perjantai 9. marraskuuta 2012

Ulvonta

Alkuperäinen nimi: The Howling
Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: John Sayles, Terence H. Winkless
Pääosissa: Dee Wallace, Christopher Stone, Patrick Macnee
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1981
Kesto: 91 min


It didn't sound like any dog I've ever heard before.
Honey, you're from Los Angeles. The wildest thing you've ever heard is Wolfman Jack. This is the country. 




Karen White (Dee Wallace) on uutisankkuri, joka päättää auttaa poliisia nappaamaan kaupungissa kauhua nostattavan sarjamurhaajan Eddie the Manglerin. Tässä peitetehtävässään hän seuraa johtolankoja pornokaupan hämyiseen privaattihuoneeseen, jossa Eddie ilmestyy Karenin taakse ja Karenin käännyttyä hän näkee Eddien pelottavat kasvot ja alkaa huutaa, jolloin paikalle tulevat poliisit ampuvat Eddien. Karen saa tapahtuneesta isot traumat ja tapaus tulee hänen mieleensä paikassa jos toisessakin ja lopulta hänen psykiatrinsa George Waggner (Patrick Macnee) ehdottaa hänelle rentoutumispaikaksi Colonya, jossa Karen voisi rauhoittua ja osallistua myös ryhmäterapiaistuntoihin. Päästyään paikalle miehensä Billin (Christopher Stone) kanssa paikka on jos jonkinmoista oudompaa väkeä, eikä siellä tunnu ihan kaikki olevan kohdillaan ja kaiken muun lisäksi Eddien ruumiskin on kadonnut ruumiishuoneelta ja kylmäkaapissa on pitkät, isot raapimisjäljet...

Ulvonta (tai The Howling - Ulvonta) kuuluu taas niihin kauhuklassikkotapauksiin, joita en ollut aiemmin nähnyt, vaikka mieli onkin tehnyt ja itse asiassa vasta eilen minulle selvisi, että elokuva on saanut kaiken kaikkiaan seitsemän jatko-osaa. Koska kyseessä tosiaan on jonkinmoinen klassikko, pyörsin alkuperäisen suunnitelman jättää torstain, jolloin tämä esitettiin illan viimeisenä elokuvana, elokuvat väliin ja aloittaa leffailut vasta perjantaina. Näin varsinkin, kun jo tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlille, jossa elokuvan ohjannut Joe Dante oli yksi päävieraista, olin jo vähän kaipaillut tätä, joten eihän tätä sitten nyt voinut jättää välistäkään. Ihmissusielokuvat eivät noin lähtökohtaisesti ole sieltä minuun eniten iskevimmistä päästä, mutta Ulvonnasta pidin.

Pohjimmiltaan elokuva on taattua peruskasarikauhua ja tämä siis hyvässä mielessä, vaikkei useimmissa näyttelijöissä liiemmin kehumista ollutkaan. En sanoisi tarinaa, joka tässä elokuvassa oli ihan hyvä, varsinaisesti yllättäväksi, mutta ihan kivoja käänteitä sinne tänne mahtui, minkä vuoksi itse tarinan parissakin viihtyi. Pino Donaggion musiikki oli hyvää ja toi monesti, joskaan ei kaikkialla, sellaisen riittävän hyvän kauhufiiliksen ja varsinkin uhkaavaa sinisyyttä hohtavat yölliset metsäkohtaukset olivat mieleeni. Niinpä olikin vähän sääli, että vaikkei minua haitanneetkaan monet päiväkohtaukset, niin kuitenkin häivyttiin pois metsän siimeksestä seuraamaan Karenin kollegoiden Terryn ja Chrisin (Belinda Balaski ja Dennis Dugan) tutkimuksia, vaikka sillä tavalla saatiinkin tuotua mukaan Danten vakiosivuosanäyttelijä Dick Miller. Ihmissusimuutokset oli ihan hyvin tehtyjä, eikä muitakaan ihmissusikohtauksia ollut aika verottanut... ainakaan häiritsevässä määrin. Lopputapahtumat siellä jumalan selän takana olivat aika eeppisiä. Elokuvan olisi periaatteessa jättää arvoasteikolla alemmaksikin, mutta Dantelle tyypillinen huumori, jota ei kuitenkaan viljellä liikaa, nosti loppuarvosanaa hieman; varsinkin loppukohtaus sai nauramaan.

Pisteitä: 4/5

2 kommenttia:

  1. Ulvnta sijoittuu minun arvoasteikossani hyvinkin korkealle, mutta yksi asia siinä on aina ärsyttänyt minua. Vaikka elokuvan musta huumori olikin sopivaa, niin se lopun Dee Wallacen muodonmuutos on typerä. Ei niinkään se idea, vaan se maskeeraus joka näyttää aiempiin maskeerauksiin verrattuna todella kömpelöltä, rumalta ja sen maskin Ransukoiramainen ulkonäkö on nolostuttava. Muistaakseni osa syy sen maskin lookkiin löytyy Dee Wallacesta itsestään, joka ei kuulemma ollut halunnut rujoa, pelottavaa naamaria, koska hänen hahmonsa ei ollut "pahis".
    Dee Wallace vaikuttaa dvd:n ekstronen mukaan olleen muutoinkin aika vastahakoinen näyttelijä Ulvontaa tehdessä, aivan kuin olisi pitänyt kauhuelokuvaa alempiarvoisena itseensä verrattuna. Mikä on sinäns hassua, että uskallan väittää Wallacen (tai Wallace Stonen)olevan ihmisille nimenomaan tutuin kauhuelokuvista, kuten tämä ja Cujo.

    VastaaPoista
  2. Noir, näinhän se on. Kun mainitaan Dee Wallace, minulle tulee aina väistämättä mieleen Cujo ja varmaan jatkossa sitten myös tämä.

    Mua se muodonmuutos ei niin häirinnyt ainakaan isolta valkokankaalta katsottaessa, mutta taisin kyllä keskittyä itse kohtauksen tarkoitukseen kuin muodonmuutokseen itseensä, joten voi olla, että joskus dvd:lle hommatessani osaan siihenkin kiinnittää enemmän huomiota.

    VastaaPoista