tiistai 20. marraskuuta 2012

1000. arvostelu: Lost in Translation

Alkuperäinen nimi: Lost in Translation
Ohjaus: Sofia Coppola
Käsikirjoitus: Sofia Coppola
Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson, Giovanni Ribisi
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Japani

Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 97 min


Can you keep a secret? I'm trying to organize a prison break. I'm looking for, like, an accomplice. We have to first get out of this bar, then the hotel, then the city, and then the country. Are you in or you out?
I'm in. I'll go pack my stuff.
I hope that you've had enough to drink. It's going to take courage.


Jo suurimman tähtiarvonsa menettänyt näyttelijä Bob Harris (Bill Murray) saapuu Tokioon tekemään mainoksia, vaikka mieluummin hän olisi tekemässä oikeita elokuvia. Samaisessa hotellissa on majoittuneena myös Charlotte (Scarlett Johansson), joka on tullut kaupunkiin Tokiossa työskentelevän miehensä Johnin (Giovanni Ribisi) seuraksi, kun ei hänellä kotopuolessakaan ollut juurikaan tekemistä. Kumpikaan heistä ei oikein sopeudu Tokion elämänrytmiin, eivätkä saa oikein otetta kaupungista, joten mitä tapahtuu, kun he viimeinkin kohtaavat toisensa?

Kun melkein pari vuotta sitten kyselin kuukauden WANHA -ehdotuksia, toiveita tuli Vuodatus.netin puolelle ihan kiva määrä, mutta koska Vuodatus vammailee, blogiini ei pääse kummallakaan Vuodatuksen aikaisella osoitteella (eli ei-maksetulla ja maksetulla); kaiken muun hyvän lisäksi sivustakatsoja.com -domain on jo menossa huutokaupattavaksi, kuulemma. Niinpä ainoastaan minä pääsen käsiksi enää sen aikaisiin kommentteihin. Eniveis! Turvasin selustani jo itse postissa sanomalla, etten välttämättä voisi toteuttaa ihan kaikkia toiveita, sillä silmissäni siinsi jo ajatus siitä, mikä elokuva saisi luvan olla blogini tuhannes arvostelu ja kyseessä oli Lost in Translation. Kuinka ollakaan, Elokuvista-blogia pitänyt Harri toivoikin juuri tätä elokuvaa, mutta en voinut toteuttaa toivetta ennen kuin vasta nyt, joskaan ei se toive vaikuttanut siihen, että tämän juuri nyt arvostelen. 

Miksi Lost in Translation, jota en nyt kuitenkaan laske ihan suosikkielokuveni joukkoon? Koska siinä missä 500. arvostelun kohteena toiminut Naapurissa kummittelee oli myötävaikuttamassa tämän blogin syntyyn, niin Lost in Translationin kohdalla puolestaan mennään vieläkin pidemmälle ajassa taaksepäin, sillä elokuva on (muistaakseni) ensimmäinen koskaan hankkimani dvd. Leffa tulikin hankittua Home Entertainmentiin liittyessäni, jolloin liittyessä sai yhden leffan ilmaiseksi (ei siis tyypillisempiä neljä yhden hinnalla -juttuja), ja kun ei niiden liittymisleffojen joukossa ollut oikein mitään kunnolla mielenkiintoista, niin taisin sitten valita tämän elokuvan ihan vain siitä syystä, että onhan leffassa Billy Murray! Mutta se siitä. Lisää höpinöitä 1000. arvostelusta myöhemmin.

Olen nähnyt Sofia Coppolalta, joka voitti tästä elokuvasta Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta, kaksi elokuvaa, tämän ja Virgin Suicidesin, jonka meinasin pistää tämän elokuvan katsomisen myötä hankintalistalle vain huomatakseni, että se on jo siellä. Puhtaasti muistikuvieni mukaan olen pitänyt Virgin Suicidesia ainakin hieman parempana Lost in Translationin ollessa ihan ok tapaus sekin, sillä en ensimmäisellä katselukerralla tainnut oikein kunnolla innostua tämän elokuvan tarjonnasta. En kuitenkaan muistanut tästä leffasta oikeastaan mitään muuta kuin loppuratkaisun (niinpä tietenkin!). Joka tapauksessa liekö syynä oma vanheneminen vai mikä, mutta jotenkin muistojani positiivisemmat vibat minulla leijuikin ilmassa jo ennen elokuvan katsomista ja Lost in Translation maistuikin selkeästi paremmin kuin edellisellä kerralla.

Lost in Translation on nimittäin ihastuttava ja viihdyttävä pikkuelokuva. Se kertoo kahdesta erilaisesta ihmisestä, jotka ovat molemmat tietyllä tapaa eksyksissä, ei fyysisesti Tokiossa, vaan päidensä sisällä. Samalla Tokio edustaa heille jotain vierasta, jotain, joka vain on heidän ympärillään tarjoamatta minkäänlaista nautintoa ainakaan niin kauan kuin Bob ja Charlotte ovat toisistaan erossa tai tapaavat lähinnä sattumalta. Siinä sivussa Tokio tarjoaa hyvin outoja traditioita, tv-ohjelmia ja ylitsepursuavaa kohteliaisuutta, joka saa katsojan nauramaan, vaikka epäilenkin, että japanilaiset itse näkisivät samoissa asioissa (no, ehkä niissä tv-ohjelmissa) mitään hauskaa. Elokuva ei nimittäin naurata pilkkaamalla tai kärjistämällä, vaan näyttämällä Japanin kulttuurista paloja, joita ei länsimainen katsoja kulttuurieroista johtuen täysin kykene ymmärtämään.

Bill Murray esittää tässäkin elokuvassa perustyyppiään eli hieman väsyneen oloista miestä, mutta tekee sen tavallistakin särmikkäämmin ja myös Scarlett Johansson on roolissaan hyvä. Niinpä ei ole ihme, että kaksikon hahmojen kemiat tuntuvat pelaavan todella hyvin yhteen, mikä tekee Bobin ja Charlotten suhteesta todella söpön. Minua viehätti erityisesti se, että heidän suhteensa on näennäisen platoninen, mutta silti pinnan alla on jotain intiimimpää jopa heidän ollessa muiden keskellä, mutta silti kummallakaan ei ole toimissaan mitään hävettävää... ainakaan mitä tulee suhteessa toisiinsa. Tokiokin (ja vähän Kiotokin) herää eloon ihan eri tavalla kaksikon alkaessa viettää aikaa yhdessä. Puhuessaan toisilleen unelmistaan, tekemisistä, olemisesta Japanissa tai mistä vain tuntuu usein samalla siltä kuin he puhuisivat myös itselleen yrittäen näin saada selkoa todellisista tuntemuksistaan. En tiedä, onko kaksikon suhteen laadusta tehtävissä kovinkaan moninaisia tulkintoja, mutta syvyyttä heidän suhteessaan kyllä on.

Mukana menossa: Anna Faris (Frendit)

Pisteitä: 4/5

PS. En tiedä, miksi minulle tuli koko ajan pääkaksikosta mieleen Rakkautta ennen aamua, joka niin tyylillisesti kuin tarinaltaankin on ihan erilainen kuin tämä, mutta jotenkin se vain tuli. Tosin mikäs siinä, kun kyseinen elokuva kuuluu omien suosikkielokuvieni joukkoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti