torstai 31. tammikuuta 2013

Movie Monday #77 - Poikkeus sääntöön


Tämänviikkoinen Movie Monday käsittelee blogistien suosikkiohjaajien floppeja.

No, nyt kun suosikkiohjaajiini kuuluvasta Alfred Hitchcockista kertova elokuva on tulossa elokuviin, niin voisikin ottaa esimerkiksi yhden hänen elokuvistaan eli Rebekan (Rebecca). Kyseistä elokuvaa ei yleisellä tasolla kai voida flopiksi kutsua, sillä elokuva voitti kaksi Oscaria (paras elokuva ja kuvaus) ollen ehdolla myös yhdeksässä muussa kategoriassa ja yleisöäkin elokuvalle kai riitti, vaikken löytänytkään kunnolla mitään katsojalukuja ja löytyypä leffa niin 1001 elokuvaa -kirjasta kuin IMDb:n Top250-listaltakin. Itse en vain elokuvasta innostunut oikein yhtään, enkä voinut kuvitellakaan ennen tämän näkemistä, että Hitchcockin elokuva ei miellyttäisi, mutta näin vain kävi. Elokuva oli omaan makuun sekava, pääparin välillä ei tahtonut löytyä kemiaa ja välillä homma meni ihme selittelyksi ja kun tämä kaikki koetaan yli kahden tunnin mittaisena, niin ei hyvää kesää. Alussa vielä oli hyvä fiilis elokuvan suhteen, mutta nopeasti se haihtui olemattomiin.

Ehkä annan elokuvalle jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden, mutta en ihan lähiaikoina.

Django Unchained

Alkuperäinen nimi: Django Unchained
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 165 min


How do you like the bounty hunting business?
Kill white people and get paid for it? What's not to like?.



Joitakin vuosia ennen Yhdysvaltain sisällissotaa entinen hammaslääkäri ja nykyinen palkkionmetsästäjä King Schultz (Christoph Waltz) teknisesti ottaen ostaa itselleen Django-nimisen orjan (Jamie Foxx), vaikka kauppakumppanit saavatkin ostotapahtuman yhteydessä surmansa. Djangon tehtävänä on tunnistaa hänen entiset omistajansa, jotka on etsintäkuulutettu ja siten haluttu elävänä ja kuolleena, ja tämän jälkeen Schultz laskisi Djangon vapaaksi. Entiset omistajat olivat hurjia kiduttajia, joten Django suostuu diiliin ja lähtevät omistajaveljesten perään. He onnistuvat yhyttämään ja tappamaan nämä, mutta tämä kaikki on vasta alkua...

Vaikka westernit eivät olekaan lajityyppinä allekirjoittaneelle kaikkein vetovoimaisimpia, niin ei kahta sanaa, ettenkö olisi mennyt katsomaan Django Unchainedia, sillä Quentin Tarantinon rankkaan tätä nykyä sen verran korkealle, ettei hänen elokuviaan vaan voi jättää väliin. Lisäksi vaikka nyt tiedossa olikin Tarantinon tuttuun tyyliin lainailevan tavaraa vanhemmista länkkäreistä ja etenkin italo-westerneista, niin arvattavissa myös oli, että Tarantino tarjoaa jotain aivan erilaista. Silti en voinut välttyä pieniltä epäilyksiltä sen suhteen, että Django Unchained olisikin pettymys. No, ei se ollut.

Vaikka elokuvan todellinen tyyli ja tarina pysyykin piilossa hienoisen tovin, jo sen ensikohtaus antaa lupaa jotain aivan erilaista länkkärikokemusta ja pelkästään positiivisessa mielessä. En kutsuisi elokuvaa millään muotoa komediaksi, mutta hyvin hauskoja hetkiä elokuvan parissa nähdään, pitkälti Christoph Waltzin esittämän tohtori King Schultzin toimesta, mistä saadaan tosiaan viitteitä jo tässä alkukohtauksessa. Waltz tai oikeammin Schultz, jonka roolissa Waltz onnistuu taas hienosti, onkin elokuvan sielu, sillä koko hänen luonteensa ja siten asenteensa on vain sellainen, ettei hahmosta voi kuin pitää ja niinpä elokuvan kantava voima. Muut humoristiset hetket eivät ihan yllä Schultzin persoonan tarjoaman huumorin tasolle.

Tarinalliselta anniltaan elokuva on tasaisen vahva alusta loppuun tai olisi, ellei aivan loppumetreillä meno yltyisi aiempaakin väkevämmäksi. Tarinassa riittää juonenkäänteitä siihen malliin, että ellei ole kunnon juonikuvauksia lukenut etukäteen (ylläolevakaan ei kerro oikeastaan vielä mitään), niin ei täysin voi tietää mihin suuntaan elokuva oikein lähtee kehittymään. Tosin ei sillä, ettäkö tarinankulun tietämisellä olisi minkäänlaisia negatiivisia vaikutuksia, sillä tarinassa on niin paljon kiinnostavia koukkuja, ettei sen sisältämää yllätyksellisyyttä varsinaisesti kaipaisikaan. Vaikka orjuus aiheena kulkeekin mukanaan läpi elokuvan, niin elokuva ei kuitenkaan lähde jälkiviisastelevan moralisoinnin tielle, vaan pääosassa on päähenkilöiden välinen seikkailu orjien keskellä, mikä sopii allekirjoittaneelle varsin mainiosti. Tarantinolle tyypillisesti dialogi nousee edukseen ja vaikka nyt hehkutankin Schultzille kirjoitettuja repliikkejä, niin on dialogeissa ytyä myös muidenkin suussa. Elokuva vetää siis mukaansa ja vaikka tietääkin elokuvan olevan todella pitkä, niin sitä ei oikeastaan ajattele elokuvan aikana, vaan nauttii menosta, vaikka pari hieman turhempaakin kohtausta elokuvasta löytyy.

Toimintakohtauksia ei ole niin paljon kuin ehkä Tarantinolta voisi odottaa, mutta kun niitä on, ne ovat komeita ja - yllätys yllätys - verisiä, mutta ei huonolla tavalla. Erityisesti lopun toimintajaksot ovat onnistuneita jo pelkästään siksi, että niiden aikana musiikkivalinnat osuvat nappiin ja jos olette luulleet, ettei lännenelokuvassa ampumiskohtausten taustalla voisi koskaan onnistuneesti soida rap-musiikki, olette olleet väärässä. Harvinaisen coolia menoa näissä kohtauksissa, varsinkin kun elokuva ei ota itseään liian vakavasti näissäkään kohtauksissa.

Tuotannollisesti elokuva on myöskin onnistunut. Vaikka päätarina näyttääkin hyvin modernilta lännenelokuvalta, on mukaan totta kai ahdettu viittauksia vanhoihin länkkäreihin ja etenkin takaumat tuovat (parin elokuvan kokemuksella) mieleen italowesternien värimaailman, mikä on täysin tarkoituksellista. Värimaailma on kaikin puolin miellyttävä ja musiikki toimintakohtaustenkin ulkopuolella hyviä.

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan pääosin, vaikka Jamie Foxx pääosassa ei nyt ihan täysin iskenytkään, mutta ihan kelposuorituksen tekee kuitenkin. Näin sivuhuomiona mainittakoon, etten voi käsittää, miten roolistaan Oscar-ehdokkuuden napannut Waltz voi olla ehdolla parhaan sivuosan sarjassa, kun hän on elokuvassa selkeästi toinen pääosan esittäjistä. Leonardo DiCaprio tekee perusvahvaa jälkeä ja Samuel L. Jacksonin roolihahmo miellyttää jo siksikin, että se poikkeaa hänen tyypillisimmistä rooleista todella paljon; oikein yllätyin nähdessäni hänet!

Mukana menossa: Walter Goggins (Shield - lain varjolla), Franco Nero, Russ Tamblyn (Twin Peaks), M.C. Gainey (Lost) ja Tom Savini

Pisteitä: 4/5

maanantai 28. tammikuuta 2013

Kaappari

Alkuperäinen nimi: Kaappari
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoitus: Mika Karttunen, Elias Koskimies
Pääosissa: Kari Hietalahti, Aake Kalliala, Jussi Vatanen
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 93 min


- Miksei ole paniikkia, niin ku... elokuvissa?
- Ne on kaikki suomalaisia.

- On siellä pari ruotsalaistakin.


Aarno Lamminparras (Kari Hietalahti) on Oulussa asuva konkurssin läpikäynyt mies, joka on myös tuomittu talouspetoksista ehdolliseen vankeuteen, minkä vuoksi hän on aika loppuunpalanut. Hän on päättänyt aloittaa Helsingissä uuden elämän, mutta viivyttelee lähtöä viimeiseen asti, mutta lopulta hän pääsee lähtemään. Matkalla lentokoneeseen kuitenkin tapahtuu kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja Lamminpartaan hermot alkavat kiristyä. Lopulta lento kiitää taivaita kohti ja silloin Lamminparras pyytää päästä ohjaamoon tapaamaan kapteenia. Tähän suostutaan ja pian Helsinki-Vantaan lennonjohto saa viestin siitä, että Finnairin kone 405 on kaapattu...

Olen lukenut tästä pääsiäisen aikaan 1978 tapahtuneesta täkäläisittäin harvinaisesta lentokonekaappauksesta ja suoraan sanoen innostuinkin, kun kuulin aiheesta tehtävän elokuvan, eikä tuo innostus täysin laantunut senkään jälkeen, kun kuulin kyseessä olevan näihin todellisiin tapahtumiin perustuva fiktiivinen elokuva. Katsomaan Kaappari oli siis mentävä, vaikka Aleksi Mäkelän ohjaukset eivät olekaan olleet minulle mitenkään erityisen mieleen. Kaappari jatkaa vähän samalla linjalla ollen kuitenkin niukin naukin ihan ok elokuva.

Elokuva kertoo itse tapahtumat (Wikipedian perusteella) melko totuudenmukaisesti, mitä nyt ainakin käynti Amsterdamissa on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Tarinaan on saatu ladattua sen verran jännitystä mukaan, että sitä seuraakin ihan mielellään, varsinkin jos ei satu tietämään kovin tarkasti, mitä kaikkea lennolla oikein tapahtui; itsekin koin joitakin yllätyksiä. Myös yksittäisissä tilanteissa silloin tällöin tulee pohdittua, miten niistä selvitään eteenpäin, kun tietää, ettei elokuva kuitenkaan voi ihan vielä päättyäkään. Lamminpartaan motiivit jäävät ikävällä tavalla piiloon ja epäselväksi jää sekin, oliko hänen tarkoituksensa alun perinkin kaapata kyseinen kone vai kenties käyttää sitä asettaan johonkin muuhun. Elokuvan loppu on jokseenkin töksähtelevä ja jopa outo.

Jännitystä tapahtumien lisäksi aikaansaa myös Kari Hietalahti, joka tekee Lamminpartaana mielestäni hyvän tragikoomisen roolin, josta välittyy aitous ja jopa ymmärrys, vaikka missään vaiheessa elokuvaa ei tule asetuttua Lamminpartaan puolella, kuten ei ole varmaan tarkoitettukaan. Se vähä, mitä aidosta Lamminpartaasta tiedän, niin en ihmettelisi, jos Hietalahti olisi jäljentänyt hänen olemustaan jokseenkin tarkasti, mutta vaikka näin ei olisikaan, niin ainakin Hietsku saa uskomaan asian olevan niin.

Elokuva menee kuitenkin metsään tyylilajissaan, sillä se pyrkii olemaan trillerikomedia, genre, johon ei kannata tarttua, jollei ihan oikeasti tiedä, mitä on tekemässä. Vaikka tapahtumat itsessään luovatkin sitä jännitystä, niin oikeastaan useimmat kärkihahmot on kirjoitettu huumorin kautta, mikä on selkeä virhe, varsinkin kun paria hymähdystä lukuun ottamatta elokuvan huumori ei pure, ei sitten yhtään. En käsitä, miksi elokuva, joka olisi saattanut toimia selvästi paremmin täysivaltaisena trillerinä, lähestulkoon pilataan yksiulotteisen humoristisilla hahmoilla, jotka eivät lainkaan naurata. Hahmoista epähauskin on Miitta Sorvalin esittämä liikenneministeri, joka on kuvattu täysin epäpätevänä idioottina siinä määrin, että pistää miettimään, onko Mäkelällä ja kumppaneilla jotain hampaankolossa tiettyjä ministereitä kohtaan. Melkein hauskinta koko elokuvassa onkin se, että tekijät ovat kuvitelleet juttujensa olevan hauskoja, vaikka ne eivät sitä ole.

Ajankuva näin vuosikymmentä elämättömän näkökulmasta on luotu aikalailla aidonoloisiksi, mistä propsit. Lisäksi elokuvaan on piilotettu hauskoja yksityiskohtia, kuten mukaelmia koneessa ihan oikeasti matkustaneista henkilöistä, joten tiettyä realismia on kyllä pyritty elokuvaan saamaan. Sitä realismia tai edes paneutumista olisin kaivannut niihin ehkä minua eniten kiinnostaneisiin seikkoihin eli koneessa oleviin henkilöihin ja heidän välisiin jännitteisiin, mutta nyt lopputulos tässä mielessä jää niin laimeaksi, että vaikea on kuvitella, että oikeasti koneessa olisi ollut ihan niin semikepeätä kuin mitä tässä esitettiin. 

Näyttelijöistä sen verran, että oikeastaan ne hyvät tapaukset voi kiteyttää kolmeen henkilöön. HIetalahden lisäksi nimittäin selvästi positiiviset tapaukset ovat Hannu-Pekka Björkman sekä Aake Kalliala, vaikkakin Kalliala vetääkin roolinsa melko pokerinaamalla, mutta samalla se sopii hänen rooliinsa. Jussi Vatanen puolestaan ei jää mieleen oikein hyvässä eikä pahassakaan. Muut näyttelijät tai oikeammin heidän hahmonsa menevätkin ärsyttävyyden puolelle alkaen nyt vaikkapa Ville Myllyrinteestä ja Juho Milonoffista (ja siitä Sorvalista).

Pisteitä: 3/5

perjantai 25. tammikuuta 2013

Jack Reacher: Tappajan jäljillä

Alkuperäinen nimi: Jack Reacher
Ohjaus: Christopher McQuarrie
Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Rosamund Pike, Jai Courtney
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 130 min


Pay your check first.
I'll pay later.

You won't be able to.


Sarjamurhaaja ampuu parkkitalon remontissa olevasta kerroksesta viereisen joen toisella rannalla käyskenteleviä ihmisiä peräti viisin kappalein ja todisteet johtavat muuan James Barrin (Joseph Sikoran) luo. Tunnustuksen sijaan Barr kirjoittaa paperille pyynnön hakea paikalle Jack Reacher (Tom Cruise), joka tuntuu kadonneen tyystin. Reacher näkee uutislähetyksen joukkosurmasta ja hakeutuu itse syyttäjänvirastoon, sillä hänellä ja Barrilla on yhteys, mutta ei positiivinen sellainen ja siihen mennessä Barr on jo pahoinpidelty koomaan. Reacher kuitenkin alkaa tutkia asiaa Barrin asianajajan Helen Rodinin (Rosamund Pike) pyynnöstä, jotta Barr säästyisi kuolemantuomiolta, kun taas Helenin isä (Richard Jenkins) toimii syyttäjänä jutussa. Tutkimus ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, sillä taustalla näyttäisi olevan jotain suurempaa tekeillä...

Tom Cruisen elokuvat ovat vähän sellaisia, että jos niistä näkyy positiivisia arvosteluja olevan liikkeellä, niin todennäköisyys on, että minäkin innostun lopputuloksesta. Olin nähnyt ja sen jälkeen unohtanut nähneeni Jack Reacher: Tappajan jäljillä -elokuvan trailerin ja arvellut sen olevan aika cool toimintaleffaksi ja lopullinen katselupäätös syntyi yhden hyvin positiivisen arvostelun (Filmitähti) tai oikeammin sen antamien tähtien näkemisen jälkeen, vaikka en tiennytkään elokuvasta yhtään enempää kuin sen, että se perustuu johonkin Lee Childin kirjoista (One Shot/Tappaja), joita en ole lukenut. No, Jack Reacher: Tappajan jäljillä osoittautuikin varsin toimivaksi tapaukseksi.

Koko elokuvan sielu ja hohto lepää oikeastaan nimihenkilö Jack Reacherin harteilla, sillä Reacher on todellakin hahmona niin cool kuin toivoa sopiikin olematta kuitenkaan hauska, kuten jenkkileffoisssa yleensä, vaan täysin vakavalla tavalla cool. Reacherin ajatusmaailma on hieno ja sitä valotetaan vähä vähältä lisää hänelle hyvin kirjoitettujen repliikkien kautta. Reacherissä vain on sellaista asennetta, että hahmosta ei voi kuin tykätä. Tuntematta kirjoja voin vieläpä sanoa, että Tom Cruise tekee sen verran hyvää työtä, että jos Reacher-leffoja tulee lisää, niin toivottavasti Cruise nähdään edelleen pääosassa, sillä hän todella nostaa Reacherin hahmona ja siten koko elokuvan ihan toiselle tasolle.

Noin yleisesti ottaen tarina ei ole kaikkein imukykyisimpiä, mutta Jack Reacher tekee siitä totisesti nautittavamman. Ei sillä, että tarinakaan huono olisi, mutta se ei sisällä Reacherin hahmon lisäksi mitään muista vastaavista rikostrillereistä erottuvaa tekijää. Itse asiassa tarina onkin päälinjoiltaan aika yllätyksetön ja suuriksi käänteiksi tarkoitetut asiat on helppo päätellä/arvata etukäteen. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elokuva ennalta-arvattavuudestaan huolimatta olisi viihdyttävää katseltavaa, sillä sitä se on ja aika elokuvan parissa kuluukin sutjakkaasti, vaikka kestoa on yli kaksi tuntia. Mitä ehkä parasta, elokuvassa jätetään ihmissuhdedraamailut väliin ja keskitytään meneillään olevaan tutkimukseen, jossa riittääkin sitä mielenkiintoa yllin kyllin.

Mukana menossa: Werner Herzog ja Robert Duvall 

Pisteitä: 4/5

tiistai 22. tammikuuta 2013

Candyman 3

Alkuperäinen nimi: Candyman: Day of the Dead
Ohjaus: Turi Meyer
Käsikirjoitus: Al Septien, Turi Meyer
Pääosissa: Donna D'Errico, Tony Todd, Jsu Garcia
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1999
Kesto: 89 min


- Who are you?
- Your past. Your present. Your future. Your blood.


Galleristi Caroline McKeever (Donna D'Errico) järjestää Miguel Velascon (Mark Adair-Rios) taidenäyttelyn, jonka aiheena on Carolinen oma esi-isä Daniel Robitaille alias Candyman (Tony Todd). Pitäessään avajaispuhetta Miguel houkuttelee Carolinen lausumaan Candymanin nimen viidesti peilin edessä ja kuinka ollakaan, pian on Candyman Carolinen perässä. Siinä sivussa Candyman alkaa surmata Carolinen tuttuja alkaen Miguelista ja tämän rakastajattaresta (Rena Riffel). Avajaisissa raivoissaan olevaa miestä esittänyt David (Jsu Garcia) joutuu epäiltyjen listalle, mutta Caroline lähtee Davidin kanssa totuuden tielle ja ennen pitkää Candymanin luo...

Candyman 3 tehtiin suoraan videolle, eikä elokuva edes videoleffana ole kerännyt kovinkaan mairittelevia kommentteja ja esimerkiksi sen toinen päätähti ja osatuottaja Tony Todd on myöhemmin kertonut, ettei juuri välittänyt koko elokuvasta, eikä elokuvalla ole myöskään enää mitään tekemistä Clive Barkerin tarinoidenkaan kanssa. Kaikki merkit hyvälle elokuvalle siis ovat olemassa![/sarkasmi] Kun ensimmäinen osa oli hyvää kauhua ja toinenkin vielä ihan kelpoa peruskauhuilua, niin Candyman 3 meneekin sitten jo selkeästi tusinakauhun puolelle.

Elokuvassa ei ole juuri mitään sellaista, mikä sen erottaisi tuhansista muista slasher-filmeistä, eikä siis Candymanin tarinan vetovoimaa ole osattu hyödyntää samalla tavalla kuin aiemmissa osissa, vaan tällä kertaa Candyman on vain yksi kauhupahis muiden joukossa ilman, että sen taustoista juuri välittää. Candymanille ei ole edes kehitetty juuri muita repliikkejä kuin sellaisia, jotka tuntuvat vanhan toistolta. Käytännössä Caroline, joka siis on edellisen osan protagonistin Annien (tässä elokuvassa Elizabeth Hayes) tytär, kulkee lähes päättömästi sinne tänne samalla, kun ihmisiä hänen ympäriltään tapetaan, kunnes lopulta päätyy siihen viimeiseen kohtaamiseen Candymanin kanssa ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Toisin sanoen tuttua huttua, eikä edes kovin mielenkiintoisessa paketissa, kun tapotkin ovat sitä yhtä ja samaa. Minkäänlaista jännitettä ei synny Candymanin ja Carolinen välille, vaan naama ja fiilis peruslukemilla tulee tätä katsottua, eikä musiikeillakaan juuri saada luotua tunnelmaa. Tissejä halukkaille on kyllä tarjolla, sillä tissipareja nähdään peräti kolmet, Juuri niitä elokuvia, joiden kohdalla oikeasti miettii, että miksi tuottajat ja muut päättävät tahot ovat päästäneet elokuvan tuotantoon, vaikka ei elokuva myöskään vihastuta huonoudellaan, se ei vain viihdytä oikien millään saralla.

Elokuvan selkeästi suurin heikkous on eittämättä sen pääosassa nähtävä Donna D'Errico, joka on ansainnut kannuksensa Baywatchissa, mikä kertoneekin tarpeeksi hänen näyttelijänkyvyistään. Ihan oikeasti juuri teennäisempää näyttelemistä saa hakea, eikä missään vaiheessa ajattele D'Erricon roolihahmon olevan todellisessa vaarassa, koska häntä ei ajattele roolihahmona, vaan ainoastaan näyttelijänä, eikä tosiaan kovin hyvänä sellaisena. Tämän elokuvan kohdalla päteekin vanha sääntö, että kun ei tarinassa ei ole mitään imua, otetaan pääosaan tissibimbo, niin ehkä saadaan katsojia.

Mukana menossa: Wade Williams (Pako)

Pisteitä: 2/5

maanantai 21. tammikuuta 2013

Candyman: Farewell to the Flesh

Alkuperäinen nimi: Candyman: Farewell to the Flesh
Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Rand Ravich, Mark Kruger
Pääosissa: Kelly Rowan, Tony Todd, William O'Leary
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1995
Kesto: 90 min


Swallow your horror and let it nourish you. Come with me and sing the song of misery. Share my world!


New Orleansissa Mardi Grasin alla Candyman (Tony Todd) tappaa hänestä kirjan tehneen tutkija Phillip Purcellin (Michael Culkin), joka ei usko Candymanin olemassaoloon, mutta murhasta syytetään Ethan Tarrantia (William O'Leary), joka on varma, että Candyman tappoi hänen isänsä (Michael Bergeron), ja joka hetkeä aiemmin on hyökännyt Purcellin kimppuun. Ethan ei kerro totuutta siskolleen Annielle (Kelly  Rowan), joten Annien on itse lähdettävä totuuden jäljille. Kun hänen oppilaansa pelkäävät Candymania, Annie yrittää vakuuttaa heille, ettei Candymania ole lausumalla peilin edessä tämän nimen viidesti. Candyman kuitenkin ilmestyy Annielle ja haluaa Annien mukaansa, mutta miksi?

Candyman ei murskannut lipputuloennätyksiä, mutta teki ihan tarpeeksi hyvän tuloksen ja sehän tiesi tietenkin jatko-osaa, joka tehtiin jälleen Clive Barkerin tarinan pohjalta. Vaikka Candyman: Farewell th the Flesh ei edellisen osan menestykseen päässytkään, niin silti ihan kelvollisesti sekin menestyi, varsinkin jatko-osaksi. Olen melko varma, etten ole tätä osaa (seuraavasta puhumattakaan) nähnyt ennen, enkä ole näistä osista kuullutkaan juurikaan mitään, joten aikalailla mieli vapaana tätä pääsin katsomaan. No, ihan ensimmäisen elokuvan tasolle ei nyt päästä, mutta ihan kelpo tavaraa tämäkin osa on.

Vaikka tarina on selkeästi eri, ja vaikka ihan samalla kaavalla menemisestä ei voi puhua, niin on tässä kuitenkin samoja elementtejä kuin ensimmäisessä osassa. Tarina on päällisin puolin ihan kiva, vaikka kadonneen pojan (Joshua Gibran Mayweather) tapaus jääkin aika turhaksi. Ensimmäiseen osaan elokuvaa ei yhdistä Candymanin lisäksi kuin tämä tutkija Purcell, joka käytännössä pienin eroavaisuuksin toistaa ensimmäisen osan tehtävänsä ennen kuolemaansa. Vaikka jälleen kerran Candyman haluaa elokuvan päähenkilönä toimivan naisen itselleen, mikä aluksi tuntuu turhankin itseään toistavalta, niin elokuvan edetessä Candymanin tämänkertaiset motiivit taustoitetaan kuitenkin ihan hyvin, vaikka ovatkin lievästi sanottuna helposti arvattavissa etukäteen. Lisäksi molemmille Candymanin kutsumisille löytyy ihan mukinmenevä syy eli sen todistaminen isommalle yleisölle, ettei mitään tapahdu. Kokonaisuutena leffa ei kuitenkaan tarjoa ihan samalla tavalla yllätyksellisiä käänteitä ollen enemmänkin sellaista peruskauhua, mutta silti toimivaa sellaista. Musiikit toimivat edelleen, vaikkei ihan samanlaisiin sfääreihin päästäkään tunnelmanluomisessa sen avulla kuin ensimmäisessä osassa.

Mukana menossa: Veronica Cartwright (Alien - kahdeksas matkustaja) ja Timothy Calhart (Beverly Hills kyttä III)

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Candyman

Alkuperäinen nimi: Candyman
Ohjaus: Bernard Rose
Käsikirjoitus: Bernard Rose
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 96 min


Why do you want to live? If you would learn just a little from me, you would not beg to live. I am rumor. It is a blessed condition, believe me. To be whispered about at street corners. To live in other people's dreams, but not to have to be. Do you understand?


Helen (Virginia Madsen) tekee ystävänsä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa tutkimusta urbaaneista legendoista haastattelemalla yliopiston opiskelijoita. He törmäävät tarinaan, jonka mukaan Candyman (Tony Todd) ilmestyisi henkilön taakse, jos tämä on ensin kutsunut Candymania viidesti peilin edessä. Vähitellen Helen pääsee Candymanin jäljille ja hänen tutkimuksensa vievät hänet ja Bernadetten pahamaineisella Cabini-Greenin alueella olevaan taloon, jossa Candyman tappamaksi väitetty nainen oli kuollut. Vähitellen Helen joutuu kosketuksiin myös itse Candymanin kanssa, eikä tämä urbaani legenda aio todellakaan jättää häntä rauhaan...

Kuukauden WANHAksi valikoitunut Clive Barkerin The Forbidden -tarinaan perustuva Candyman kuuluu sarjaan "varhaisimmat kauhuelokuvamuistot" ja ei puhettakaan, että olisin silloin ensimmäisen katselukerran jälkeen kutsunut Candymania esiin viittä kertaa peilin edessä! Sittemmin olen nähnyt elokuvan kertaalleen, mutta siitäkin on jo sen verran pitkä aika, että muistikuvat olivat aikalailla hälvenneet, mitä nyt muistin pitäneeni elokuvasta aiemmilla katselukerralla, eikä Candyman huono ollut vieläkään.

Elokuvan kyllä voi nähdä vain yhtenä sarjamurhaajakauhurainana muiden joukossa, mutta edukseen se nousee kekseliäisyydellä ja yllätyksellisellä juonella, sillä elokuvan alussa ei voi vielä mitenkään aavistaa, millaiseksi tarina tulee muodostumaan. Niinpä elokuva seuraa lievästi jännittyneenä läpi elokuvan, mitä nyt keskivaiheilla koetaan pieni notkahdus, mutta sen jälkeen tarina kasvattaa taas kierroksia loppuun asti. Elokuva siis jännittää, mutta ei varsinaisesti pelota, mutta mielenkiinnolla sitä seuraa läpi elokuvan varsinkin, kun Candyman taustoitetaankin ihan kivasti. Tähän auttaa myös goottikuoromainen musiikki, joka kieltämättä lisää tiettyjen kohtausten arvoa, mutta tekee myös monista muutenkin hienoista ilmakuvista vieläkin upeampia katsoa. Ihmissuhdekuviot periaatteessa olisi voitu jättää vähemmälle, vaikka loppupeleissä niilläkin oli näennäinen merkityksensä. Loppuratkaisu on monessakin mielessä mainio.

Tony Todd nyt ei nouse parhaiden kauhupahisten esittäjien listalla kovinkaan korkealle, mutta tekee kuitenkin ihan kelpo työtä Candymanina ja varmasti kelvollisempaa kuin Eddie Murphy, jota kuulemma oli kaavailtu jossain vaiheessa rooliin (toisaalta Murphy kauhupahiksena olisi voinut hauska nädhä). Niinpä ei haittakaan, että Toddia nähdään myös jatko-osissa, jotka katson tässä tänään ja huomenna. Virginia Madsen tekee hyvän roolin Heleninä ja on lookiltaan ihanan ysäri, mutta silti häntäkin enemmän tykkäsin verrattain pienen mutta vaikuttavan roolin tehneestä ja sittemmin Melrose Placessa nähdystä Vanessa Williamsista.

Pisteitä: 4/5

lauantai 19. tammikuuta 2013

King Kong

Alkuperäinen nimi: King Kong
Ohjaus: Peter Jackson
Käsikirjoitus: Fran Walsh, Philippa Boyens, Peter Jackson
Pääosissa: Naomi Watts, Jack Black, Adrien Brody
Valmistusmaa: Uusi-Seelanti, Yhdysvallat, Saksa

Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 179 min


I need you in the shot, or people will say they're fake.
Oh nobody's gonna think these are fake.



Vuonna 1933 Ann Darrow (Naomi Watts) on köyhä näyttelijä, jonka työllistävä teatteri menee nurin. Ann yrittää epätoivoissaan varastaa omenan ja jää kiinni, mutta naisnäyttelijää tulevaan elokuvaansa metsästävä elokuvaohjaaja Carl Denham (Jack Black) pelastaa Darrowin pulasta. Hän tarjoaa Darrowille pääosaa elokuvastaan, jonka Denham sanoo kuvattavan Singaporessa ja Darrow ottaa pestin vastaan, koska eihän hänellä ole muitakaan vaihtoehtoja. Lähtö pitää suorittaa heti, sillä Denhamin tuottajat ovat päättäneet hyllyttää Denhamin elokuvan, mutta Denham ehtii kuvausryhmineen lähteä laivalla ennen kuin tuottajat ehtivät saada kerrottua asian. Denhamin kuvauskohde ei ole kuitenkaan Singapore, vaan mystinen tuntematon sumun peittämä saari Tyynellä valtamerellä, jossa kerrotaan elävän jokin todella suuri hirviö...

Peter Jackson tehtaili alkuperäiselle King Kongille jo sen toisen uusintafilmatisoinnin, joka itse asiassa vastoin muistojani menestyi varsin hyvin keräten niin yleisöä kuin kiitosta kriitikoiltakin ja voittipa elokuva muutaman Oscarinkin, joskin visuaalisuudesta ja äänistä. Itse varmaankin jätin tämän katsomatta ilmestyessään ihan siitä syystä, että en ollut nähnyt silloin vielä alkuperäistäkään (no, en ollut vielä tuolloin kovin kova leffassa kävijäkään). En suoraan sanoen omannut juuri minkäänlaisia ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan, mutta sinänsä ihan hyvästä yrityksestä huolimatta elokuva ei napannut kunnolla mukaansa.

Elokuvasta näkee Peter Jacksonin rakkauden alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä melkein kaikesta hohtaa kunnianosoitus tälle vuoden 1933 elokuvalle, eikä Jackson siten olekaan lähtenyt tekemään geneeristä remakepaskaa. Elokuva seuraa melko uskollisesti alkuperäisen elokuvan juonta, vaikka kestäessään yli tunnin kauemmin on elokuvassa myöskin täysin uuttakin materiaalia. 

Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, ettei se ole erityisen kaunis elokuva, ei visuaalisesti, mutta ei myöskään sielultaan. Elokuva on tummasävyinen liikkuessaan pääosin yön pimeydessä, eikä pääkallosaarta tosiaankaan voi kutsua maanpäälliseksi paratiisiksi, vaan se suorastaan huokuu luotaantyöntävyyttä, joka pistää haluamaan pois koko elokuvan luota, vaikka harvoin tarjolla olleen auringonvalon loistaessa saaressakin on hieman hohtoa. Näihin yöllisiin kuviin ei ole siten saatu ladattua toivotunlaista tunnelmaa, vaan elokuvan vaikutus jää melko kolkoksi. Elokuvan hirviöissä sentään on jotain katsottavaa ja tuntuukin siltä kuin olisi palattu Jurassic Parkin maisemiin, mikä ei suinkaan ole huono asia (Jurassic Park tuli mieleen myös alkuperäistä elokuvaa katsoessa, toim.huom.).

Toimintajaksoihin ei ole saatu mitään koukkua, vaan ne vain läpijuostaan läpi ilman minkäänlaisen mielenkiinnon syntymistä. Ajoittain meno muistuttaakin taistelua Taru sormusten herrasta -elokuvien örkkejä vastaan. Ei Konginkaan juokseminen viidakossa erityisemmin lämmitä, mutta yksi elokuvan mieleenjäävimmistä kohtauksista on pelastusporukan juokseminen pakoon brontosauruksilta ja tämäkin kohtaus jää mieleen nimenomaan sen naurettavuuden vuoksi, kun useimmat heiveröiset ihmishahmot eivät millään voi pusertua heidän ohitseen juoksevien kymmenien paniikissa olevien brontosaurusten jalkojen alle. Noin yleisesti ottaen toimintajaksoja on ihan liikaa ja lieneekin syynä elokuvan pitkään kestoon.

Laivan matkustajat ovat Denhamia ja Darrowia sekä Darrowiin rakastuvaa käsikirjoittaja Jack Driscollia (Adrien Brody) lukuun ottamatta sellaisia, että kuka tahansa heistä voisi yhtäkkiä pimahtaa ja ruveta aggressiivisiksi, eikä merimiesten karskius riitä syyksi tälle mielikuvalle. Denham on taas sen verran niljakas tyyppi, ettei hahmosta voi edes pitää, mikä on päähenkilölle huono juttu (tai sitten se vain johtuu Jack Blackista). Toisin sanoen ei sitä perinteistä seikkailuelokuvien (hyvisten) hahmokatrasta, jollainen tällaiseen elokuvaan ehkä paremmin sopisi.

Yksi asia elokuvassa kuitenkin toimii ja se on Darrowin ja Kongin keskinäinen suhde sen jälkeen, kun Kongista itsestään purkautuu ne suurimmat aggressiivisuuden merkit ensimmäistä kertaa. Tämä suhde ei ole täysin ongelmaton, ja vaikka Darrow tajuaakin hyvissä ajoin jotain Kongin tuskasta ja jopa oudolla tavalla kiintyy tähän, niin samalla Darrow pelkää Kongia ja kiittää onneaan, kun pääsee Kongia pakoon. Tämä asetelma onkin kuvattu oikein mallikkaasti ja paranee vain loppua kohti mentäessä ja oikeastaan ainoastaan näiden kahden väliset kohtauksissa on sitä kauneutta, mitä kaipaa muultakin elokuvalta.

Vielä sananen elokuvan kestosta. Yleensä kun katsoo elokuvaa, joka ei vie mukanaan, elokuva saattaa tuntua kovin pitkältä, mutta syystä tai toisesta tämän elokuvan kohdalla tätä vaikutelmaa ei tule. Itse asiassa olin yllättynyt elokuvan jälkeen, että sen parissa tuli vietettyä (reilun) kahden tunnin sijasta peräti kolme tuntia. Elokuva ei siis monista mielenkiinnottomista elementeistään huolimatta puuduta, vaan aika kuluu melko sutjakkaasti, mikä on sinänsä ihan jännä ilmiö elokuvalle, jota ei tahtoisi ajatella edes kelvolliseksi yhden illan viihteeksi.

Minusta Jack Black on tehnyt ihan hyviäkin (pikku)rooleja, mutta Denhamin rooliin hän ei vain istu ainakana tavalla, joka saisi kiinnostumaan hahmosta, vaan Blackin ilmeily melkein pilaa elokuvaa entisestään. Naomi Watts on erittäin nätti nainen, mutta ei tässä elokuvassa nouse mitenkään erityisen muistettavaan rooliin, vaan aika perussuorituksen hän tekee, kuten oikeastaan koko muukin elokuvan näyttelijäkaarti. 

Mukana menossa. Jamie Bell ja Kyle Chandler (Aikavaras)

Pisteitä: 2/5

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

King Kong elää

Alkuperäinen nimi: King Kong Lives
Ohjaus: John Guillermin
Käsikirjoitus: Steven Pressfield, Ronald Shusett
Pääosissa: Brian Kerwin, Linda Hamilton, John Ashton
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 100 min


Uhhh... are you sure about this?
Yeah, why not... we're primates, too.



On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun WTC-torneihin kiivennyt King Kong (Peter Elliott) ammuttiin alas. Kong ei kuitenkaan kuollut, vaan sitä on pidetty kaikki nämä vuodet keinotekoisesti hengissä Atlantan yliopistossa. Kongin aika käy vähiin ja se tarvitsisi verensiirtoa, jonka tulisi suorittamaan koulututut lääkärit tohtori Amy Franklinin (Linda Hamilton) johdolla, mutta muita jättiläisgorilloita ei ihan tuosta noin vain löydy. Seikkailija Hank Mitchell (Brian Kerwin) on löytänyt naaraspuolisen Kongin Borneosta ja kauppaa nukutetun Lady Kongin (George Yitamis) yliopistolle. Lady Kong kuljetetaankin Atlantaan ja verensiirto tehdään ja samalla asetetaan uusi sydän King Kongille, mutta herättyään King Kong haistaa Lady Kongin kilometrinkin päästä ja ongelmat ovat valmiita kasautumaan...

Liekö syynä ollut King Kongin uusintafilmatisoinnin kymmenvuotisjuhlan lähestyminen vai mikä, mutta jatko-osa tuollekin elokuvalle lopulta tehtiin juurikin kymmenen vuotta edellistä osaa myöhemmin taustalla niin Dino De Laurentiisin tuotantoyhtiö kuin tuon remaken ohjaaja John Guillerminkin. Näköjään King Kong elää on ollut valtaisa floppi ja elokuva onkin kerännyt lähinnä negatiivisia arvioita osakseen, mutta en tiedä sitten, olinko ensimmäisen osan juuri katsoneena sopivassa jättiapina-mielentilassa vai missä, mutta minusta tämä leffa oli ihan ok.

Tarina on loppupeleissä aika köykäinen kertoessaan lähinnä Kongien toistensa löytämisestä ja yrityksestä elää yhdessä kaikessa rauhassa, tietenkään siinä onnistumatta. Elokuvasssa on jokseenkin paljon juonellisia aukkoja, joista ehkä silmiinpistävin on elokuvan lähtötilanne eli kunnon lisävalaistusta tulee kaivanneeksi jo siihen, miksi ihmeessä sitä Kongin kaltaista suurhirviötä on haluttu pitää väkisin hengissä koneiden avulla. Eivät tulleet ajatelleeksi, että Kong saattaa herätessään karata ja aiheuttaa tuhoa? King Kongiakin tulitetaan pitkin elokuvaa, mutta kummasti luoditkaan eivät useimmiten tunnu kunnolla iskevän Kongiin. Lisäksi elokuvan erikoistehosteissa ei ole hirveästi kehumista ja esimerkiksi Kongit käyttäytyvät välillä liiankin ihmismäisesti.

Kaikista huonoista puolista elokuvan katsominen ei kuitenkaan tee tiukkaa, vaan se menee ihan kelpona yhden illan viihteenä, jonka uudelleen katsomista ei luultavasti tule tapahtumaan kovinkaan pian. Saattaa olla, että elokuvasta löytää jo niin paljon pöhköyksiä, että seikka kääntyy nopeasti elokuvan eduksi, vaikka ei ajaudukaan ihan kategoriaan "niin paskaa, että on jo hyvä". Enemmän tai vähemmän tahatonta huumoria, myös dialogeista, löytyy kuitenkin juuri sen verran, että elokuva ei ala puuduttaa. Varsinkin kierrosten lisääminen loppua kohden lisää myös viihdyttävyysarvoa. Vaikka Kongien yhteisen onnen etsimisen seuraaminen ei nyt sieltä mielenkiintoisimmasta päästä olekaan, niin kyllähän Kongit sympatioita nostattavat, mikä ei ole lainkaan huono juttu jättiläismäisiltä tappohirviöiltä.

Alussa nähdään pieni pätkä edellisen osan lopusta ja sitä jo hihkaisee ilosta, kun ajattelee, että edellisen osan näyttelijät - käytännössä Jeff Bridges ja Jennifer Lange - olisivat mukana... tai no hihkaisu johtuu lähinnä ajatuksesta Jeff Bridgesin paluusta samaan rooliin, mutta hänet on korvattu Brian Kerwinillä, jossa ei ole juuri lainkaan samaa särmää kuin Bridgesissä.. No, onneksi sentään Linda Hamilton pesee Jennifer Langen 100-0 ja on elementissään, vaikkei niin toiminnallinen ole läpi elokuvan kuin ehkä haluaisi; no, ainakin Hamiltonin toinen rinta vilahtaa pikaisesti. Myös John Ashton tekee ihan hauskan roolin tappohulluna everstiluutnanttina.

Pisteitä: 3/5

Movie Monday #75 - Sinut minut haluan

Movie Monday pohtii tällä viikolla näyttelijöitä/hahmoja, jotka haastaisivat omaa seksuaalisuutta. No, katson että bissenä mun seksuaalisuutta on aika vaikeaa haastaa, joten otankin hieman toisenlaisen näkökannan koko asiaan ja keskityn sekä haasteen otsikkoon ja haasteessa olleeseen kohtaan "Kenet hyväksyisit muitta mutkitta sänkyysi...".

Frendeissä oli aikoinaan jakso, jossa puhuttiin viidestä julkkiksesta, joiden kanssa saisi maata ilman, että puolisolla olisi oikeutta suuttua (pätkä jaksosta nähtävissä täältä) ja Ross vei leikin niin pitkälle, että laminoi oman listansa. Tämän jälkeen ympäri nettiä on ilmestynyt kyselyitä laminoiduista listoista ja itsekin tuli aikoinaan yhteen tällaiseen kyselyyn vastattua ja vaikka tuohon vastaamisesta onkin jo vuosia, niin kyllä se aika ajankohtainen edelleen on. Olen tosin omalle listalle haalinut lähinnä tv-tähtiä, mutta sallittakoon se minulle. 

En ole listannut näitä missään järjestyksessä, koska en osaisi järjestää näitä mitenkään järkevästi. Sanottakoon tähän kohtaan, että naisten kohdalla olen aina pitänyt eniten bruneteista, joten se selittää aika paljon kahden ensimmäisen naisen kohdalla valintaa. Jos löytyy vielä nätti hymy, niin avot, mutta ei ehdoton vaatimus tällä listalla! Miehet saavat olla sitten lihaksikkaita menemättä kunnon muskelihirviön suuntaan. Kas tässä:

Reyko Aylesworth (24, Lost)

Jorja Fox (C.S.I.)

Alejo Sauras (Serranon perhe)

Josh Holloway (Lost)

Ai mites se viides? No, tämä tuskin tulee hirveänä yllätyksenä kenellekään blogiani vähän pidempään seuranneelle:

Meryl Streep



maanantai 14. tammikuuta 2013

Serranon perhe - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: Los Serrano - 5° temporada
Ohjaus: Begoña Álvarez Rojas, Arantxa Écija, Julián Núñez

Käsikirjoitus: Pablo Olivares, Natalia García Prieto, Verónica Fernández, ym.
Pääosissa: Antonio Resines, Belén Rueda, Jesús Bonilla, ym.
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 2006
Jaksojen määrä: 26


Mistä ne puhuvat?
Doña Carmen. En ymmärrä alkuunkaan, mistä miehet puhuvat.
- Teeskentely ei johda puusta pitkälle. Juttu piti selvittää ja nyt se on tehty.


Lucía (Belén Rueda) on jättänyt Tetén (Natalia Sánchez) kanssa Serranojen talon Lucían ja Diegon (Antonio Resines) eron vuoksi ja Diego on ihan maassa jopa siinä määrin, että hän aloittaa toipumisterapian koulun psykologin Fernandon (Ales Furundarena) johdolla ja käypä Diego maallakin Santin (Jesús Bonilla) ja Fitin (Antonio Molero) kanssa, ei tietenkään ongelmitta. Pientä lohtua tuo se, että Marcos (Fran Perea) palaa kotiin, vaikka syynä onkin hänen ja Evan (Verónica Sánchez) ero. Perheen jakautuminen tekee kipeää erityisesti Guillelle (Víctor Elías) ja Tetélle, joiden rakkaustarina on vasta aluillaan ja pääsevätkin tapaamaan toisiaan lähinnä koulussa. Raúl (Alejo Sauras) on taas päättänyt järjestää Marcosille comeback-bileet, mutta onnistuu sotkemaan asiat niin, että hänen suhteensa Áfrican (Alexandra Jiménez) kanssa vaarantuu, eikä tässä vielä kaikki...

Serranon perheen parissa on tullut nyt vietettyä viideskin kausi, joten millä tahansa mittarilla ollaan jo reilusti yli puolivälin, vaikka jaksojahan vielä onkin jäljellä vaikka kuinka. Tämä kausi meni verrattain nopeasti, vain reilussa kuukaudessa, vaikka joulupyhinä en saanutkaan yhtään katsottua niin kuin ennen niitä olin uumoillut; toki tv-sarjojen joulutauoilla oli osuutta verrattain nopeaan tahtiin. Eikä sillä, etteikö siihen olisi vaikuttanut myöskin sekin, että tämäkin kausi tarjosi taattua menoa eli välillä aivan päätöntä sellaista. Toisin sanoen huumoria oli taas paljon luvassa draamaa kuitenkaan unohtamatta.

Jos edellisen kauden teema oli rakkaus, tämän on puolestaan erot, sillä niitä kauteen mahtuu lukuisia. Näistä päällimmäisenä jää tietenkin mieleen Diegon ja Lucían ero ja vaikka tiedossa onkin hyvin edelliseltä katselukerralta heidän yhteenpaluunsa, niin onpa kaksikon tilanteessa myös sydäntäsärkeviä hetkiä. Vaikka suoranaisessa vihanpidossa ei pitkään ollakaan, niin silti nämä kaksi pysyvät erillään pidempään kuin ennen kauden alkua muistinkaan.

Melkein yhtä paljon kuin pääparin ero, raastaa myös Raúlin ja Áfrican ero jo siksikin, että en yhtään muistanut, miten näille kahdelle tarkalleen ottaen käy ja vaikka ei suoranaisesta soutamisesta ja huopaamisesta voikaan puhua, niin lähellä toisiaan nämä kaksi silti pitkin kautta ovat, muuttavatpa kavereineen jopa saman katon alle. Tietenkin mieleen jää myös Marcosin ja Evan ero, mikä laukaisee Marcosin kaipuun takaisin kotiin. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kauden aikana myös Fiti ja Candela (Nuria González) eroavat, joten eroja toden totta on lukuisia.

Yhden välikauden jälkeen Guille ja Teté palaavat suosikkiparikseni, sillä aiemmilta kausilta tutut nahistelut on nahisteltu ja on rakkauden aika ja tää pari on vaan hirveän söötti! Eipä heidänkään yhteinen taival pelkästään ruusuilla tanssimista ole, mutta kuitenkin kokonaisuudessan tosi kivaa katsella. Niinpä onkin vähän harmi, että kaksikolle ja heidän kavereilleen ei ole omistettu samalla tavalla ruutuaikaa kuin aiemmin, vaan välillä tuntuvat jäävän peräti statistien tasolle jaksoissa. Erityisesti tykkäsin siitä, että Guille kasvaa ihmisenä kauden aikana selvästi, eikä ole enää samanlainen luokan pelle/keppostelija kuin aiemmilla kausilla. Hyvä Guille! Tämäkään rakkaustarina ei kanna ihan kauden loppuun asti, mutta jokin antaa viitteitä sen suhteen, että heillä saattaa olla vielä toivoa.

Myös Currolla (Jorge Jurado) on jälleen kerran ihan liian vähän omia juttuja ja useimmiten hän vain seilaa muiden mukana, mikä on sekin vähän tylsää. Lisäksi tällä kaudella Curron alkujuonnot eivät osu täysin nappiin, sillä vaikka useimmiten hänelle onkin kirjoitettu ihan kivoja alkujuontoja, jotka valoittavat muuta jaksoa, niin sitten kauteen mahtuu monia sellaisia lähinnä puolittaisilta heitoilta tuntuvia kommentteja, jotka eivät luo hirveästi odotuksia muuhun jaksoon.

Eroahdistus on kauden aikana siis voimissaan. Kun alkukausi mennään Diegon sydänsuruja kestäessä Lucían ottaessa ainakin vähän rennommin, niiden päättyessä päästäänkin seuraamaan Fitin erosta toipumiseen ja pian tämän jälkeen onkin sitten Guillen ja Tetén ero, eikä tosiaan pidä unohtaa myöskään Raülia ja Áfricaa. Muita pitkäaikaisia juonikuvioita on Santin ja Lourditasin (Goizalde Núñez) vauvanhankintapuuhat, Áfrican ja Raúlin muutto omilleen kämppiksiksi, Diegon yliopisto-opinnot sekä Fitin sijoituspuuhat, jotka sotkevat kaverikolmikon välit totaalisesti ennen kuin kausi saadaan päätökseen.

Yksittäisten jaksojen tapahtumien, jotka toki ajoittain sivuavat edellä mainittuja isompia tarinalinjoja, parhaimmistoa ovat Diegon, Fitin ja Santin lähtö Australiaan formuloita katselemaan, Diegon ja Guillen isä ja poika -henkinen kalastusreissu, Candelan tupakkalakko, tanssiopettaja Inés (Eva González) sekä Fitin seikkailut poliisina. Muutenkin kauteen sisältyy monia riemukkaita hetkiä, vaikka väärinkäsityksien ja käytännön pilojen määrää onkin selvästi vähennetty, mutta silloin kuin niitä on, tulos on monesti hupaisaa ja moneen kertaan sellainen myönteinen "en mä kestä katsoa" -myötähäpeä nouseekin kasvoille. Santin synnytysapu taas kuuluu niihin harvoihin ei niin onnistuneisiin tarinoihin, sillä se on kaikin puolin epäuskottava ja siten ei hyvässä mielessä naurettava. 

Yksi lyhyeksi jäänyt hupi pitää vielä erikseen nimetä: pieleen menneet kohtaukset, joita muutamissa alkukauden jaksojen päätteeksi nähdään, välillä tekstityksen kera ja välillä ilman, ja ne ovat kyllä hauskoja ja niinpä niitä olisi voinut katsoa useamminkin jaksojen lopussa, mutta ei sitten. Pitäkööt tunkkinsa ja mokakohtauksensa.

Edellisen kauden yhteydessä arvelin virheellisesti Fran Perean lähteneen kokonaan sarjasta, mutta eihän hän niin tehnytkään, vaan on tälläkin kaudella taas mukana, joskin vain puoli kautta. Sinänsä hauskaa, että Marcosin ja kumppaneiden kaveri Alex (Álex Barahona) työnnetään Marcosin paluun myötä heti syrjään, mutta kun Perea taas lähtee, Barahona pääsee alkuteksteihin taas mukaan. Toinen lähtijä Perean lisäksi on Candelaa esittänyt Nuria González. Chukya näyttelevä Jimmy Barnátan nousee hänkin viimein alkuteksteihin. Uusista kasvoista Maria Bonetin esittämä Helena, jonka olin tyystin unohtanut, saa suurta draamaa aikaiseksi ja kauden alussa harmittelin, että noinkin kaunis ilmestys ei pysyttele sarjassa kuitenkaan pitkään, mutta kas kummaa, vakihahmojen joukkoon hänkin nousee Perean ja Gonzálezin lähdettyä ja mikäs sen mukavampaa. Muita uusia kasvoja ovat Fitin sisko Choni (Pepa Aniorte) sekä Lourditasin veli José Luis (Javier Gutiérrez), joista molemmat tuli sarjaan aiemmin kuin muistin. Chonista sanottakoon sen verran, että oi mikä raivostuttava akka hän onkaan ensimmäisissä jaksoissaan ja sitä Serranon lasten tavoin vain toivoo, että lähtisi pois, mutta ajan myötä hänestäkin tulee ihan siedettävä. Evaa näyttelevä Verónica Sánchez tekee lyhyen visiitin, kun taas Lucía lähtee taas muutamaksi jaksoksi pois, liekö ollut häntä näyttelevällä Belén Ruedalla taas jotain leffakuvauksia?

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

King Kong

Alkuperäinen nimi: King Kong
Ohjaus: John Guillermin
Käsikirjoitus: Lorenzo Semple Jr.
Pääosissa: Jeff Bridges, Charles Grodin, Jessica Lange
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1976
Kesto: 127 min


Kong! Kong! Kong! Kong! You heard them chant that! He exists. You saw the wall, right? Now who the hell do you think they're planning to give that girl to?
It's some nutty religion. A priest gets dressed up like an ape and gets laid.



Suuren öljy-yhtiön palveluksessa oleva Fred Wilson (Charles Grodin) on saanut vihiä pysyvän valkoisen savun keskellä olevasta saaresta, jossa saattaa olla suuret öljyesiintymät. Saarelle lähtevälle laivalle kapuaa jäniksenä myös paleontologi Jack Prescott (Jeff Bridges), jolla on omat käsityksensä siitä, mitä saarella piileksii. Matkalla he poimivat kyytiin uponneesta laivasta ainoana pelastautuneen Dwanin (Jessica Langen). Kun laiva lopulta saapuu valkoisen savun luo, Wilson, Prescott, Dwan ja muutamat muut lähtevät saarelle ja löytävät sieltä saaren asukit suorittamassa mystistä rituaalia ison muurin luona, sillä muurin toisella puolella on jossakin iso apina Kong, joka olisi pidettävä tyytyväisenä...

Lokakuussa 2011 tein viimeiset (systemaattisen keräilyajan) remake-hankinnat ja valinnan kohteeksi päätyivät King Kongin remaket (ja niiden jatko-osat). Alkuperäinen King Kong tuli katsottua jokunen vuosi sitten ja aika ei ainakaan liikaa ollut verottanut katsomiskokemusta ja itse asiassa paljon positiivista olen kuullut myös tästä ensimmäisestä uusintafilmatisoinnistakin, ainakin jos vertaa kommentteja siitä toisesta. Omat odotukset olivat tämän elokuvan suhteen ehkä hivenen ristiriitaiset, mutta tämä vuoden 1976 King Kong osoittautuikin ihan hyväksi tapaukseksi.

Vaikka versioissa on myös eroja, kuten lähtötilanne ja tapa, jolla elokuvan nainen tulee mukaan, niin elokuva kyllä mukailee alkuperäisen tarinan päälinjoja ainakin siltä osin, mitä siitä muistan. Elokuva on kuitenkin ihan kelpo todiste siitä, ettei aina tarvitse luoda uutta, kunhan kopioi kopioitavansa tarpeeksi hyvin. Elokuvassa nimittäin on kunnon seikkailun tuntua ja niinpä sopivaan fiilikseen pääseekin ilman suurempia vaivannäköä, mihin eittämättä auttaa myös John Barryn elokuvaan säveltämä musiikki. Näin ollen elokuvan parissa viihtyy hyvin ja siellä mystisellä saarella saadaan hiven jännitystäkin aikaan. Kaksoistornien yhdennäköisyyden päätteleminen menee ehkä vähän väkisin vääntämisen oloiseksi, mutta noin yleisesti ottaen tarinallisia puutteita ei tule vastaan juuri ollenkaan.

Erikoistehosteet eivät ole ehkä täysin kestäneet aikaa, eivätkä ole vanhentuneet samalla tavalla arvokkaasti kuin mielestäni alkuperäisessä elokuvassa eli nyt monet tehosteet näyttävät kovin tökeröiltä, eikä täysin anteeksiantavasti, ja esimerkiksi putoamiset on melko koomista katseltavaa; narujakin näkyy ainakin yhdessä kohtauksessa. Itse Kong on kuitenkin tarpeeksi tyydyttävä ilmestys ja sehän taitaa olla se pääasia kuitenkin.

Elokuvan miehitys on sinänsä ihan hyvää. Nuori Jeff Bridges on puoleensavetävä paleontologi Prescottina ja Charles Grodin puolestaan koko projektin pomona. Grodinin Wilson on suurkorporaation ahneena edustajana kuin pahishahmo, mutta samalla hyvin sympaattinen sellainen sillä tavalla, ettei hahmoa voi oikein vihatakaan. Sen sijaan vihattavaa löytyy Jessica Langen sinänsä ihan kelvollisesti esittämästä Dwanista, jonka nimesin elokuvaa katsellessani All American Bimboksi, mikä kertoneekin kaiken oleellisen kyseisestä hahmosta. Raivostuttava hahmo ja siksi elokuvan suurin miinus, vaikkakin onkin tosiaan ihan tarpeeksi hyvin näytelty.

Pisteitä: 3/5

perjantai 11. tammikuuta 2013

Piin elämä

Alkuperäinen nimi: Life of Pi
Ohjaus: Ang Lee
Käsikirjoitus: David Magee
Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kiina

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 127 min


What has mamaji already told you?
He said you had a story that would make me believe in God.
He would say that about a nice meal.


Eräs kirjailija (Rafe Spall) tulee Pi Patalin (Suraj Sharma, Irrfan Khan, Ayush Tandon, Gautam Belur) luo kuullakseen tämän uskomattomaksi väitetyn tarinan ja Pi kertoo tarinansa ilomielin. Hänen isänsä Santosh (Adil Hussain) omistaa Pin kertomuksessa eläintarhan, joten Pi käytännössä katsoen kasvaa eläinten parissa. Koska eläintarha ei tuota tarpeeksi, päättää Santosh myydä eläimet Kanadaan, jonne heidän koko perheensä ovat myös muuttamassa. Kuljettaessaan eläimiä laivalla nousee myrsky ja perheestä ainoastaan myrskyä kannelle ihastelemaan tullut Pi pelastautuu uppoavasta laivasta pelastusveneeseen, johon päätyy jokunen muukin eläin, vaarallisimpana niistä bengalintiikeri Richard Parker...

Kiitos trailerinsa, Piin elämä oli yksi viime vuoden loppupuoliskon odotetuimmista elokuvista, mutta yhdistelmä tyhjä Moviecard ja täydemmät elokuvasalit joululomilla eivät antaneet kunnon mahdollisuutta mennä katsomaan tätä kuin vasta loppiaisen jälkeen saadakseni 3D:lle enemmän suotuisat paikat. Tämä Yann Martelin kirjaan perustuva elokuva on kerännyt erinomaisesti kehuja ja yleisöä, minkä lisäksi se eilen palkittiin peräti 11 Oscar-ehdokkuudella, joten mistään kovin turhasta elokuvasta ei voida puhua edes yleisellä tasolla ja näin yksilötasollakin elokuvan oli kieltämättä perin komeaa katsottavaa.

Ennen kuin päästään avomerelle, tutustutaan niin Pin nimen taustaan kuin hänen lapsuuteenkin. Nämä lapsuushetket eivät vie mukanaan sillä tavalla kuin ajelehtimispuoli, mutta kuitenkin ovat tuikitarpeellinen osa, ei niinkään tulevaa ajatellen, vaan ihan vain omana itsenään ja Pin luonteenlaatua valoittamisen takia. Kyllä näidenkin lapsuushetkien aikana käydään läpi ihan mielenkiintoisia asioita ja jopa sympaattisia hetkiä, minkä lisäksi koetaan monta aidonoloista ja hauskaa keskustelua.

Vaikka tarinaan liittyykin myös surullisia aineksia, niin tämä pelastusvenevaihe on kuitenkin kauttaaltaan lumoava. Se ei ole vain kaunis, vaan myös jännittävä, koskettava ja ihana. Ei uskoisi, että tällaisesta aiheesta saisi näinkin vaikuttavan ja mukaansatempaavan seikkailun aikaiseksi. Pin ja tiikerin yhteiseloon kun mahtuu jos jonkinmoisia tilanteita ja käänteitä, joista kaikki eivät ehkä ole sieltä realistisimmasta päästä, mutta tarinan vetovoimaisuus on sitä luokkaa, ettei sillä ole oikeastaan väliä ja viimeistään veden kylviessä maagisessa valossaan kalojen uiskennellessa veneen alta olin myyty. Tämä päätarina on jo itsessään huikea, mutta sitten vielä lopussa koetaan yksi käänteentekevä hetki, joka pistää pään pyörälle puhtaasti siksi, että se synnyttää aivan uusia ajatuksia kaikesta aiemmin nähdystä ja tämä on vain positiivinen seikka.

Tiikeri näyttää todella aidolta ja itse asiassa vain parissa kohtaa on käytetty oikeaa tiikeriä, mutta CGI on niin kehittynyttä, että sitä oikeasti kuvittelee katsovansa oikeaa tiikeriä. Elokuvan visuaalisuus on muutenkin upeaa katseltavaa ja 3D toimii elokuvassa selkeästi edukseen. Niinpä avomerelle riittää tukuittain jaksoja, jotka ovat pelkästään visuaaalisuutensakin puolesta jo kauniita ja epäilenpä, että ainakin yksi elokuvan saamista Oscareista saattaa tipahtaa juuri visuaalisuudesta.

Pisteitä: 5/5