torstai 3. tammikuuta 2013

Punainen lohikäärme

Alkuperäinen nimi: Red Dragon
Ohjaus: Brett Ratner
Käsikirjoitus: Ted Tally
Pääosissa: Edward Norton, Anthony Hopkins, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 119 min


Then how did you catch me?
You had... disadvantages. 
What disadvantages?
You're insane.


FBI:n agentti William Graham (Edward Norton) on pyytänyt apua rikostutkintaan tohtori Hannibal Lecteriltä (Anthony Hopkins), joka itse paljastuu etsityksi sarjamurhaajaksi ja Graham taltuttaa Lecterin, mutta haavoittuu myös itse ja hän vetäytyy FBI:stä. Muutamia vuosia myöhemmin uusi sarjamurhaaja nousee päivänvaloon ja tutkintaa johtava Jack Crawford (Harvey Keitel) pyytää päättelyssään erinomaista Grahamia takaisin, johon Graham lopulta suostuu. Graham ei kuitenkaan tiedä, että Crawfordin pyynnöllä olisi taka-ajatus: Crawford haluaa Grahamin pyytävän apua vankimielisairaalassa olevalta Lecteriltä...

Minun kiinnostukseni Hannibal Lecteriin loppui aikoinaan Hannibalin jälkeen, enkä enää jaksanut mennä katsomaan Punaista lohikäärmettä, prequelia Uhrilampaille ja samalla uusintaversiota Psykopaatin jäljillä -elokuvalle. Kommenttiraitaa kuuntelemalla on selvinnyt, että tämän elokuvan parissa hääri iso joukko samoja ihmisiä kuin Uhrilampaissa alkaen käsikirjoittajasta (Ted Tally), kuvaajasta (Dante Spinotti) ja tuotantosuunnittelijasta (Kristi Zea). Kaiken siis pitäisi olla kunnossa ja ihan ok leffa Punainen lohikäärme onkin, mutta ei pärjää Uhrilampaille, eikä oikein Psykopaatin jäljillä -elokuvallekaan.

Elokuva siis kertoo pienin muutoksin saman tarinan kuin Psykopaatin jäljillä, mutta tekee sen mielestäni kliinisemmin kuin edellä mainittu, vaikka perustarina onkin edelleen ihan hyvä. Näennäisesti tarina tässäkin elokuvassa rullaa ihan kivasti eteenpäin, mutta tekee sen hyvin perinteiseen Hollywood-(nyky)dekkarityyliin niin, ettei elokuva erotu muista poliisielokuvista oikein millään. Ei, vaikka mukana olisikin Hannibal Lecter, jota ymmärrettävistä syistä (Hopkins) nähdäänkin tässä versiossa enemmän. Elokuvasta kuitenkin puuttuu tarvittava sielu tai tunnelma lähes tyystin ja niinpä elokuvaa seuraakin naama peruslukemilla. Jännittäväksi elokuvasta ei ole kuin pieniksi hetkiksi. Mutkia tunnutaan vetävän suoriksi vääristä paikoista, eli juuri sellaisissa tilanteissa kuin olisi toivonut paneudutun vähän syvemmin. Loppukohtaus, joka ilmeisesti mukailee edellistä versiota paremmin Thomas Harrisin kirjan loppua, on kyllä ihan hyvä ja tietyiltä osin vähän yllätystäkin on saatu mukaan.

En sitten tiedä, kuinka paljon sillä on merkitystä, että katsoin alkuperäisen elokuvan ensin. Toisaalta yksi syy siihen, että elokuva jättää hivenen kylmäksi, voi olla juuri se, että Psykopaatin jäljillä tuli katsottua vain vähän aikaa sitten. Toisaalta sitten huomasin viihtyväni tämän elokuvan parissa osittain juuri siksi, että tiesin suurin piirtein, millaisia mutkia elokuvassa vielä tapahtuisi. Vaikka kuinka yritin olla vertailematta näitä elokuvia keskenään, niin en vain onnistunut siinä ja tietyissä paikoissa jäin vain kaipaamaan Michael Mannin otetta aiheeseen, enkä tarkoita nyt suoraa kopiointia, mutta samaa henkeä edes. Eroja elokuvien välillä on ja esimerkiksi painotukset eri asioihin ovat erilaisia ja toisessa on kohtauksia, mitä toisessa ei ole ja kummankin tekijät ovat muokanneet alkuperäistarinaa (kommenttiraidan perusteella) "mieleisekseen". Tästäkin versiosta on tykätty kovastikin, enkä sanokaan, etteikö Punainen lohikäärme sopisi katseluun siinä missä Psykopaatin jäljilläkin, mutta mielestäni Psykopaatin jäljillä käsittelee aihetta selvästi väkevämmin.

Sinänsä voi tuntua loogiselta verrata kahta eri näyttelijää samassa roolissa, mutta käytännössä tähän ei ole mahdollisuutta. Olen sitä mieltä, että Edward Norton ei tee William Grahamina yhtä hyvää roolia kuin Psykopaatin jäljillä elokuvan William Petersen, mutta tämä ei johdu Nortonista itsestään, sillä hän näyttelee tässä(kin) roolissa loistavasti, vaan tavasta, jolla hahmo on kirjoitettu eri elokuviin. Petersenin Graham on selkeästi entinen mielisairaalapotilas, joka ei ole vapauduttuaan täysin terve ja se myös näkyy Petersenin hahmossa. Tässä elokuvassa Grahamin mielisairaalataustaa sivutaan ainoastaan alkutekstien leikekirjassa, eikä sitä sen koommin tuoda esille, joten Norton ei pääse luomaan yhtä persoonallista tapausta kuin Petersen, vaikka Nortoninkin Graham silloin tällöin höpisee itsekseen, mutta ei siitä hullun vaikutelmaa saa, vaan sitä voi pitää vain yhtenä Grahamin paheista/ominaisuuksista.

Anthony Hopkinsin lisäksi Uhrilampaiden näyttelijöistä nähdään mielisairaalan johtaja Chiltonin roolissa Anthony Heald sekä vartija Barneya näyttelevä Frankie Faison, joka ainoana kaikista näyttelee kaikissa Hannibal Lecter -elokuvissa*. Näiden lisäksi elokuvassa on hyvin paljon tähtiä, sillä muita osia tähdittävät sellaiset nimet kuin Harvey Keitel, Ralph Fiennes, Emily Watson ja Philip Seymour Hoffman sekä Weedsistä tuttu Mary-Louise Parker. Näistä Hoffman tekee ehkä mieleenpainuvimman roolin roskalehti Tattlerin toimittajana, jota katsoja vain ja ainoastaan inhoaa läpi elokuvan. Emily Watson puolestaan on täysin uskottava sokeana, kun taas Keitel on perushyvä poliisipäällikkönä ja kyllä se Fienneskin pääkonnana tietyllä tavalla vetoaa. Näyttelijöistä elokuvan puutteet eivät siis johdu.

Mukana menossa: Ken Leung (Lost) ja Bill Duke (Predator - saalistaja)

Pisteitä: 3/5

*Edit 5.1. Päinvastoin kuin väitin, Faisonia ei nähdäkään viimeisessä Lecter-filmissä eli Nuoressa Hannibalissa. Pahoittelen erhettä, joka perustui vanhentuneisiin triviatietoihin!

3 kommenttia:

  1. Lue Harrisin romaanit, sillä tehtyäsi sen, voit katsoa tehneesi itsellesi palveluksen. Ne ovat parasta ja älykkäintä dekkari/jännityskirjallisuutta viimeisen 30 vuoden ajalta.

    Lue ne etenkin lopetusten takia. Hannibal-romaanin lopetus jättää sanattomaksi elokuvaan verrattuna ja on syvimmän mustan sävyn huumoria. Punaisen lohikäärmeen lopetus on niin raju, että Hollywood jänisti siitä KAHDESTI.

    Punainen lohikäärme -elokuva on minusta tuntunut aina kahdelta elokuvalta (siinähän on kaksi tarinaa), missä Fiennes/Watson-jaksot hakkaavat Nortonin jaksot sata nolla. William Graham on Nortonin pahin epäonnistuminen, mistä syy lankeaa enimmäkseen ohjaajan harteille.

    VastaaPoista
  2. Anton von Monroe, mieleen tulikin näitä elokuvia katsellessani, että voisik jossain vaiheessa ottaa nuo kirjat luettavaksi, vaikka tiedänkin, ettei se tapahdu ihan koht'puoliin.

    VastaaPoista
  3. Frankie Faison näytteli myöskin Manhunterissa pikkuroolin Komisario Fiskinä. Btw Kirjan lukeneena ja molemmat filmatisoinit nähneenä voin todeta, että tämä oli lähimpänä Harrisin alkuperäistekstiä, mutta Manhunter on silti elokuvana paremmin näytelty ja ohjattu.

    VastaaPoista