sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Candyman

Alkuperäinen nimi: Candyman
Ohjaus: Bernard Rose
Käsikirjoitus: Bernard Rose
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 96 min


Why do you want to live? If you would learn just a little from me, you would not beg to live. I am rumor. It is a blessed condition, believe me. To be whispered about at street corners. To live in other people's dreams, but not to have to be. Do you understand?


Helen (Virginia Madsen) tekee ystävänsä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa tutkimusta urbaaneista legendoista haastattelemalla yliopiston opiskelijoita. He törmäävät tarinaan, jonka mukaan Candyman (Tony Todd) ilmestyisi henkilön taakse, jos tämä on ensin kutsunut Candymania viidesti peilin edessä. Vähitellen Helen pääsee Candymanin jäljille ja hänen tutkimuksensa vievät hänet ja Bernadetten pahamaineisella Cabini-Greenin alueella olevaan taloon, jossa Candyman tappamaksi väitetty nainen oli kuollut. Vähitellen Helen joutuu kosketuksiin myös itse Candymanin kanssa, eikä tämä urbaani legenda aio todellakaan jättää häntä rauhaan...

Kuukauden WANHAksi valikoitunut Clive Barkerin The Forbidden -tarinaan perustuva Candyman kuuluu sarjaan "varhaisimmat kauhuelokuvamuistot" ja ei puhettakaan, että olisin silloin ensimmäisen katselukerran jälkeen kutsunut Candymania esiin viittä kertaa peilin edessä! Sittemmin olen nähnyt elokuvan kertaalleen, mutta siitäkin on jo sen verran pitkä aika, että muistikuvat olivat aikalailla hälvenneet, mitä nyt muistin pitäneeni elokuvasta aiemmilla katselukerralla, eikä Candyman huono ollut vieläkään.

Elokuvan kyllä voi nähdä vain yhtenä sarjamurhaajakauhurainana muiden joukossa, mutta edukseen se nousee kekseliäisyydellä ja yllätyksellisellä juonella, sillä elokuvan alussa ei voi vielä mitenkään aavistaa, millaiseksi tarina tulee muodostumaan. Niinpä elokuva seuraa lievästi jännittyneenä läpi elokuvan, mitä nyt keskivaiheilla koetaan pieni notkahdus, mutta sen jälkeen tarina kasvattaa taas kierroksia loppuun asti. Elokuva siis jännittää, mutta ei varsinaisesti pelota, mutta mielenkiinnolla sitä seuraa läpi elokuvan varsinkin, kun Candyman taustoitetaankin ihan kivasti. Tähän auttaa myös goottikuoromainen musiikki, joka kieltämättä lisää tiettyjen kohtausten arvoa, mutta tekee myös monista muutenkin hienoista ilmakuvista vieläkin upeampia katsoa. Ihmissuhdekuviot periaatteessa olisi voitu jättää vähemmälle, vaikka loppupeleissä niilläkin oli näennäinen merkityksensä. Loppuratkaisu on monessakin mielessä mainio.

Tony Todd nyt ei nouse parhaiden kauhupahisten esittäjien listalla kovinkaan korkealle, mutta tekee kuitenkin ihan kelpo työtä Candymanina ja varmasti kelvollisempaa kuin Eddie Murphy, jota kuulemma oli kaavailtu jossain vaiheessa rooliin (toisaalta Murphy kauhupahiksena olisi voinut hauska nädhä). Niinpä ei haittakaan, että Toddia nähdään myös jatko-osissa, jotka katson tässä tänään ja huomenna. Virginia Madsen tekee hyvän roolin Heleninä ja on lookiltaan ihanan ysäri, mutta silti häntäkin enemmän tykkäsin verrattain pienen mutta vaikuttavan roolin tehneestä ja sittemmin Melrose Placessa nähdystä Vanessa Williamsista.

Pisteitä: 4/5

2 kommenttia:

  1. Tykkään kovasti ja etenkin juuri Philip Glassin musiikista.

    Ai niin, Eddie Murphy on tavallaan ollut kauhupahis, Wes Cravenin epätoivoisessa Brooklynin Vampyyrissa, elokuvassa joka ei tiedä ollako komediakala vaiko kauhukala.

    VastaaPoista
  2. Noir, juu, musiikki on hienoa.

    Tota Brooklynin vampyyria en olekaan nähnyt. Voisi varmaankin ottaa katseluun senkin kuten niin monet vielä näkemättömät Cravenit (niitä on ikävän paljon).

    VastaaPoista