maanantai 7. tammikuuta 2013

Kun tuntematon soittaa

Alkuperäinen nimi: When a Stranger Calls
Ohjaus: Fred Walton
Käsikirjoitus: Steve Feke, Fred Walton
Pääosissa: Carol Kane, Charles Durning, Tony Beckley
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 93 min


What do you want?
Your blood all over me.



Jill Johnson (Carol Kane) on tullut vahtimaan tohtori Mandrakisin (Carmen Argenzino) lapsia. Homman pitäisi olla helppo, sillä lapset nukkuvat yläkerrassa. Kuitenkin yksin ollessaan Johnson saa puhelun mieheltä, Curt Duncanilta (Tony Beckley), joka kysyy häneltä, onko hän käynyt jo katsomassa yläkerrassa lapsia, mitä hän ei ole tehnyt. Mies soittaa uudestaan ja uudestaan, kunnes Johnson soittaa poliisille. Poliisit jäljittävät seuraavan puhelun ja selviää, että soittaja on samassa talossa. Poliisit saapuvat talolle, löytävät perheen lapset surmattuina makuuhuoneesta ja lopulta Duncan saadaan kiinni, mutta tämä on vasta alkua...

Alkuperäisversioiden systemaattinen keräily päättyi 2011 lokakuussa tähän elokuvaan (ja sen jatko-osaan), jonka uusintafilmatisoinnin katsoin joitakin vuosia sitten, ja josta muistelin pitäneeni enemmän kuin pidinkään, enkä muutenkaan muista siitä juuri mitään, en edes tämän leffan katsomisen jälkeen. Tuolloin olen näköjään toivonut, että tämä alkuperäinen Kun tuntematon soittaa olisi edes jonkinlainen tapaus, kun se on kerran uudelleen filmattu. No, yleisesti ottaen tätä elokuvaa on ilmeisesti pidetty positiivisena, mutta minusta tämä jäi pahasti puolitiehen.

Elokuvan alku lupaa kyllä hyvää. Jill Johnson saa puheluita tältä vielä katsojallekin tuntemattomalta mieheltä. Musiikki luo sellaista kivan semijännittävää tunnelmaa ja puhelimen toisesta päästä löytyvää henkilöä arvuuttelee suurella mielenkiinnolla. Tähänkin sisältyy yksi typerä juttu, sillä oli mikä oli, niin jos minä vastaavassa tilanteessa saisin puhelun, jossa uhkaavan oloinen henkilö kysyisi minulta, olenko käynyt tsekkaamassa lapsia, niin minähän menisin heti, enkä odottaisi uusia vastaavia puheluita. Kuitenkin tämä jakso ansaitsee erityismaininnan pienestä ahdistavuudestaan, minkä vuoksi se onkin elokuvan parasta antia. 

Harmi vaan, että meno lässähtää oikeastaan heti tämän jälkeen. Lupaava psykologisen trillerin alku hukataan perusdekkarointiin, jossa päähenkilö vaihtuu yllättäen Johnsonista yksityisetsivä John Cliffordiin (Charles Durning). Samalla toisessa tarinapolussa seurataan tätä surmaaja Duncania ja hänen uutta saalistuksen kohdettaan Tracya (Colleen Dewhurst). Kummassakaan näissä jutuissa ei riittänyt sen vertaa mielenkiintoa - jännityksestä nyt puhumattakaan - kuin mitä tuossa yhdessä (puolipimeässä) paikassa tapahtuvassa alkujaksossa, vaan kiinnostus laskee sitä mukaa kuin elokuva etenee. Melkein samalla hetkellä, kun Tracyn kanssa saadaan jännitystä aikaan, sama jännitys myös katoaa liian nopean etenemisen vuoksi, mikä on typerää. Lisäksi pätevä yksityisetsivä tai ei, niin tukevan Cliffordin takaa-ajo luisevaa Duncania vastaan on lähinnä vain surkuhupaisaa, kun Duncan ei millään tunnu pääsevän karkuun. Kaiken lisäksi koko puhelinteema unohdetaan lähes kokonaan ja kun siihen vielä kerran palataan, on tilanne katsojalle jo niin selvä, että loppuratkaisun vaihe vaiheelta voisi selostaa jo kauan ennen loppua. Elokuvan hieman kyyninen maailmankuva pistää ihan positiivisena seikkana silmään.

Carol Kane on elokuvan harvoja todellisia valopilkkuja, joten on ikävää, että häntä nähdään niin vähän kuin nähdään, sillä Kane kävi hyvin säikähtäneestä lapsenvahdista ja Colleen Dewhurstissakin oli oma viehätyksensä, vaikka päällimmäisenä jäikin mieleen, että missä olen nähnyt hänet tai hyvin samankaltaisen näyttelijän ennen. Sen sijaan miesnäyttelijöissä ei ole juuri kehumista, sillä Charles Durning on täysin kliseinen etsivähahmo ja Beckley puolestaan epäkiinnostava pahis siitä hetkestä lähtien, kun hänen naamansa näytetään.

Pisteitä: 2/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Cliffordin puhuessa ensimmäistä kertaa poliisi Garberin (Ron O'Neal) kanssa ja vetäessä tämän vähän sivummalle sain ylimääräistä hupia siitä, että minulle tuli hyvin elävästi mieleen Hei, me pamputetaan! -sarjan ja Mies ja alaston ase -elokuvien vähän samanlaiset kohtaukset Frank Drebinin ja poliisipäällikön kanssa. Tämän vuoksi melkein odotin jotain hauskaa sananvaihtoa, millä olisi saattanut olla vain leffanautintoa parantava merkitys, mutta sitä en koskaan saanut. No höh!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti