keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Project 1001, osa 230/1001: Psykopaatin jäljillä

Alkuperäinen nimi: Manhunter
Ohjaus: Michael Mann
Käsikirjoitus: Michael Mann
Pääosissa: William Petersen, Dennis Farina, Tom Noonan
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 116 min


What about sweating Lecktor?
We tried sodium amatol on him three years ago to find where he buried a Princeton student; he gave 'em a recipe for potato chip dip.



Napattuaan hermoja repineessä tutkimuksissaan sarjamurhaajan Hannibal Lecktorin (Brian Cox) Will Graham (Williamn Petersen) on jättänyt FBI:n. Kolme vuotta myöhemmin uusi sarjamurhaaja on liikkeellä ja tutkimuksia johtava Jack Crawford (Dennis Farina) pyytää Grahamin takaisin ja Graham suostuu vaimonsa (Kim Greist) vastusteluista huolimatta. Sarjamurhaaja on iskenyt kahdesti perheisiin aina täydenkuun aikaan, joten pelättävissä on uusi hyökkäys ja Grahamin on yritettävä päästä murhaajan päänsisäisen maailman sisään ennen seuraavaa täysikuuta ja siinä sivussa hänen on pyydettävä apua myös Lecktorilta...

Olin suhteellisen pitkään epätietoinen tämän elokuvan suhteesta muihin Hannibal-elokuviin, sillä siinä missä pari vuotta sitten en vielä tiennyt elokuvan olemassaolosta, niin sen jälkeen olin pitänyt tätä Hannibal-elokuvien sarjaan kuuluvaksi ja sen ensimmäiseksi osaksi, mutta näin ei asia olekaan. Tämä harhaluulo taisi syntyä siitä, että ostin elokuvan muiden Hannibal-elokuvien kanssa samaan aikaan, kun Uhrilampaiden jatko-osia hankin lokakuussa 2011, vaikka eipä Punainen lohikäärme ole myöskään tämän elokuvan uusintafilmatisointi. Sen sijaan Psykopaatin jäljillä on vain ensimmäinen versio Thomas Harrisin Punainen lohikäärme -kirjasta, jonka se toinen versio tulee kateltua joskus vuoden vaihtumisen tienoilla. Yhtälailla yllätyin siitä, että toinenkin Hannibal Lecter -leffa (tässä elokuvassa siis nimellä Lecktor) oli päässyt 1001 elokuvaa -kirjaan, mutta nyt kun elokuva tuli katsottua, niin en ihmettele yhtään, sillä Psykopaatin jäljillä on loppupeleissä aika jäätävää tavaraa.

Elokuva on näennäisesti kuin mikä tahansa sarjamurhaajatarina, mutta on kuitenkin paljon enemmän. Jo se, että päähenkilö eli Will Graham on kuin profiloijan ja mentalistin yhdistelmä, on yksi hyvin outo poikkeus tavalliseen kerrontaan. Elokuva ei alussa vedä täysin mukaansa, mikä on sinänsä harmi, sillä kun se sitten niin vähitellen tekee, siitä tulee oikeasti ahdistava ja välillä suorastaan hyytävä olematta kuitenkaan pelottava ja lopulta onnistuu menemään kunnolla ihon alle, kuten Uhrilampaat, vaikkakin eri keinoin, sillä esimerkiksi Lecktoria ei loppupeleissä paljon tässä näytetä. Vaikka elokuva alkaakin Grahamin tutkimuksilla, se ei kuitenkaan keskity vain häneen, vaan murhaajakin tuodaan, vähän yllättäenkin, kuin toiseksi pääosaksi jossain puolivälin kieppeillä tai vähän aiemmin; häntä ei siis piilotella loputtomiin. Psykopaatin jäljillä ei anna kaikkea valmiiksi pureskeltuna, vaan jättää ainakin joitakin asioita, lähinnä murhaajan todellisen mielentilan, avoimeksi ja ratkaisu toimii tällä kertaa hienosti ja on omiaan luomaan hieman mystisyyttä kokonaisuuteen.

Luin elokuvan jälkeen, että David Lynchin piti alun perin ohjata elokuva ja häntä varten oli jo käsikirjoituskin valmiina, kunnes hän vetäytyi ja Michael Mann otti ohjat käsiinsä. En tiedä, olenko ainoa, mutta minulle tuli, ei niinkään kuvauksesta kuin yleistunnelmasta mieleen jo elokuvan aikana mieleen Lynch. Ei sillä, että tapahtumat olisivat kaikilta osin lynchmaisen outoja, mutta ne pienetkin omituisuudet yhdistettynä jokseenkin omaperäiseen kuvaukseen (kuvaajana Dante Spinotti) tuovat jollain kummallisella tavalla Lynchin mieleen. Kuvakulmat poikkeavat tavallisesta, elokuva on täynnä zoomauksia yksittäisiin esineisiin, joilla ei ole sinänsä varsinaista tekemistä minkään kanssa, ja värinkäyttö on varsinkin asunnoissa pimeän aikaan kekseliästä. Yksi unohtumattomimmista kohtauksista kuvauksen osalta on Grahamin juoksu pois mielisairaalasta.

C.S.I.:stä minulle lähinnä tuttu William Petersen hoitaa roolinsa kunnolla, vaikka ajoittain hänen monologinsa menivätkin vähän yli. Kuitenkin pääosin Petersen tuo hahmoonsa tietynlaista sekaisuutta ja siten haavoittuvaisuutta, joka elokuvan tunnelmaan yhdistettynä toimii ainakin tietyiltä osin uskottavasti. Tämän vuoksi hän tehtävistään syrjään vetäytyneenä FBI-agenttina onkin poikkeuksellisen omaleimainen tapaus. Brian Coxissa ei ole tietenkään samanlaista särmää kuin Anthony Hopkinsissa, mutta en minä näyttelijöitä liiemmin verrannutkaan toisiinsa. Cox kuitenkin onnistuu olemaan hänkin ihan kelpo Lecter/Lecktor saamatta kuitenkaan kylmiä väreitä selkäpiihin Hopkinsin lailla. Muista näyttelijöistä mainittakoon vielä Joan Allen ja Tom Noonan, jotka molemmat jäivät positiivisina mieleen. 

Mukana menossa: Dennis Farina (Pelastakaa sotamies Ryan), Chris Elliott (Sekaisin Marista) ja Stephen Lang (Avatar). 

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan piti alun perin käyttää alkuperäisen teoksen nimeä eli Red Dragon / Punainen lohikäärme, mutta edellisvuonna pahasti flopannut Lohikäärmeen vuosi muutti suunnitelmat, sillä tekijät pelkäsivät yleisön rinnastavan elokuvan kyseiseen floppiin, minkä lisäksi lohikäärme sanana muutenkin olisi voinut tuoda kungfu -leffat mieleen. Niinpä nimi vaihdettiin.

Toinen satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvassa kerrotaan Hannibal Lecktorin tekojen olleen karmaisevia, mutta kannibalismista ei puhuta. Ehkä se olisi vielä 80-luvulla joillekin liikaa, mene ja tiedä.

1 kommentti:

  1. Mainittaakoon pienenä triviana, että elokuvan "mielisairaala" on oikeasti Atlantassa sijaitseva High museum of art. Btw, kerrassaan loistava elokuva ja hyvin kirjoitettu arvostelu.

    VastaaPoista