tiistai 17. joulukuuta 2013

Project 1001, osat 251-255: Naisen parhaat vuodet, Olen vainottu kahlekarkuri, Paholaisen naamio, Rakas sydän ja Safe


251/1001: Naisen parhaat vuodet

Mabelilla (Gena Rowlands) on pahoja henkisiä ongelmia, eikä hänen miehensä Nick (Peter Falk) kykene täysin pysymään Mabelin mielenliikkeissä mukana. Edellinen näkemäni John Cassavetes -leffa Faces oli ihan ok, mutta tällä kertaa ei mene täysin tuubiin. Tarina on Cassavetesille (ehkä) tyypillisesti hieman omanlaisensa eli satunnaisilta tuntuvien tapahtumien edetessä kulkee siinä jossain taustalla, mutta tarjoaa sinänsä ihan hauskojakin hetkiä välillä, sillä Mabelin mielenterveysongelmat aiheuttavat niin perheen kuin lähipiirinkin keskuudessa (tragi)koomisia tilanteita, joista mieleenjäävimpänä lounaskohtaus, jossa Nick tuo työtovereitaan kotiinsa syömään. Rowlands tekee lisäksi hyvää työtä Mabelina. Ei elokuva missään vaiheessa pauloihinsa saa, mutta on tiettyyn pisteeseen asti ihan mukiinmenevä. Tuon kuvitteellisen pisteen jälkeen elokuva kuitenkin alkaa puuduttaa, sillä elokuva tällaisessa muodossa on auttamatta liian pitkä ja lopun koittamisesta, riippumatta tarinan päättymistavasta, on vain kiitollinen.

Pisteitä: 2/5

252/1001: Olen vainottu kahlekarkuri

James Allen (Paul Muni) tuomitaan epäonnekkaiden sattumien takia syyttömänä vankilaan, jossa vangit on kahlehdittuna toisiinsa ja hän haluaa päästä vapaaksi keinolla millä hyvänsä. Pakoelokuvien klassikkona ja jonkinlaisena isänä pidetty Olen vainottu kahlekarkuri on varsin toimiva pakotrilleri, jonka osin perustuminen todellisiin tapahtumiin vain lisää mielenkiintoa tarinaa kohtaan ja tekeekin tarinan sävystä hieman traagisemman oloisen. Nykyvalossa kovin julmalta tuntuva rangaistusmuoto eli kahlevankeus, jonka päättymisellä elokuvalla sanotaan olleen paljon tekemistä, todella tuntuu sisuskaluissa ja niinpä Allenin pakosuunnitelmille toivoo pelkkää hyvää. Ongelmaksi vain muodostuu se, että vankilassa olemisen ulkopuolella elokuva ei ole väkevimmillään ja itse asiassa niin sanottu "keskikohta", jossa Allenista leivotaan ryysyistä rikkauksiin -tyyppisen amerikkalaisen unelman edustajaa, on hieman liian pitkä pitääkseen tehonsa. Jokseenkin yllättävien käänteidenkin vuoksi elokuva on kokonaisuudessaan kiinnostava, kun taas loppuratkaisu on samaan aikaan epätyydyttävä ja ironisuutensa ansiosta toimiva. Paul Muni loistaa.

Pisteitä: 3/5

253/1001: Paholaisen naamio

1800-luvun Moldaviassa tohtori Kruvajan (Andrea Checchi) vapauttaa kalmistoa tutkiessaan vahingossa parisataa vuotta uinuneen noidan (Barbara Steele), joka aikoo kostaa kuolemansa veljensä jälkeläisille. Olen valaistunut! Olin syystä tai toisesta kuvitellut Mario Bavan Lucio Fulcin kaltaiseksi kultti-/roskakauhuleffojen ohjaajaksi, mutta ainakin tämän elokuvan perusteella Bava teki ihan "täyspäisiä" kauhuelokuvia. Ninpä monituisilla nimillä siunattu Paholaisen naamio ihan tosissaan jännittää, eikä vain viihdytä. Tarina on ehkä pienestä heppoisuudestaan ja katsojalle selittelemisestä huolimatta toimiva ilman suurempia suvantovaiheita ja pitääkin katsojan otteessaan hyvin. Tunnelma on sopivan pelottava, eikä aika ole tehosteitakaan kohdellut kaltoin, vaan ovat varsin näyttäviä (lepakkokohtaus!).

Pisteitä: 4/5

254/1001: Rakas sydän

Tämä teksti sisältää spoilereita (no, ainakin yhden), joten niiltä välttyä haluavien kannattaa skipata näiden kommenttien yli. Ranskan yläluokkaan kuuluvassa perheessä murrosikää elävä Laurentissa (Benoît Ferreux) tutustuu lihallisuuden iloihin, mutta hänellä on ongelmia myös sydämensä kanssa. Kokonaan Laurentin näkökulmasta kuvattu elokuva on elämäniloinen kasvutarina, joka pitää hymyn kasvoilla läpi elokuvan siitäkin huolimatta, että Laurent on ainakin nykyaikaisen suomalaisen mielestä liian nuori kokemaan suurinta osaa hänelle tapahtuvista asioista. Jotain taianomaista elokuvassa pitääkin olla, jos edes kuvottavalta ajatukselta tuntuva äidin ja pojan välinen kaikki soveliaisuuden rajat ylittävä yhteinen hetki ei tunnu muulta kuin vain lämpimältä ja hellältä, eikä hymy kaikkoa siinäkään vaiheessa. Mitä parasta, elokuvan perhe ei tunnu taustoistaan huolimatta yläluokkaiselta, vaan nimenomaan perheeltä.

Pisteitä: 4/5

255/1001: Safe

Miehensä Gregin (Xander Berkeley) käydessä töissä Carol (Julianne Moore) keskittyy kotinsa sisustamiseen, kunnes ympäröivä maailma saasteineen alkaa saada hänet voimaan pahoin. Parin vuoden takaisen 1001-leffojen massahankinnan syystä tai toisesta hankalin sopivaan hintaan löydettävissä ollut leffa, joka ei tarinansa puolesta aiheuta juurikaan tunteita puoleen tai toiseen, vaan elokuvan kahlaa läpi naama aikalailla peruslukemilla. Kamera kuvaa pitkän aikaa Carolia ja muita pääasiassa selvästi kauempaa kuin elokuvissa yleensä on totuttu, minkä syyt on tavallaan aistittavissa, mutta samalla kuitenkin etäännyttää katsojan henkilöistä, mikä ei ehkä ole ollut ajatuksena; sitä paitsi lähikuvien vähyys loistavasta Mooresta on vain väärin! No, onneksi loppua kohden lähikuvatkin yleistyvät. Sen sijaan täysin tarkoituksellisesti elokuva jättää vastaamatta niin hahmoille kuin katsojillekin syntyneisiin kysymyksiin, vaan jättää asiat katsojan itsensä tulkittavaksi. Hieman liian pitkää new age -hömppää.

Pisteitä 3/5

-------------------------

PS. Tässä satsissa oli yllättävän monta sellaista leffaa, joka ei tarjonnut definitiivistä loppua. Weird!

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Project 1001, osat 246-250: Jali ja suklaatehdas, Kahden naisen rakkaus, La Roue, Polkupyörävaras ja Maa

Harrasteet niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin (mm. leffateatterissa) ovat vähentäneet elokuvien katsomista kotona niin, että tämänkin satsin elokuvat on tullut katsottua hyvinkin pitkällä aikavälillä, sillä ensimmäiset näistä elokuvista tuli katottua jo syyskuun puolella ja itse asiassa Polkupyörävaras tuli nähtyä Orionissa tämän kuun vaihteessa. Ehkä näistä 1001-projektin leffoista alkaa tippua arvosteluja tästä lähin hieman nopeammin, vaikka nytkin Night Visions painaa päälle ja pahasti. Tein sen päätöksen, etten liiemmin muistiinpanoja tee leffat nähtyäni, vaan vasta tässä kirjoitusvaiheessa muistelen aatoksiani leffoistani, joten ainakin näiden ensimmäisten elokuvien osalta muistikuvat ovat hieman hämärtyneet tässä ajan kuluessa, mistä pahoittelut.


246/1001: Jali ja suklaatehdas

Rikas suklaatehtaan omistaja Willy Wonka (Gene Wilder) järjestää kilpailun, jonka voittajat pääsevät tutustumaan hyvin visusti salaisena pidettyyn suklaatehtaaseen. Vailla nostalgiapisteitä katsottu Jali ja suklaatehdas on ihan mukiinmenevä tapaus, mutta ei ainakaan näin aikuisena tee kunnolla vaikutusta, vaikka kieltämättä suklaatehtaan karkinsävyisissä väreissä hehkuvista sisuksista paljastuu jos jonkinlaisia mielikuvituksellisia asioita. Alun suklaapaperimetsästys on ehkä hieman ylipitkä, vaikka tarjoaakin pääpahiksen arvoituksen, mikä onkin ainoa asia, minkä lopputulosta elokuvan aikana tulee mietittyä. Muuten elokuva meneekin eteenpäin vailla sen enempiä mietteitä seuratessa karikatyyrisiä lapsia (päähenkilö Charliea (Peter Ostrum) lukuun ottamatta) ja tasoa "ihan kiva" olevia musiikkiesityksiä.

Pisteitä: 3/5

247/1001: Kahden naisen rakkaus

Suomenkielisestä nimestään huolimatta kyseessä ei ole lesbokuvaus, vaan alkuperäinen nimi The Bigamist kertoo enemmän eli kaksinnaimisen maailmassa mennään. Pääosin takaumina etenevä elokuva on itse asiassa kiinnostavimmillaan ennen takaumien alkua, kun Harryn (Edmond O'Brien) tekemiset mietityttää. Kokonaisuutena elokuva on ihan katsottava peruskolmiodraama, jossa asioiden kulkeutuminen toiseen, ehkä parempaan suuntaan vältetään saippuaoopperamaisesti juuri viime hetkellä. Loppuratkaisukin toimii... tavallaan. Joan Fontaine, Ida Lupino ja O'Brien tekevät kyllä hyvän roolisuorituksen.

Pisteitä: 3/5


248/1001: La Roue

Rautatietyöläinen Sisif (Séverin-Mars) pelastaa juuri orvoksi jääneen pienen tytön, Norman (Ivy Close), junaonnettomuuden jälkimainingeissa ja ottaa luokseen asumaan, mikä tietää ongelmia Norman kasvaessa niin Sisifille kuin Sisifin pojalle Elielle (Gabriel de Gravone). La Roue on lämminhenkisyydestä huolimatta jokseenkin surumielinen tapaus tästä erikoisesta perhetilanteesta, jossa ei juurikaan ilonhetkiä koeta edes siinä vaiheessa, kun valheiden verkot alkavat paljastua. Siitä huolimatta elokuva on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan, vaikka pitkä kesto (neljä ja puoli tuntia) vähän verottaakin katselunautintoa jälkimmäisellä puoliskolla. Elokuvan aloituskohtaus puksuttavine junineen on muuten todella hieno.

Pisteitä: 4/5

249/1001: Polkupyörävaras

Vittorio De Sica -neitsyys meni tosiaan kuunvaihteessa, kun tämä klassikko näytettiin Orionissa Helsingissä käydessäni. Työssään polkupyörää tarvitsevalta Antoniolta (Lamberto Maggionari) viedään pyörä alta ja loppuelokuva sitten haeskellaankin anastettua pyörää. Kuulostaa melko yksinkertaiselta juonikuviolta ja onkin sitä, mutta De Sica on onnistunut saamaan lähtöasetelmasta hyvin toimivan. Tähän auttaa eittämättä se, että Antonioon ja hänen perheenjäseniin syvennytään tarpeeksi perusteellisesti jo ennen pyörävarkautta ja niinpä heidän ahdinkoonsa etenkin varkauden jälkeen on helppo katsojan samaistua. Näin Antonion alati kasvava epätoivo välittyy katsojalle hyvin ja tietenkin toivoo hänelle kaikkea hyvää. Samalla elokuva onnistuu olemaan välillä jännittäväkin, vaikka siinä, kuten todettua, etsitäänkin "vain" polkupyörää. Maggionari loistaa Antoniona.

Pisteitä: 4/5

250/1001: Maa

Oleksandr Dovženkon kuulemma parhaisiin taidonnäytteisiin kuuluva Maa, jossa kollektivismin uudet tuulet saapuvat pikkukylään, taitaa olla näitä elokuvia, joiden arvon jokaisen leffadiggarin on joko tunnustettava tai sitten vaiettava ainiaaksi, mutta... ei, elokuva ei vain vakuuta. Sinänsä elokuva tarjoaa näin jälkitarkasteluna ihan mielenkiintoista ajankuvaa ei vain melko yksinkertaisen tarinansa puolesta, vaan myös elokuvan sävystä tiukan(?) neuvostosensuurin vallitessa. Kollektivismin tuloa ei käsitelläkään kovin kriittisin ottein, vaan propagandan omaisesti vain positiivisena juttuna.

Katselunautinnon kuitenkin pilaa, tai oikeammin muuttaa tavoitellusta aivan toisenlaiseksi ensisijaisesti näyttelijät, jotka ylinäytellyine ilmeineen ja reaktioineen tekee elokuvan vakavaksi ottamisesta kovinkin vaikeaa, olipa kyse sitten kollektivismin vankkumattoman kannattajan (Semyon Svashenko) virneilyistä tai vanhojen mummojen itkuista. Nopeat leikkaukset kasvoista toisiin vain korostavat ylinäyttelyä. Näyttelijät saavatkin hymyilemään, mutta ääneen nauramaan saa elokuvan finaali, jossa nopeat leikkaukset tapahtumista seuraavat ihan kivasti toisiaan muun muassa rinnastaen syntymän ja kuoleman, mutta kun mukaan on ympätty myös täysin absurdeja hetkiä, joista mainittakoon mukana pyörivä alaston nainen, niin naurua ei voi välttää. Samaan hengenvetoon on todettava, että tätä montaasia edeltänyt montaasi onnistui tehtävässään ainakin vähän paremmin.

Pisteitä: 2/5

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika

Alkuperäinen nimi: Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika
Kirjoittaja: Outi Heiskanen
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2009

Painos: 1. painos
Sivuja: 199


Rakastan elokuvateattereita. Tämä ei näy vain siinä määrässä elokuvia, joita paikallisessa Finnkinon teatterissa käyn elokuvia katsomassa, vaan myös siinä, että aina uudelle paikkakunnalle mennessäni yritän katsastaa paikallisen elokuvateatteritarjonnan ja tutuillekin kulmille mentäessä elokuvaohjelmistoa ainakin niiden teatterien osalta, jotka poikkeavat Finnkinon esteettisesti standardien mukaisista multiplexeista. Niin ja joskus mainitsemani ajatus Suomen kaikkien leffateattereiden katsastamisesta on ottanut askeleen hieman eteenpäin ja olenkin kaikessa hiljaisuudessa aloittanut tämänkin projektin (siitä ehkä joskus myöhemmin). Niinpä kun kirjakaupasta tuli bongattua - sopivasti leffan alkamista odotellessa - Outi Heiskasen Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika, en minä sitä voinut hyllyyn jättää.

Elohuvia käy läpi maamme elokuvateatterien tarinaa aina ensimmäisistä kiertävistä elokuvanäytöksistä lähtien vuoteen 1965 asti, jolloin Heiskasen mukaan kulta-aika päättyi Helsingin silloisen Kino-Palatsin purkamisen myötä (nykyisen Maximin kohdalla). Toki aikarajaukselle on muitakin syitä, kuten alati yleistyvien tv-vastaanottimien määrän kasvun näkyminen leffakäyntien vähenemisessä, mutta silti rajaus tuntuu pieneltä pettymykseltä tällaiselle multipleksien aikakaudella kasvaneelle, vaikka kotikaupunkini elokuvateatteri olikin/onkin aivan jotain muuta, ja niinpä jäinkin toivomaan tarkempaa käsittelyä 1990-luvun loppuun eli ihan multipleksien rynnistykseen asti, mutta kaikkea ei voi saada. Toki joidenkin elokuvateattereiden historiaa jatketaan myöhempienkin vuosikymmenten osalta ja multipleksejäkin vähän sivutaan, mutta turhan vähän.

Kirja on jaettu välillä hieman löyhästikin eri osiin (alkusysäys, elokuvateatterien tulo, sota-aika, arkkitehtuuri ym.), mutta asiapitoisuudesta huolimatta artikkelit ovat kauttaaltaan helppolukuisia; ainoastaan arkkitehtuurisanastoa vähemmän tuntevana jouduin hieman yhdessä kohdin pänttäämään (ehkä hieman väsyneessä mielentilassa) lukemani uudelleen, mutta noin kokonaisuudessaan kirjan ahmimisen kanssa ei ollut ongelmia, vaan päinvastoin välillä pakolliset tauot tuntuivat todellakin pakolta.

Kirja valottaa kiinnostavasti Suomen elokuvateattereiden historiaa, mitä nyt painottuu hieman ikävästi isompiin kaupunkeihin, joskin tämä saattaa johtua siitäkin, että pienemmistä kaupungeista ja kylistä on saattanut niiden teattereista tarkempien tietojen saaminen olla vaikeampaa ellei peräti mahdotonta. Siinä sivussa käydään vertailun vuoksi parissa kohtaa vilkaisemassa, mitä isossa maailmassa tapahtui käsiteltävän asian (esim. elokuvapalatsien) tiimoilta. Valittujen elokuvateatterien osalta saadaan tietää niiden (mahdolliset) loistokaudet, rappiot, suuret suunnitelmat, kuten suuren elokuvateatterikeskuksen rakentaminen nykyisen Maximin tienoille, kuin myös tragediatkin, kuten Tampereen Elokuvateatteri Imatran palo sekä yleisellä tasolla elokuvissa käymisen kehityksiä. Lopussa on vielä Outi Heiskasen vinkit käymisen arvoisiin elokuvateattereihin ja nämä vinkit ainakin minä pistän korvan taakse.

Varsinaisten artikkelien lisäksi mukana seilaa välillä pitkiksikin venyviä ns. "marginaalitekstejä" (ei ne marginaalissa ollut, mutta artikkeleita täydentäviä kyllä), aikalaiskommentteja elokuvateatterikokemuksista (silminnäkijän kuvaus erään mummun "ensimmäisestä" leffakäynnistä jäi parhaiten mieleen) sekä runsaasti valokuvia teattereista sekä niiden tonteista ja yhdessä nämä muodostavat hienon tietokokonaisuuden ja siinä missä jotkin tiedoista-* hieman triviaalimpia ovatkin, niin sitäkin kiinnostavampia; tiesittekö esimerkiksi, että "elokuvan" etymologia juontaa juurensa niinkin myöhäiselle ajalle kuin vuoteen 1927, sitä ennen puhuttiin vain "elävistä kuvista"? Kun en tiennyt tarkkailla fonttieroja, niin alussa artikkeliteksti sekoittui "marginaaliteksteihin" ja niinpä luulin ekoja sivuja lukiessa, että artikkeliteksti on jäänyt vahingossa kirjaa painaessa kesken, vaikka todellisuudessa jatkuukin parin seuraavan sivun jälkeen. Tämän jälkeen kyllä nopeasti pääsee kärryille ja osaa bongata tekstityypin muutokset.

Periaatteessa tämä opus kuuluisi jokaisen elokuvateatterien ystävän kirjahyllyyn, mutta en nyt ole täysin varma, voinko suositella tätä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kiinnostavuudestaan huolimatta Elohuvia ei nimittäin ole varsinaisesti hyvän mielen tietokirja, vaan päinvastoin se tämän tästä saa mielen apeaksi eli lähes kaikkien kirjassa mainittujen elokuvateatterien kohtalot tekevät surullliseksi, varsinkin kun tietää, ettei kyseisiin teattereihin pääse tutustumaan enää kuin kirjassakin hyvin edustettujen valokuvien kautta. Samaten kirja saa kaihon tipan linssiin ja toivomaan aikakoneen pikaista kehittämistä, jotta voisi tehdä aikahypyn eri vuosikymmenille ei vain elokuvateattereita katsoakseen, vaan nostalgiamielessä myös kokemaan muiden mukana monet elokuva(tekniika)n virstanpylväät niiden tullessa**. Jos nyt on kuitenkin valmis ottamaan (ja sitä voin suositella) tällaiset riskit, niin sitten Elohuvia: elokuvateattereiden kotimainen kulta-aika on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.

Pisteitä: 4/5

*Kirjan ilmestymisestä on kulunut vasta neljä vuotta, mutta silti ihan kaikki siinä kerrotut asiat eivät enää pidä paikkaansa. Kiinnostuin kirjan nykyajassa lastenelokuvateatterina Helsingissä toimineesta Dianasta, koska se oli vanhin tauotta toiminut elokuvateatteri ja suunnittelin jo käyväni siellä esim. sukulaislapsen kanssa. No, teatteri on kuitenkin sulkenut ovensa tässä viime vuosien aikaan, joten se taitaa jäädä nyt kokematta. Niinpä seuraava tutkimusmatka suuntautuneekin Tammisaareen, jossa oleva teatteri Bio Forum kantaa nyt Dianalta jäänyttä titteliä. Oh well!

**Tietenkin ihannetilanne olisi sellainen, että hyppäisin ajassa Aikahyppy-tyyliin jonkin toiseen kehoon, mutta ilman "omia aivojani", jotta kaikki ne elokuvakokemukset, liikkuvat kuvat, Juna saapuu asemalle, pitkät elokuvat, äänielokuvat jne., olisivat aidosti tuoreita. Sitä ei kuitenkaan taida olla ihan heti tapahtumassa. Hitto!

tiistai 3. syyskuuta 2013

Forssan Mykkäelokuvafestivaalit 2013


Herätessäni viime torstaina Forssa edusti minulle vielä paikkaa, jossa aina pysähdytään matkalla Helsinkiin, kulkuvälineestä riippuen joko Autokeitaalla/ABC:llä tai linja-autoasemalla. Kaikki kuitenkin muuttui vielä aamupäivän aikana, kun luin lehdestä tai netistä siellä järjestettävistä mykkäelokuvafestivaaleista. Olin kyllä kuullut näistä ainakin kerran aiemminkin, mutta kun silloin olin elänyt vielä säästöbudjetilla, festarit vähän niin kuin unohtuivat mielistäni täysin. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen, ja vaikka en hirveästi perusta suunnitelmien muuttamisista lyhyellä varoitusajalla, ja kun mulla tosiaan oli jo viikonlopulle muuta ohjelmaa ("sitä samaa kuin aina ennenkin"), joten ensin ajattelin, että "tonne vois yrittää muistaa mennä ensi vuonna", mutta kyseisen päivän aikana syntyi päätös siitä, että viikonloppusuunnitelmat uusiksi ja lauantaiksi festareille. Tämä tosin tiesi lauantaina ysiltä aamulla bussiin nousua ja paluuta Poriin aamuyön tunteina (kolmen jälkeen), mutta kerrankos sitä. ;)

Festivaalit itsessään olivat aika pienimuotoiset, mutta sitäkin tunnelmallisemmat ja yleisfiilis oli aika rento. Paikkana toimi Elävien kuvien teatterina toimiva "peruspuutalo", joka oli ihan kiva paikka, mitä nyt penkit vaativat hieman totuttelua, mutta toiseen elokuvaan mennessä niilläkin tottui olemaan. Ennen jokaista elokuvaa mykkäelokuvaspesialisti Kari Glödstaf (blogi täällä) kertoili hieman elokuvista ja niiden taustoista ja kun elokuvat tekijöineen eivät minulle kovin tuttuja olleet (jos ollenkaan), niin ihan kiinnostavia juttuja kuultiinkin. Ensimmäisen elokuvan (Die Arme Jenny) tullessa väkeä oli vielä aika vähäsen, mutta lopuissa elokuvissa väkeä olikin sitten selvästi enemmän niin, että paikka ainakin näytti ajoittain loppuunmyydyltä. Ulkopuolella oli sitten festarikrääsääkin tarjolla ja perinteisesti tapahtumapaita tuli ostettua.


Lauantaina festareilla esitettiin kuusi elokuvaa vuosilta 1912-1934 edustaen elokuvia Kiinasta, Saksasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Ohjaajanimistä mainittakoon ainakin Mauritz Stiller ja G.W. Pabst, joista molemmat kyllä olivat nimeltä tuttuja, mutta kummankaan elokuvia en ollut ennen nähnyt. Näyttelijöiden kirjoon kuuluivat Mary Pickford, Louise Brooks, Karin Molander, Asta Nielsen sekä Ruan Lingyu, joka oli saanut naamansa myös festaripaitaankin.

Tämän vuoden teemana olivat mykkäelokuvan naiset eli he näyttelivät elokuvissa pääosaa ja tämä on syy sille, miksi juuri heitä edellä listasin. Jos lauantain tarjonta edusti tyypillistä kuvaa naisista mykkäkaudella, niin eipä heillä kovin lujasti sen ajan elokuvissa mennyt. Tarjolla kun oli prostituutiota, yleistä ankeutta, miesten pettämiksi tulemista ja muuta kurjuutta. Lauantain parhaasta elokuvasta vastannut Stillerin Rakkaus ja sanomalehtitoimi tarjosi sentään selvästi kepeämpää menoa ruotsalaisen maalaiskomedian puitteissa. Mielenkiintoinen piirre näissä vakavammissa elokuvissa oli kuitenkin se, että oli aihe kuinka masentava tahansa, niin mukaan silti saattoi mahtua huumoriakin, kuten Pickfordin kaitsiessa lapsia vankeudessa Turvattomissa tai Pabstin Kadotetun päiväkirjassa nähty "tanssiopetuskohtaus".


Rakkaus ja sanomalehtitoimen lisäksi ainakin jonkinlaisen vaikutuksen teki niin Kadotetun päiväkirja, harhaanjohtavasti suomennettu Kalastajatyttö kuin myös Turvattomat, ja vaikka kaksi muuta esitettyä elokuvaa, Die Arme Jenny ja Jumalatar, eivät ihan yhtä paljon lämmittäneetkään, niin kokonaisuutena päivän anti jäi selvästi positiivisen puolelle ja eiköhän Forssaan tule suunnattua tulevinakin vuosina.

Forssa saakin edustaa tästä lähtien "sitä paikkaa, jossa on ne mykkäleffafestarit". :)

PS. Lauantain elokuvien IMDb-linkit:

Die Arme Jenny
Rakkaus ja sanomalehtitoimi
Kalastajatyttö
Kadotetun päiväkirja
Turvattomat
Jumalatar

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Movie Monday #88 - My hero


Nyt näitä vähän luvattuja keväällä vastaamatta jääneisiin Movie Monday -haasteisiin tulee vastattua. Ensimmäisenä vuorossa on sankarikysely ja vaikka oma vastaus kuinka kliseiseltä tai muuten vaan yllätyksettömältä kuulostaakin, niin kun tulee kyse elokuvasankarit, Indiana Jones tulee minulle aina ihan ensimmäisenä mieleen.

Indyhän on lähestulkoon sankari vastoin tahtoaan, vaikka ei sitä jobia nyt kovin vastenmielisenä tunnu pitävänkään. Indy on piinkova arkeologi, jolle melkein mikään este ei ole liian suuri, mutta silti hänellä on sydän paikallaan, mikä sitten tarkoittaa sukulaistensa pelastamista erinäisistä vaaroista ja tuleepa silloin tällöin jokunen neitokin pelastettua pulasta tarpeen tullen. Eikä myöskään siitä pääse mihinkään, etteikö Indy näyttäisi hyvältä, olipa hän seikkailuvaatteissaan (kuva yllä!) tai professorin puvussaan. Minut hän saisi pelastaa ihan milloin vain!

Jos palattaisiin kuitenkin tosielämään, sillä haasteessa myös kysyttiin, kuka elokuvasankari voisi sitten pelastaa varsin arkisen elämäni päivän? Suoraan sanoen en tiedä. En ole varma, onko elämässäni tai arjessani sellaisia ongelmia, joita joku leffasankari - määriteltiinpä sankari kuinka väljästi tahansa - voisi parantaa. Ei ainakaan tule mitään mieleen. Indy kyllä voisi temmata minut jos jonkinlaiseen seikkailuun, niin todellisuudessa en taida sellaista kaivata, joten sitäkään ei voi pitää varsinaisena päivän pelastajana. Jos nyt ajatellaan asioita, joita haluaisin parantuvan, niin niihin liittyen en ainakaan muista nähneeni elokuvia sankarisilmäkirurgeista, sankarikunto-ohjaajista, sankarivuokranantajista tai sankarivälimatkojenlyhentäjästä, joten en osaa tähän sanoa mitään.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Project 1001, osat 242-245: Valiojoukko, Beau Travail, Puhtauden lunnaat ja Yol

Ei, en ole ainakaan täyspäiväisesti palaamassa blogeilun pariin, mutta Project 1001 ehti muodostua itselleni sen verran rakkaaksi projektiksi, etten sitten kyennyt sitä täysin lopettamaankaan ja tämä kulunut aika meni sopivaa muotoa miettiessä. Samalla tavalla pitkiä arvosteluja ei ole enää tulossa ja itse asiassa tekijätiedotkin voi kaivaa IMDb:stä, johon sentään tarjoan linkit jatkossakin. Kunhan nyt päällimmäisiä mietteitä melko lyhyesti kirjoitettuna ja koska tekstit ovat lyhyempiä kuin ennen, näitä voi niputtaa hyvin yhteen. Tarkoitus olisi edetä pääosin viiden leffan satseissa, mutta jotta päästäisiin sopivasti viidellä jaolliseen lukuun, niin tämä ensimmäinen satsi on vain neljä elokuva ja sisältää kaikki tänä vuonna Sodankylässä nähdyt 1001-elokuvat. Nää on kirjoitettu jo aiemmin toisaalle, mitä nyt muokkasin joitakin tekstejä vähäsen paremmin tänne sopiviksi, mutta tulevaisuudessa tulen ehkä kirjoittamaan tekstit ensin tänne ja sitten vasta toisaalle.


242/1001: Valiojoukko

Kiinnostava kuvaus NASAn Mercury-ohjelmasta. Leffa tarjoaa vähän kaikkea, mutta tekee sen todella hyvin. Elokuva kun on samaan aikaan jännittävä, draamaisa kuin hauskakin, joten eihän tässä jää oikein mitään kaipaamaan. Pienenä yllätyksenä jossain vaiheessa tuleekin, ettei elokuvassa seurata tapahtumia vain yhden ihmisen kautta, vaan pääosaan nouseekin yhden ihmisen . Tämä kiinnosti itseäni varmaan siksikin enemmän, ettei tuon avaruusohjelman vaiheet itselleni ihan hallussa ole, joten tiedä sitten, miten hyvin iskee sitten uusintakatselulla.

Pisteitä: 4/5

243/1001: Beau Travail

Alku aika repaleinen, eikä tarinasta tahdo ottaa selvää, mutta tähän alkupuolellekin mahtuu joitakin yksittäisiä huippukohtauksia, kuten tietyt treenihetket. Kyllä se tarinakin sieltä esiin lopulta tulee, mutta ehkä sittenkin hieman liian myöhään. Lisäpojon voisi melkein antaa musiikkivalinnasta.

Pisteitä: 3/5

244/1001: Puhtauden lunnaat

Elokuvasta, josta on niin ääni- kuin mykkäversio, nähtiin Sodankylässsä jälkimmäinen livesäestyksellä ja hyvin toimi. Elokuvan nimi (Blackmail) on sikäli harhaanjohtava, että se kiristys ei ole koko elokuvan ydin, vaan yksi, lopulta aika pieneksi jäävä osa kokonaisuutta. Alussa elokuva on aika kepeähkö, melkeinpä komediallinen, mutta kun tapahtumat kunnolla lähtevät käyntiin, niin elokuva pitää otteessaan loppuun asti. Anny Ondra vetää hyvin pääosan.

Pisteitä: 4/5

245/1001: Yol

Vangit pääsevät lomille ja alussa tulee seurattua uteliaisuudella, mitä tuleman pitää, mutta tarina pääpiirteittäin selviää kohtuullisen nopeasti, vaikka yksityiskohdat piilossa mukavan tovin vielä onkin. Leffa esittelee tutulta tuntuvia turkkilaisia tapoja jopa siinä määrin, että tulee tunne kuin elokuva olisi suunnattukin Turkin ulkopuolelle, mutta samalla leffa tarjoaa jotain uuttakin tietoa paikallisesta menosta (sikäli mikäli elokuvassa on mitään todellisuuspohjaa elintapojen suhteen). Elokuvahan kritisoi kunnolla Turkin silloista menoa ollen erittäin poliittinen elokuva, mutta olenko sitten huono ihminen, kun leffa imaisee mukaansa sen verran hyvin, että sitä alkaa olla päähenkilöiden puolella, vaikka vähintäänkin kyseenalaisia kohtaloita ja tehtäviä heillä onkin edessään. Saattaa uusintakatselulla nousta vieläkin paremmaksi, sillä sellainen fiilis tästä jää.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Sodankylä 2013, osa 2/2: Leffoja leffojen perään


23 elokuvaa, yksi peruuntunut leffa, yksi aamukeskustelu, Leffaraati, pari ostettua kirjaa ja festarikrääsää, muutama ostettu leffa sekä ihan liian vähän unta,  mutta sitten taas sitäkin enemmän kahvia. Siinä lyhykäisyydessään tämänvuotisen Midnight Sun Film Festivalin saldo.

Joo, tulihan sitä taas leffoja katottua. Kuten ennenkin, aika monipuolisesti yritin leffoja katsella eli keskittymättä yhteenkään ohjaajaan tai muuhun tekijään ja sama toistuu jatkossakin ainakin niin kauan kuin festareiden teemana tai vieraana ei ole Meryl Streep. Näin ollen leffoja tuli katsottua niin Suomesta, Romaniasta, Yhdysvalloista, Briteistä, Turkista, Ranskasta ja vaikka mistä. Lajityyppejä tuli katsottua komediasta draamaan ja dokumentista kauhuun, joten aika paljon erilaista sitä tuli tosiaan katsottua.

Festarijulistekollaasi

Elokuvista parhaimmistoa edustivat Yol, Pilvien syleilyssä, Valiojoukko ja Berberian Sound Studio, kun taas heikommin minuun upposivat Nyrkit taskussa, Occident, Change of Life sekä Room 237, joista jälkimmäisen pilasi salaliittolöpinä. Muut olivat sitten siitä väliltä, eli kokonaisuudessaan olin leffatarjontaan ihan tyytyväinen.

Erikoiseksi tämän vuoden elokuvaohjelmiston teki omalta osaltani se, että tänä vuonna katsottujen dokumenttien määrä oli asiaa mitenkään suunnittelematta verrattain korkealla katsottuani niitä neljä, tai viisi, jos Taanila-näytösajan kaksi dokumenttia laskee omiksi dokumenteiksi (mitä en nyt varsinaisesti tuppaa tekemään). Tosin tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että yksi dokumentti, Beware of Mr. Baker tuli (ainoana) mentyä katsomaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja, vaan se toimi random-valintana ennen lauantain omalta osin päättävää seuraavaa näytöstä eli Room 237-dokkaria. Lisäksi erikoista on sekin, että siinä missä olen aiempina vuosina löytänyt (melkein vaikka väkisin) vain yhden tai kaksi näytöstä katsottavaksi Pikku Teltassa, tänä vuonna niitäkin oli viisi.

Olutrunojen mestari Tiinaliisa Multamäki

Edellisessä postauksessa kerroin Jan Troellin Tässä on elämäsi -elokuvan peruuntumisen olleen ehdottomasti se festivaalien suurin pettymys noin niin kuin järjestäjien puolesta, sillä vaikka teknisiä ongelmia tuntui olevan tänä vuonna yllättävän paljon (tai sitten aiemmin osannut välttää "ongelmanäytökset"), niin muita elokuvia ei sentään jouduttu perumaan.

Henkilökohtaisella tasolla harmitusta aiheutti se, että vaikka festareilla esitettiin muutamakin espanjankielinen elokuva, joista Almodóvarin Matkarakastajat pariinkin otteeseen, niin yhtäkään en aikataulujen mättäessä ehtinyt näkemään. Matkarakastajat esitettiin juuri siihen aikaan, kun olin raijaamassa kamojani majapaikkaan Luostolle (vaihtoehtona oli matkalaukun kantaminen iltaan asti näytöksestä toiseen; ei kiva) ja toisen kerran vasta sunnuntai-iltana, kun olin jo poistunut Sodankylästä. Blancanievesin olisin kyllä sanan varsinaisessa merkityksessä ehtinyt nähdä, mutta se alkoi yhdeltä yöllä ja minun vain piti päästä siinä vaiheessa nukkumaan. Kolmas elokuva tulikin sitten samaan aikaan Hitchcockin Puhtauden lunnaiden mykkäesityksen aikana,  joten sekin jäi väliin. No, ehkä ensi vuonna vähän enemmän. Pieni harmitus oli sekin, ettei viime vuoden lailla myynnissä ollut Peter von Baghin Lajien syntyä, jota olin ajatellut tämän vuoden leffakirjaostokseksi, mutta tilalle "sain" kuitenkin Suomalaisen elokuvan uuden kultainen kirjan.

Frisbeen heittoa kolmelta yöllä

Paljon elokuvia tarkoittikin sitten vähän unta, varsinkin kun majapaikkaan oli se tutut 35 minuuttia matkaa festaribussilla. Tällä kertaa valitsin mökin sen etäisyyden mukaan ja niinpä festaribussille käveli muutamassa minuutissa, kun kaksi vuotta sitten meni n. 20 minuuttia. Ei ihan yhtä viihtyisä kuin se aiempi mökki, mutta ajoi asiansa eli kunhan syötyä ja nukuttua sai, niin hyvä. Ekana yönä nukuin ruhtinaalliset neljä tuntia ja muina öinä maksimissaan kolme, mutta minkäs teet, kun Sodankylässä vietetyn ajan määritti pitkälti se ensimmäinen kiinnostava näytös tai tapahtuma (lue = aamukeskustelu) ja viimeinen näytös ja kun yöaikaan sijoitettiin niin Lucio Fulcin House by the Cemetery (eka Fulcini, joten pakko oli nähdä) kuin myös Room 237, niin eihän sieltä sitten kovin aikaisin lähdetty.

Koko nukkumisasian kruunasi yöjunalla tehty matka, sillä täällä Porissa nukuin tiistain välisenä yönä tarkoituksella vain viitisen tuntia, sillä en ole koskaan ollut hyvä nukkumaan julkisissa kulkuvälineissä, ja tällä halusin varmistaa, että saan unta sitten yöjunassa, mutta katin paskat! Kuusi tuntia, eli käytännössä siitä asti, kun konnari lipun tarkisti, yritin junassa unta onnistumatta siinä hetkeksikään, joten ti-ke -yö tuli valvottua kokonaan, mikä tiesi hyvää starttia festareille. Kahvia toden totta kului, mutta ellen ihan väärin muista, jollain ihmeen konstilla sain perjantain vedettyä yhdellä kahvituokiolla (mun on täytynyt juoda kaks kupillista samalla), enkä näin jälkikäteen tajua enää, että miten. No, jälleen kerran mustelmiin johtanut nipistelytekniikka oli näytöksissä apuna kanssa.

Kinobox Obscura

Noin kokonaisuudessaan olin järjestelyihin tyytyväinen. Tänä vuonna lipunmyynnin alkaessa vain Lapinsuun lippuja sai Lapinsuusta (plus mykkänäytökset), joten ihan samanlaista ruuhkaa ei syntynyt oven taakse kuin aiempina vuosina, vaikka satakunta nytkin taisi olla (ja olin eka, joten mua ei haitannut). Lisäksi koulun pihalla olevaa anniskelualuetta oli siirretty lähemmäksi koulurakennusta ja näin Ison Teltan jono ei kiemurrellut ihan samalla tavalla kuin ennen ennen kuin vasta peräpäässä. Tämän vuoden erikoisuuksia olivat lastenelokuville omistettu teltta - siellä sai levätäkin näytösten välillä, mutta en tiedä, koskiko se vain lapsia - sekä camera obscura -tekniikkaa hyödyntävä reaaliaikaista liikkuvaa 3D-kuvaa tarjoava Kinobox Obscura (kuva yllä), joka oli rakennettu vanhoista filmikelakoteloista ja verhokin filminauhoista; näistä tosin tuo lastenelokuvien teltta saattaa jäädä pysyväksi.

Se kyllä täytyy sanoa, että jos kauhuelokuvia jatkossa meinataan näyttää, niin mieluiten sitten koululla tai Lapinsuussa, sillä Pikku Teltta on vähän liian valoisa jopa yöaikaan, eikä "vain lievä hämärä" oikein sopinut Fulcin leffalle ja tuskin hirveän hyvin Suspiriallekaan, joka esitettiin yötä aiemmin samassa paikassa. Toki nämäkin paikat valitaan oletetun kysynnän mukaan, mutta kauhuelokuviin nyt vaan kuuluu se täyspimeys.

Noin yleisesti ottaen festareiden henki oli yhtä mukava ja rento kuin aiempinakin vuosina, joten eipä reissusta juuri valittamista jäänyt. Ensi kertaa tuli myös normaalin festarikrääsän lisäksi ostettua jokunen leffa, festareillakin nähty Valiojoukko (1001-leffat talteen), minulle ennen tuntematon Hitchcock-filmi Suspicion sekä liian pitkällä hankintalistallani majaillut ja niin ikään vielä näkemätön Spielbergin 1941 - Anteeksi, missä on Hollywood?. Näiden ja Suomalaisen elokuvan uuden kultaisen kirjan lisäksi tuli ostettua myös 101 scifi-elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään, jota haeskelin joskus paikallisistakin kirjakaupoista. Ensi vuonna uudestaan!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Sodankylä 2013, osa 1/2: Vieraita ja heidän elokuviaan


Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival on tältä vuodelta ohi, minkä jälkeen on tullut pyöräiltyä, käyty vähän elokuvissa ja juhannushan meni pitkälti lepäillessä eli edellisen viikon riennoista toipumiseen, joten nyt viimein on aikaa ja jaksamista raporttien vääntämiseen. Koska asiaa on verrattain paljon, ajattelin jakaa tämänkin raportin kahteen osaan, jossa toisessa osassa yleisesti kirjoittelisin jotain tämän vuoden festareista ja tässä ekassa osassa keskittyisin vieraisiin. Saattaa olla, että jutut risteävät jonkin verran ja osin samoja juttuja tulee ainakin vähän toisteltua, mutta mitäs pienistä. Se toinen osa sitten tässä lähipäivinä.

Marco Bellocchio


Yli neljänbkymmenen elokuvan (joukossa dokkareita ja lyhäreitä) takaa löytyvä Marco Bellocchion elokuva Nyrkit pystyssä sai avata virallisesti tämänvuotiset elokuvajuhlat. Bellocchio oli allekirjoittaneelle täysin tuntematon nimi ja jos se on mahdollista, voi olla, että nimi jää jossain vaiheessa taas unohduksiin. Bellocchinolta näytettiin Sodankylässä peräti seitsemän elokuvaa, mutta Nyrkit pystyssä jäi omalta osaltani ainokaiseksi. Toinen oli harkinnassa (vielä tämän leffan näkemisenkin jälkeen), mutta ei vain tullut mentyä. (Kuvassa vasemmalla muuten pikkuyllärivieraana ollut Nyrkit pystyssä -elokuvan yksi näyttelijöistä, Marino Masé.)

Tuo unohduskommentti viittasi kuitenkin siihen, että Nyrkit pystyssä jäi melko vaisuksi. Siinä oli mielestäni ihan kivoja omalla tavalla ainakin vähän sekaisin olevia hahmoja samassa perheessä, minkä lisäksi alussa ja lopussa oli ihan hyviä hetkiä, mutta keskivaiheilla oli paljon tyhjäkäyntiä. Elokuva oli raskas, mikä ei sinänsä ehkä ollut paras vaihtoehto yli puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen, mikä saattoikin vaikuttaaa fiiliksiin, mutta eräs tuttu mainitsi, ettei se virkeämpänäkään oikein maistunut. Mene ja tiedä, ehkä annan tälle uuden mahdollisuuden, jos tulee joskus tilaisuus.

Philip Kaufman


Philip Kaufman on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja, jonka töitä on muun muassa Olemisen sietämätön keveys, Quills - syntiset säkeet ja Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers remake) sekä Kadonneen aarteen metsästäjät, jossa hän oli mukana tekemässä tarinaa. Kaufman oli minulle tämän vuoden ulkomaisista festivaalivieraista se ennakkoon tutuin, mutta hänenkin tapauksessaan nimi oli tuttu, jotkut hänen elokuvistaan on tuttuja, mutta silti en ollut tainnut nähdä yhtäkään hänen ohjaustyötään; pieni mahdollisuus siihen, että olen nähnyt Ihmispaholaiset joskus nuorempana.

Sodankylässä olin alkuperäiseen aikataululuonnokseen merkinnyt peräti kolme Kaufmanin elokuvaa, mutta koska halusin katsoa leffoja taaskin aika monipuolisesti, vaihdoin lopulta Quillsin Christian Mungiun Occidentiin, mikä oli pieni virhe (katso alta). Katsottavaksi jäikin minulle yksi festivaalin parhaimmista elokuvista Valiojoukko sekä hyvin alkanut, mutta lopussa hieman tehoaan menettänyt Vaeltajat. Näiden lisäksi tuli käytyä kuuntelemassa Kaufmania aamukeskustelussa.

Peter Strickland


Peter Strickland ei ole ehtinyt tehdä vielä kuin kaksi pitkää elokuvaa, mutta molemmat elokuvat ovat keränneet kiitosta ja pienen tukun palkintojakin. Itse olisin käynyt katsomassa Berberian Sound Studion ilman ohjaajavierailuakin, sillä kyllä elokuvassa jotain erikoista täytyy olla, jos se esitetään Suomessa kahdella täysin erilaisella elokuvafestivaalilla eli Sodankylässä ja Night Visionsissa..

Äänien parissa työskennelleen Stricklandin Berberian Sound Studio nimensä mukaisesti liikkuu myöskin äänien maailmassa. Siinä työstetään kauhuelokuvan ääniraitaa ja tehdään se vieläpä verrattain onnistuneesti, sillä vaikka itse kauhuelokuvasta ei nähdäkään kuin pari pientä pätkää, sen äänitysprosessi yhdessä siihen kirjoitettujen dialogien kanssa luo hyvinkin painostavaa ja jopa hieman pelottavaa tunnelmaa. Yksi festivaalien suurista positiivisista yllätyksistä.

Jan Troell


Jan Troell on ruotsalaisen elokuvan kärkinimiä, mitä tulee ohjaajiin ja hän on ohjannut paljon elokuvia realistisella otteella. Sodankylässä häneltä nähtiin (tai piti nähdä) peräti viisi elokuvaa kattaen hänen uraansa aina vanhemmasta materiaalista uudempaan.

Itselleni ohjaaja on jäänyt perin tuntemattomaksi, mutta takaan, että tästä lähtien tunnistan hänen nimensä vaikka unissanikin, sillä sen verran hieno oli Ruotsin ensimmäisestä naislentäjästä kertova Pilvien syleilyssä. Mullahan oli ohjelmistossa kaksi Troellin elokuvaa, mutta valitettavasti se toinen, Tässä on elämäsi, jouduttiin perumaan ääniongelmien vuoksi, mikä oli eittämättä tämänvuotisten festivaalien suurin pettymys, mutta eipä näille koskaan mitään voi. Jo sen mykkänä seuratun viiden minuutin ajan elokuvassa tuntui olevan jotain vetoavaa; elokuvaa Troellin mukaan pidetään monin paikoin peräti hänen parhaimpana. Troellin uraa ja elokuvia täytyy yrittää seurata enemmänkin.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Troellin mielessä muuten pyörii jo ajatus elokuvan tekeminen Helene Schjerfbeckistä, mutta se on vasta aluillaan, eikä ilmeisesti edes hänen seuraava projektinsa. Ehkä sitten joskus.

Ahmet Boyacıoğlu


Turkkilainen Ahmet Boyacioğlu on ohjannut yhden elokuvan, Black and Whiten sekä ollut leikkaajana Mold-elokuvassa, jotka molemmat nähtiin Sodankylässä ja hän esitteli ne molemmat. Tämän lisäksi Boyacioğlu esitteli turkkilaisen elokuvan merkkiteoksia olevan Yol-elokuvan, vaikka hänellä ei itsessään ollut mitään tekemistä elokuvan tekemisen kanssa, mutta kun paikalla oli, niin halusi hän esitellä senkin. Ilmeisesti hän esitteli myös Dry Summer -elokuvan, mutta tästä en ole täysin varma, kun en kyseistä elokuvaa mennyt katsomaan.

Black and White, Mold ja Yol tuli kuitenkin nähtyä. Ensin mainittu tarjosi ihan kelpoa yhden illan viihdettä vähän Sidewaysin hengessä eli leffassa oli hyviä ystävyksiä kantapaikassaan ja vähän muuallakin viinien ja muiden alkoholidrinkkien parissa. Mold taas oli selvästi raskaampi kokemus poikaansa 18 vuotta etsineestä isästä, mutta kyllä senkin jaksoi katsoa. Yol taas oli kolmikosta se paras näistä ja itse asiassa saattoi olla jopa koko festivaalin paras elokuva, sillä vaikken ihan täysiä pisteitä sille antanutkaan, niin mahdollisuudet siihen on uusintakatselulla; leffa odottaakin jo uusintakatseluaan dvd:llä.

Cristian Mungiu


Romanialaisen Cristian Mungiun uran huippuhetki osuu eittämättä elokuvan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää kohdalle, sillä kyseinen elokuva voitti 2007 Cannesin Kultaisen palmun. Muutenkin mies on ollut tasavahva, päätellen ainakin sen, että myös hänen kaksi muuta elokuvaa, Occident ja Yli vuorten on esitetty Cannesissa ja jälkimmäinen voitti Cannesissa niin ikään parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kaikki kolme elokuvaa esitettiin myös Sodankylässä, minkä lisäksi festareilla nähtiin myös Tarinoita kulta-ajalta.

Itselleni Mungiun nimi ei sanonut mitään, vaikka tiesinkin elokuvat 4 kuukautta, 3 viiikkoa ja 2 päivää sekä Yli vuorten, jonka melkein kävin Helsingissä katsomassa Night Visionsin jälkimainingeissa (silloin Diktaattori kuitenkin vei voiton), kun Poriin tulo senkin kohdalla on kaikkea muuta kuin varmaa. Viime vuoden tapaan halusin antaa aikatauluni elää, enkä muutamia näytöksiä lukuun ottamatta ostanut näytöslippuja ennen kuin vasta esityspäivän alkajaisiksi ihan vain pitääkseni pientä spontaaniuden mahdollisuutta ilmassa. Yli vuorten oli siis nytkin suunnitelmissani, mutta siltä varalta, etten saisikaan enää lippuja esityspäivänä lauantaina, vaihdoin edellisiltana Kaufmanin Quillsin juuri Occidentiin, että varmasti näen edes yhden Mungiun elokuvan. No, Occident ei minua liiemmin säväyttänyt, mutta siinä mielessä sen katsominen kannatti, että (ikäväkseni) Yli vuorten oli festareiden ainoa elokuva, johon en sitten enää saanutkaan lippua. Olisin voinut sunnuntaina yrittää tuohon 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää -leffaankin, mutta halusin ottaa sunnuntaina verrattain lunkisti ja keskityinkin silloin lyhäreihin.

Mika Taanila


Mika Taanila tunnetaan dokumentaristina, musiikkivideoiden tekijänä sekä kokeellisista elokuvista ja Sodankylässä mieheltä nähtiinkin hänen elokuviaan kahdessa ryppäässä. Toisessa esiteltiin muun muassa hänen tulevaisuusteemaisia musiikkivideoitaan ja muita aiheeseen liittyviä lyhäreitä ja toisessa keskityttiin ydinfyysikko Erkki Kurenniemeen, jossa ensin nähtiin pari Risto Jarvan ohjaamaa lyhytelokuvaa (toinen Postisäästöpankin tilaama, toinen mainosparodia), joissa vaikutti Kurenniemen kojeillaan luoma äänimaailma, ja näiden jälkeen sitten Taanilan itsensä ohjaama dokkari itse Kurenniemestä. Tähän jälkimmäiseen ryppääseen minäkin sitten menin.

Postisäästöpankille tilaustyönä tehty Tietokoneet palvelevat oli puhtaasti retrosyistä paras, sillä vaikka en ole edelleenkään tietokoneiden asiantuntija, niin silti lyhärin esittelemien aika alkeellisten tietokoneiden hehkutus tuntui kovin hauskalta näin vuosikymmenten jälkeen katsottuna. Lisäksi koneiden toimintaa oikeilla ihmisillä havainnollistava pätkä oli myös aika hieno. Mainosparodia Pakasteet II oli sekin ihan hauska, mutta ei niin hauska koko ajan kuin oli haluttu. Ihan hyvä oivallus pistää siihen mukaan niitä "asiantuntijan" oikeita mainoslauseita sekaan. Kurenniemi-dokumentti Tulevaisuus ei ole entisensä oli ihan katsottava kokonaisuus, vaikka lopussa pientä puutumista olikin havaittavissa.

Susanna Helke

Muun muassa Joutilaat-elokuvasta muistetta dokumentaristi Susanna Helke tutustui San Franciscossa ollessaan kodittomiin homomiehin ja teki kahdesta sellaisesta dokumentin American Vagabond, joka ilmeisesti sai ensi-iltansa (saa korjata, jos olen väärässä) juurikin Sodankylässä*. Paikkansa Helke lunasti täällä jälkipäässä puhtaasti siitä syystä, että en saanut hänestä säällistä kuvaa.

American Vagabondin päähenkilöt James ja Tyler eivät ole millään tavalla poikkeuksia, sillä muistaakseni ainakin jossain päin Yhdysvaltoja neljännes kotoa lähteneistä (lue = ulosheitetyistä) nuorista oli seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, jotka ovat sitten lähteneet etsimään parempaa tulevaisuutta ja usein juurikin Jenkkilän homo-Mekasta San Franciscosta, mutta asuntoja ei riitä läheskään kaikille, eikä kaikilla ole edes rahaa, vaan he yöpyvät muun muassa puistoissa. Lisäksi jotkut myyvät itseään saadakseen sitä rahaa ja sitä myötä ehkä asunnonkin joskus. Näin valtava aihe, joten toivottavaa olisi ollut, että aihetta käsiteltäisiin laajemminkin, mutta elokuva keskittyykin Jamesiin, Tyleriin ja heidän lähipiiriinsä. Tällaisenaankin elokuva on ihan kiinnostava, mutta tosiaan olisin toivonut syventymistä itse ilmiön taustoihin.

Krista Kosonen ja Tommi Korpela


Koska Kaikella rakkaudella elokuvan ohjaaja Matti Ijäs oli estynyt tulemasta paikalle (kuvauksia Lontoossa?), nähtiin elokuvaa esittelemässä (minun yllätyksekseni) sen kaksi tähteä Krista Kosonen ja Tommi Korpela. Nämä kaksi olivat melkeinpä perjantain kohokohta, sillä molemmat kuuluvat kotimaisten näyttelijöiden kohdalla suosikkinäyttelijöihin, erityisesti Korpela, jonka kosketus muuttaa tuotannot (varsinkin komediat) kultaisiksi. Niin ja siitäkään ei pääse mihinkään, että Kosonen on myös hirmu nätti! Kaksikolla ei ollut nyt varsinaisesti mitään ihmeellistä sanottavaa, mutta jo se, että he ilmestyivät siihen eteeni juttelemaan edes niitä näitä, oli kyllä ihan huippua!

Kaikella rakkaudella puolestaan oli oikein mukava, vaikka ei huipputapaus. Samalla kun toivoin vieläkin enemmän komediallista otetta (elokuvahan oli melkein ensiksi draama ja sitten vasta komedia), niin samalla Korpela tekee elokuvan vakavastiotettavana pahiksena sellaisen roolisuorituksen, ettei voi kuin ihailla. Elokuva tarjosi komeita maisemia Lapista niin, että nyt tekisi itsekin tehdä sinne päin kunnon (kuvaus)reissu muuallekin kuin Sodankylään, minkä lisäksi tarina jätti lievästä angstisuudestaan huolimatta hyvän mielen. Kosonen tekee hänkin ihan hyvää työtä, mutta pääosan esittäjä penkkitaiteilija Toivo Vaaralaa esittävä Sampo Sarkola on melko karismaton. Taisi muuten olla ensimmäinen Ijäs-elokuvani.

Anssi Mänttäri


Jätin Anssi Mänttärin tänne viimeiseksi ihan vain siksi, ettei häntä varsinaisena vieraana voi pitää, kun kerran näiden festareiden isä ja siten järjestämisessä on mukana, vaikka näiden festareiden Mänttäri-elokuva Romanssi tulikin katsottua jo avajaisiltana. Jos en olekaan Helken dokkarista täysin varma siitä, että oliko kyseessä ensi-ilta vai ei*, niin tämän elokuvan kohdalla niin voin kuitenkin sanoa, sillä elokuva valmistui lopulliseen muotoonsa Mänttärin mukaan vasta esityspäivän aamuna. Itse asiassa esityskopiota jouduttiin vaihtamaan, koska katseluun tuli tarkastamaton versio, jossa kuvat sitten menivätkin päällekkäin ja sillä välin kun odoteltiin sitä tarkistettua kopiota, kuultiin Mänttärin suusta (huuto)lause, joka ainakin meikäläiselle jäi mieleen: "Että mä vihaan digitekniikkaa!"

No, esityskopio saatiin lopulta vaihdettua ja leffa pyörimään. Vaikka olenkin nähnyt aiemmin vain yhden Mänttärin, kahden vuoden takaisen Tarkastajan, niin tietyllä tavalla tuttuus iski silmään tätäkin katsoessa. Ei sillä, että tarinallisesti elokuvilla olisi ollut mitään samaa, mutta tunnelma oli jotenkin samanhenkistä. Kuten Mänttärikin mainitsi, niin ei Romanssista oikein ota selvää, onko tämä komediaa vai draamaa, tää on vain mänttäri. Näin ollen suhtautumista elokuvaan oli vaikea määritellä. Toisaalta pidin ja toisaalta taas... en mä tiedä.

Edit. *Olin väärässä, leffa esitetty helmikuussa DocPointissa.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Good afternoon, good evening and good night!


Niinhän siinä sitten kävi, että reilun neljän ja puolen vuoden bloggailun jälkeen on aika heittää hyvästit leffablogin pitämiselle... ainakin nykymuotoisena. Nuo neljä ja puoli vuotta sisältävät muun muassa 1212 blogitekstiä, 992 elokuva-arvostelua, 86 tv-sarja -arvostelua, blogipalvelun vaihdon, minkä seurauksena yli puoli vuotta kestäneen manuaalisen siirto-operaation linkkeineen kaikkineen, satoja kommentteja ja paljon käytettyä aikaa, mutta nyt on tosiaan aika jättää tämä blogi suuremmaksi osaksi. Miksi näin?

Tuossa reilu kuukausi sitten kuulin mä sen uutisen, että saan vakipaikan vanhasta duunistani. Mulla oli jo tuolloin iso tukku ajansyöjiä alkaen peleistä ja tv-sarjoista ja samoihin aikoihin tuon uutisen saadessani aloitin myös tämän vuoden pyöräilykauden, joten käytössä oleva aika oli käydä todella vähiin ja jostain oli pakko karsia ja "valinta" osui tähän blogiin, sillä se tuntui kaikista harrastuksilta ainoalta, josta saatoin luopua ja vieläpä melko hyvillä mielin. En kuitenkaan tykkää tehdä hätiköityjä päätöksiä ja työtkin alkoivat vasta pari viikkoa sitten, joten päätin harkita asiaa reilun kuukauden kesäkuun alkuun asti, jolloin yleensä olen aloittanut kesätaukoni, vaikka aika varma olin tästä päätöksestä jo ekasta päivästä lähtien.

Silloin kun aloittelin blogia, olin kyllä töissä (samassa paikassa), mutta silloin blogi ei vienyt liiemmin aikaa, sillä arvostelut olivat nopeasti kyhättyjä ja jotkut niistä sain valmiiksi puolessa tunnissa. Sittemmin niihin käytetty aika kasvoi jatkuvasti, vaikka pitkään sainkin käytetyn ajan pysymään noin kolmessa vartissa, mutta joskus vuosi sitten oikeasti tajusin, kuinka paljon niihin oikein kuluukaan nykyään aikaa. Ilman minkäänlaisia häiriötekijöitäkin aikaa kului yhden arvostelun parissa tunninkin verran ja kun siihen lisää ne häiriötekijät, joita useimpia ei välttämättä olisi ollut ilman taukoja kirjoittamisesta, lähestytään helposti jo puoltatoista tuntia tai toisinaan vähän enemmänkin... ja se vaan on tuntunut välillä liialta. Olen kuitenkin tykännyt näiden arvostelujen rustaamisesta, joten en ole tahtonut lopettaa varsinkaan, kun olen ollut milloin työttömänä, milloin "vain" pätkätöissä, joten bloggaaminen tuntui ihan kivalta siinä rinnalla, eikä käytetty aika liian suurelta. Nyt vakituisen säännöllisen ajantappajan saadessani vaan tuntuu oikealta hetkeltä jättää blogimaailma.

Fiilikset on tällä hetkellä hieman ristiriitaiset, mutta haikeat. Toisaalta tiedän tämän päätöksen olevan tässä elämäntilanteessa oikea, mutta onhan se aina vähän vaikeaa luopua lempilapsestaan, mikä onkin ollut yksi syy siihen, miksi en ole tehnyt niin aikaisemmin varsinkaan, kun blogi on ollut niin pitkäikäinen. Kun välillä olenkin ollut harkitsemassa lopettamista (viimeisen vuoden aikana siis), ovat välillä yksittäisetkin kommentit saaneet minut jatkamaan siinä, missä jokaisen kommentin (myös ne kriittiset) olen ottanut ilolla vastaan. Sitten taas olen huomannut, että tää blogi on rajoittanut pelkästään leffojenkin katselua välillä, kun jos en ole saanut jotain arvostelua valmiiksi iltaan mennessä, en ole sitten jaksanut monesti aloittaa enää leffaa sille illalle. Teatterikäyntisuunnitelmille arvostelujen venyminen on ollut varsinkin myrkkyä. Näiden seikkojen takia motivaatiota kirjoittamiselle on täytynyt välillä haeskella ja toisinaan ja kieltämättä enenevissä määrin onkin ollut sellaisia "No raapaistaanpas tämä nyt pois alta" -päiviä. Not good!

Vakinaistamisen myötä olen synnyttänyt monia identiteettikriisin poikasia ja yksi näistä liittyy olennaisesti tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen lopettamiseen. Ensinnäkin minua mietityttää, kuinka kauan menee, ennen kuin pääsen elokuvien katsomisessa siihen vaiheeseen, että en mieti edes ajoittain, mitä sanoisin elokuvasta netissä, siis ollen blogissani, ennen kuin tajuaisin, ettei mun tarvitse enää juuri miettiä moisia. Näitä pohdintoja on syntynyt silloinkin, kun olen ajoittain katsellut jotain jo arvosteltuja.

Toisekseen bloggaamisen aikana on omakin leffojen katselu kokenut jos jonkinlaisia muutoksia ja vaikken sitä olekaan myöntänyt edes itselleni, niin kyllähän se mielessä on käynyt, onko blogilla ollut alitajuntaisesti vaikutusta eri osa-alueiden kanssa eli onko blogi vaikuttanut muun muassa 1001 elokuvaa -kirjan läpikäymiseen, leffafestareilla hyppimiseen, Finnkinon kuukauden elokuvista kiinnostumiseen ja tämän tällaisiin. Väittäisin, että ei ja tämän hypoteesini perusteella jatkossa käyn läpi 1001-elokuvia ihan yhtä suurella innolla kuin tähänkin asti ja niin Sodankylän reissut ja Night Visionsit seuraavat toisiaan vuodesta toiseen ilman motivaation katoamista. Tai näin ainakin luulen, mutta mistäpä sitä koskaan tietää! Toki taloudellisen tilanteen parantuminen on mahdollistanut nämä eri leffafestarit ja - kieltämättä - myös elokuvien ja siten myös 1001-elokuvien ostamisen, joten tämä seikka selittänee nämä asiat paremmin kuin blogikirjoittelu, mutta entä jos sittenkin... Se onkin sitten eri juttu, että pysyminen kärryillä katsottujen 1001-elokuvien lukumäärästä vaikeutuu, kun ei jaksaisi mitään Notepadiin jokaisen katsotun leffan jälkeen korjattua lukemaakaan, mutta ei kai sitä nyt niin tarkkaan tarvitse tietääkään; kunhan nyt edes suurin piirtein.

Silloin kun blogin lopettaminen on käynyt mielessä, olen myös pohtinut sitä, jos saisi pitkitettyä bloggaamista muuttamalla jollakin tavalla blogin linjaa, mutta en oikein päässyt mihinkään järkevään ratkaisuun. Oon sitä tyyppiä, etten voi nostaa tiettyjä elokuvia (kuten esim. "vain hyviä") muiden yli, enkä siten kykenisikään valikoimaan millään kriteereillä niitä elokuvia, jotka ansaitsisivat tulla arvostelluksi jättäen muita pois, joten arvostelemisen jatkaminen ei tuntunut oikein luontevalta. Refefointi tai lyhyesti kirjoittaminenkaan ei vain ole vahvinta alaani. 1001-projekti on ollut näkyvässä roolissa blogissa, joten mielessä kävi joskus myös se, että jos muuttaisi blogin "Sivustakatsoja Goes 1001" -tyyppiseksi, jossa arvostelisin vain 1001-elokuvia, mutta vaikka 1001-elokuvat melko alussa (muutaman kuukauden jälkeen) tulivatkin kuvioihin, niin blogia ei ollut rakennettu/ajateltu niiden ympärille, joten en innostunut tästäkään ajatuksesta. Lisäksi 1001-putkien aikana se arvostelutiheys saattaisi ajoittain olla turhan tiuha, joten siksikään tämäkään vaihtoehto ei tuntunut kovinkaan hyvältä. Sitä paitsi onhan niitä muita kyseisiin elokuviin (pääosin) keskittyviä blogejakin, joten mitäs sitä turhia. ;)

No, rivien välistä on voinut lukea, etten minä nyt ihan täysin tätäkään blogia hylkää ja itse asiassa vasta maksoin domainin vuodeksi eteenpäin, enkä siitäkään aio ihan heti luopua. Muiden kiireiden painaessa päälle toukokuussa päätin, että säästän sen kuun Movie Monday -haasteita (siis niistä, joista keksin jotain sanottavaa) kesälle, jolloin muutenkin aavistin etukäteen haasteiden olevan kesälomalla, joten niitä tipahtelee varmaankin jossain vaiheessa. Myös tuleviin Movie Monday -haasteisiin olisi tarkoitus ottaa osaa, silloin toki vähän nopeammassa tahdissa. Haasteiden lisäksi suunnitelmissa olisi kirjoitella festariraporttejakin jaksamisen mukaan. Lisäksi saatan päivitellä ainakin Leffasarjat-välilehteä puhtaasti omiin tarkoitusperiini, sillä se on tällä hetkellä paras tapa pysyä kärryillä eri leffasarjoista ja siten hyödyllinen (muiden välilehtien päivitys viimeksi katsottujen elokuvien osalta on vielä tekemättä, mutta enköhän minä tässä lähiaikoina).

Niin ja eihän sitä tiedä, vaikka suurena leffateatterien ystävänä - lähes itken jokaisen menetetyn leffateatterin puolesta - toteuttaisin jossakin vaiheessa jo vuosia muhineen ajatuksen cinemaspotting-tyyppisestä raportoinnista, jossa kiertäisin eri leffateattereita ja kertoisin kokemuksiani niistä vähän tähän tyyliin. Tämä toki vaatisi paljon aikaa ja rahaa, joita kumpaakaan ei nyt liikaa ole, mutta ajatus on ja pysyy.

Näin loppuun haluan vielä kerran kiittää kaikkia tätä blogia lukeneita, niin satunnaisia kävijöitä kuin vakilukijoitakin sekä myöskin kommentoijia, joita näiden vuosien varrella onkin riittänyt oikein mukava määrä. En usko, että tämä blogi olisi ollut pystyssä näinkään kauan ilman teitä!


Simo Sivustakatsojan ominaisuudessa kiittää ja kumartaa. :)

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen

perjantai 31. toukokuuta 2013

Väärät paperit

Alkuperäinen nimi: Identity Thief
Ohjaus: Seth Gordon
Käsikirjoitus: Craig Mazin
Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Robert Patrick
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 113 min

- You're diabolical.
- Thank you. 


Denverissä asuva Sandy Patterson (Jason Bateman) antaa puhelinhuijauksen kautta tietonsa identiteettivaras Dianalle (Melissa McCarthy), joka tehtaileekin tukun luottokortteja ja käyttää niitä varsin surutta. Tämän vuoksi Sandyn perheen talous ja Sandyn työpaikka on vaarassa, mutta poliisi ei voi tehdä oikein mitään, sillä Diana asustelee itse Floridassa eli eri osavaltiossa. Ninpä Sandy ottaa tehtäväkseen hakea Diana Denveriin, jotta poliisi voisi hänet siellä pidättää, mutta tehtävästä ei tule helppoa, sillä vastahakoisen Dianan lisäksi Sandy joutuu väistelemään myös ganstereita sekä Dianan perässä niin ikään olevaa palkkionmetsästäjää (Robert Patrick)...

Finnkinon kuukauden elokuvana hiukan yllättäenkin nähtävä Väärät paperit oli katselulistalla muutenkin, mutta aiemmin ei vain kerennyt ja nytkin oli tyyliin viimeinen tilaisuus nähdä leffa Porissa sopivaan kellonaikaan. Ei tämä trailerinsa perusteella miltään kuoliaaksinaurattajalta vaikuttanut, mutta kuitenkin sen verran, että odottaa sopi ihan hauskaa katselukokemusta. Siitäkin huolimatta, että leffan ohjanneen Seth Gordonin edellinen komedia Kaameat pomot ei sekään ihan täysin iskenyt; Gordon on näköjään tehtailemassa sen jatko-osaakin. No, Väärät paperit -leffassa on kyllä omat hetkensä, mutta hivenen puolitiehen tämäkin jää.

En tiedä, mitä tekijöillä on liikkunut mielessä tehdessään alusta ihan liian tylsän. Toki alussakin nähdään Dianaa pieni tovi, mutta sen jälkeen seurataan pitkään pääasiassa Sandyn tekemisiä ja tämä on selkeää virhe, sillä vaikka Batemanista yleisesti ottaen pidänkin, niin Melissa McCarthy on elokuvan selkeä kantava voima ja se, joka tekee elokuvasta hauskan. Näin ollen elokuvaan tulee kunnolla eloa vasta sitten, kun Sandy yhyttää Dianan ja kaksikon yhteinen matkanteko alkaa ja Dianaa nähdään siten enemmän. McCarthy viihdyttääkin siten loppuosaa elokuvasta melko hyvin, vaikka ei hänkään kaiken aikaa.

Vaikka mukaan onkin ympätty gangstereita ja palkkionmetsästäjiä, niin päälinjoiltaan elokuvan tarina ei sisällä suuria yllätyksiä, mitä nyt loppuratkaisu mietityttää jossakin määrin. Näin ollen Sandyn ja Dianan keskinäinen suhteen kehittyminen menee tutuhkoja polkuja, vaikka tähän kehitykseen johtavat yksityiskohdat vähän pimennossa ovatkin etukäteen. Selvää tietyiltä osin on myös heitä takaa-ajavien henkilöiden onnistumismahdollisuudet, joten silläkään puolella ei jännitettävää juuri tarjota. Näin ollen kokonaisuus on sellainen kepeä yhden illan (kelpo) viihdettä, jonka tosin voi huoletta unohtaa pian elokuvan nähtyään. Elokuvan luonteeseen nähden se on myös aivan liian pitkä. Pieni tiivistäminen ei olisi todellakaan ollut pahitteeksi.

Kuten sanoin, Melissa McCarthy on loistava roolissaan ja ilman häntä elokuva olisikin voinut olla paljon tylsempi. Jason Bateman on tavalliseen tapaansa ihan jees, mutta silti jää roolisuorituksella vasta elokuvan kolmanneksi parhaaksi hahmoksi, sillä McCarthyn ja Batemanin väliin kiilaa vielä yksi mies: sinänsä harmillisen pienessä roolissa nähtävä Robert Patrick, jonka vanhan liiton äijän rooli tuntuu erittäin makoisalta ja Patrick istuukin palkkionmetsästäjän rooliinsa hyvin; muutenkin Patrick on vain tuntunut parantavan otteitaan vanhetessaan.

Mukana menossa: Jon Favreau (Frendit), Amanda Peet (Identity) ja Morris Chestnut (Kaappaus raiteilla)

Pisteitä: 3/5

tiistai 28. toukokuuta 2013

The Great Gatsby - Kultahattu

Alkuperäinen nimi: The Great Gatsby
Ohjaus: Baz Luhrmann
Käsikirjoitus: Baz Luhrmann, Craig Pearce
Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan
Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 98 min

Well, I don't care. He gives large parties, and I like large parties - they're so intimate. Small parties, there isn't any privacy.
 

Nick Carraway (Tobey Maguire) muuttaa 1922 New Yorkiin pieneen taloon aivan salaperäisen bisnesmiehen Jay Gatsbyn (Leonardo DiCaprio) ison kartanon viereen. New Yorkissa Nick seurustelee serkkunsa Daisyn (Carey Mulligan) ja tämän miehen ja Nickin vanhan koulutoverin Tomin (Joel Edgerton) kanssa ja tulee siinä sivussa tutustuneeksi golf-ammattilainen Jordaniin (Elizabeth Debicki), jonka kanssa Nick flirttailee vähän enemmänkin. Ajan kuluessa Nick saa sitten Gatsbylta kutsun juhliinsa, jonne kaikki muut tulevat ilman kutsua ja ajautuu pikku hiljaa Gatsbyn kelkkaan, mutta mitä sellaista tapahtuu, että Nick joutuu myöhemmin hakemaan apua mielisairaalasta?

Malmön viimeisenä elokuvateatterikokemuksena tuli katsastettua Storgatanilla sijaitseva Filmstaden Storgatan ja leffavaihtoehtoja oli kaksi. Ehkä hieman enemmän kevyeen sunnuntai-iltaan olisi sopinut Väärät paperit, mutta koska F. Scott Fitzgeraldin kirjaan perustuva ja useaan otteeseen filmatisoitu The Great Gatsby - Kultahattu alkoi lähes tuntia aiemmin, päädyin sitten tähän. Elokuvan traileri ei nyt kauhean mielenkiintoiselta vaikuttanut, enkä siksi olisikaan itkenyt, jos elokuva olisikin jäänyt näkemättä, mutta samalla trailerissa oli jotain tenhoavaa, että ei minulla mitään katsomista vastaankaan ollut. Valitettavasti tällä kertaa mielikuvat osuivat melko oikeaan, sillä The Great Gatsby - Kultahattu on melko tylsä tapaus.

Elokuva alkaa mielisairaalasta, joten tulee heti sellainen tunne, että Nickin elämässä on tapahtunut jotain todella päräyttävää, kun hän on sinne omin päin hakeutunut, mutta ei oikein. Toki Nickille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista Gatsbyn seurassa, mutta ei oikein mitään sellaista, mikä kunnolla selittäisi mielisairaalaan menemisen. Kaiken lisäksi pieni uteliaisuus nostaa päätään silloin tällöin, mutta muuten elokuva ei onnistu oikein imaisemaan sisäänsä. Monista asioista, kuten Gatsbyn bisneksistä ja menneisyydestä, raapaistaan pintaa, mutta kovin syvälle ei mennä missään vaiheessa ja niinpä elokuvasta jää vähän valju fiilis. Tarina on sinänsä selkeä eli siinä suhteessa ei ole valittamista, mutta tapahtumissa ei vaan ole samalla tavalla hohtoa kuin Gatsbyn juhlissa; ne vain tapahtuvat omalla painollaan. Tuntuu kuin elokuvasta puuttuisi sielu, jota on kyllä yritetty siihen saada, mutta laihoin tuloksin.

Mitä tulee 3D:hen, niin olen ihan kuriositeetin vuoksi jo pitkään toivonut elokuvaa, jossa 3D on ilman, että sitä tarvittaisiin mihinkään eli ei olisi toiminta-/scifirymistely tms. vaan luokkaa draama/komedia ja tässä sellainen elokuva sitten on. Ei sillä, että 3D ei olisi näyttänyt hyvältä siinä missä muukin kuvaus, mikä kyllä miellyttää, mutta tuntuu kuin elokuva olisi näyttänyt melkein yhtä hyvältä kaksiulotteisenakin.

Leonardo DiCaprio on totutun hyvä, mutta ei sen enempää eli mitään ilmiömäistä roolisuoritusta hän ei tee, siinä missä muut kärkinäyttelijät Tobey Maguire, Carey Mulligan ja Joel Edgerton jäävät hieman DiCaprion varjoon. Näistä kolmesta Edgertonilla tuntuu olevan tunnetta kunnolla pelissä, kun taas Maguire, Mulligan sekä Jordania näyttelevä Elizabeth Debicki jäävät vähän pintapuolisiksi, melkein karikatyyreiksi.

Mukana menossa: Jason Clarke (Zero Dark Thirty)

Pisteitä: 2/5

PS. En tiedä, saisiko näin sanoa, mutta on ensimmäinen Baz Luhrmannin elokuva, jonka olen katsonut kokonaan.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Warm Bodies

Alkuperäinen nimi: Warm Bodies
Ohjaus: Jonathan Levine
Käsikirjoitus: Jonathan Levine
Pääosissa: Nicholas Hoult, Teresa Palmer, Analeigh Tipton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 98 min

 They call these guys Bonies. They don't bother us, much, but they'll eat anything with a heartbeat. I mean, I will too, but at least I'm conflicted about it...


Yhdysvalloissa jonkin sortin zombivirus on päässyt valloilleen ilman, että kukaan tarkalleen ottaen tietää edes miksi tai miten, mutta viruksen vuoksi suuresta osasta kansalaisista on tullut zombeja. Monien lajitoveriensa lailla R (Nicholas Hoult) viettää aikaa lentokentällä, jossa hänen paras kaverinsa on M (Rob Corddry) ja he melkein kykenevät kommunikoimaan keskenään. R poikkeaa muista - ainakin omasta mielestään - ja kun hän menee ruoanhakureissulle, hän syö erään vastarintaliikkeen jäsenen Perryn (Dave Franco) aivoja ja saa tämän muistot. Näissä muistoissa R tuntee Perryn rakkauden myös paikalla olevaa Juliea (Teresa Palmer) kohtaan ja pelastaa Julien matalaan majaansa hylätyn lentokoneen suojiin. Kestää kuitenkin aikansa, ennen kuin Julielle tulee mahdollisuus palata kotiin ja Julie tuntuu saavan muutosta aikaan niin R:ssä kuin muissakin zombeissa...

Erinäisten viivytysten vuoksi en päässyt tätäkään arvostelua kirjoittamaan kuin vasta nyt (alun perin piti eilen). Kun Viisut olivat jo ohi, minä vietin sunnuntaina Malmössä jäähdyttelypäivää ja se tiesi lopulta mm. kahta elokuvaa, joista toinen oli ostoskeskus Entréssä nähty Warm Bodies. Elokuva oli kuulunut sarjaan semikiinnostavat ja olisin voinut käydä katsomassa sen täälläkin, mutta muut leffakiireet eivät antaneet myöten. Warm Bodiesin traileri antoi odottaa ihan hauskaakin romanttista (kauhu)komediaa, mutta vaikka ihan ok onkin, niin ei elokuva täysin lupauksiaan lunastanut.

Elokuva yrittää huvittaa zombin ja ihmisen välisellä oudolla romanssilla, mutta ei sillä saralla saada oikein mitään aikaan. Tämä johtuu osittain R:stä, jonka ymmärrettävissä syistä vähäeleinen ilmehtiminen ei saa romanssia puhkeamaan kukkaan tai saamaan tästä tarinapuolesta kunnolla kiinnostavaa. Siinä ympärillä kuitenkin tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, joiden vuoksi tarinaa jaksaa joten kuten katsoa, vaikka koko leffan aikana hämää se, kuinka köykäisesti Julien lähtö R:n kelkkaan tapahtuukaan. Boniesit (en tiedä suomennoksesta) ovat suuri kysymysmerkki ja siksi heidän osansa miettiminen kokonaisuuden kannalta pitää sitä mielenkiintoa yllä, kuten myöskin zombien vähittäinen muuttuminenkin, mutta se taas lässähtää hieman loppua tultaessa. Ehkä hauskinta koko elokuvassa on R:n päänsisäiset monologit ja niinpä onkin vähän sääli, että keskellä elokuvaa niitä on verrattain vähän. 

Mukana menossa: John Malkovich

Pisteitä: 3/5

PS. Kiva huomata, että tunnistin tarinan taustalta erään maailmankirjallisuuden klassikon, vaikkei se ihan päälleliimattua olekaan ainakaan tällaiselle henkilölle, joka ei sitä alkuperäisteostakaan nyt niin hirveän hyvin tunne.

torstai 23. toukokuuta 2013

Star Trek Into Darkness

Alkuperäinen nimi: Star Trek Into Darkness
Ohjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Benedict Cumberbatch
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2013
Kesto: 132 min

 Are you giving me attitude, Spock?
I am expressing multiple attitudes simultaneously sir, to which one are you referring?



Enterprisen miehistö on tutkimassa primitiivistä planeettaa, jossa Spock (Zachary Quinto) joutuu todelliseen hengenvaaraan ja kapteeni James T. Kirk (Chris Pine) pelastaa Spockin välittämättä Starfleetin säännöistä, joiden mukaan planeetan sivilisaatioille ei saa paljastaa kehittyneempää teknologiaa. Niinpä Kirk alennetaan ja he joutuvat Spockin kanssa erilleen. Kun Starfleet sitten joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Kirk pääsee takaisin Enterprisen kapteeniksi saaden Spockin myös takaisin tiimiinsä. Heidän yhteistyöstään onkin tulossa tarpeellista, kun he saavat vastaansa geneettisesti luodun superihmisen Khanin (Benedict Cumberbatch)...

Vaikka viisubileitäkin olisi ollut jo tarjolla, viisuviikon maanantai-illan päätin pyhittää Malmössä elokuvalle ja lähinnä sattumalta päädyin Royaliin (eli löysin sen ensin) katsomaan meillä Suomessa vasta 5.6. teattereihin saapuvan Star Trek Into Darknessin 3D-näytöksenä. Ensimmäisestä uudesta Star Trekistä olin pitänyt aikalailla, mutta pieniä epäilyksiä minulla tämän osan viihdyttävyyden kanssa oli, vaikka samaan aikaan en jaksanutkaan uskoa huonoonkaan lopputulokseen. Ihan hyvä Star Trek Into Darkness onkin, mitä nyt hivenen edeltäjäänsä heikompi.

Elokuvan yksi harvoista ongelmista on sen ennalta-arvattavuus tietyiltä osin eli lähinnä Enterprisen miehistön ja etenkin Kirkin ja Spockin osalta. Ennalta-arvattavuus ei ole suuri murhe, mutta vie kuitenkin selvästi vähän pois elokuvan intensiteetistä. Ainakin jos itseni lailla ei tunnustaudu trekkeriksi tai ei muutenkaan tunne liiaksi Star Trek -universumia, niin Khanin tempauksia saa sentään jännittää loppumetreille asti, ennen kuin hänen todelliset vaikuttimet ja aikeensa paljastuvat. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen nousematta kuitenkaan ihan yhtä vahvaksi kuin edeltäjänsä ja siinä on ihan mukavasti juonenkäänteitä, joten sitä seuraa ihan mielellään ja varmasti elokuvan voi katsoa joskus toistekin. Ehkä yleistä seikkailua olisi voinut olla vähän enemmän. Taistelut kärsivät ajoittain ADHD-leikkauksista, mutta kokonaisuutena toimintajaksoissakin riittää ihan kivasti imua.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Musta on jotenkin ihan parasta, että elokuvan toisena kielenä IMDb:ssä on mainittu klingon. :D