torstai 15. marraskuuta 2012

Cut-Throats Nine

Alkuperäinen nimi: Condendados a vivir
Ohjaus: Joaquín Luis Romero Marchent
Käsikirjoitus: Joaquín Romero Hernández, Santiago Moncada
Pääosissa: Claudio Undari, Emma Cohen, Alberto Dalbés
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 90 min


- Gold! It's gold!
- Let me see that!


Kersantti Brown (Claudio Undari) kuljettaa hevosvaunuilla seitsemää ketjuihin lukittua ja yhdistettyä roistoa kohti vankilaa ja mukana kulkee myöskin Brownin tytär Sarah (Emma Cohen). Brown on myös varma, että yksi roistoista raiskasi ja murhasi hänen vaimonsa, mutta kuka, sitä hän ei tiedä. Matkalla he joutuvat rosvojoukon saartamiksi, sillä rosvot ovat varmoja siitä, että vaunuissa kuljetetaan myös kultalastia, mutta sitä ei löydy. Tästä tuskastuneena roistot yllyttävät hevoset täyteen laukkaansa ja lopputuloksena on vaunujen kaatuminen, joten Brownit ja vangit joutuvat jalkapatikkaan. Brown ei aio luopua vangeista ja heidän on siksi kuljettava pitkän lumisen vuoriston halki tukikohtaan, mikä tietää vaikeuksia, eikä huhut kultalastistakaan olleet täysin tuulesta temmattuja...

Samaan aikaan esitetyt Japani-lyhärit eivät niinkään innostaneet, joten tätä kävi tieni katsomaan jo espanjalaisuutensakin puolesta. Luulen, että olisin tehnyt näin vaikka elokuvan länkkärimäisyys olisikin ollut tiedossani (ei ollut), sillä espanjalaisia sellaisia ei ollut tullut vielä katsottua ja aina olen valmis kohtaamaan jotain uutta, vaikka lajityyppi ei ominta "alaa" olisikaan. Elokuva itsessään on ilmeisestikin yksi lajityypin espanjalaisen muodon häijyimpiä tapauksia väkivaltaisuutensa ja sen graafisuuden vuoksi, joten sikäli se kai puolusti paikkaansa festivaaleilla, jossa nähtiin Cut-Throats Ninen englanniksi dubattu versio, mikä oli pieni harmi. Ei sillä, että ilman dubbaustakaan elokuva paljon korkeammalle olisi noussut, sillä elokuva kuului tämän syksyn festivaalin pettymyksiin.

Kuten olen monet kerrat sanonut, länkkärigenre ei ole minulle niitä rakkaimpia, eikä tietoni länkkäreistä ole kovinkaan suuret, joten näin aluksi pientä mutuilua: Periaatteessa elokuvan tarina olisi voitu nähdä Hollywood-länkkärissä joko näin vankien matkana tai sitten muunnelmana esimerkiksi uudisraivaajien matkantekona, mutta käsittelytapa oli kaukana Hollywoodista. Elokuva nimittäin oli länkkäriksikin sinänsän kiitettävän raaka ja se näytti näiden vankien todellisen julmuuden tavalla, johon varsinkaan klassiset jenkkituotannot eivät kai koskaan yltäneet. Tämä seikka ei kuitenkaan tehnyt elokuvasta kovinkaan hyvää, sillä vaikka joitakin kiinnostavia piirteitä aina silloin tällöin elokuvassa oli, niin kokonaisuutena lopputulos oli melko aneeminen.

Hyvistä puolista mainittakoon kersantti Brownin todelliset motiivit, se, ettei kuolevien järjestystä voinut millään tavalla arvata etukäteen sekä takaumat, joihin siirryttiin ihan kivojen pysäytyskuvien kautta. Elokuva jätti kuitenkin melko kylmäksi, enkä minä ainakaan oikein päässyt tunnelmaan mukaan (oliko sitä?). Näiden tyyppien matkanteossa itsessään ei ollut suurta mielenkiintoa, sillä välillä draamaa yritettiin repiä ihan turhanpäiväisistä asioista, eikä siinä kovin hyvin onnistuttu, eikä jatkuva toisilleen uhoilukaan liiemmin lämmittänyt. Loppuratkaisu oli toisaalta tyly, mutta toisaalta myöskin pieni pettymys.

Pisteitä: 2/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti