maanantai 31. joulukuuta 2012

Hannibal

Alkuperäinen nimi: Hannibal
Ohjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: David Mamet, Steven Zaillian
Pääosissa: Anthony Hopkins, Julianne Moore, Gary Oldman
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 126 min


This is from the Guinness Book of World Records, congratulating me on being the female FBI Agent who has shot and killed the most people. 


FBI:n agentti Clarice Starling (Julianne Moore) johtaa osin epäonnistunutta huumeratsiaa ja hän saa kuulla kunniansa. Ratsian lopputulos nousee uutisaiheeksi, josta Starlingin bongaa naamansa menettänyt rikas Mason Verger (Gary Oldman), yksi Hannibal Lecterin (Anthony Hopkins) uhreista, joka jäi eloon. Verger käyttää yhteyksiään hyödyksi ja Starling pääsee pälkähästä, mutta kuin rangaistukseksi Starling joutuu lähtemään Vergerin luo ottamaan selvää, onko Vergerillä jotain uutta tietoa Lecteristä, mikä auttaisi FBI:n Lecterin jäljille. Samaan aikaan Firenzessä Lecter luo uutta uraa kirjaston kuraattorina, mutta hänen on vaihdettava maisemaa huomattuaan, että hänen jäljillä ollaan...

Lyhyesti jääneen jatko-osien (systemaattisen) keräilyn viimeisiksi hankinnoiksi jäivät Uhrilampaan jatko-osat (sekä Psykopaatin jäljillä) 2011 lokakuussa ja toissapäivänä muistin virkitykseksi katsoin Uhrilampaatkin. Näistä jatko-osista ensimmäisen eli Hannibalin näin aikoinaan leffateatterissa ja muistini mukaan jätti tuolloin vähän ristiriitaiset fiilikset, varsinkin kun Starlingia näytellyt Jodie Foster oli vaihdettu Julianne Mooreen ja lisäksi elokuva sisälsi joitakin pöhköyksiä. Näin toisella katselukerralla taisin pitää Hannibalista kuitenkin hivenen enemmän.

Elokuva sisältää niin paljon erilaisia tapahtumia, että Thomas Harrisin kirjaa lukemattomana tulee väkisinkin mieleen ajatus siitä, että kirjan tarinaa on seurattu melko tarkasti, vaikka tiedossa onkin, että joitakin tapahtumia ja jopa kokonaisia henkilöitä elokuvasta puuttuukin. Tämä tapahtumien runsaus tuo ajoittain sillisalaatin tunnun, vaikka sinänsä eri juonipolut onkin rytmitetty hyvin eli kaikkia eri polkuja ei seurata samaan aikaan. Silti elokuva olisi kaivannut pientä tiivistämistä, sillä tapahtumia on vain liikaa, mutta mitä siitä olisi pitänyt ottaa pois, sitä en tiedä.

Perustarina on kuitenkin hyvä ja Hannibalin tarinaa jatketaan Uhrilampaiden jälkeen ihan tyydyttävästi. Useimmat elokuvan tapahtumista puolustavat paikkaansa, joten tylsäksi elokuva ei mene missään vaiheessa, vaan elokuvan  tunnelmaan pääsee hienosti mukaan ja onpahan elokuva jännittäväkin paikoitellen pääsemättä kuitenkaan Uhrilampaiden tasolle. Yksi selkeä tyylirikko elokuvassa on ja kyseessä on tämä loppupuolen ruokahuonekohtaus, sillä se menee jo niin selvästi groteskin komedian puolelle, että tulee melkein tunne kuin olisi siirtynyt jonkin toisen elokuvan pariin, sillä tämä kohtaus ei millään tavalla istu kokonaisuuteen, sillä koko muu elokuva on sävyltään selvästi vakavampi.

Katsoin tosiaan Uhrilampaat ennen tätä, mutta siitä huolimatta en osannut, toisin kuin katsoessani elokuvan ensimmäistä kertaa, välittää siitä, että Clarice Starlingin näyttelijä on elokuvien välissä vaihtunut, vaan nähdessäni Julianne Mooren esittämän Starlingin ensimmäistä kertaa, hyväksyin mukisematta sen tosiseikan, että edessäni on uusi Starling. Moore, joka on hiljalleen noussut suosikkinäyttelijöideni joukkoon, hoitaakin roolinsa ammattitaidolla niin, ettei Jodie Fosteria jää edes kaipaamaan. En sano Moorea Fosteria paremmaksi, mutta en myöskään huonommaksi tässä roolissa, vaan ainoastaan erilaiseksi.

Muista näyttelijöistä mainittakoon ainakin Ray Liotta, joka tekee Starlingiin jonkinasteisessa esimiesasemassa olevana oikein hyvää työtä, mikä näkyy sitten siinä, että Liottan hahmoa inhoaa koko elokuvan ajan ihan vain persoonansa vuoksi. Muista näyttelijöistä sitten Anthony Hopkins tekee edelleen todella hienoa työtä, vaikka hänen roolihahmossaan Hannibal Lecterissä onkin havaittavissa pientä sävyeroa verrattuna Uhrilampaisiin

Mukana menossa: Zeljko Ivanek (Kylmä rinki)

Pisteitä: 3/5

lauantai 29. joulukuuta 2012

Hobitti: Odottamaton matka

Alkuperäinen nimi: The Hobbit: An Unexpected Journey
Ohjaus: Peter Jackson
Käsikirjoitus: Fran Walsh, Philippa Boyens, Peter Jackson, Guillermo del Toro
Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 170 min


I have... I have never used a sword in my life.
And I hope you never have to. But if you do, remember this: true courage is about knowing not when to take a life, but when to spare one.



Bilbo Reppuli (Martin Freeman) viettää tuiki tavallista ja siten vaivatonta hobitin elämää Konnulla, kunnes hänen ovelleen tulee perheen vanha tuttu Gandalf-velho (Ian McKellen), joka pyytää Bilboa mukaan seikkailuun, mutta Bilbo kieltäytyy. Myöhemmin Gandalfin junailemana Bilbon taloon tulee 13 kääpiötä johtajanaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage), Ereborin eli Yksinäisen vuoren valtakunnan perillinen. Lohikäärme Smaug oli tuhonnut Ereborin ja vienyt kääpiöiden kullan, mutta Thorin havittelee valtakuntaansa takaisin ja siihen hän tarvitsee Bilbon apua. Jahkailtuaan aikansa Bilbo kuitenkin päättää lähteä kääpiöiden ja Gandalfin matkaan ja siitä matkasta olisi tuleva ikimuistoinen...

En ole koskaan ollut erityisen innostunut hobiteista ja muista J.R.R. Tolkienin luomuksista, mutta kiitos Peter Jacksonin olen minäkin Tolkienin maailmaan perehtynyt ja kymmenen vuotta sitten tuli koettua Taru sormusten herra niin kirjana kuin elokuvinakin, joista pidin kovastikin. Silti en kuulu niihin, jotka olisivat odottaneet Hobitti eli sinne ja takaisin -kirjan filmatisointia kieli pitkänä ja yksi syy löytyy Peter Jacksonista, jonka aikeet venyttää TSH:ta paljon lyhyempi Hobitti eli sinne ja takaisin myöskin kolmeen osaan herättivät epäilyksen Jacksonin kärsivän pahanlaatuisesta megalomaniasta. Koska elokuva onkin saanut kritiikkiä tapahtumien turhasta pitkittämisestä, päätinkin jättää itse kirjan lukemisen tämän elokuvan jälkeiseen aikaan antaakseni elokuvalle mahdollisuuden. Tiedä sitten oliko asialla merkitystä, mutta tällä uudella 3D HFR -versiona katsomani Hobitti: Odottamaton matka osoittautui ihan mukiinmeneväksi elokuvaksi. 

Ensimmäinen asia, mikä pistää silmään jo heti ensiruudusta lähtien, on elokuvan komeaakin komea maailma, joka kenties juuri HFR-tekniikan turvin tahtoo räjäyttää tajunnan ja itse asiassa visuaalisuus vie alussa siinä määrin mukanaan, että tarinan seuraaminen meinaa jäädä alussa kakkoseksi. Vähitellen tähänkin tekniikkaan tottuu ja siten matkan edetessä visuaalisuuteen ei kaikilta osin tulekaan kiinnitettyä samalla tavalla huomiota kuin alussa. Pelkkää silmäkarkkia uusi tekniikka ei ole, sillä varsinkin monissa vauhdikkaammissa kohtauksissa on paljon sekavuutta (en tosin tiedä, kärsiikö muut versiot samasta vaivasta) ja monet nopeasti valkokankaan ohi vilahtavat otukset näyttävät kaikkea muuta kuin aidoilta. Monista muista poiketen en kokenut tätä uuttaa tekniikkaa kuitenkaan häiritsevänä edes alussa.

Tolkienin tarina on kuulemma TSH:ta lapsenmielisempi ja eittämättä vähän samaa henkeä on haettu myös tähän elokuvaan, vaikka toisaalta monet taistelukohtaukset tuovatkin mukaan tunnun siitä, että vähän vanhempaa väkeä on teatterisaleihin tavoiteltu. Bilbon matkantekoa seuraa kieltämättä ihan mielellään varsinkin kun Martin Freeman on roolissaan hyvä, vaikka koko ajan mielessä pyörii ajatus tarinan keskenjäämisestä. Elokuva sisältäää niin yksittäisiä tunnelmapaloja kuin seikkailullisia hetkiäkin, mutta samalla tunnelmaan ja siten koko elokuvaan sisälle pääseminen ei onnistu niin hyvin kuin TSH:ssä, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta elokuvan pitkän keston jaksaa. Taistelut eivät juuri jännitystä tarjoa, kuten eivät monet muutkaan elokuvan jännittäviksi tarkoitetut tilanteet, ainakaan ennen elokuvan loppuvaiheita. Monet elokuvan monsterit ovat kyllä mielikuvituksellisia, mutta eivät aiheuta ihastusta. Elokuva on kyllä hivenen liian pitkä niin, että sen sisäistää elokuvan aikana, mutta ei kuitenkaan missään vaiheessa pitkästyttävä. Elokuvasta on poimittava yksi sen kantavista teemoista aika helpostikin, joten loppukohtauksen sisältö on pääteltävissä jo kauan ennen loppuvaiheita jopa kirjaa lukemattomille.

Kokonaisuutta leimaa tietty tuttuuden tunne, jonka voi nähdä niin positiivisena kuin negatiivisena tai - kuten allekirjoittaneen tapauksessa - jotain siltä väliltä. Keski-Maahan on kiva palata ja nähdä niitä tuttujakin maisemia, joista Kontu on tietenkin itsestäänselvin. Rivendell ei vain hulppean visuaalisuutensa vuoksi ole yksi elokuvan kohokohdista, vaan myös siksi, että niihin maisemiin tulee mielellään takaisin. Toisaalta sitten tuttuus on myös tietyllä tavalla painolasti ja niinpä monet TSH-trilogiasta tutut hahmot on ympätty fanipalveluna tähänkin osaan, joista Elijah Wood Frodona on ilmeisin. Itse asiassa Frodo-kohtaus tuntuu sellaiselta kuin kohtaus olisi jätetty tekemättä ilman Woodin mukanaoloa ja niinpä kyseinen kohtaus tuntuukin turhalta pitkittämiseltä, jota ilmankin olisi pärjätty. Muut tutut hahmot sentään joten kuten - edelleen kirjaa lukematta - puolustavat paikkaansa, mutta en hämmästyisi, jos kaikkia heistäkään en tapaisi kirjaa lukiessani. Lisäksi Jackson on käyttänyt ajoittain samankaltaisia kuvallisia ratkaisuja kuin TSH:ssa, joista päällimmäisenä jäi mieleen tämä sormus sormeen -kohtaus.

Pisteitä: 3/5

Edit. Pieni lisäys.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Elokuvan historia

Alkuperäinen nimi: Elokuvan historia
Kirjoittaja: Peter von Bagh
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 1975/1998/2004

Painos: 4. painos
Sivuja: 736


Allekirjoittanut kirjakriitikkona? Ja hah! Enemmänkin kommentoija, jolle tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen ajatuksia, joita ajattelin jakaa myös tämän blogin lukijoiden kesken (lue: teki mieli kirjoittaa niistä). Mitään muistiinpanoja en tehnyt kirjaa lukiessani, vaan kirjoittelen fiilispohjalta siitä, mitä kirjasta jäi aivojen sopukoihin. Samalla tuli mieleen, josko sitä kirjoittaisi myös muista tulevista elokuva-aiheisista kirjoista, mutta mitään kirjojen tulvaa ei ole tulossa, sillä ensi vuonna tullee luettua näitä maksimissaan kolme, joista yksi kaiken lisäksi on aiheeltaan samansisältöinen tämän kirjan kanssa.

Monessa liemessä keitetyllä Peter von Baghilla on jonkinlainen asema Suomen johtavana elokuva-asiantuntijana, mikä luonnehdinta onkin mielestäni varsin pätevä, joten kun hänen perustamillaan Sodankylän elokuvajuhlilla, joissa nykyään vuosittain pyrin käymään, oli myynnissä von Baghin kirjoja, ajattelin alkaa kerätä niitä enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä, ja mikä olisikaan parempi aloitus kuin käyminen käsiksi Elokuvan historiaan josta von Bagh sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ja joka nimensä mukaisesti luo jonkinasteisen yleiskuvan elokuvan historiaan, mistä onkin sitten "helppo" lähteä syventämään tietämystään muilla kirjoilla. Elokuvan historia onkin oikein pätevä opus.

Kirja murskasi tehokkaasti ainakin sen harhaisen kuvitelmani, että olisin tiennyt elokuvista jotain ennen kirjan lukemista, vaikka todellisuudessa en tiennyt niistä mitään; noin niin kuin laajimmalla mahdollisella skaalalla mitattuna. Kirja nimittäin tykittää tietoa maailman elokuvista ja niiden tekijöistä sellaisella vimmalla, että oksat pois. Elokuva esittelee karkean arvioni mukaan kolmisentuhatta elokuva-alan parissa työskentelevää - tuottajia, näyttelijöitä, kriitikkoja jne., mutta lähinnä ohjaajia, joten yleistän heihin - ja eri elokuvia mainitaan ehkä viisituhatta, mutta silti useimmiten yksittäisin elokuviin tai ohjaajiin pystytään paneutumaan huolella. Vaikka tietenkin näin massiivisen teoksen äärellä kaikki ei jäänytkään mieleen, niin voin huoletta sanoa, että tiedän tämän kirjan ansiosta elokuvista hyvin paljon enemmän kuin ennen siihen tarttumista; en tietenkään lähelläkään kaikkea, sillä siihen ei yksi kirja riitä.

Jos akateemisuuden määrittelisi vaikealukuisuudeksi, niin silloin von Baghin kädenjälki olisi vähintäänkin semiakateemista poiketen vain paikoitellen akateemiseksi. Semiakateemisuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että periaatteessa teksti on ihan helppolukuista, mutta silti lukeminen pitää hoitaa ajatuksella - tietokirja kun on. Jokainen sivu on jaettu kahteen palstaan sekä pienempifonttisempaan marginaaliin, joten vaikka melkein joka aukeamalle niitä kuviakin mahtuu (yhteensä tuhatkunta), niin lukemista toden totta riittää ja kymmenen sivun, mikä minulla oli päivätavoitteena, läpikäymiseen menee helposti tunti, mutta sitten taas se tunti menee kirjan kiinnostavaa antia lukiessa kuin heittämällä.

Von Bagh on onnistunut kirjoittamaan niin, että noin yleisesti ottaen asiat toden totta jäävät mieliin paremmin kuin vain pelkkiä elokuvia katsomalla. Tiettyjä merkittäviäkin elokuvia katsottuani jonkin ajan kuluttua en ole enää muistanut niiden ohjaajia ja näin oli laita esimerkiksi Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan ja Bernardo Bertoluccin kohdalla huolimatta siiitä, että Bertoluccin maineesta jotain olinkin tiennyt. Tämän kirjan kautta tällaiset tärkeätkin yksityiskohdat muistaa helpommin. Joskin myönnettäköön, etten ole nyt täysin varma, voiko tätä laskea nimenomaan von Baghin ansioksi vai koskeeko seikka kohdallani kaikkea kirjoitetussa muodossa löytyvää informaatiota, jota tulee luettua yhtä keskittyneesti kuin tätä kirjaa, mutta ainakin von Bagh siinä on onnistunut.

Elokuvan historia on jaettu seitsemään osaan, joissa kussakin käsitellään tiettyä ajanjaksoa ja jokainen osa on jaettu omiin lukuihinsa pääosin maiden mukaan ja silloin tällöin nämä luvut sisältävät alalukuja tyyliin Dokumenttielokuva tai Yhdysvaltojen 1960-1974 elokuvien kohdalla alaluvut keskittyen Hollywoodiin ja Hollywoodin ulkopuolelle. Noin yleisesti ottaen jaottelu toimii edukseen, vaikka niissä näkyykin suurimpien elokuvamaiden muutosten mukaan meneminen. Vaikka osat onkin jaoteltu aikakausien/vuosikymmenten mukaan, niin näissä puitteissa ei kuitenkaan toimita orjallisesti, vaan esimerkiksi aiemmilla vuosikymmenillä väliin jääneiden elokuvamaiden historiat käydään nopeasti lävitse käsiteltävän vuosikymmenen alussa ja maan myöhempiäkin vaiheita valaistaan, jos niihin ei palata. Tähän jaotteluun mahtuu mielestäni yksi selkeä virhe, sillä Japania (toistamiseen) käsitellään 1975-1998 -vuosia kartoittavassa osassa, kun taas se sisältönsä puolesta olisi pitänyt liittää edelliseen osaan, sillä useimmat käsittelyn alla olleet elokuvat ovat 1960-luvulta, vaikka ohjaajiensa urat olisivatkin kestäneet vuosikymmeniä enemmän. Niin ja vaikka muutamia ohjaajia, kuten Alfred Hitchcockia, käsitellään kahdessa eri osassa, niin onneksi pääosin elokuvantekijöiden filmografiat käydään läpi saman osan puitteissa, vaikka sitten osa tuotannosta olisikin syntynyt ennen tai jälkeen kyseisen aikakauden.

Elokuvan synnyttyä Yhdysvallat, Ranska ja Venäjä/Neuvostoliitto/Neuvosto-Venäjä ovat saaneet oman lukunsa jokaiselle aikakaudelle ja Saksa, Iso-Britannia ja Italiakin useimmiten, mutta sitten joukossa on elokuvamaita, joita käsitellään lähinnä vain yhdessä osassa ja käydäänpä koko Irlannin elokuvahistoria läpi yhdellä ainoalla sivulla! Elokuvamaiden järjestys vaihtelee eri osissa, mutta epäilen syynä olevan lähinnä vaihtelunhalun, eikä esimerkiksi aikakauden merkitsevyyden, sillä merkitsevyyden perusteella Japani ei milloinkaan olisi 1945-1959 vuosia käsittelevässä osassa viimeisten joukossa. Painopiste on kuitenkin Yhdysvaltain jälkeen Euroopassa. Pitkään odottelin (sisällysluetteloa selaamatta), että missä vaiheessa se Suomi oikein mainitaan, mutta sitä saadaan odottaakin ihan kirjan loppuun asti, sillä Suomen elokuvahistoria käydään nopeasti läpi parilla aukeamalla ennen jälkisanoja; tuntuu ihan siltä kuin tähän ratkaisuun päätyessään von Baghilla olisi ollut tarkoitus tehdä oma kirja suomalaisesta elokuvasta.

Lajityyppejä von Bagh käy läpi aika hyvin, vaikka draamat, komediat ja trillerit suureen osaan nousevatkin siinä missä minulle rakas genre eli kauhu jää verrattain varjoon, vaikka kyllä sekin nousee esille ihan tyydyttävällä tavalla. Suurena dokumenttien ystävänä von Bagh on antanut paljon tilaa myös dokumenttielokuville, joita joku muu ehkä käsittelisi paljon maltillisemmin, mutta se hänelle toki suotakoon. Ihan kiinnostavana sivuhuomiona mainittakoon, että von Bagh on niputtanut kovan pornon 1960-1974 -osassa juurikin dokumenttielokuvien alle. Animaatiokin pääsee jalustalle, mutta vasta oikeastaan kirjan lopussa, jossa määriteltyjen vuosien (1975-1998) sijaan käydään läpi animaatioelokuvien koko historia; toki yksittäisiä mainintoja on aiemmissakin osissa.

Tämä Sodankylästä ostamani painos on vuodelta 2004, mutta käytännössä kyseessä on vuoden 1998 versio, johon von Bagh on lisännyt yhden kokonaisen osan eli vuodet 1975-1998 ja ilmeisesti koska kyseessä on sen verran tuore aikakausi, monille maille ei löydy tilaa kuin parin aukeaman verran eli keskimäärin selvästi vähemmän kuin aiemmilla aikakausilla, vaikka onhan joukossa toki niitäkin maita, joista riittää juttua vähän pidemmältikin. Vuoden 1998 jälkeisiä juttuja von Bagh ei mainitse kuin muistaakseni kertaalleen ennen Jälkisanat-osastoa, jossa von Bagh pääsee marisemaan tutut mielipiteensä siitä, miten nykyaikana tehdään vain pelkkää paskaa, koska digitaalisuus (ei näillä sanoilla, mutta ajatus on samansuuntainen).

Von Bagh on pyrkinyt näennäiseen objektiivisuuteen ja siinä ihan hyvin onnistunut, eikä hänen omat mielipiteensä näy juurikaan kuin korkeintaan toisinaan sivulauseissa (ja marginaaleissa) ja kun tarvitaan subjektiivisuutta, suunvuoro annetaan muille alan asiantuntijoille tai ohjaajille itselleen; toki valitut lainauksetkin heijastuvat von Baghin omiin mielipiteisiinsä, ei kai hän muuten niin innokkasti niitä lainailisi? Viimeisellä aikakaudella on myös lainauksia selvästi vähemmän, mutta johtunee vain siitä, että "kukaan" ei ole ehtinyt sanoa niistä vielä mitään kunnolla tähdellistä... ainakaan samalla tavalla kuin aiempien vuosikymmenten elokuvista. Jotkut aiempien(kin) versioiden lukijat ovat itkeneet lähdeluetteloiden perään, mutta itseäni tällaisella ei ole niin väliä, vaikka ymmärränkin ärtymyksen, sillä kirjassa lainaillaan paljon muita.

Onhan kirjassa puutteensakin ja omituisuutensa ja joitakin lähes merkityksettömiä tällaisia olen sivunnut yllä, mutta suurin (ja ainoa iso) ongelma on marginaalit, joissa siis varsinaisten artikkelien ohessa on ylimääräisiä kommentteja ja no, oikeastaan filmografiatkin ovat osa marginaaleja. Oikein koskaan ei voi tietää, missä vaiheessa kannattaa vaihtaa katseensa marginaaliteksteihin eli palstoilla ei ole mitään vihjauksia (alleviivausta, lihavointia tms.) siitä, että kyseisen kappaleen jälkeen kannattaa vilkaista marginaaleihin. Filmografioiden kohdalla on helpompaa, kun itse tutkailin niitä aina ennen kuin uudesta ohjaajasta kertova ensimmäinen kappale koitti, kun kyseinen kappale selviää isoilla kirjaimilla kirjoitetusta nimestä. Muihin juttuihin tällaista apukeinoa ei ole. Toki marginaalitekstejä voi aina silmäillä läpi uuden sivun kääntäessä, mutta silloinkin se menee sen verran lukemiseksi jo, että toisinaan suuri osa marginaalitekstistä tulisi luettua ennen aikojaan. Sivulla saatetaan mainita useampikin elokuva, mutta sitten marginaalissa puhutaan vain "tästä elokuvasta" ja saa toisinaan oikeasti lukea melkein tekstin alalaitaan asti, että mistä sivun useista elokuvista nyt puhutaan; näin esimerkiksi painokseni sivulla 295. Selvästi pahin esimerkki löytyy sivulta 636, jossa ensimmäinen marginaaliteksti alkaa "Niinpä Satōn mukaan Imamuran elokuvissa seksi on...", enkä tekstin luettuanikaan tiennyt, missä vaiheessa se oikeaoppisesti olisi pitänyt lukea; seksistä puhuttiin sivun ensimmäisellä palstalla ja (Shōhei) Imamurasta toisella. Nopeasti ratkaisin ongelman niin, että luin marginaalitekstit ennen sivun viimeistä kappaletta, jolloin varmasti olin lukenut kaikki marginaaliteksteihin liittyvät jutut, mutta olisihan se ihan jees, jos tähänkin olisi ollut jokin simppelimpi ratkaisu.

No, yksi (sinänsä jatkuva) marginaaliongelma on sekin aika pieni haitta muuten mielestäni erinomaisesti kirjoitetun ja taitetun kirjan kanssa, eikä siten minulle juuri muita mielipahan aiheita jääkään. Tulenko ottamaan kirjaa uudelleen luettavaksi, niin se jää nähtäväksi, mutta veikkaanpa, etten ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen johtuen juurikin kirjan massiivisuudesta, mutta ehkä sen kymmenen vuoden jälkeen voisikin intoa löytyä, varsinkin, jos saan elokuvateorian itseopiskelun kunnolla käyntiin. Ennen sitäkin tosin pidän hyvinkin mahdollisena, että syystä tai toisesta tartun välillä johonkin kirjan yksittäiseen lukuun ja luen esimerkiksi jonkin maan tietyn aikakauden elokuvista, kokonaisesta aikakaudesta tai mitä jottei vaikkapa vain yksittäisestä ohjaajasta ja sellaiseenkin lukemiseen tämä käy hyvin.

En tietenkään voi tietää, mitä alaan vihkiytyneet pitävät kirjasta eli toisteleeko se vain samoja asioita kuin kaikki muutkin elokuvaan keskittyvät historiaopukset, mutta tällaiselle harrastajalle opus on kuitenkin mainio, eikä kirjasta sisältönsä puolesta jää oikein mitään kaipaamaan. Ellei sellaiseksi sitten lasketa halua päästä näkemään useita kirjassa mainittuja elokuvia, vaikka ei nyt palavaa halua jokaisen kohdalla syntynytkään. Joka tapauksessa jos haluaa hyllyynsä elokuvan historiaa valottavan perusteoksen, niin Peter von Baghin Elokuvan historia on mielestäni erittäin hyvä valinta.

Pisteitä: 4/5

perjantai 21. joulukuuta 2012

Movie Monday #73 - Kaikkein paras


Tämänkertainen Movie Monday käsittelee kaikkein parasta elokuvaa.

No, koska en jaksa kirjoitella samoja asioita uudestaan, ja koska olen tässä flunssan kourissa (syy, miksei tällä viikolla ole oikein arvosteluitakaan tippunut), niin kopioidaanpas surutta omat ajatukset referoituna viimekesäisestä 30 Days of Movies -haasteestani:

En ole koskaan ollut mikään suuri Jim Carrey -fani, mutta väittäisinpä, että Carrey oli pääsyynä siihen, että päätin mennä katsomaan The Truman Show'n silloisen kotikaupunkini elokuvateatteriin (Rauman Iso-Hannu) ja noh... loppu on historiaa. En vain ihastunut tähän elokuvaan ikihyviksi, vaan se tarjosi vieläpä oikein hauskan ajatusleikin. Jo teatterista poistuessani leikittelin ajatuksella, että entä jos sitä itsekin olisi samanlaisen tosi-tv:n uhrina, enkä varmasti ole ainoa, joka on samaa miettinyt ja kun näytin elokuvan vuotta myöhemmin isälleni, hänkin leikitteli kyseisellä ajatuksella (no, meillä on aika samanlainen huumorintaju). Vielä nykyäänkin, kun jostain vähän vähemmän liikennöidyltä sivupolulta tai parkkipaikalta tulee auto siihen kevyen liikenteen väylän reunaan juuri silloin kun minä olen menossa siitä ohi, niin saatan lausua mielessäni hyvin trumanmaisesti "What now?!" tai sitten ei-trumanmaisesti "Ihan varmaan tuli sattumalta just nyt!" Kyllä, minulla on omalaatuinen huumorintaju ja osaan hauskuttaa (myös) itseäni ja ei, en ole koskaan tosissani näissä mietteissäni. 

Elokuvalla on siten ollutkin suuri vaikutus meikäläiseen, enkä todellakaan kykene saamaan tästä elokuvasta tarpeekseni ja voi kun tietäisitte, kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt tämän. Tai no, voi kun tietäisin asian edes itse. Melkein koko viime vuosikymmen meni niin, että katsoin tämän aina, kun se televisiosta tuli aina vihaten tätä tv-tuottajaa ja saaden suuren tyydytyksen elokuvan lopusta. Kun aloin tosissani kerätä elokuvia, niin tämä oli ensimmäisten ostosten joukossa ja dvd:ltäkin olen nähnyt elokuvan jo ainakin kolmesti. Kerran jopa tein niin, että kun elokuva tuli televisiosta, halusin katsoa sen, joten pistin dvd:n pyörimään samaan aikaan näin välttäen kaikki mainoskatkot. Tämä on vain aina yhtä ihana, valloittava ja vaikka mitä. Suosikkielokuvani nyt ja toivon mukaan aina ja olinkin tyrmistynyt, ettei elokuvaa löytynyt 1001 elokuvaa -kirjasta, vaikka "kaikki" kriitikotkin ovat antaneet elokuvalle pääasiassa positiivisia kommentteja, mutta eipä sitä aina se omin suosikki voi "voittaa". 

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Project 1001, osa 230/1001: Psykopaatin jäljillä

Alkuperäinen nimi: Manhunter
Ohjaus: Michael Mann
Käsikirjoitus: Michael Mann
Pääosissa: William Petersen, Dennis Farina, Tom Noonan
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 116 min


What about sweating Lecktor?
We tried sodium amatol on him three years ago to find where he buried a Princeton student; he gave 'em a recipe for potato chip dip.



Napattuaan hermoja repineessä tutkimuksissaan sarjamurhaajan Hannibal Lecktorin (Brian Cox) Will Graham (Williamn Petersen) on jättänyt FBI:n. Kolme vuotta myöhemmin uusi sarjamurhaaja on liikkeellä ja tutkimuksia johtava Jack Crawford (Dennis Farina) pyytää Grahamin takaisin ja Graham suostuu vaimonsa (Kim Greist) vastusteluista huolimatta. Sarjamurhaaja on iskenyt kahdesti perheisiin aina täydenkuun aikaan, joten pelättävissä on uusi hyökkäys ja Grahamin on yritettävä päästä murhaajan päänsisäisen maailman sisään ennen seuraavaa täysikuuta ja siinä sivussa hänen on pyydettävä apua myös Lecktorilta...

Olin suhteellisen pitkään epätietoinen tämän elokuvan suhteesta muihin Hannibal-elokuviin, sillä siinä missä pari vuotta sitten en vielä tiennyt elokuvan olemassaolosta, niin sen jälkeen olin pitänyt tätä Hannibal-elokuvien sarjaan kuuluvaksi ja sen ensimmäiseksi osaksi, mutta näin ei asia olekaan. Tämä harhaluulo taisi syntyä siitä, että ostin elokuvan muiden Hannibal-elokuvien kanssa samaan aikaan, kun Uhrilampaiden jatko-osia hankin lokakuussa 2011, vaikka eipä Punainen lohikäärme ole myöskään tämän elokuvan uusintafilmatisointi. Sen sijaan Psykopaatin jäljillä on vain ensimmäinen versio Thomas Harrisin Punainen lohikäärme -kirjasta, jonka se toinen versio tulee kateltua joskus vuoden vaihtumisen tienoilla. Yhtälailla yllätyin siitä, että toinenkin Hannibal Lecter -leffa (tässä elokuvassa siis nimellä Lecktor) oli päässyt 1001 elokuvaa -kirjaan, mutta nyt kun elokuva tuli katsottua, niin en ihmettele yhtään, sillä Psykopaatin jäljillä on loppupeleissä aika jäätävää tavaraa.

Elokuva on näennäisesti kuin mikä tahansa sarjamurhaajatarina, mutta on kuitenkin paljon enemmän. Jo se, että päähenkilö eli Will Graham on kuin profiloijan ja mentalistin yhdistelmä, on yksi hyvin outo poikkeus tavalliseen kerrontaan. Elokuva ei alussa vedä täysin mukaansa, mikä on sinänsä harmi, sillä kun se sitten niin vähitellen tekee, siitä tulee oikeasti ahdistava ja välillä suorastaan hyytävä olematta kuitenkaan pelottava ja lopulta onnistuu menemään kunnolla ihon alle, kuten Uhrilampaat, vaikkakin eri keinoin, sillä esimerkiksi Lecktoria ei loppupeleissä paljon tässä näytetä. Vaikka elokuva alkaakin Grahamin tutkimuksilla, se ei kuitenkaan keskity vain häneen, vaan murhaajakin tuodaan, vähän yllättäenkin, kuin toiseksi pääosaksi jossain puolivälin kieppeillä tai vähän aiemmin; häntä ei siis piilotella loputtomiin. Psykopaatin jäljillä ei anna kaikkea valmiiksi pureskeltuna, vaan jättää ainakin joitakin asioita, lähinnä murhaajan todellisen mielentilan, avoimeksi ja ratkaisu toimii tällä kertaa hienosti ja on omiaan luomaan hieman mystisyyttä kokonaisuuteen.

Luin elokuvan jälkeen, että David Lynchin piti alun perin ohjata elokuva ja häntä varten oli jo käsikirjoituskin valmiina, kunnes hän vetäytyi ja Michael Mann otti ohjat käsiinsä. En tiedä, olenko ainoa, mutta minulle tuli, ei niinkään kuvauksesta kuin yleistunnelmasta mieleen jo elokuvan aikana mieleen Lynch. Ei sillä, että tapahtumat olisivat kaikilta osin lynchmaisen outoja, mutta ne pienetkin omituisuudet yhdistettynä jokseenkin omaperäiseen kuvaukseen (kuvaajana Dante Spinotti) tuovat jollain kummallisella tavalla Lynchin mieleen. Kuvakulmat poikkeavat tavallisesta, elokuva on täynnä zoomauksia yksittäisiin esineisiin, joilla ei ole sinänsä varsinaista tekemistä minkään kanssa, ja värinkäyttö on varsinkin asunnoissa pimeän aikaan kekseliästä. Yksi unohtumattomimmista kohtauksista kuvauksen osalta on Grahamin juoksu pois mielisairaalasta.

C.S.I.:stä minulle lähinnä tuttu William Petersen hoitaa roolinsa kunnolla, vaikka ajoittain hänen monologinsa menivätkin vähän yli. Kuitenkin pääosin Petersen tuo hahmoonsa tietynlaista sekaisuutta ja siten haavoittuvaisuutta, joka elokuvan tunnelmaan yhdistettynä toimii ainakin tietyiltä osin uskottavasti. Tämän vuoksi hän tehtävistään syrjään vetäytyneenä FBI-agenttina onkin poikkeuksellisen omaleimainen tapaus. Brian Coxissa ei ole tietenkään samanlaista särmää kuin Anthony Hopkinsissa, mutta en minä näyttelijöitä liiemmin verrannutkaan toisiinsa. Cox kuitenkin onnistuu olemaan hänkin ihan kelpo Lecter/Lecktor saamatta kuitenkaan kylmiä väreitä selkäpiihin Hopkinsin lailla. Muista näyttelijöistä mainittakoon vielä Joan Allen ja Tom Noonan, jotka molemmat jäivät positiivisina mieleen. 

Mukana menossa: Dennis Farina (Pelastakaa sotamies Ryan), Chris Elliott (Sekaisin Marista) ja Stephen Lang (Avatar). 

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan piti alun perin käyttää alkuperäisen teoksen nimeä eli Red Dragon / Punainen lohikäärme, mutta edellisvuonna pahasti flopannut Lohikäärmeen vuosi muutti suunnitelmat, sillä tekijät pelkäsivät yleisön rinnastavan elokuvan kyseiseen floppiin, minkä lisäksi lohikäärme sanana muutenkin olisi voinut tuoda kungfu -leffat mieleen. Niinpä nimi vaihdettiin.

Toinen satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvassa kerrotaan Hannibal Lecktorin tekojen olleen karmaisevia, mutta kannibalismista ei puhuta. Ehkä se olisi vielä 80-luvulla joillekin liikaa, mene ja tiedä.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Pako L.A.:sta

Alkuperäinen nimi: Escape from L.A.
Ohjaus: John Carpenter
Käsikirjoitus: John Carpenter, Debra Hill, Kurt Russell
Pääosissa: Kurt Russell, Georges Corraface, Steve Buscemi
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 96 min


What would you say to all of us who believed in you, who looked up to you, who thought you stood for right over wrong, good over evil? Be my guest. What do you have to say, Plissken? 
Call me Snake.


Vuoteen 2013 mennessä Los Angelesista on tullut rangaistusvankisiirtola, johon heitetään kaikki Yhdysvaltain kansalaisuuden menettäneet moraalirikoksia tehneet henkilöt. L.A. itsestään on jo vuosia aiemmin irtautunut suuren maanjäristyksen seurauksena mantereesta, joten L.A. on yksi iso vankilasaari. Sinne on pudottautunut elinikäisen presidentin (Cliff Robertson) tytär Utopia (A.J. Langer) mukanaan huippusalainen ja -vaarallinen laite, jonka hän antaa Los Angelesia omanaan pitävälle Cuervo Jonesille (Georges Corraface). Presidentti haluaa laitteen takaisin ja on vain yksi ihminen, joka voi sen hänelle palauttaa, Snake Plissken (Kurt Russell)...

Snake Plisskenin ensimmäinen pako oli niin kovaa tavaraa, että olin hyvin hyvin iloinen, kun Pako L.A.:sta viime vuoden syyskuussa valikoitui satunnaisotannalla sen kuun jatko-osahankinnaksi. Palasin siis Snake Plisskenin pariin ja John Carpenterin luomaan suorastaan nihilistiseen maailmaan oikein mielelläni ja viimein tuli tämäkin nähtyä (ehkä toistamiseen, edellisestä katselusta en muista mitään). Odotukset Pako New Yorkista -leffan jälkeen olivatkin jokseenkin korkealla ja kieltämättä kyseisellä elokuvalla olikin vaikutuksensa tämän osan viihdyttävyysarvoon, mutta ei Pako L.A:sta vaan päässyt lähellekään samalle tasolle edeltäjänsä kanssa. 


Kurt Russell on edelleen todellinen kovanaama Snake Plisskeninä ja se auttaa tämän elokuvan kanssa paljon. Jos nimittäin saa päälle jonkinlaisen Snake-euforian, niin elokuvasta kykenee antamaan paljon anteeksi. Kiitos Snake-euforian samankaltaiset lähtökohdat edellisen osan kanssa ei hirveästi paina. Kömpelön näköiset tietokoneanimaatiotkin, joiden pitäisi näyttää aidoilta, ei haittaa niin paljon, kun Snake-euforia on päällä. Niin ja Snake-euforian turvin varsinkin elokuvan alkuosaa jaksaa hyvin katsoa. Valitettavasti Snake-euforia ei tämän elokuvan kohdalla kestä loputtomiin, vaan vähitellen se haihtuu olemattomiin. Ei sillä, elokuva on pääosin ihan kelpo katsottavaa, mutta ei tunnelmaltaan pääse samoihin sfääreihin kuin Pako New Yorkista. Snaken tallustelu Losissa on vähintäänkin epätasaista, sillä siinä missä elokuvasta kyllä löytyy joitakin huippukohtia, on siinä myös niitä keskinkertaisempiakin vaiheita ja niiden väliin mahtuu myöskin joitakin pätkiä, kuten tämä plastiikkakirurgiakohtaus.

Elokuvan huonoihin hetkiin kuuluu ehdottomasti koripallokohtaus kuin myös lopputaistelu. En tiedä, mitä Carpenter on halunntu koriksella saada aikaan, sillä jännitystä ei ainakaan tarjota, sillä lopputulos on alusta asti selviö ja siten tylsä. Olisin odottanut siihen kohtaukseen jotain oikeasti Snakemäistä, jolla Snake olisi eliminoinut osan väestä vaikka sillä koripallolla. Lopputaistelussa puolestaan lähtökohdat ovat ihan älyvapaat, sillä siinä "vain hyvikset osuvat" -tematiikka viedään hyvin naurettaviin mittasuhteisiin, kun Snake ja kumppanit laskeutuvat Happy Kingdomiin hyvin hitailla riippuliitimillä; tuntuu kuin Carpenter tekisi parodiaa koko asiasta.

On elokuvassa toki paljon hyvääkin. Itse tämä tulevaisuuden Yhdysvallat on jotain niin kahelia, ettei siitä voi kuin tykätä. Romuttunut Los Angeles on paikoitellen tosi kivannäköinen ja jopa tälleen härmäläisenä bongailee muista produktioista tuttuja mestoja. Yksittäisistä tehosteista alun maanjäristys näyttää hyvältä teiden romahtaessa. Kuitenkin ehdottomasti paras kohtaus koetaan vasta Losista paluun jälkeen, sillä vaikka Russellin itsensä kirjoittama loppukohtaus onkin tietyiltä osin ennalta-arvattava, niin sitä on todellinen ilo katsoa ja se varsinainen loppuratkaisu on ihanan tyly; kunpa muu elokuva olisi päässyt samaan.

Mukana menossa: Peter Fonda, Stacy Keach (Pako), Michelle Forbes (Jälkiä jättämättä), Pam Grier ja Bruce Campbell.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Nightmare - Painajainen merellä

Alkuperäinen nimi: Nightmare - Painajainen merellä
Ohjaus: Marko Äijö
Käsikirjoitus: Tiina Tanskanen
Pääosissa: Sara Säkkinen, Tero Tiittanen, Venla Savikuja
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 74 min


- En mä aio istuu ja odottaa et kuka teilataan seuraavaks.


Peppi ja Sergei (Sara Säkkinen ja Tero Tiittanen) ovat kutsuneet ystäviään juhlimaan häitään St. Peter Linen risteilylle. Joonatan (Markku Pulli) on kuitenkin juonut itsensä niin tolkuttomaan humalaan, ettei häntä päästetä laivaan, joten Jiri ja Heidi (Mikko Parikka ja Venla Savikuja) joutuvat nousemaan laivaan ilman häntä. Joonatan kuitenkin salakuljetuttaa itsensä laivaan, mutta ei ehdi etsiä ystäviään ennen kuin tuntematon henkilö hyökkää hänen kimppuunsa ja kolkkaa hänet. Tämä tuntematon henkilö ei kuitenkaan aio jättää asiaa tähän, sillä hän alkaa vainota myös muita Pepin seurueessa olevia, mutta miksi?

"K12-merkintäinen kauhuelokuva Salatuista elämistä." Siinä on lause, joka on ensikuulemalta vain väärin niin monella eri tavalla ja niistä verbin puuttuminen on vähäisin. Tämä leffaprojekti on tuntunut yhdeltä suurelta läpältä siitä hetkestä lähtien, kun siitä ensimmäistä kertaa kuulin. Tästä huolimatta tiesin meneväni elokuvan katsomaan, sillä itse sarjaa on tullut tapitettua jo melkein vuosikymmen (kesäuusintojen alkamisesta lähtien). Elokuva on tätä kirjoittaessani kerännyt lähemmäs 60 000 katsojaa, vaikka arvostelut ovatkin olleet (odotetusti) kovin penseitä ja itse asiassa tämä on kaiketi niitä elokuvia, joista asiantuntevilla kriitikoilla ei saa olla mitään hyvää sanottavaa, mutta onneksi minä en kuulu niiden joukkoon, joten saan vapaasti myöntää oikeasti viihtyneeni Nightmare - Painajainen merellä -elokuvan parissa.

Yksi Suomen Elokuvasäätiön tuen saamisen ehdoista oli, että elokuvan tulee seistä omillaan eikä tapahtumat saa olla suorassa yhteydessä sarjan tapahtumiin ja siinä on ainakin teorian tasolla onnistuttu. Jatkuvia viittauksia menneisyyteen toki on, mutta ne ovat sen verran hienovaraisia, etteivät sarjaa katsomattomat niistä juuri välitä, kun taas sarjan fanit bongailevat niitä ilokseen ja saattavat alkaa jopa kaivella muistinystyröitään, mitä kaikkea sarjassa on tapahtunutkaan tiettyjen hahmojen välillä. Niihin vähemmän hienovaraisiin viittauksiinkin annetaan sen verran lisäinfoa, etteivät sarjaa katsomattomat häkelly epätietoisuudesta.

Käytännössä irrallisuus sarjaan nähden ei kuitenkaan toimi. Elokuva on kyllä omaan makuun ihan kelpo pieni jännäri, mutta sittenkin ehkä turhan tavanomainen eli toisin sanoen oikeastaan kaikki kauhuelokuvien kliseet kierrätetään tässä halpiksessa jopa haitaksi asti. Niinpä onkin hyvä, että hahmot ovat tuttuja, sillä niiden kautta näinkin perinteisin keinoin etenevänä jännärinä elokuvan katsominen käy selvästi mielekkäämmäksi ja sen parissa viihtyykin paremmin, ovat nämä hahmot tuttuja sitten Salatuista elämistä, Pikku Kakkosesta tai vaikkapa Aamu-TV:stä. Toisaalta sitten hahmojen tuttuus on myös rasite, sillä yhdistettynä alhaiseen ikärajaan tietää jo valmiiksi, ettei tässä jonkinasteisia slasher-elementtejä sisältävässä elokuvassa tulla näkemään verta ja suolenpätkiä, joten varsinkin edelleen sarjassa mukana olevien hahmojen kohtalot on helppo päätellä ottaen huomioon sen, että kyseessä olevaa sarjaa vielä tehdään, mikä vie jännitykseltä parhaimman terän.

Tarinasta sanottakoon nyt sen verran, että vaikka eteneekin tietyiltä osin ennalta-arvattavasti, niin siinä on kuitenkin ainakin pari ihan kivaa käännettä, joista toinen, eli pahiksen henkilöllisyys, voisi olla ehkä jopa pääteltävissä, vaikka itse en siinä onnistunutkaan; pahiksesta kyllä tulee auttamatta mieleen eräs kauhuklassikko. Joissakin arvosteluissa valituksen aiheena olleet pitkitetty Salkkarit-jakso -vibat jäivät ainakin minulta väliin, vaikka periaatteessa elokuvan sisältö voisikin käydä yhdestä Salattujen elämien tarinapolusta, ainakin mikäli tapahtumapaikka ei olisi näin rajattu. Voi olla, että johtuu siitäkin, että elokuvassa seurataan sarjasta poiketen vain yhtä tarinaa, mutta mielestäni toteutus ja siten tunnelma tuntuvat ihan erilaiselta kuin sarjassa, mutta ei suinkaan yhtään huonommalta. Toki mukana on myös vähän teinidraamailua, mutta ihan siedettävissä määrin ottaen nyt huomioon sen, että elokuva koettaa kuitenkin olla jonkin sortin kauhutrilleri. Miljöö eli risteilylaiva toimii hyvin kauhu(hko)näyttämönä, vaikka koko alusta ja sen kaikkia käytäviä ei hyödynnetäkään tarpeeksi.

Näytteleminen ei nyt ole edes suomalaisessa mittakaavassa kovinkaan erinomaista, mutta se, mikä kelpaa sarjan kohdalla, kelpaa myös tässä, ja sitä paitsi olen nähnyt monia jenkkiteinikauhuja, joissa näytteleminen ei ole yhtään huonompaa kuin tässäkään. Useimmat hahmot ovat samanlaisia kuin sarjassa, mitä nyt Markku Pullin esittämä Joonatan on koko ajan jurrissa ja repliikkiensä vuoksi läpi elokuvan comic relief. Olin nähnyt trailerin monia kertoja, mutta silti minulle tuli yllätyksenä, että elokuvassa on useampiakin sarjasta jo poistuneita hahmoja, ja näistä hahmoista ottaisi mieluusti takaisin sarjaan varsinkin Sara Lohinivan näyttelemän Oonan, josta on "peikkotyttö"-teinivuosien jälkeen kuoriutunut oikein nätti nainen.

Summa summarum: Mitä Nighmare - Painajainen merellä on? Se on Salatut elämät -hahmoilla ryyditetty teineille  (ja sarjan faneille) suunnattu kauhufilmi, joka pärjää mielestäni tunnelmaltaan hyvin vertailussa monille halpisteinikauhuiluille (ei niille parhaimmille kuitenkaan), vaikka varsinaista slasher-meininkiä ei tarjotakaan, vaan vain vähän sinne päin. Jos hahmot vaihdettaisiin tuntemattomiin, ikärajaa olisi hivutettu vähintään muutamalla pykälällä ylöspäin ja sitä myöten saataisiin ainakin joidenkin hahmojen kohdalla toisenlaisia kohtaloita, niin väittäisin että kriitikot edelleen haukkuisivat elokuvan maanrakoon, mutta kauhuleffapiireistä voitasiin innostua kovemmin. Nyt se ei ole mahdollista, koska kyseessä on, herra paratkoon, (kauhuelokuvaksi köykäinen, se myönnettäköön) Salatut elämät -elokuva!

Pisteitä: 3/5

PS. En halua juonipaljastuksia kommentteihin (eli niistä jotain tietävät pitäkööt turpansa kiinni), mutta mieleen tuli tämän leffan nähtyäni, että paljastuiko nyt se, kuka sarjassa vainoaa Sergeitä ja Peppiä? Hmmm!

tiistai 11. joulukuuta 2012

Koskemattomat

Alkuperäinen nimi: Intouchables
Ohjaus: Olivier Nakache, Eric Toledano
Käsikirjoitus: Olivier Nakache, Eric Toledano
Pääosissa: Omar Sy, François Cluzet, Anne Le Ny
Valmistusmaa: Ranska

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 112 min


- Ampuisin itseni.
- Halvaantuneena ei pysty.




Rikas neliraajahalvaantunut Philippe (François Cluzet) hakee uutta henkilökohtaista avustajaa itselleen. Enemmän tai vähemmän pätevien hakijoiden joukossa on myös työtön maahanmuuttaja ja vankilassakin istunut Driss (Omar Sy), joka ei oikeasti edes halua työtä, vaan hakee vain allekirjoitusta työnhakupapereihinsa työttömyyskorvauksen takaamiseksi. Koska Philippen valtuuttama henkilö ei ole paikalla, hän pyytää Drissiä hakemaan allekirjoitetun paperin seuraavana päivänä, mutta tuolloin Driss saakin huomata Philippen palkanneen hänet, mutta miten nämä kaksi täysin erilaisissa maailmoissa elävät henkilöt tulevatkaan toimeen?

Koskemattomat on ollut todella iso menestys niin Ranskassa (maansa toiseksi suosituin elokuva) kuin myös muualla maailmassa (350 miljoonaa dollaria lipputuloja tähän mennessä). Se on kahminut ison kasan palkintoja ja esimerkiksi IMDb:ssä elokuva on Top 250 -listalla tällä hetkellä 65. sijalla 8.6 tähden keskiarvolla. Näistä seikoista olin tyystin tietämätön nähdessäni ja ihastuessani elokuvan traileriin ja olisin varmasti käynyt katsomassa elokuvan joka tapauksessa. Nyt, elokuvan nähtyäni arvasin elokuvan olevan Ranskan ehdokas seuraavan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin saajaksi ja melkeinpä tekisi mieli julistaa kisa päättyneeksi kyseisessä kategoriassa, sillä Koskemattomat on todella laadukas tapaus.

Ajallisesti tapahtumien loppupäähän sijoittuvan vauhdikkaan prologin jälkeen tutustutaan vähän niin Philippeen kuin erityisesti Drissiin, mikä ei vielä imaissut kunnolla mukaansa, mutta heti kun Driss aloittaa uudessa työssään, elokuva niin tekee ja mitä parasta, Driss tarttuu toimeensa suhteellisen nopeasti. Tähän liittyen hyvin positiivista on se, että vaikka Drissillä on joitakin valintatilanteita, elokuva ei jämähdä näyttämään eri vaihtoehtojen punnitsemista, vaan leikataan suoraan ratkaisujen syntymisen jälkeiseen aikaan ja katsoja tietää automaattisesti, mitä Driss on päättänyt.

Noin yleisesti ottaen elokuva on tarina kahden erilaisen maailman kohtaamisesta, vaikka itse asiassa ei ehkä pitäisi puhua niinkään tarinasta kuin matkasta, matkasta toistensa maailmoihin. Elokuvan aikana Drissistä ei tule Philippeä, eikä Philippestä Drissiä, mutta kaksikko kuitenkin oppivat toisistaan yhtä ja toista pitkin elokuvaa, tutustuvat ainakin pienissä erissä toistensa elämäntapoihin ja siinä sivussa taitavat molemminpuoleisen kunnioituksen. Heidän ystävyyssuhteensa on todella hauskaa seurattavaa ja pääasiassa tämä johtuukin juuri heidän erilaisista elämänkokemuksistaan, mikä aiheuttaa lukuisia väärinymmärrystilanteita ja siten myöskin vähintäänkin leikkimielistä kuittailua herrojen kesken. Elokuva on täynnä erinomaisia kohtauksia, mutta silti onnistuin poimimaan siitä yhden kohtauksen suosikikseni ja kyseessä on kohtaus, jossa vietetään Philippen syntymäpäiviä, ja kyseinen kohtaus onkin monista eri syistä hulvaton. 

Elokuva on hienosti rytmitetty, mikä näkyy erityisesti siinä, että väliin on mahdutettu hauskoja, musiikilla kuorrutettuja tunnelmahetkiä, joissa nähdään Driss ja Philippe vain pitämässä hauskaa keskenään. Musiikkivalinnat ovat hyviä ja siten tunnelma pysyy läpi elokuvan suhteellisen kepeänä. Elokuva onkin elämäniloa täynnä ja siten taattu hyvän mielen elokuva, minkä vuoksi lopputekstien aikana ei ole kiire yhtään mihinkään, vaan sitä jää mielellään fiilistelemään ja nauttimaan nähdystä ihan loppuun asti. Tätä hyvän olon tunnetta korostaa se tosiseikka, että elokuva perustuu tositapahtumiin eli jossain Pariisin kätköissä on jossain vaiheessa oikeasti koettu tällainen uskomattomista lähtökohdista lähtenyt ystävyyssuhde. 

Näyttelijät tekevät jokainen hienon roolisuorituksena tietenkin kirkkaimpina tähtinä Philippeä ja Drissiä näyttelevät François Cluzet ja Omar Sy. Sy on kuin suoraan Pariisin slummeista kaivettu tyyppi eli hän omaksuu Drissin roolin täydellisesti eleitä myöten. Cluzet puolestaan onnistuu hyvin vammautuneena miljonäärinä. Muista näyttelijöistä mieleen jäävät kodinhoitajaa Yvonnea näyttelevä Anne Le Ny sekä Philippen jonkin sortin neuvonantaja/edunvalvoja/tms. Magaliena nähtävä Audrey Fleurot.

Pisteitä: 5/5

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Valuva kuolema

Alkuperäinen nimi: The Blob
Ohjaus: Chuck Russell
Käsikirjoitus: Chuck Russell, Frank Darabont
Pääosissa: Shawnee Smith, Kevin Dillon, Jeffrey DeMunn
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1988
Kesto: 91 min


What's happening?
I think... you pissed it off!



Meg ja Paul (Shawnee Smith ja Donovan Leitch) ovat treffeille menossa autolla, kun heidän eteensä tielle tulee vanha ukko (Billy Beck), joka on hetkeä aiemmin koskettanut taivaalta pudonnutta meteoriittia, joka on auennut ja sen sisällä ollut mönjä tarttunut ukkoon. Ukon on nähnyt myös kaupungin paha poika - ja siten kaikkeen helppo syyllinen - Brian Flagg (Kevin Dillon), joka oli lähtenyt juoksemaan ukon perään. Paul pakottaa Brianin tulemaan autoonsa samalla kun he vievät ukon sairaalaan, josta Brian poistuu saman tien. Kun sitten sairaalassa Meg näkee ukon tappaneen mönjän syövyttävän myös Paulin, Meg etsii käsiinsä Brianin samalla, kun mönjä jatkaa kulkuaan, mutta mikä salaisuus mönjään piiloutuukaan?

Olen hankkinut elokuvia hyvin moninaisin perustein, mutta tämä uudempi Valuva kuolema on ainoa, jonka olen ostanut puhtaasti sillä perusteella, että olen pitänyt sen ideaa - mönjästä joka liikkuu tappamassa ihmisiä - äärimmäisen typeränä. Ostohetkellä en tiennyt elokuvan taustoista mitään eli en myöskään sitä, että kyseessä on uusintafilmatisointi. Nyt kun alkuperäinen elokuva tuli jatko-osineen katsottua, niin ajattelin, että tässäpä hyvä vaihtoehto kuukauden WANHAksi. Tietenkin remaken katsominen heti alkuperäisen perään on aina riskaabelia, mutta tällä kertaa säästyin liialta vertailemiselta. Katsoessani tämän ensimmäisen kerran pidin tätä aika kehnona tapauksena. Nyt Chuck Russellin ja Frank Darabontin näkyminen tekijäluettelossa herätti hienoisia odotuksia ja tällä kertaa tämä uudempi Valuva kuolema viihdyttikin ainakin hitusen enemmän, ei tosin ihan alkuperäisen veroisesti.

Elokuvan tarina ei ole suora kopio edeltäjästään, vaikka joitakin samoja kohtauksia toistetaankin lähes samalla tavalla ja osin tarina seuraakin alkuperäisen jalanjäljissä. Kuitenkin tässä elokuvassa on sen verran paljon uutta, että vaikka yhteydet vuoden 1958 versioon ovatkin selvät, niin kuitenkin tätä on mahdollista katsoa myös itsenäisenä elokuvana, eikä pelkkänä uusintafilmatisointina. Vertailee tätä alkuperäiseen tai ei, niin siitä ei pääse mihinkään, että tarina on selvästi heikommalla tasolla. Mönjän olemassaololle saadaan tällä kertaa ihan kunnollinen selitys, mutta tämäkin selitys on tylsä ja epätyydyttävä, minkä vuoksi elokuva olisi tullut kokonaan toimeen ilman selittelyjä; riittänee kun sanon, että kylmän sodan tunnelmissa mennään. Joitakin valopilkkuja elokuvassa on, kuten tapot viemärissä ja keittiössä. Lopputaistelu on elokuvan parasta antia kaikessa toiminnantäyteisyydessäänkin, mutta varsinainen loppukohtaus onkin sitten ihan turhaa kamaa. 

Toteutus kauttaaltaan jää keskinkertaiseksi, sillä alkuperäisen elokuvan tenhoavuus puuttuu tyystin, vaikka varsinkin alussa yritetään saada esikuvansa mukaista kepeyttä mukaan, mutta turhaan. Pimeyttä kyllä riittää yllin kyllin, mistä plussaa. Mönjän toiminta vaihtelee jotenkin tyhmästi, sillä toisinaan Blob-mönjä (alkuperäisen elokuvan lailla) syövyttää uhrinsa sisäänsä, mutta toisinaan taas mönjä tunkeutuu uhrin sisään, eikä tälle vaihtelulle löydy oikein mitään kunnon syytä, ellei sellaiseksi laske vaihtelun tarjoaminen nimenomaan katsojalle. Hahmotkin ovat melkein kautta linjan typeriä, eikä oikein kenessäkään ole todellista mielenkiintoa. Ilman mukaansatempoavaa lopputaistelua elokuva olisikin menettänyt yhden pisteen.

Pisteitä (nipin napin): 3/5

perjantai 7. joulukuuta 2012

Serranon perhe - 4. kausi

Alkuperäinen nimi: Los Serrano - 4° temporada
Ohjaus: Begoña Álvarez Rojas, José Ramón Ayerra, David Molina Encinas, Arantxa Écija
Käsikirjoitus: Emilio Díez, Adriana Rivas, Alberto Úcar, ym.
Pääosissa: Antonio Resines, Belén Rueda, Jesús Bonilla, ym.
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 2005
Jaksojen määrä: 26


- Hei kaikille. Oli kiva palata ja nähdä, että olette yhtä rumia kuin ennenkin. Kiitoksia tämän kaiken järjestämisestä. Omistan juhlan kahdelle poikkeukselliselle henkilölle, Raúlille ja Evalle. Raúl on paras kaverini, lähes veljeni. Lähtiessä pyysin häntä huolehtimaan Evasta. Koska hän on ystäväni, hän huolehti tästä parhaalla tietämällään tavalla. Ja sinä Eva... Olet tyttö, jota olen eniten rakastanut.
Eva, paras ystäväni, ihminen jonka kanssa olen jakanut kaiken... jopa poikaystäväni.


Marcos (Fran Perea) on lähtenyt Lontooseen, jotta ei aiheuttaisi Evalle (Verónica Sánchez) enempää pahaa oloa, vaikka todellisuudessa Eva ikävöikin Marcosia. Raúl (Alejo Sauras) ja Chuky (Jimmy Barnatán) puolestaan käyvät moikkaamassa Marcosia, mutta reissun tapahtumat jäytävät Raúlin ja Áfrican välejä. Santiagon ja Lourditasin (Jesús Bonilla ja Goizalde Núñez) välit lämpenevät, mutta Carmen (Julia Gutiérrez Caba) hämmentää heidän välejään. Fiti (Antonio Molero) järjestää puolestaan tempauksia toisensa perään ja Candela (Nuria González) alkaa saada tarpeeekseen. Téte (Natalia Sánchez) puolestaan ihastuu häntä vanhempaan Humbertoon (Christian Criado) ja tekee mitä tahansa saadakseen tämän itselleen. Téten ja Guillen (Víctor Elías) luokalle saapuu uusi poika, DVD (Adrián Rodríguez) ja päätyy Guillen jengiin ja koska on soittotaitoinen, alkaa nuorten mielissä itää ajatus omasta bändistä. Kaiken hälinän keskellä Diegon ja Lucían (Antonio Resines ja Belén Rueda) pitäisi pystyä pitämään perheensä koossa...

Hyvin ansiokkaasti hoitamassani kesäprojektissa Serranon perheessä, jonka tällä tahdilla saanen valmiiksi juuri sopivasti ennen ensi kesää ja sen mahdollista kesäprojektia, olen päässyt jo neljänteen kauteen eli ainakin kausien määrässä mitattuna puoleen väliin. Aiempia kausia pidemmästä kaudesta huolimatta tämä kausi tuli hoidettua pois alta verrattain nopeasti, vaikka ihan joka päivä ei tällekään löytynyt aikaa, mutta jos saan pidettyä saman tahdin, niin seuraava, lähestulkoon yhtä pitkä kausi, tulee katsottua loppuun viimeistään ensi kuussa. Mitä tämä neljäs kausi pitää sitten sisällään? Oikeastaan sitä samaa kuin aina ennenkin eli väärinkäsityksiä, äkkinäisiä johtopäätöksiä, ylilyöntejä, mutta myös paljon suuria tunteita. 

Tämän kauden teema on selvästi rakkaus, sillä oikeastaan kaikilla vakihahmoilla Curroa (Jorge Jurado) on kauden mittaan joko vipinää rakkausrintamalla tai rakkaushuolia tai pikemminkin parisuhdekriisejä. Niinpä kauden aikana nähdään Marcosin ja Evan rakkaustarinan jatko sekä Santin ja Lourditasin varsinaisen rakkaustarinan alku, eivätkä myöskään Téte ja Guille selviä kaudesta ilman jonkinlaisia tunteita. Sitten taas aviokriisejä tai sen poikasia koetaan niin Diegon ja Lucían kohdalla kuin myös Martinezin perheessä. Myös Raúlin ja Áfrican alati jännitteinen suhde jatkuu. Häiltäkään ei tällä kaudella vältytä.

Kauden kantava teema ja siten kauden kiinnostavinta antia on kuitenkin Marcosin ja Evan rakkaustarina, joka tulee tällä kaudella ilmeisesti jonkinlaiseen päätökseen... ainakin toistaiseksi. Kuitenkaan kaikki ei mene vieläkään ihan putkeen, vaan jälleen kerran luvassa on paljon soutaamista ja huopaamista, ennen kuin päästään varmasti useimpia - myös minua - miellyttävään lopputulokseen, jota minä en muistanut ennen kuin kaiken ratkaisevaa jaksoa katsoessani. Tämän parin suhteen huippuunsa kehittymisen tiellä on samat syyt, jotka ainakin yhdessä vaiheessa sotkevat pahasti myös Raúlin ja Áfrican parisuhteen, vaikka viimeiseen asti sitä haluaakin ajatella, että "älkää nyt noin tehkö". Raúlista ja Áfricasta sanottakoon vielä sen verran, että kauden ehdottomasti huippuhetki koetaan siinä vaiheessa, kun África juoksee antamaan Raúlille anteeksi tämän sekoilut; tuon jakson jälkeen piti kauppaankin mennä pyörän sijasta kävellen ja vieläpä vähän pidempää reittiä, kun kohtauksen aiheuttama tunnemyrsky oli sen verran voimakas. 

Marcosin ja Evan jälkeen parhaat hetket parisuhderintamalla tarjoilivat Fiti ja Candela, sillä Fitin tempaukset aiheuttavat pariskunnalle todellisen aviokriisin syistä, joita en täysin kykene käsittämään. Candela kun tuskastuu näihin Fitin temppuihin, vaikka eihän niille voikaan muuta kuin nauraa; no, Candela onkin välillä ihme tosikko. Tämä suhde sisälsi allekirjoittaneelle jonkin sortin yllätyksen, sillä muistelin (väärin) Candelaa näytelleen Núria Gonzálezin olleen ensimmäinen sarjasta pois lähtevä vakihahmo. Santin ja Lourditasin rakkaustarina puolestaan tulee eteen nopeammin (tuotantokausia ajatellen) ja se etenee myöskin nopeammin kuin mitä olin muistellut. 

Olen pitänyt Téteä ja Guilleä suosikkiparinani, mutta tällä kaudella he ovat yhdessä ollessaan aika sietämättömiä. Tällä kaudella ei nimittäin montaa sellaista jaksoa ole, joiden pääpaino ei olisi näiden kahden kohdalla toistensa nälviminen. Toki jaksojen edetessä varsinkin Guille löytää jostain omatunnon ja hän tuntuu jopa usein katuvan tekemisiään, mutta yleissävy kaksikon välillä on jokseenkin negatiivinen. En haluaisi kuulostaa kalkkikselta, mutta jätkä on kuitenkin 13, eikä silti tunnu omaavan minkäänlaisia käytöstapoja; kasvaisi pentu! Kun yksi sarjan kantavista teemoista on sisaruspuolten väliset suhteet, ja kun Marcosin ja Evankin osalta asia saadaa loppuunkäsitellyksi, niin tällä kaudella pistetään alulle myös Guillen ja Téten suhde ja heidän kohdallaankin asia viedään jo tällä kaudella pidemmälle kuin mitä muistin. Kausi ei kaikilta osin pääty parhaimmalla mahdollisella tavalla johtuen heidän vanhempiensa omista sotkuista, mutta suunta on eittämättä oikea.

Yksittäiset jaksot, joiden sisällä toki kaikkea yllä olevaa jälleen kerran tapahtuu, etenevät jälleen kerran jokseenkin samalla tyylillä varsinkin mieskolmikon Diego-Fiti-Santi kohdalla. Taas lukuisia väärinkäsitystilanteita syntyy, kun jonkun kolmikon tilannetta setvitään porukalla ja asioissa päädytään turhan hätäisiin johtopäätöksiin. Tämä kuvio toistuu tällä kertaa jopa liiankin usein, sillä tutulla kaavalla etenevät jutut alkavat loppupuolella kautta jopa vähän puuduttaa, vaikka sinänsä herkullisia aiheita käsitelläänkin. Tulee oikeasti sellainen olo, että eivätkö nämä ääliöt oikeasti opi aiemmista virheistään, vaan aina vaan pitää mennä asioiden edelle ja epäillä kaiken olevan joka kerta pielessä. Myös käytännön piloja harrastetaan, joista seuraa sitten myöskin riemukkaita tilanteita. Parhaita kolmikon hetkiä ovat Fitin siniverisyysepäilyt, oopperan ja pöytäfutiksen yhdistäminen. verotarkastajan kuolema. nunnaluostarissa käynti sekä Fitin "kuolema".

Muiden tapahtumien osalta hauskinta antia ovat Santa Justa Klanin perustaminen, Evan saamat rakkauskirjeet, Marcosin ja Áfrican kosto, nuorten ilottelu koulun käytävillä (jo siksikin, että tässä Guille ja Téte ovat hyvää pataa keskenään) sekä Fitin ja Raúlin veto seksistä pidättäytymisestä. Toki kauteen mahtuu paljon muitakin hyviä hetkiä, mutta tässä nyt ne olennaisimmat.


Currosta sanottakoon sen verran, että hän on pääosassa turhan harvassa jaksossa, sillä kunnolla hänen tarinoitaan seurataan vain muutamissa jaksoissa johtuen juurikin hänen pienuudestaan. Vähän tylsää. Curroon liittyen minua ärsytti silloin tällöin nämä Curron alkujuonnot, sillä pariin otteeseen Curro viittaa juontonsa lopuksi siihen, kuinka esimerkiksi Lucía aikoo erinäisten tapahtumien vuoksi jättää perheen, vaikka todellisuudessa hän ei niillä kerroilla mainitsekaan mitään sen suuntaista, vaikka raivona käykin.

Yksi tätä kautta leimaavista piirteistä ovat hahmojen pitkät poissaolot. Marcos viettää aikaa Lontoossa, joskin todellisuudessa ilmeisesti vain Antonio Resines, Jesús Bonilla ja Antonio Molero kävivät siellä, Diegon jalka murtuu ja hän on monen jakson ajan sairaalassa ja Eva puolestaan Barcelonassa. En tiedä kuinka yleistä tällaiset tauot ovat espanjalaisissa sarjoissa, mutta kyllähän ne silmään pistävät (kun jo Belén Rueda oli kakkoskaudella hetken aikaa poissa). Marcosin poissaolo selittyy Fran Perean kiertueella, kun taas niin Antonio Resinesillä ja Verónica Sánchezilla oli ainakin joitain leffaprojekteja, mutta kuinka paljon ne vaikuttivat taukoihin, sitä en tiedä (en siis tiedä kuinka isoja rooleja heillä oli elokuvissaan). Toisaalta Sánchez oli muutenkin jättämättä sarjan, sillä palatessaan hän teki niin vain yhden jakson ajaksi eli hahmonsa Evan häiden ajaksi. Voin tietenkin olla väärässä, mutta kauden tapahtumat viittaavat siihen, että niin Sánchez kuin Pereakin poistuivat nyt "kokonaan" sarjasta tullakseen myöhemmin silloin tällöin vieraisille (ainakin Perean muistan myöhemmiltäkin kausilta).* Sinänsä ikävää, mutta minkäs näille mahtaa. Näiden päähenkilöiden lisäksi sarjasta häipyy myös tavernan tarjoilija Paquillo (Manolo Caro).

Niin ja kun osa hahmoista häipyy, tulee tilalle uusia. Heti Evan lähdettyä Serranon perheeseen tulee asustelemaan Lucían sukulaistyttö Ruth (Leticia Dolera), jota en tunnusta nähneeni aiemmin (olen minä, en vain muista hahmoa lainkaan), ja jo aiemmin, Marcosin lähdettyä kouluun saapuu jo aiemmin tavattu Alex (Álex Barahona), joka nousee ainakin täksi kaudeksi vakituisten sivuhahmojen joukkoon, mikä sopi ainakin allekirjoittaneelle paremmin kuin hyvin, sillä pidän niin hahmosta kuin hahmon tulkitsijasta paljon. Lisäksi, kuten ylempänä käy ilmi, Guillen jengiin tulee uusi kaveri DVD. Niin ja niin paljon kuin hänen järjestämästään polttaripilasta pidinkin, niin oi että kun Joan Manuel (Joan Negrié) on iljettävä tyyppi; hyvä, että siitäkin päästiin kokonaan eroon Evan lähdön myötä.

Lopputekstit kokevat tällä kaudella uudistuksen jo heti ensimmäisestä jaksosta asti, sillä Fran Perean musiikki korvautuu Santa Justa Klanin musiikilla, joista ensin kuultu A toda mecha on ihan kiva kappale, mutta samalla ärsyttävä korvamato. Myöhemmin lopputeksteihin tulee juonipaljastuksia seuraavista jaksoista, jotka itse kelasin yleensä yli, mitä nyt pari kertaa tuli tsekattua, mitä kaikkea jaksoista paljastetaan (paljon, mutta ei liikaa). Senkin panin merkille, että läheskään kaikkia kauden jaksoja ei ole enää tekstityksen mukaan katsottavissa viikon ajan Yle Areenassa. 

Pisteitä: 4/5

PS. Haluan nostaa yhden asian vielä esiin näin lopuksi: Nämä jaksot ovat ihan liian pitkiä, sillä tyypillisimmään yksi jakso on 70-80 minuutin mittainen. Tämä ei vaikuttanut tämänkään kauden jaksoista tykkäämiseen, joten siksi mainitsen asiasta vasta tässä alimpana varsinaisen kausitekstin jälkeen, mutta kesto on yksi syy siihen, miksi sarjan katsominen on aika hidasta. Jos ei nimittäin halua jättää jaksoja kesken (minkä kyllä tein pariin otteeseen), niin ei voi vain nopeasti mennä ja katsoa yhden jakson, vaan yhtä jaksoa katsoessa vierähtääkin sitten kunnolla aikaa. Tämä on kanssa yksi syy, miksi päivässä ei tule niin montaa jaksoa katsottua, vaan muiden tekemisten ohella ehdin katsoa yleensä vain pari jaksoa päivässä, maksimissaan kolme. Kun nyt miettii asiaa vielä niin, että samassa ajassa katsoisi melkein kaksi vakavampien jenkkisarjojen jaksoja ja sitcomejakin kolme ja risat, niin niihin verrattuna katsomistahti ei voi olla kovinkaan kova.

* Edit. 7.12. Fran Perea sittenkin näköjään jatkaa sarjassa. Muistin/päättelin siis väärin.