Andress
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 125 min


What's the strategy, sir?
Get out of the bloody place before it blows up! 


SMERSH likvidoi eri maiden salaisia agentteja ja tiedustelupalvelut ovat huolissaaan, joten he pyytävät entistä huippuagenttia Sir James Bondia (David Niven) apuun, mutta Bond ei ole halukas tehtävään, ennen kuin M (John Huston) tuhoaa Bondin maailman pirstaleiksi, minkä seurauksena M saa surmansa. Bond matkaa Skotlantiin viemään M:n jäännöksiä tämän perikunnalle, mutta oikea perikunta onkin korvattu SMERSHin agenteilla M:n leskeä Fiona McTarrya myöten, joka onkin oikeasti agentti Mimi (Deborah Kerr). Agenttien viettely-yritykset eivät tehoa Bondiin, joka pääseekin lähemmäs totuutta, mutta mitä kaiken takana onkaan...

Ei, kuukauden WANHAna katsomani Casino Royale ei ole se Casino Royale, joka teille ensimmäisenä mieleen tuli, vaan tämä vähän vanhempi versio, jolla ei ole mitään tekemistä sen virallisen James Bond -sarjan kanssa, vaikka ensimmäisestä Ian Flemingin kirjasta ideansa ottaakin. Siihen tarkoitukseen tämä vuoden 1967 versio on ihan liian komediallinen, eikä siten virallisen sarjan elokuvien kanssa olekaan paljon yhteistä joitakin henkilöitä lukuun ottamatta. Kovinkaan kehuttu tapaus tämä ei ole, mutta itse muistelisin kahdella aiemmalla katselukerralla pitäneeni tästä aikalailla, mutta nyt Casino Royale maistui hitusen vähemmän.

Liekö syynä peräti kuusi eri ohjaajaa, että elokuva on poukkoileva ja siten epätasainen meiningiltään, sillä hahmosta toiseen hypitään melkeinpä mielivaltaisesti, mikä tekee elokuvasta vähän sekavankin. Vaikka tuttuja hahmoja on yllin kyllin, niin eihän tästä saa aikaan millään muotoa Bond-fiilistä, vaikka James Bondeja elokuvaan mahtuukin enemmän kuin jaksaa laskea. Itse kirjasta tuttuja aiheita ja henkilöitä nähdään ja niinpä elokuvassa pelataan baccaratia sekä nähdään Orson Welles Le Chiffrenä, mutta ottaa alkuperäismateriaaliin nähden - sikäli kuin siitä jotain muistan - hyvin kepeän näkökulman ja viekin tarinaa monilta osin ihan eri suuntiin (puhumattakaan myöhemmästä elokuvasta). Elokuva tulee kuitenkin katseltua niin mukavissa tunnelmissa, että sen pituus tulee hieman jopa yllätyksenä.

Elokuvaa ei millään muotoa voi ottaa vakavasti, mutta ei se silti jatkuvasti naurata, vaikka yksittäisiä helmiä mahtuukin mukaan pitkin matkaa. Aivotonta menoa on tarjolla yllin kyllin, mutta elokuvan parhaat naurut on säästetty loppuhuipennukseen, joka sitten kohottaa absurdiuden aivan omaan luokkaansa, varsinkin jos sitä vertaa aiempaan nähtyyn. Huvittuneisuutta herättää myös tietyt lavasteratkaisut, vaikkakin samalla niiden vuoksi Itä-Berliinin vakoojakoulu kuuluukin elokuvan ikimuistoisimpiin hetkiin. Woody Allen Sir James Bondin veljenpoikana vastaa elokuvan parhaimmasta hahmosta ollen sieltä Allenin uran hulvattomimmasta päästä. 

Mukana menossa: Deborah Kerr ja William Holden

Pisteitä: 3/5

tiistai 12. helmikuuta 2013

Killing Them Softly

Alkuperäinen nimi: Killing Them Softly
Ohjaus: Andrew Dominik
Käsikirjoitus: Andrew Dominik
Pääosissa: Brad Pitt, Scoot McNairy, Ben Mendelsohn
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 94 min


They cry, they plead, they beg, they piss themselves, they cry for their mothers. It gets embarrassing. I like to kill 'em softly. From a distance. 


Laittomassa korttipeliringissä mukana ollut Markie Trattman (Ray Liotta) on ryöstänyt apuriensa avulla rahat pelistä, jossa hän itse hämäysmielessä istui ja myöhemmin huhut Trattmanin osallisuudesta liikkuvat. Johnny Amato (Vincent Curatola) palkkaa pari pikkukonnaa, Frankien ja Russellin (Scoot McNairy ja Ben Mendelsohn) keikkaamaan tulevan pelin rahat, sillä keikasta syytettäisiin Trattmania, joka myös osallistuu kyseiseen peliin. Kaikki tuntuu menevän putkeen, mutta keikan jälkeen syyllisten haku on käynnissä ja jahtiin osallistuu myös säälimätön palkkatappaja Jackie (Brad Pitt)...

Night Visions on yleisesti ottaen onnistunut haalimaan ohjelmistoonsa sen verran hyviä tapauksia, että jos joku siellä näkemätön elokuva joskus lipsahtaa normaaliin teatterilevitykseen, niin aika helpolla tulee lähdettyä sitä katsomaan. Niin oli laita myös Killing Them Softlyn kanssa, sillä muussa tapauksessa olisin hyvinkin saattanut jättää väliin. Siitäkin huolimatta, että elokuva taisteli Cannesin Kultaisesta palmusta ja olikin kerännyt ihan mukavat arvostelut ilmestyessään. Ohjaaja Andrew Dominik on aiemmin tehnyt Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta -elokuvan, josta ihan pidin, mutta Killing Them Softly ei ihan samaan yltänyt.

Elokuva sisältää sinänsä kivan pikku rikostarinan, mutta vähän puolitiehen tuntuu jäävän jopa siinä määrin, että pitää ihmetellä tuota Kultainen palmu -ehdokkuutta. Tarinaa seurataan niin näiden pikkunilkkien kuin Jackienkin kautta ja vähän jännitystäkin saadaan aikaan sillä, jäävätkö Frankie ja Russell lopulta kiinni. Mitään kunnon ajojahtia ei kuitenkaan nähdä, vaan Jackie ja kumppanit lähinnä juttelevat asioiden eteenpäin menemisistä ja ennen pitkää kuin huomaamatta ollaankin jo kosketusetäisyydellä. Siinä missä elokuvassa on kyllä joitakin ihan kivoja dialogikohtauksia, niin toiset viihdyttävät paljon vähemmän ja lopputulos jää melkein, mutta vain melkein valjun puolelle. Koska eletään Yhdysvaltain 2008 presidentinvaalien, väliin on tungettu poimintoja ehdokkaiden eri puheenvuoroista, joilla ilmeisesti on jotain tekemistä tarinankin kannalta, mutta nämä yhteydet jäävät kovin hämäriksi. Mistä taas pidin, niin vaikka elokuva tietyllä tasolla onkin ihan tyly, niin se ei ole kuitenkaan liian väkivaltainen, vaikka verta ja vähän muutakin roiskuu, minkä vuoksi elokuvan kohtuuhyvin jaksaakin läpi, mutta luultavasti vain kertaalleen.

Mukana menossa: James Gandolfini ja Richard Jenkins (Mullan alla)

Pisteitä: 3/5

maanantai 11. helmikuuta 2013

Lento

Alkuperäinen nimi: Flight
Ohjaus: Robert Zemeckis
Käsikirjoitus: John Gatins
Pääosissa: Denzel Washington, Kelly Reilly, Don Cheadle
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 138 min


Does Whitaker know he's going to jail?
My clients don't go to jail, Mr. Carr.


Juoppo lentäjä Whip Whitaker (Denzel Washington) on viettänyt alkoholi- ja huumehuuruisen yön yhden lentoemännän (Nadine Velazquez) kanssa, kun aamulla lähtee jo päivän ensimmäinen lento. Kyseessä pitäisi olla alle tunnin pituinen rutiinilento, vaikka ilmassa myrskyääkin. Kone kärsii jo nousussa voimakkaasta turbulenssista, mutta ongelmat pahenevat laskeutumisen alkaessa, kun kone lähtee syöksyyn. Neuvokkuutensa ansiosta Whitaker saa syöksyn tasoittumaan, mutta pakkolaskua ei voi estää, mutta kaikkien 102 koneessa olleen sijaan kuolee vain kuusi. Whitakeria pidetään yleisesti ottaen sankarina, mutta taustalla kuohuu, kun hänen verinäytteestään löytyy alkoholia...

Viime aikoina varsin verkalleen elokuvia tehtaillut - kolme elokuvaa viiden vuoden aikana - Robert Zemeckisin edelliset elokuvat, Saiturin joulu ja Beowulf, eivät liiemmin herättäneet, mutta nyt taas Zemeckis on saanut aikaan elokuvan, joka herätti mielenkiinnon heti sen trailerin nähtyäni ja on elokuva kiinnostanut muitakin, nimittäin elokuva on saanut parit Oscar-ehdokkuudet (miespääosa ja alkuperäiskäsis), minkä lisäksi se on tienannut tuotantokustannukset moninkertaisesti jo takaisin. Hyväksi ja otteessaan pitäväksi tapaukseksi Lento osoittautuikin.

Täytyy myöntää, että traileri antoi minulle sen vaikutelman, että elokuvan pääosassa on paljon ihmishenkiä pelastanut sankarilentäjä, joka joutuu virkamiesten myrskytuleen vain siksi, että hänen verestään löytyy hieman jäämiä edellisillan riennoista, mutta mitä vielä! Whip Whitaker, jota Denzel Washington esittää erittäin hyvin, on täysi juoppo ja siten ansaitseekin kohtelun, jota hän elokuvassa saa osakseen. Elokuvasta muodostuukin eräänlainen Whitakerin via dolorosa, joka on tosin saattanut kestää pidempään kuin mitä elokuvassa nähdään.

Elokuvan kiinnostuvuuden takaa kuitenkin juuri se, että kumpi painaa vaakalaudassa enemmän, Whitakerin alkoholisoituneisuus ja siten lentäminen humalan ja huumeiden vaikutuksen alaisena vai koneessa ilmenneet viat, jotka ovat todellinen syy onnettomuuden tapahtumiseen. Tähän vastakkainasetteluun mahtuu jos jonkinlaisia kieroiluja kuin myös Whitakerin omaa yritystä pitää maineensa puhtaana ja näitä tapahtumia seuraa ei varsinaisesti Whitakerin puolesta ollen, mutta ei oikein vastaankaan, vaan ne jättävät ihan positiivisella tavalla ristiriitaiset fiilikset. Kokonaisuutena tarinassa ei tyydytä niihin tyypillisimpiin ratkaisuihin, mikä ilahduttaa suuresti. Lopussa oikeus toteutuu kaikesta huolimatta ja Whitakeriltakin löytyy selkäranka juuri ja tasan oikealla hetkellä.

Whitakerin suhde narkomaani Nicoleen (Kelly Reilly) on sinänsä ihan mukavaa katseltavaa, vaikka tuntuukin hieman ylimääräiseltä sivujuonteelta, jolla ei kokonaisuuden kannalta ole suurta merkitystä, paitsi ehkä siltä osin, että Nicolen kautta Whitakerin pohjalla olemista vain korostetaan. Sen sijaan John Goodman -kohtauksissa mennään hänen hahmonsa rennonletkeän tyylin vuoksi liiaksi komedian puolelle, minkä vuoksi elokuva olisikin tullut toimeen ilman niitä. 

PIsteitä: 4/5

lauantai 9. helmikuuta 2013

Movie Monday #78 - Unelmien lomakohde

Movie Monday kyselee elokuvissa nähdyistä paikoista, joihin haluaisi matkustaa

No, harvoin tulee sellainen tunne elokuvaa katsoessaan, että kuvattuun paikkaan, oli se sitten fiktiivinen tai todellinen, haluaisi ihan oikeasti päästä enemmän kuin mitään muuta, vaikka toki monissa elokuvissa nähdyissä paikoissa kävisikin ihan mielellään. Yksi tällainen "pakko päästä -kohde" löytyi kyllä ihan hiljattain ja kyllä, innostuin asiasta niin paljon, että katselin jo lentolippujakin siihen suuntaan ja vaikka Espanjan "kierros" säilyykin ei-elokuviin liittyvistä syistä ykköshaaveena, tämä kaupunki siirtyi kakkossijalle ja se vain on NIIN pakko kokea joskus. 

Elokuva, johon viittasin, on Hannibal ja tässä kuva, joka myi Firenzen mulle:


Unelmien pelikirja

Alkuperäinen nimi: Silver Linings Playbook
Ohjaus: David O. Russell
Käsikirjoitus: David O. Russell
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 122 min


You let me lie to you for a week?
I was trying to be romantic.


Bipolaarisesta mielialahäiriöstä kärsivä Pat (Bradley Cooper) on saanut vaimonsa Nikkin (Brea Bee) kiinni pettämisestä ja pillastunut siinä määrin, että hänet suljetaan mielisairaalaan oikeuden määräyksellä kahdeksaksi kuukaudeksi. Tämän ajan jälkeen Patin äiti (Jacki Weaver) lääkäreiden vastustuksesta huolimatta hakee poikansa kotiin, jossa Patin kotiinpaluusta yllättyy Patin pahasti taikauskoinen isä (Robert De Niro). Pat aikoo saada elämänsä taas raiteilleen, jotta hän ja Nikki voisivat palata yhteen ja yrittää ottaa positiivisemman asenteen elämään. Vähitellen Pat tutustuu tuttaviensa kautta omia mentaalisia ongelmia omaavaan Tiffanyyn (Jennifer Lawrence), jonka avulla Pat päättää yrittää harjoitella itsensä hillitsemistä saadakseen Nikkin takaisin, mutta onnistuuko Pat tavoitteissaan?

Unelmien pelikirja kuuluu näihin semikiinnostaviin tapauksiin, jonka jonain toisena viikkona olisin hyvinkin voinut jättää katsomatta, sillä Oscar-ehdokkuudestaan huolimatta elokuvan traileri ei täysin iskenyt ja siten olinkin vähän epävarma sen suhteen, jaksaisinko tästä innostua. Elokuvan aihe oli kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin ottaa riskin ja painua leffasaliin ja se kannatti. Nimittäin vaikka elokuvassa Oscar-leima on ja näkyy kauas, niin silti Unelmien pelikirja on varsin hieno tapaus.

Vaikka elokuvaa seuraakin alusta asti vähintäänkin uteliaana, niin se ei kuitenkaan vetäise mukaansa ensimetreiltä asti, vaan tekee sen vähitellen ja suoraan sanoen huomaamatta niin, että loppuvaiheissa sitä jopa hämmästelee, kuinka paljon hahmoista oikein välittääkään. Sinänsä tätä seikkaa ei pitäisi ihmetellä, sillä elokuva on hauska, koskettava, elämänmakuinen ja se sisältää aitoja hahmoja tarinassa, jossa vähän kaikki ovat pimeitä, ei vain elokuvan pääkaksikko, jotka onkin kuvattu hienosti; ehkä Patin äiti on sieltä normaaleimmasta päästä.

Elokuva ei ole romanttisena draamakomedianakaan sieltä sovinnaisimmasta päästä, sillä kaksisuuntainen mielialahäiriö yhdistettynä Tiffanyn ongelmiin luo tilanteita, joita ei normi-romkomeissa yleensä nähdä ja nämä tilanteet viihdyttävät todella. Vaikka Chris Tuckerin hahmon Dannyn vierailut tuntuvatkin hieman turhilta koko tarinaa ajatellen, niin Danny tuo kuitenkin tarinaan vielä hitusen enemmän sellaista yllätyksellistä absurdiikkaa, josta ei voi kuin viehättyä. Tarinaa ei täysin ennalta-arvattavana voi pitää, mutta silti tunne tai oikeammin toivo onkin siitä, että elokuva päättyisi juuri sillä tavalla kuin tällaisille elokuville sopiikin, ja kun se niin tekee, se tekee sen oikeinkin tunteisiin vetoavalla tavalla niin, että elokuvasta jää väkisinkin hyvä mieli.

Välillä jopa absurdeihin mittasuhteisiin venyvä dialogi toimii ja siten kiinnostavia ja riemukkaita sananvaihtoja kuullaan pitkin elokuvaa ja huomasinkin sellaisen yksityiskohdan, että ihmiset nauroivat salissa eri kohdissa eli elokuva tarjoaa erilaisia huvittavia tilanteita eri ihmisille. Omat suosikkikohtaukset löytyvät Patin ja Tiffanyn vertaillessa lääkkeitään sekä Patin isän taikauskosta kummunneesta vedonlyöntikeskustelusta.

Tuntematta todellisia oireita sen kummemmin, Bradley Cooper tekee uskottavan roolin Patina, joka on kaikin puolin hyvä ja positiivinen ihminen, mutta joka tosiaan saa näitä kohtauksia silloin tällöin ja Cooper vain tuntuu vangitsevan tämä mielialavaihtelun täydellisesti. Jennifer Lawrencen Tiffany edustaakin sitten tietyllä tapaa vastakohtaa Cooperille, mutta silti siinä on sellaista aitouden tunnetta, ettei hahmosta voi kuin pitää ja Lawrencesta sen kylkiäisenä. Myös muut kärkihahmot tekevät hyvää työtä, mistä kertonee sekin, että elokuva sai oman Oscar-ehdokkaansa jokaiseen näyttelijäkategoriaan.

Pisteitä: 4/5