torstai 6. joulukuuta 2012

Imaginaerum

Alkuperäinen nimi: Imaginaerum
Ohjaus: Stobe Harju, Mark Rober
Käsikirjoitus: Stobe Harju, Mikko Rautalahti, Richard Jackson
Pääosissa: Quinn Lord, Marianne Farley, Francis X. McCarthy
Valmistusmaa: Suomi, Kanada

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 87 min


This is a dream!
This is as real as it gets for you buddy.



Muusikko Tom Whitman (Quinn Lord, Francis X. McCarthy, Tuomas Holopainen) on vanha mies, jonka mieli on reistaillut jo vuosia ja nyt hän makaa koomassa kuolinvuoteellaan, jonka vieressä häntä kovasti vihaava tytär Gem (Marianne Farley, Keyanna Fielding) allekirjoittaa elvytyskieltosopimuksen. Päivä on jo illassa, joten Gem majoittuu isänsä taloon, jossa hänen epämiellyttäväksi yllätykseksi asustelee myös Ann (Joanna Noyes, Anette Olzon), jolla on ainakin jotain tekemistä Gemin ja Tomin välirikon kanssa. Sillä välin Tom menee koomaillessaan unien maailmaan, jossa hän on pikku poikana orpokodissa, kunnes lumiukkomainen Mr. White (Ilkka Villi) saapuu hakemaan häntä hyvin erikoiselle matkalle...

En lukeudu Nightwishin suuriin faneihin, vaikka yksi levy hyllystä löytyy, ja vaikka olenkin seurannut tämän leffaprojektin etenemistä ihan uteliaana, joskin hyvin etäältä; elokuvan soundtrackikin uupuu hyllystä. Koska Imaginaerum on saanut aika nihkeän vastaanoton eri medioissa, olin vähän kahden vaiheilla sen suhteen, että menenkö tätä katsomaan, mutta päätin lopulta mennä ihan sillä verukkeella, kun leffa oli tosiaan kiinnostanut jo pidemmän aikaa. Ei, Imaginaerumia ei ehkä kannata lähteä katsomaan 18 asteen pakkasessa neljän kilometrin päähän pyörällä, jos mahdollisuuksia on mennä katsomaan elokuva myöhemminkin (lauhemmalla säällä), mutta yhtä kaikki loppujen lopuksi ihan mukiinmenevä draamafantasia.

Nightwishin musiikki on pääosin hyvää kuultavaa ja ainakin joistakin kappaleista tulee - varsinkin musiikkinsa puolesta - mieleen Nightwishin vanhempi tuotanto, josta itse tykkään kovastikin. Elokuvan niputtaminen musikaalien joukkoon on kuitenkin vähintäänkin kyseenalaista, sillä ellen väärin muista, niin ei elokuvassa ole kuin pari kolme musiikkivideotyylistä bändin soitantaa näyttävää kohtausta - sellaisina ihan mukavia - sekä yksi laulu, jota kuullaan Gemin puuhien aikana. Muuten musiikki jää aika taustalle, jopa hieman häiritsevässä määrin, kun kyseessä on kuitenkin yhden bändin levyn ympärille kasattu elokuva (tai toisin päin). Niinpä elokuvan fokus tuntuukin olevan draaman täyteisessä fantasiassa kuin itse musiikissa, mikä tuntuu aika hupsulta, mutta jos elokuvaa ei mene katsomaan pelkän musiikin takia, tälle seikalle ei välttämättä tule annettua liikaa painoarvoa.

Elokuvan suurin heikkous on kuitenkin sen tarinassa. Tiesinhän jo etukäteen, ettei elokuva tarjoile perinteistä juonielokuvaa, mutta silloin, kun juoni jätetään pois, pitäisi tarjota sitten jotain sen tilalle, mutta sitä Imaginaerum ei oikein tee. Sen sijaan se keskittyy esittelemään tätä unimaailmaa, joka on kyllä visuaalisesti upea värimaailman ollessa tumma, mutta ei liian synkkä ja tuokin mieleen Tim Burtonin Painajainen ennen joulua varsinkin Mr. Whiten kohdalla, mutta kun siitä unimaailmasta tahtoo lähes kokonaan puuttua tunnelma täysin taustamusiikista huolimatta. Näin ollen alkupuoli jääkin tylsähköksi ja oma olo tyhjäksi. Joitakin toisistaan irrallisia kysymyksiä elokuva kyllä heittää ilmaan ja niihin vastaillaan pitkin elokuvaa, mutta päällimmäisinä kysymyksinä jää mieleen, että missä ovat alkupuolen sielu ja vetävyys.

Katselufiilis ei nouse ylemmäs pikku hiljaa, vaan tapahtuu melkein kertarysäyksellä monta astetta korkeammalle suunnilleen siinä vaiheessa, kun palaset loksahtavat kirjaimellisestikin paikoilleen eli toisin sanoen silloin, kun tarinalliset elementit nousevat enemmän pääosaan. Tässä vaiheessa elokuva saa nimittäin reilusti lisää syvyyttä ja siitä alkaa jopa pitää, mutta joka tapauksessa se tapahtuu melkein liian myöhään. Loppupuolesta sukeutuukin oikein mukaansatempaava ja väläyttääkin sitä potentiaalia, jota alkupuolella ei hyödynnetä, mikä on sääli, sillä jos alkupuolesta olisi saatu läheskään loppupuolen veroista, kyseessä voisikin olla melkoinen laatutapaus. Harmituksen aihe on myös se, että vaikka elokuvan katsoisi uudestaan, en usko, että alkupuoli muuttuisi yhtään vetävämmäksi, vaikka erinäiset yhteydet eri asioihin tajuaisikin paremmin. 

Pisteitä: 3/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti