lauantai 10. marraskuuta 2012

God Bless America

Alkuperäinen nimi: God Bless America
Ohjaus: Bobcat Goldthwait
Käsikirjoitus: Bobcat Goldthwait
Pääosissa: Joel Murray, Tara Lynne Barr,  Aris Alvarado
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 104 min


This is more fun than killing yourself, right?
I don't know. Yeah, I guess.


Frankilla (Joel Murray) ei mene hyvin. Hänet erotetaan työpaikaltaan syytettynä seksuaalisesta häirinnästä. Hänen tyttärensä Ava (Mackenzie Brooke Smith) ei halua tavata isäänsä, koska isän luona on tylsää, vaan haluaa mieluummin iPhonen. Hänen asuntonsa seinät ovat paperinohuita, minkä vuoksi naapurin perheen metelöinnit kuuluvat kirkkaasti Frankin asuntoon. Lisäksi Frankilla todetaan kuolettava aivokasvain. Kaiken muun hyvän lisäksi tv suoltaa ulos toinen toistaan typerämpiä tosi-tv -ohjelmia aina rikkaan perheen hemmotellusta kakarasta (Maddie Hasson) suosittuihin laulukilpailuihin, joissa nauretaan myös itsensä nolaaville kilpailijoille. Viimein Frank kyllästyy kaikkeen tähän ja päättää tehdä asialle jotain ja avukseen hänelle tulee teinityttö Roxy (Tara Lynne Barr) ja yhdessä he lähtevät taistelemaan tosi-tv -ohjelmien ja vähän muidenkin tekopyhyyttä vastaan...

En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli tästä elokuvasta kuvien perusteella mieleen Some Guy Who Kills People, josta en niin paljon pitänyt, minkä vuoksi minulla pienet epäilykset tämän elokuvan suhteen olikin, mutta God Bless America osoittautuikin ihan toisenlaiseksi elokuvaksi ja mitä parasta, paljon paremmaksi. Poliisiopiston jatko-osien Zedinä täällä paremmin tunnettu Bobcat Goldthwait nimittäin on ohjannut hauskan satiirin, josta muistelin puhuttaneen elokuvan jälkeen, että olisi tullut tänne teatterilevitykseen 7.12., mutta ainakaan en löytänyt asiasta mitään tietoa, kun taas sen sijaan silloin tulee ainakin jenkeissä toinen Joel Murrayn leffa, mihin ehkä sen sekotin; en ole varma. Joka tapauksessa jos God Bless America vain silmään osuu, siihen totisesti kannattaa tutustua, sillä kyseessä oli allekirjoittaneen listalla yksi NV:n tämän syksyn parhaista elokuvista ja Audience Awardsissakin taisi tulla toiseksi.

Tässä on elokuva, joka vetää amerikkalaista tosi-tv -kulttuuria kunnolla kuonoon ja koska samat ohjelmaformaatit pyörivät pitkälti myös Suomen televisioissa, niin melkein elokuva voisi kuvata myös suomalaista yhteiskuntaa, joten täkäläinen katsoja pääsee hyvin sinuiksi elokuvan kanssa. Tarina ei sinällään ole mitenkään erikoinen, vaan Frank ja Roxy kulkevat pitkin isänmaataan ammuskelemassa tekopyhiksi katsomiaan ihmisiä ja pääosin mentiin ihan hyvin eteenpäin, vaikka pientä paikallaan polkemistakin oli toki havaittavissa. Frank ja Roxy olivat oikein hyvä pari ja pidin heidän suhteestaan, joka ei missään vaiheessa mene liian intiimiksi. Aluksi kyllä vierastin Roxyn sidekickiyttä, mutta hyvin hän siinä Frankin rinnalla kulki. Pieniä draama-aineksia oli havaittavissa, mutta pääosin mentiin huumorilinjalla.

Huumori onkin kuitenkin juuri se, mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän, sillä elokuvan yhteiskuntasatiiri on todella älykästä ja siten dialogit toimivat edukseen; hereillä kannattaa elokuvan aikana olla. Vaikka nyt Junoa elokuvassa parjataankin, niin luulen sen johtuneen pelkästä kunnian osoittamisesta, sillä dialogit näyttivät olevan paljon velkaa kyseiselle elokuvalle; enkä ole ainoa, joka on päätynyt samaan mietteeseen. Frankin monissa monologeissa on sellaista terävyyttä, ettei paremmasta väliä. Erityisen hauskana pidin totuutta Idols-muunnelmassa American Superstarzissa nauretun Steven Clarkin (Aris Alvarado) itsemurhayrityksestä, mutta muitakin hulvattomia hetkiä koettiin, vaikka ei ihan täydellinen naurupommi ollutkaan.

Elokuvan väkivallasta voi olla montaa mieltä, mutta ellei sitä olisi käytetty elokuvassa käytetyn lailla, niin en tiedä, olisiko lopputuloksesta saatu ihan yhtä hyvää satiiria aikaan kuin mitä nyt saatiin. En toki ole käsikirjoittaja, mutta vaikea minun oli kuvitella elokuvan satiirin toimivan näin hyvin, ellei siihen olisi sotkettu välillä yliampuviakin tappokohtauksia, koska miten muutenkaan Frank olisi saanut ajatuksensa näinkin tehokkaasti esille? Menemällä tuottajien ja turhien julkkisten luo puhumaan? Itse en ole niin tosi-tv -vastainen, vaan tulee katsottua niin Diiliä kuin Amazing Raceakin, joten siitäkö johtui, että mielestäni parhaat tapot nähtiin leffasalissa eikä turhien julkkisten luona? Myös alussa nähtävä tappofantasia nauratti kovasti.

Vasta tätä arvostelua startatessani tajusin, että Joel Murray, joka toki oli myös The Artistissa, on minulle oikeinkin tuttu kaveri, sillä Dharma & Greg kuului aikoinaan seuraamieni sarjojen joukkoon ja siten sarjan Pete pitäisi olla myöskin kovin tuttu. Näin ei kuitenkaan käynyt, eikä se voi johtua siitä, että Murray olisi muuttunut vuosien aikana jotenkin, vaan vain siitä, että tuon sarjan näkemisestä on iäisyys. Niinpä pidin Murraya melkein täysin uutena tuttavuutena, joka ei nimenäkään ollut mieleen jäänyt (vaikka onkin Billin veli) ja pidinkin hänen roolisuorituksestaan paljon. Yhtään huonommaksi ei sitten jäänyt myöskään Tara Lynne Barr Roxyna, vaan oli oikein hyvä ollen samalla teinityttö ja suorastaan säälimätön tappokone "vihollisilleen".

Pisteitä: 4/5

Edit 21.11.2012. Niin tosiaan elokuvasta näytetään ilmeisesti erikoisnäytös 7.12. erinäisissä Finnkinon teattereissa, joten kannattaa käydä katsomassa mahdollisuuksien mukaan. Tänne (Facebookiin) varmaan tippuu lisätietoa näytöksistä (tai Finnkinon sivuille), joten tuota sivua kannattanee seuraiila.

1 kommentti:

  1. Tarkennus 21.11.2012 päivättyyn edittiin: God Bless America tulee ihan oikeaan kaupalliseen teatterilevitykseen perjantaina 7.12.2012 Helsingissä (Tennispalatsi), Espoossa (Bio Rex Sello), Turussa (Kinopalatsi), Tampereella (Niagara), Oulussa (Star) ja Lahdessa (Kino Iiris).

    VastaaPoista