torstai 29. marraskuuta 2012

Movie Monday #70 - Get away from her you bitch

Kuvan koira ei liity tapaukseen.

Movie Mondayn haasteena tällä viikolla on paras naishahmo. Itselleni ei tule oikeastaan kuin yksi: Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor Terminaattori-leffoissa. Ensimmäisen Terminaattorin kasaritukka sitten erikseen, mutta kyseessä on vain erittäin cool hahmo, joka pesee omalla listallani jopa Ellen Ripleyn. Okei, ensimmäisessä osassa Sarah keskittyi pitkälti pakenemiseen, mutta oli yhtä kaikki minuun vetoava ja itse asiassa molemmat ekat Terminaattorit huomioon ottaen ekan Termarin loppukohtauksessa Connor oli parhaimmillaan ja siten olikin sääli, että sitä lopun Sarahia nähtiin niin vähän aikaa. Noin yleisesti ottaen hahmossa yhdistyy tietty kovuus, mutta myös haavottuvaisuus, mikä tekee hänestä myös inhimillisen hahmon. Me likes!

En ole varma, mitä pidin Sarah Connorin aikakirjojen Sarahista, mutta sarja ei vedonnut omaan makuun niin paljon, että olisin jaksanut sitä katsoa muutamaa jaksoa pidemmälle.

Argo

Alkuperäinen nimi: Argo
Ohjaus: Ben Affleck
Käsikirjoitus: Chris Terrio
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 120 min


You really know Warren Beatty?
Yes, I do. I took a leak next to him at a Golden Globes party once.



Vuonna 1979 iranilaiset hyökkäävät Yhdysvaltojen suurlähetystöön, koska se on antanut turvapaikan syrjäytetylle shaahille, ja ottavat sen työntekijät panttivangeikseen. Kuusi diplomaattia ehtii paeta hyökkäyksen alta ja saavat lopulta turvapaikan Kanadan suurlähetystöstä. CIA yrittää kovasti keksiä keinoja saada nämä turvaan, mutta ideat ovat huonoja, kunnes maanpakoihin erikoistunut agentti Tony Mendez (Ben Affleck) keksii idean filmiryhmästä, jonka jäseniä paenneet diplomaatit esittäisivät, ja jotka kävisivät läpi mahdollisia kuvauspaikkoja Iranissa. Avukseen Mendez saa tutun maskeerajan John Chambersin (John Goodman) sekä ohjaaja Lester Siegelin (Alan Arkin) ja yhdessä he alkavat suunnitella massiivista vale-elokuvaa Argoa, jonka avulla diplomaatit saataisiin pois maasta...

Vaikka Ben Affleck tässä elokuvassa onkin edukseen näyttelijänä, niin en ole hänestä näyttelijänä noin yleisesti ottaen innostunut, mikä on voinut johtua siitä, että hän on esiintynyt monissa keskinkertaisuuksissa. Ohjaajana Affleck on kuitenkin toista maata, sillä lähtökohtaisesti hänen aiemmat elokuvansa ovat olleet vähintäänkin semikiinnostavia ja kiinnostavuutta riittää jatkossakin, mikäli Affleck tosiaan ohjaa lähitulevaisuudessa Stephen Kingin Tukikohdan, mitä vastaan en ainakaan Argon nähtyäni ole. Tämä on nimittäin ensimmäinen Affleckin ohjaustyö, jonka kohdalla kiinnostus nousi sellaisiin lukemiin, että leffateatteriin kävi tieni ja hyvä että kävi, sillä Argo on toden totta hieno tapaus. 

Elokuva nimittäin vie mukaansa heti ensimetreiltä. Taustoista tietämättömille tarjotaan pieni infopaketti, joten kaikkien pitäisi päästä tapahtumista hyvin kärryille. Niin ja vaikka se varsinainen panttivankidraama onkin allekirjoittaneelle tuttu, niin siitä huolimatta mielenosoitukseen ja suurlähetystön valtaukseen on saatu paljon jännitettä aikaan, mihin auttaa sekin, että kuvauksessa on 70-luvun fiilistä. Elokuva ei jää missään vaiheessa paikoilleen, vaa eteenpäin mennään hyvää vauhtia koko ajan, mutta rauhallisesti ja tapahtumarikkaita hetkiä riittää niin Hollywoodissa kuin Iranissakin. Siinä missä Hollywoodia kuvatessa elokuva keskittyy irvailemaan Hollywoodille sinänsä ihan maukkaan dialogin kera (aah, metailu <3), Iranissa puolestaan tarjotaan välillä piinaavaakin jännitystä siitäkin huolimatta, että on oikeastaan itsestäänselvää, miten kaikki päättyy, mutta minkälaisten vaiheiden kautta, sitä saakin jännittää sitten oikein olan takaa. 

Kaikkein parasta elokuvassa on kuitenkin se, että se perustuu tositapahtumiin. Toki, joitakin kohtauksia ja dialogeja on muutettu (onnistuneesti) jännityksen lisäämiseksi, kuten lopputeksteissä mainitaan, mutta yhtä lailla koko valeleffaidea kuulostaa äkkiseltään niin absurdilta, että sen toteuttamista ei hevillä uskoisi todeksi, mikä tietenkin tekee koko jutusta entistä nautittavamman, mutta myös hämmentävämmän. Samalla toki herää kysymys siitä, kuinka paljon elokuvan tapahtumista on totta ja kuinka paljon keksittyä, mutta vastauksella ei sinänsä ole väliä, sillä valkokankaalla hommat pyörivät oikeinkin sulavasti. Kuitenkin kaikesta jännityksestä huolimatta loppupuolella on vähän turhankin monta läheltä piti -tilannetta, että usko ei jaksa riittää siihen, että kaikki etenemiset olisivat oikeasti olleet niin hiuskarvan varassa. 

Mukana menossa: Kyle Chandler (Aikavaras), Tate Donovan (O.C.), Zeljko Ivanek (Kylmä rinki) ja Bryan Cranston

Pisteitä: 4/5

lauantai 24. marraskuuta 2012

Sinister

Alkuperäinen nimi: Sinister
Ohjaus: Scott Derrickson
Käsikirjoitus: Scott Derrickson, C. Robert Cargill
Pääosissa: Ethan Hawke, Juliet Rylance, Clare Foley
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 109 min


- Sweetheart, what are you doing?
- Painting. I wanted to paint her picture.


Ellison Oswalt (Ethan Hawke) on selvittämättömiä rikoksia tutkiva ja niistä kirjoittava kirjailija, joka saattaa ajoittain jopa rikoksia tutkineet poliisitkin häpeään. Hän muuttaa perheensä kanssa taloon, jossa nelihenkinen perhe on hirtetty pihapuuhun ja perheen nuori tytär Stephanie (Victoria Leigh) kadonnut jäljettömiin, mutta Oswalt ei kerro muulle perheelle, ei edes vaimolleen Tracylle (Juliet Rylance) talon menneisyydestä. Käydessään ullakolla Oswalt löytää kasan kaitafilmejä, jotka ensin tuntuvat näyttävän kuvattuja perheitä arkipuuhissaan, mutta päättyvät aina kunkin perheen surmaamiseen. Oswaltin tutkiessa mysteeriä talossa tuntuu vallitsevan pahuuden aura, joka saattaa hänen perheensäkin vaaraan...

Sinisteriä mainostetaan trailerissa sillä, että sen tuottaja (Jason Blum) toimi myös Paranormal Activityn tuottajana, mutta vaikka kyseisestä leffasta pidinkin, niin ei tuo ihan parhaana mainoslauseena minulle toiminut. Traileri oli kuitenkin uteliaisuuteni herättävä, joten mahdollisuuksieni mukaan pyrin pääsemään elokuvan näkemään, sillä olin mieltänyt tuon trailerin perusteella elokuvan olevan vähintään kelvollinen tapaus ja sellaisia menen mieluusti elokuvateatteriinkin katsomaan. No, näin jälkeenpäin ajateltuna elokuvan sanominen vain kelvolliseksi on lievästi sanottuna vähättelyä, sillä Sinister on oikein maittava kauhufilmi.

Elokuvan on sanottu olevan jonkinlainen peruskauhun ja found footage -elokuvan hybridi, mutta näin ei todellakaan ole, sillä kaitafilmit ovat liian lyhyitä, jotta todellisesta hybridista voisi puhua, vaikka tapahtumien katalysaattorina found footage -materiaalit toimivatkin. Ennemminkin elokuva on kertomus Oswaltin tutkimuksista, jotka vähä vähältä menevät eteenpäin, millä on myös vaikutusta Oswaltiin itseensä. Mitään kiirettä ei pidetä, vaan tapahtumat etenevät hiljalleen yhä syvemmälle mysteerin kiemuroihin.

Elokuvan avainasemassa on selkeästi pimeys, sillä sitä riittää niin yöllä kuin päivälläkin, sillä Oswaltien huushollissa ei juuri valoja päällä pidetä ja silloinkin kun auringonvalo pääsee asuntoon, niin nekään kohtaukset eivät ikuisuuksia kestä. Tämä pimeys yhdistettynä välillä aavemaiseen musiikkiin tekee elokuvasta todella jännittävän seurata, vaikka talossa ei outoja ääniä lukuun ottamatta pitkään aikaan mitään erikoisempaa tapahdukaan. Vaikka loppua kohden mennäänkin vähän hämärämpään (lue = yliluonnollisempaan) suuntaan, niin silti elokuva on sielläkin vähintäänkin seurattava, vaikka se kovin jännitys elokuvasta poistuukin. Säikyttelykohtauksia on useampia, joista muutama onnistuukin tehtävässään.

Todellinen meedio saa olla, jos pääpahiksen pystyy päättelemään, mutta kaikkien esiintulleiden vihjeiden perusteella totuus ainakin viimeisimmistä murhista on sen sijaan pääteltävissä jo kauan ennen kuin asia Oswaltille selviää, vaikka sittenkin riittää vielä yllätyksiä. Jännitystäkin riittää ainakin siltä osin, osuuko se oma päättely oikeaan vai ei, sillä täysin varma siitä johtopäätöksestä ei voi olla. Elokuva ei pääty täysin tyhjentävällä tavalla, mutta kun kyseessä on kuitenkin eräänlainen kummitustarina, niin ei sillä niin väliä olekaan. En tosin ihmettelisi, vaikka tästä elokuvasta tehtailtaisiin vielä jatko-osia.

Pisteitä: 4/5

torstai 22. marraskuuta 2012

Katsomattomat leffat

Sain tässä uuden kameran, jonka todellinen käyttö alkaa vasta ensi vuoden puolella, mutta pitihän tuota nyt testata ja ensimmäinen kuvauskohde oli helppo valita.

Vasta pari päivää sitten päivitin uudet, reilut 40 leffaa tietokantaan, minkä jälkeen pistin leffat katsomattomien elokuvien pinoon (alimmaiseksi) ja nyt kun olen katsonut tuota pinoa, niin tällaiset leffatauot, mitä tulee uusiin katsottaviin kotona, alkaa tuntua kovin tylsiltä ratkaisulta, vaikka tuntuukin ihan kivalta. No, viikonloppuna vetäisen ne kolme ekaa Indiana Jonesia, joiden arvostelut löytyvät jo blogista, joten jos se vähän lievittäisi sitä tuskaa, mitä koen, kun tuota pinoa katselen. Ensi viikolla alan kahlata sitten noita leffoja pikku hiljaa. Päätinpä jakaa tämän kuvan sitten myös teille, jotta näkisitte, kuinka toivoton tää mun tilanne tällä hetkellä on. Sanottakoon nyt vielä sen verran, että tuon pinon takana on vielä kymmenkunta katsomatonta blu-rayta ja tuo tuoli tukee tota pinoa, ettei se kaadu. Katsomattomat tv-sarjat ovat muualla.

Tänä vuonna en ole vissiin ostanut muuta kuin molemmista Night Visions -kekkereistä viidellä kympillä (tarkka raja) leffoja sekä syksyn traditioihin kuuluvat pari tusinaa 1001-elokuvia, jotta keräily pysyy käynnissä, niiden jatko-osia ja sekä festareilla ja vähän muuallakin valkokankaalta nähdyt 1001-elokuvat. Samanmoinen suunnitelma on ensi vuodellekin ja silti leffat eivät taida ihan loppua kesken. No, jos tää tästä pikku hiljaa. :D

Kas tässä kuva:


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Movie Monday #68 - Elävät kuolleet


Movie Monday kyselee tällä viikolla zombileffoista. Zombit on minulle tuttu juttu, sillä varsinkin huonosti nukuttuen öiden jälkeen tulee esitettyä sellaista, varsinkin työpäivinä. Muihin zombeihin tuli sittemmin tutustuttua Resident Evil -pelisarjan kautta, josta pelattuna on kolme ensimmäistä osaa sekä Code Veronica X; huomasin äsken, että Resident Evil 4 löytyy niin ikään hyllystä, mutta en ole saanut vielä aikaiseksi sen pelaamista. Tykkäsin kyllä noista aiemmista osista ja aikomuksena olisi pelata niitä uudestaan vielä joskus, varsinkin toisessa ja kolmannessa osassa tekisi mieli päästä vetelemään zombeja turpaan.

Resident Evileistä saankin sitten loistavan aasinsillan elokuviin, sillä en pidä lainkaan mahdottomana, että ensimmäinen Resident Evil -elokuva olisi ollut myöskin ensimmäinen näkemäni zombileffa, vaikka en varmaksi tätä väitettä menekään vannomaan. Leffa oli ihan ok ja muistaakseni olinkin havaitsevinani siellä täällä hienovaraisia viitteitä niiden ilmiselvien lisäksi itse pelisarjaankin, mikä aina on hauskaa, mutta jotenkin ei vain ole vielä tullut tartuttua leffasarjan muihin osiin, mutta ehkä tässä jossain vaiheessa vielä teen niinkin.

Noin yleisesti ottaen zombit kuuluvat minulle osastoon "yksiä kauhupahiksia muiden joukossa", enkä silleen kiinnitä niihin mitään erityistä huomiota. joten ei minua saa zombileffojen pariin pelkästään se, että niissä on zombeja, vaan koska ne kiinnostavat yleisesti syystä tai toisesta, kuten George A. Romeron alkuperäinen Trilogy of the Dead sen saaman suosion vuoksi. Sittemminhän jouduin toteamaan, ettei trilogian parhaana elokuvana mainostettu Dawn of the Dead oikein iskenyt, eikä johtunut siitä, että satuin näkemään uusintaversioinnin ensin, kun en sitä tuota katselleessa muistanut yhtään mitään; ne kaksi muuta olivatkin sitten parempia. Ehkä vielä joskus kokeilen uudestaan, jos vaikka saisin siitä enemmän irti, sillä se kuuluu elokuviin, joista haluaisin kovasti tykätä. Pidinhän kuitenkin sitten taas paljon parjatusta War of the Dead - Stone's Warista, että sikäli.

Kuitenkin koska suhtaudun zombeihin niin neutraalisti, ei minulla ole oikeastaan muistikuvia siitä, mitä muita sellaisia kauhuleffoja olen katellut, joissa zombit ovat pahiksia, 28 päivää myöhemmin kyllä, mutta mites ne muut? Varmaan niitä joitakin on, mutta ei tule juuri nyt mieleen ja epäilen, että jossain vaiheessa tulee jotain häpeällisiä ahaa-elämyksiä elokuvista, jotka olisi pitänyt taatusti muistaa. Ehdin jo julkaista tämän tekstin, kun tuli muiden posteja lukiessa ainakin pari muutakin zombileffaa mieleen: Zombieland, josta pidin komediallisen luonteensa(kin) vuoksi paljonkin sekä Zombie Strippers, joka olikin sitten jo vähän vaatimattomampi.

Siirrynpäs vielä hetkeksi pois elokuvien maailmasta ja puhunkin siitä tällä hetkellä kuumimmasta tapauksesta eli The Walking Deadistä. Kyseinen sarja kiinnostaa minua nimittäin paljonkin jo Frank Darabontinkin osuuden vuoksi, mutta olen päättänyt hankkia ne sitten jossain vaiheessa boksina; ensimmäisen kauden ehkä olisin ostanut jo, mutta täällä päin myydään vain sitä lievästi editoitua versiota ekasta kaudesta, etten ole viitsinyt. Ei se puolen minuutin puuttuminen kokonaisesta kaudesta haittaisi, mutta kun ei ole mikään kiire sarjan kanssa, niin voin odotella, josko tulisi leikkaamatonta versiota tilalle. Jos ostaisin jenkeistä sen sensuroimattoman version, niin ilmeisesti pitäisi tyytyä tekstityksettömään versioon, eikä sekään täysin nappaisi. No, katellaan, miten homma etenee.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Tonni täyteen

Tonnikeiju

Halusin paikan, jossa voin puhua katsomistani elokuvista ilman, että joku suuttuu mahdollisista spoilereista, ja mikäs siihen olisi parempi paikka kuin oma blogi. (When it all began...)
- Ensinnäkin, olen kirjoitellut tätä blogia ihan mielelläni ja tulen kirjoittamaan myös jatkossa. Tästä huolimatta olen huomioinut, että välillä tulee päiviä, kun ei tahdo osata sanoa yhtään mitään edellisenä iltana/yönä katsotuista elokuvista ja mielestäni se on näkynyt sitten myös lopputuloksessa ja siten jotkin blogikirjoitukset näyttävätkin tavallista väsyneemmiltä. (50. arvostelun kohdalla)
-Jee jee. Sata leffaa/tv-sarjaa arvosteltu, joten ihan hyvinhän tämä on liikkeelle lähtenyt, varsinkin kun virtaa riittää vielä ainakin kirjoittaa toiset sata ja miksei riittäisi vaikka enemmänkin. (100. arvostelun kohdalla)
- Kuten joku saattoi huomatakin, niin viimeisen parin viikon aikana blogi ei ole päivittynyt juuri kertaakaan. Tämä ei suinkaan johtunut väsähtämisestä, vaan puhtaasti siitä faktasta, että tuli katseltua nämä viikot Twin Peaksiä, kun sen katsomista alkoi tehdä mieli ihan ylitsepääsemättömän paljon. Olin toki jo talvella ajatellut, että sen aika olisi ehkä kesällä, mutta tarkempi ajankohta pysyi epäselvänä pitkän aikaan. Se tuli kuitenkin nyt ajankohtaiseksi, kun halusin, että se olisi minun 200. arvioni.  (200. arvostelun kohdalla)
- Mitä tulee sitten katsottujen (ja sitä myöten arvostelemieni) leffojen määrään, niin suoraan sanottuna olen vähän yllättynyt, että olen vuodessa ehtinyt katsomaan näinkin monta elokuvaa/tv-sarjaa (olen myös kuullut elämästä, mutta en ole vielä keksinyt, mitä se on). (300. arvostelun kohdalla)
Kuitenkin kun virtaa riittää edelleen todella hyvin, niin elokuvien katselu ja niiden arvostelu jatkuu tästäkin eteenpäin melko vilkkaana, niin äkkiäkös tuo viidensadan elokuvan ylitys unohtuu mielistä (500. arvostelun kohdalla)

Niinpä niin. Piti se sitten tämäkin päivä nähdä (tai yöhän nyt on): Tuhat arvostelua tulla tupsahti täyteen niin että lävähti. En olisi uskonut tätäkään päivää näkeväni tai no, ehkä uskoin, mutta tuntuu se silti hurjalta lukemalta, joten siitäkö johtuu, että pää tuntuu kauhean tyhjältä, enkä tahdo keksiä mitään kunnon sanottavaa. Niinpä tuossa tuli vähän muisteltua menneitä arvostelujen muodossa ja päätin joitakin katkelmia aiemmista virstanpylväistä heittää myöskin tänne; 200. arvostelun kohdalla ei ollut tosin mitään kovin aiheeseen sopivaa, joten tuo katkelma oli hätäratkaisu.

Tuhanteen arvosteluun mahtuu paljon kaikkea ja itse tekstien lisäksi muun muassa useita ulkoasuja, blogipalvelun vaihdos, erinäisten projektien aloittamista (kuukauden WANHAT, Project 1001), festariraportteja, sekä paljon kommentteja, joista osa on kadonnut helvetin esikartanon Vuodatuksen syövereihin ainakin toistaiseksi. Tekstit itsessäänkin ovat muuttuneet vuosien varrella ja vaikka itse sanonkin, niin ehdottomasti parempaan suuntaan, sillä edes minä en jaksaisi useimpia vanhimpia arvostelujani lukea, kun tyyli oli niissä vielä pitkälti hakusessa. En toki itsekriittisenä mene sanomaan, että nämä uudetkaan mitään mestariteoksia olisi, mutta verrattuna noihin vanhimpiin tasoero on huima! Niin ja siinä missä blogin alkuaikoina tuli katsottua paljon kauhua, niin viime aikoina sen osuus katsotuista elokuvista on aika vähäinen Lisäksi arvostelut ovat saaneet tämän tästä uusia ominaisuuksia, kuten elokuvien kestotiedot tai sarjojen jaksojen määrät, mutta myös yksi toisensa jälkeen sellaisetkin eksoottiset asiat kuin leffojen nimien kursivoinnit, henkilöiden nimien lihavointi ja kuvat, jotka kaikki puuttuivat aiemmin puhtaasti johtuen laiskuustekijöistä. Joistakin uudistuksista puolestaan on jo luovuttu ja tällaisiin kuului ainakin epäonnistunut kokeilu nimeltä "Seuraavana arvosteluvuorossa", jonka tiedot eivät läheskään aina pitäneet paikkaansa.. 

Blogitekstit ovat syöneet myös seuraavia nimikkeitä ja muita juttuja (osa leffoista tosin saanut useampia genreluokituksia, joten siksi eri genrejen elokuvien/tv-sarjojen yhteissumma on reilusti yli tuhat):
- 908 elokuvaa (mukana myös A Spinal Tap Reunion, joka keikkataltioinnin luonteen vuoksi myös musiikki-dvd:nä)
- 228 draamaa
- 258 komediaa
- 229 Project 1001 -elokuvaa; olen selvästi jäljessä epävirallista aikatauluani!
- 228 kauhua 
- 172 pum pum räiskis räiskis -tapausta
- 157 trilleriä
-106 yleistä tekstiä arvostelujen ulkopuolella, joten posteja on kaiken kaikkiaan tämä kirjoitus huomioon ottaen 1106; kaikki Movie Mondayt, 30 Days of Movies ynnä muu sälä löytyy myös yleinen-tagin alta ihan vain siksi, että olen pysynyt helpommin kärryillä nimenomaan arvostelujen määrästä.
- 95 scifiä
- 89 seikkailua
- 83 tv-sarjaa
- 64 mykkää tapausta
- 60 lyhytelokuvaa
- 59 rikos-aiheista tapausta
- 40 fantasiaa
- 34 dokumenttia (iso osa lyhäreitä)
- 34 Movie Monday -haastetta
- 25 animaatiota
- 20 sota-aiheista tapausta
- 14 3D-leffaa (suhtaudun tähän tietyllä varauksella, joitain tapauksia olen saattanut unohtaa merkitä)
- 13 länkkäriä
- 10 musiikki-dvd:tä (mukana A Spinal Tap Reunion, joka myös laskettu elokuvaksi selkeästi käsikirjoitettujen osien vuoksi)
- 9 urheilupitoista tapausta
- 9 musikaalia
- 6 gialloa
- 5 road moviea
- 3 aprillipäivän postausta

Joudun kyllä sanomaan, että tuli tämä tonni täyteen sinänsä hankalaan paikkaan eli juuri Night Visionsin jälkeen ja lähellä olikin, etten joutunut jättämään NV-arvosteluja kesken ja katsoa Lost in Translationin siinä välissä, mutta hyvinhän tää meni ja vielä NV:n jälkeen ehdin katsomaan yhden leffan ennen tuota "juhla"-arvostelua. Näin ei olisi käynyt, jos olisin saanut B) Citizen Kanen, jota metsästin paikallisista liikkeistä ennen kuin leffasta kertovat sivut tulivat vastaan Elokuvan historia -opuksessa, mutta turhaan ja B) liput NV:n [Rec]³-näytökseen, jolloin olisin katsonut aiemmatkin osat ennen (ehdin ostamaan ne jo), mutta hyvä näinkin. Kyllä mä siitä huolimatta aika tarkkaan laskeskelin, paljonko elokuvia on (arvostelun alla) NV:n jälkeen ja joudunko luopumaan mistään suunnitelmistani myös jättäen suunnitellusti LiT:in arvostelun vasta NV-arvostelujen jälkeiseen aikaan, mutta näin ei tarvinnut tehdä ja itse asiassa NV-torstaina tuli katsottua yksi elokuva enemmän kuin olin etukäteen ajatellut. En minä normaalisti kiinnittäisi näin paljon huomiota moiseen, mutta onhan nyt nimenomaan se tuhannes jotain erityistä kuitenkin.

Arvostelujen tuloa ei voi estää jatkossakaan, mutta että 2000. arvostelu näkisi vielä päivänvalon? Rehellisesti ottaen olen aika skeptinen sen suhteen, mutta kaikkeahan voi aina tapahtua. Ei sillä, että suoranaisia aikeita olisi lopettaa arvostelujen rustaamista (ette te näin vähällä pääse), mutta onhan sinne seuraavaan tonniin kuitenkin aika helkutin pitkä matka ja eihän sitä tiedä, mihin suuntaan elämä tässä vielä heittelee. Ihan yhtä nopeaan tahtiinkaan tuskin seuraavaa tonniani revin kuin tätä ensimmäistä (reilussa neljässä vuodessa), vaan mennee varmaankin 5-6 vuotta, jos niin on koskaan tapahtuman. Saa nyt nähdä, miten käy. Lisäksi tulen jossain vaiheessa arvostelemaan jotain sen tyyppistä materiaalia, mitä en ole aiemmn kokeillut, minkä vuoksi olenkin pistänyt Muut arvostelut -välilehdet hieman uuteen uskoon; ei sieltä silti vielä voi kurkkia, mitä luvassa on. ;)

Nyt tosin itse asiassa pidän pienen semitauon, sillä näiden parin seuraavan viikon aikana on luvassa ainoastaan teatterileffojen arvioita. Tämä tauko ei johdu niinkään tästä virstanpylväästä kuin siitä, että viimeisen puolentoista viikon aikana olen tosiaan kirjoittanut 15 arvostelua ja siinä on ainakin jokunen arvostelu "liikaa", jotta jaksaisi ilman pientä taukoa. Niin ja älkää ymmärtäkö väärin. Kyllä mä tykkään näistä muutaman kerran vuodessa tapahtuvista "review frenzyistä", mutta sitten kun urakan saa valmiiksi, niin sielu, aivot ja kaikki tarvitsevat lepoa, vaikka tässä jokunen "vapaapäivä" jo olikin. Näiden parin viikon aikana olisikin tarkoitus katsella uljaan kesäprojektini Serranon perheen neljättä kautta jakso jos toinenkin. Niin ja eihän tästä kunnon tauosta voi puhua, kun kyllä tässä tulee vastailtua niin Movie Monday -haasteisiin (tai ainakin tämänviikkoiseen), minkä lisäksi blogi kaipaa pientä hienosäätöä ja onpahan huomenna vuorossa kymmenien tämän syksyn leffahankintojen lisääminen tietokantaan plus Kokoelmassa-sivulle.

Jälleen kerran kiittäisin kaikkia teitä, jotka jaksatte tätäkin blogia lueskella ja aivoituksiani kommentoida, sillä en mene takuuseen, että olisin tässä pisteessä ilman teitä ja toivottavasti teitä näkyy täällä vielä jatkossakin. Iso kiitos! :)

T: Simo

1000. arvostelu: Lost in Translation

Alkuperäinen nimi: Lost in Translation
Ohjaus: Sofia Coppola
Käsikirjoitus: Sofia Coppola
Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson, Giovanni Ribisi
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Japani

Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 97 min


Can you keep a secret? I'm trying to organize a prison break. I'm looking for, like, an accomplice. We have to first get out of this bar, then the hotel, then the city, and then the country. Are you in or you out?
I'm in. I'll go pack my stuff.
I hope that you've had enough to drink. It's going to take courage.


Jo suurimman tähtiarvonsa menettänyt näyttelijä Bob Harris (Bill Murray) saapuu Tokioon tekemään mainoksia, vaikka mieluummin hän olisi tekemässä oikeita elokuvia. Samaisessa hotellissa on majoittuneena myös Charlotte (Scarlett Johansson), joka on tullut kaupunkiin Tokiossa työskentelevän miehensä Johnin (Giovanni Ribisi) seuraksi, kun ei hänellä kotopuolessakaan ollut juurikaan tekemistä. Kumpikaan heistä ei oikein sopeudu Tokion elämänrytmiin, eivätkä saa oikein otetta kaupungista, joten mitä tapahtuu, kun he viimeinkin kohtaavat toisensa?

Kun melkein pari vuotta sitten kyselin kuukauden WANHA -ehdotuksia, toiveita tuli Vuodatus.netin puolelle ihan kiva määrä, mutta koska Vuodatus vammailee, blogiini ei pääse kummallakaan Vuodatuksen aikaisella osoitteella (eli ei-maksetulla ja maksetulla); kaiken muun hyvän lisäksi sivustakatsoja.com -domain on jo menossa huutokaupattavaksi, kuulemma. Niinpä ainoastaan minä pääsen käsiksi enää sen aikaisiin kommentteihin. Eniveis! Turvasin selustani jo itse postissa sanomalla, etten välttämättä voisi toteuttaa ihan kaikkia toiveita, sillä silmissäni siinsi jo ajatus siitä, mikä elokuva saisi luvan olla blogini tuhannes arvostelu ja kyseessä oli Lost in Translation. Kuinka ollakaan, Elokuvista-blogia pitänyt Harri toivoikin juuri tätä elokuvaa, mutta en voinut toteuttaa toivetta ennen kuin vasta nyt, joskaan ei se toive vaikuttanut siihen, että tämän juuri nyt arvostelen. 

Miksi Lost in Translation, jota en nyt kuitenkaan laske ihan suosikkielokuveni joukkoon? Koska siinä missä 500. arvostelun kohteena toiminut Naapurissa kummittelee oli myötävaikuttamassa tämän blogin syntyyn, niin Lost in Translationin kohdalla puolestaan mennään vieläkin pidemmälle ajassa taaksepäin, sillä elokuva on (muistaakseni) ensimmäinen koskaan hankkimani dvd. Leffa tulikin hankittua Home Entertainmentiin liittyessäni, jolloin liittyessä sai yhden leffan ilmaiseksi (ei siis tyypillisempiä neljä yhden hinnalla -juttuja), ja kun ei niiden liittymisleffojen joukossa ollut oikein mitään kunnolla mielenkiintoista, niin taisin sitten valita tämän elokuvan ihan vain siitä syystä, että onhan leffassa Billy Murray! Mutta se siitä. Lisää höpinöitä 1000. arvostelusta myöhemmin.

Olen nähnyt Sofia Coppolalta, joka voitti tästä elokuvasta Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta, kaksi elokuvaa, tämän ja Virgin Suicidesin, jonka meinasin pistää tämän elokuvan katsomisen myötä hankintalistalle vain huomatakseni, että se on jo siellä. Puhtaasti muistikuvieni mukaan olen pitänyt Virgin Suicidesia ainakin hieman parempana Lost in Translationin ollessa ihan ok tapaus sekin, sillä en ensimmäisellä katselukerralla tainnut oikein kunnolla innostua tämän elokuvan tarjonnasta. En kuitenkaan muistanut tästä leffasta oikeastaan mitään muuta kuin loppuratkaisun (niinpä tietenkin!). Joka tapauksessa liekö syynä oma vanheneminen vai mikä, mutta jotenkin muistojani positiivisemmat vibat minulla leijuikin ilmassa jo ennen elokuvan katsomista ja Lost in Translation maistuikin selkeästi paremmin kuin edellisellä kerralla.

Lost in Translation on nimittäin ihastuttava ja viihdyttävä pikkuelokuva. Se kertoo kahdesta erilaisesta ihmisestä, jotka ovat molemmat tietyllä tapaa eksyksissä, ei fyysisesti Tokiossa, vaan päidensä sisällä. Samalla Tokio edustaa heille jotain vierasta, jotain, joka vain on heidän ympärillään tarjoamatta minkäänlaista nautintoa ainakaan niin kauan kuin Bob ja Charlotte ovat toisistaan erossa tai tapaavat lähinnä sattumalta. Siinä sivussa Tokio tarjoaa hyvin outoja traditioita, tv-ohjelmia ja ylitsepursuavaa kohteliaisuutta, joka saa katsojan nauramaan, vaikka epäilenkin, että japanilaiset itse näkisivät samoissa asioissa (no, ehkä niissä tv-ohjelmissa) mitään hauskaa. Elokuva ei nimittäin naurata pilkkaamalla tai kärjistämällä, vaan näyttämällä Japanin kulttuurista paloja, joita ei länsimainen katsoja kulttuurieroista johtuen täysin kykene ymmärtämään.

Bill Murray esittää tässäkin elokuvassa perustyyppiään eli hieman väsyneen oloista miestä, mutta tekee sen tavallistakin särmikkäämmin ja myös Scarlett Johansson on roolissaan hyvä. Niinpä ei ole ihme, että kaksikon hahmojen kemiat tuntuvat pelaavan todella hyvin yhteen, mikä tekee Bobin ja Charlotten suhteesta todella söpön. Minua viehätti erityisesti se, että heidän suhteensa on näennäisen platoninen, mutta silti pinnan alla on jotain intiimimpää jopa heidän ollessa muiden keskellä, mutta silti kummallakaan ei ole toimissaan mitään hävettävää... ainakaan mitä tulee suhteessa toisiinsa. Tokiokin (ja vähän Kiotokin) herää eloon ihan eri tavalla kaksikon alkaessa viettää aikaa yhdessä. Puhuessaan toisilleen unelmistaan, tekemisistä, olemisesta Japanissa tai mistä vain tuntuu usein samalla siltä kuin he puhuisivat myös itselleen yrittäen näin saada selkoa todellisista tuntemuksistaan. En tiedä, onko kaksikon suhteen laadusta tehtävissä kovinkaan moninaisia tulkintoja, mutta syvyyttä heidän suhteessaan kyllä on.

Mukana menossa: Anna Faris (Frendit)

Pisteitä: 4/5

PS. En tiedä, miksi minulle tuli koko ajan pääkaksikosta mieleen Rakkautta ennen aamua, joka niin tyylillisesti kuin tarinaltaankin on ihan erilainen kuin tämä, mutta jotenkin se vain tuli. Tosin mikäs siinä, kun kyseinen elokuva kuuluu omien suosikkielokuvieni joukkoon.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Movie Monday #67 - Porukka


Nyt kun NV-leffat on saatu pois päiväjärjestyksestä, on aikaa myös Movie Mondaylle, jonka tämän viikon haasteena on suosikkiporukka, eikä minulle tule oikeastaan mieleen kuin Stand by Me - Viimeisen kesän nuorukaiset.

Yhdessä nelikko joutuu jos jonkinmoisiin tilanteisiin matkalla kohti huhuttua ruumista ja he muun muassa pakenevat koiraa, väistelevät junaa ja irrottavat toisistaan iilimatoja. He keskustelevat jos jonkinlaisista asioista, kuten tulevaisuudesta, väärien syytösten aiheuttamasta leimasta, mutta myös kuulevat ällön tarinan piirakansyöntikilpailusta. Tämän lisäksi he pitävät matkallaan ihan vain yleisesti hauskaa ties kuinka monella tavalla. Samalla kuitenkin heidän matkansa yllä leijuu haikeus,sillä he tietävät sisimmissään, että he viettävät viimeistä kesäänsä yhdessä.

Miten tästä porukasta voisi olla tykkäämättä? Gordie, Chris, Vern and Teddy, you're in my heart forever!

Dredd 3D

Alkuperäinen nimi: Dredd 3D
Ohjaus: Pete Travis
Käsikirjoitus: Alex Garland
Pääosissa: Karl Urban, Olivia Thirlby, Lena Headey
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Intia

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 95 min


In case you have forgotten, this block operates under the same rules as the rest of the city. Ma-Ma is not the law... I am the law.


Itärannikolla nykyisen Washington D.C.:n alueella on 80 miljoonan asukkaan asuttama Mega City One, jossa lainvalvojina toimivat Tuomarit, joilla on oikeus julistaa tuomio heti roiston kiinni jäämisen yhteydessä. Eräänä päivänä yksi Tuomareista, Dredd (Karl Urban) saa parikseen uuden, koulutuksessa välttävästi pärjänneen, mutta telepaattisilta kyvyiltään erinomaisen Andersonin (Olivia Thirlby). He ottavat vastaan tehtävän Peach Trees -nimisestä yli satakerroksisesta kerrostalosta, jonka keskellä olevalle pihalle on pudotettu kolme ihmistä. Murhien takana on rakennusta hallinnoiva Ma-Ma (Lena Headey), jonka laaja verkosto vastaa myös huumebisneksistä, sillä Ma-Ma valmistuttaa ja myy Slo-Mo -huumetta, joka saa ajan tuntumaan todellista pidemmältä. Dreddin ja Andersonin otettua kiinni Ma-Man bisneksistä kaiken tietävän ja kidutuksessa varmasti tietonsa paljastavan Kayn (Wood Harris) Ma-Ma sulkee koko rakennuksen ja suostuu avaamaan portit vasta kun Tuomarit ovat kuolleita, ja koko rakennus nyt vain sattuu olemaan täynnä Ma-Man aseistettua jengiä...

Olen hypetyksen uhri. Täysin! En nimittäin ole tutustunut Dredd-universumiin yhtään ja jos oikein muistan, niin Stallonen Dreddkin jäi kesken sen yhden kerran, kun sitä yritin katsoa (mikä ei kuulemma ole edes häpeäksi), ja kun tätäkin markkinoitiin täytenä (scifi)toimintapätkänä, niin ei ollut itsestään selvää, että voisin kiinnostua tästä ja itse asiassa tämä olikin allekirjoittaneelle luokkaa "mennäkö vai eikö mennä". Kuitenkin kun elokuvasta alkoi kuulua ylistäviä lausuntoja vähän joka puolelta (lähinnä faneilta), minkä lisäksi se vei nimiinsä Night Visionsin Audience Awardsin, niin päätin tämän katsastaa viime sunnuntaina, kun siihen vielä tarjoutui tilaisuus ja eipä Dredd 3D yhtään hassumpi ollutkaan.

Dreddiin vihkiytymättömätkin pääsevät heti alussa hyvin mukaan, sillä Tuomarien toimintaperiaate käy hyvin selväksi ja itselleni tuli uutena tietona se, että Dreddkin on vain yksi Tuomari monista, joskin tässä elokuvassa Dredd toimii lähinnä yksin rookie-Anderson "riippakivenään". Muutenkin dystooppinen Mega City One tulee tutuksi ja näyttääkin ilmakuvista vielä hyvältä ja kaupungissa on monia upeita rumia paikkoja, mutta harmi vain sitä kaupunkia ei niin paljon hyödynnetty koko elokuvassa, kun elokuvassa keskitytään lähinnä vain Peach Trees -talon tapahtumiin.

Ainakin minulla kesti jonkin aikaa päästä kunnolla elokuvan tunnelmaan mukaan. Okei, alun toimintajakso, jolla haluttiin tuoda esille Tuomarien toimintaperiaate, on mukavaa katsottavaa, mutta sitten varsinaisen tarinan alettua elokuva on pitkään kelvollista tasoa laskien mukaan ne ensimmäiset toimintakohtaukset Peach Treesissä. Sellaista ihan ok mättöä on tarjolla, mutta ei oikein mitään sellaista, mikä tekisi kunnolla vaikutusta. Kaiken lisäksi sitten kun Ma-Ma sulkee nämä rakennuksen portit, minulle tuli auttamatta mieleen kevään NV-hitti The Raid: Redemption, mitä nyt pääosassa on taistelulajien sijaan kunnon aseet. Enkä minä nyt ihan täysin innostunut tästä telepatiajutustakaan, vaikka sinänsä Anderson hyvä pari Dreddille olikin.

Elokuva kuitenkin muuuttuu koko ajan paremmaksi sitä mukaa mitä pidemmällen mennään ja eräänlaisena käännekohtana voidaan pitää Ma-Man suorittamaa elokuvan tuhovoimaisinta sarjatulitusta, joka kohtauksena itsessään oli jokseenkin sekava. Mikä hitto oli sen sarjatulitusta edeltäneen häkkioven tarkoitus, kun kuitenkin Dredd ja Anderson pääsivät kulkemaan kerroksessa aika vapaasti? Lisäksi sarjatulen aikana jää kovastikin kaipaamaan (kerroksen) pohjapiirustusta, sillä Dredd pitkän aikaa vain juoksee sarjatulta karkuun ja aina vaan uuden nurkan taakse ja sitä katsellessa tulee sellainen tunne kuin pakopaikkojen/kulmien pitäisi olla lopussa, mutta aina vain ammusten välttely jatkuu onnistuneesti.

Vasta tuon kohtauksen jälkeen elokuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa, sillä sen jälkeen Dreddistä tulee juuri niin tyly tapaus kuin mitä hahmolta etukäteen odotin ja siten elokuvakin ottaa ison askeleen kaivattua tylyyttä kohti. Niinpä Dredd nouseekin ihan toiselle tasolle ja lopputapahtumat ovat niin tapahtumina kuin toiminnankin puolesta aika tykkiä kamaa ja niissä alkaa riittää potkua tavalla, joka melkein saattaa häpeään elokuvan alkupuoliskon. Tunnelma on tässä vaiheessa elokuvaa siis huipussaan, minkä vuoksi tapahtumat ja niiden kulku kiinnostavat ihan tosissaan.

Elokuva sisältää joitakin ihan komeita 3D-otoksia ja varsinkin tietyt syvyyskohtaukset Peach Treesissä ovat hyvännäköisiä. Sitten taas vaikka kuinka elokuvan hidastuksilla on se tarkoituksensa/syynsä, niin ne tuntuvat, jos nyt ei täysin turhilta, niin vähintäänkin huonosti toteutetuilta ottaen huomioon sen seikan, että jokaisen hidastuksen kohdalla sitä vain toivoo niiden olevan ohi. Toiminta on ihan hyvin toteutettua ja väkivalta niin graafista, että K-18 -leimaa ei juuri tarvitse ihmetellä. Joidenkin toimintakohtausten aikana - varsinkin alkukohtauksessa ja loppupuolela - pauhaa niin menevä musiikki, että sekin nostaa katselufiilistä.

Minulla ei siis ole Dreddistä juuri kokemusta, mutta fanien (ja vähän muidenkin) Syltty-Dreddiä koskevien ruikutusten kautta minullekin on syntynyt jonkinlainen kuva siitä, millainen Dreddin pitäisi olla ja täytyy myöntää, että Karl Urban istuu tähän mielikuvaan erittäin hyvin ollen läpi elokuvan (ilmeiltään) yhtä tympeän näköinen, joka tosin tosiaan vasta loppuvaiheilla pääsee viemään sen tylyysasteensa aivan uusiin lukemiin, mutta se johtui enemmänkin tarinasta hahmon ympärillä kuin Urbanista itsestään. Ei minulla ole rookie-Andersonia näytellyttä Olivia Thirlbyä vastaan oikeastaan mitään, mutta Urbanin lisäksi ainoaksi maininnan arvoiseksi tapaukseksi nousi Ma-Maa näytellyt Lena Headley, joka sai Ma-Man hahmon samaan aikaan tuntumaan piinkovalta konnalta kuin hieman synkältä, joskaan ei sympaattiselta, hahmolta. 

Mitä elokuvan pisteytykseen tulee, niin voin rehellisesti sanoa, että tässä on elokuva, jolle olisin voinut antaa hyvällä omatunnolla niin kolme kuin neljäkin pistettä, sillä siinä missä alkuosa ennen tuota mainittua sarjatulitusta onkin vain juuri ja juuri kolmosen luokkaan, niin sen jälkeen elokuva muuttuu puolestaan vahvan nelosen arvoiseksi. Elokuvan lopussa on kuitenkin sen verran tylyä tykitystä, että sen turvin elokuva saa tämän hieman korkeamman arvosanan. Toimintaelokuvien ystäville katson elokuvan kuitenkin olevan suunnilleen pakollista katsottavaa, sillä he saanevat tästä vieläkin enemmän irti.

Pisteitä: 4/5

lauantai 17. marraskuuta 2012

Seeding of a Ghost

Alkuperäinen nimi: Zhong gui
Ohjaus: Chuan Yang
Käsikirjoitus: Yi-hun Lin
Pääosissa: Phillip Ko, Maria Jo, Norman Chu
Valmistusmaa: Hong Kong

Ilmestymisvuosi: 1983
Kesto: 90 min


On surkeaa onneasi, että törmäsit minuun, tiedäthän? Tietää huonoa onnea rikkoa musta magia. Jos olet onnekas, tulet ainoastaan sairaaksi, jos et ole, sinä ja perheesi saatatte kuolla.
- En usko tuollaiseen.
- Ai et? Muutat mielesi, kun  jotain tapahtuu.


Taksia ajava Chau (Phillip Ko) ajaa melkein mustan magian taiturin tohtori Wangin (Yung Wang) päälle, mutta selviää säikähdyksellä ja Wang onkin kunnossa, mutta Chau ajaa Wangin kotiinsa. Chaun vaimo Irene (Maria Jo) puolestaa aloittaa suhteen itsepintaisen keikarin Anthony Fangin (Norman Chu) kanssa, mutta suhde kariutuu karille, kun Fang ei aio jättää vaimoaan (Mi Tie). Asiasta käydyn riidan päätteeksi Irene jää tien varteen, mutta saa seurakseen kolme huligaania, jotka alkavat jahdata Ireneä ja kaikki neljä päätyvät autiotaloon, jossa Irene raiskataan ja tapetaan. Kun Chaulle selviää, mitä kaikkea Irene oli puuhannut, hän janoaa kostoa niin tappajille kuin Fangillekin ja apu löytyykin tohtori Wangin ja tämän mustasta magiasta...

Niinhän siinä kävi, että tämänkin syksyn Night Visions täytyi päättyä viimein ja se tehtiin elokuvalla Seeding of a Ghost, joka oli yön elokuvista ainoa, jonka aikana silmät tahtoivat muutaman kerran painua kiinni, vaikka aiemmista kerroista poiketen varsinaista nuokkumista ei tapahtunut. Peräti kahden aiemman NV:n kokemuksella tiesin jo varautua siihen, että pääyön viimeinen elokuva ei luultavasti olisi kovinkaan järkevää tavaraa, eikä sitä ollut myöskään Seeding of a Ghost, joka ei kuitenkaan ollut sittenkään ihan niin päätön tapaus kuin mitä NV:n päätöselokuvalta saattaisi olettaa, mikä saattoihin johtaa siihen, että elokuvan parissa viihtyi ihan hyvin tämän vuoden Night Visionsin viimeiset hetket.

Onko elokuva tahatonta vai tahallista komiikkaa? Eihän näistä oikein ota selvää, kun kuitenkin tuntuu näin länsimaalaiselta siltä kuin eihän kukaan voisi tehdä tällaista "soopaa" vakavasti, mutta mutta... entä jos sittenkin...? Toisin sanoen elokuva saa nauruhermot aktiivisiksi ja kyllä kallistun sille kannalle, että tahattomasta huumorista on kyse. Huumoria elokuvassa siis riittää, mutta verrattuna niihin muutamiin muihin näkemiini Aasia-aivottomuuksiin ei kuitenkaan liikaa, mutta päätöntä menoa on joka tapauksessa luvassa. 

Jos unohtaa tarinan älyvapaat lähtökohdat, niin se on kuitenkin ihan kelpo tasoa, minkä vuoksi elokuva onkin viihdyttävä, joskaan ei sitten paljon enempää. Seikka, mikä nostaa elokuvan monia muita Aasia-kohelluksia (hieman) ylemmäksi, on elokuvan kauhuelementeissä, jotka välillä ihan oikeasti toimivat, joskin välillä myöskin saavat nauramaan. Aaveita, jonkin sortin nekrofiliaa kuin myöskin kostamista on yllin kyllin, eikä perinteisiä kung fu -taisteluitakaan ole täysin unohdettu. Lopputaistelu, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, on aika eeppinen noin niin kuin huumoriarvoltaan, mutta on siitä huolimatta tai juuri siksi hyvää tavaraa.

Pisteitä: 3/5

perjantai 16. marraskuuta 2012

Wither

Alkuperäinen nimi: Wither
Ohjaus: Sonny Laguna, Tommy Wiklund
Käsikirjoitus: Tommy Wiklund, Sonny Laguna, David Liljeblad
Pääosissa: Patrik Almkvist, Lisa Henni, Johannes Brost
Valmistusmaa: Ruotsi

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 95 min



Ida ja Albin (Lisa Henni ja Patrik Almkvist) ovat pariskunta, jotka saavat mökin käyttöönsä ja sinne he lähtevätkin yhdessä kaveriensa kanssa. Mökin avain on hukkunut johonkin ja samalla kun toiset yrittävät saada ovea auki, yksi jätkistä, Markus (Max Wallmo) pyytää yhtä tytöistä, Mariea (Jessica Blomkvist), talon taakse, sillä Markus on päättänyt tehdä pienen jäynän ja säikäyttää muut sisältä käsin. Niinpä he nousevat avonaisesta ikkunasta taloon ja sillä välin kun Markus valmistautuu säikyttelyyn, Marie käy läpi paikkoja ja törmää lattialuukkuun, joka johtaa kellariin, johon Marie myös laskeutuu. Tämä on suoranainen virhe ja pian jylläävät talossa pimeyden voimat...

Witherin katsominen ei ollut mitenkään selviö, sillä olin pitkään kahden vaiheilla, menenkö katsomaan tämän vai Desperate Livingin, mikä (varmempana) roskana olisi paremmin sopinut esitysajankohtaan (6:45). Päätin kuitenkin mennä katsomaan Witherin ihan siitä syystä, että Ruotsi-kauhua tulee nyt yleensäkin kateltua melko vähän. Siitäkin huolimatta, ettei elokuvan laatu kovin korkealta vaikuttanut, vaan näytti juuri siltä mitä se olikin: halpiskauhua jopa Ruotsin mittakaavalla mitattuna. Tämä seikka ei kuitenkaan pelottanut minua toisen leffan pariin, vaan rohkeasti marssin tätä katsomaan ja Wither osoittautuikin ihan kelvolliseksi kauhufilmiksi.

Viihdytin itseäni kirjoittamalla muistiinpanoihin elokuvan nimen paikalle "Evil Dead... Ei kun Wither" ja tämän vain muistutuksena itselleni siitä, kuinka selvät elokuvan esikuvat ovat tai varsinkin niistä selvin eli Evil Dead. Syrjäinen mökki ei vielä sinänsä kaikkea kerro, mutta heti kun tämä lattialuukku näkyy, niin käy viimeistään ilmi että joo, Evil Dead on tullut katsottua, minkä lisäksi joukko muitakin kauhupätkiä. Elokuvassa ei nimittäin taida olla yhtäkään täysin omaa ideaa, vaan tarina on hyvin yksinkertainen ja erityisesti kliseinen, minkä vuoksi mikään elokuvan tarjoama käänne ei yllätä. Jos siis haluaa kokea jotain uutta, niin silloin ei kannata valita tätä elokuvaa.

Jos taas kaipaa jotain tuttua ja turvallista mökkikauhua, niin silloin Witherin voi ottaa katseluun, sillä vaikka tämä ei siis kuulukaan missään tapauksessa genrensä valiotapauksiin, niin lajityyppinsä sisällä elokuva on kuitenkin loppujen lopuksi ihan kelvollinen. Leffa on täynnä amatöörinäyttelijöitä tai siltä tuntuvia, mutta siitä huolimatta onnistuu olemaan ihan katsottava tapaus. Tähän vaikuttaa erityisesti elokuvan gorepuoli, sillä verta ja suolenpätkiä näkyy todella kiitettäväksi oikeastaan pitkin elokuvaa. Pienen, ratkaisevan lisäarvon elokuva saa sitten siitä loppupuolen jännityksestä, joka loistaa poissaolollaan täysin elokuvan alkupuolella ja keskivaiheilla ja itse asiassa minkäänlaisella tunnelmallakaan alkupuoliskoa ei ole juuri pilattu, joten lopun jännittävät hetket pelastavat todella paljon. Tunnelman puutteesta huolimatta elokuva ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa tahattomaan komiikkaan tai muuhun kökköilyyn, mikä esitysajankohdan huomioon ottaen olisi voinut olla hyvinkin mahdollista, mikä sekin on ihan positiivista.

Pisteitä: 3/5

The Werewolf Versus The Vampire Woman

Alkuperäinen nimi: La noche de Walpurgis
Ohjaus: León Klimovsky
Käsikirjoitus: Paul Naschy, Hans Munkel
Pääosissa: Paul Naschy, Gaby Fuchs, Barbara Capell
Valmistusmaa: Espanja, Länsi-Saksa

Ilmestymisvuosi: 1971
Kesto: 86 min


Doctor Hartwig! Don't you wanna start on a stomach?
- It is supposed to be a werewolf, right? According to the old legend, if the bullet that killed it is distracted from its chest, it should come back to life. Let's see!


Ruumishuoneella on Waldemar Daninskyn (Paul Naschy) ruumis, jonka väitetään olevan ihmissusi. Yliluonnolliseen uskomaton ruumiinavaaja tohtori Hartwig (Julion Peña) poistattaa Daninskyn rinnasta hopealuodin ja Daninsky herää henkiin ja pakenee. Paljon myöhemmin kaksi naista, Elvira ja Genevieve (Gaby Fuchs ja Barbara Capell) ajelevat pitkin Ranskan maalaisseutua löytääkseen vampyyriksi huhutun kreivitär Wandesan (Patty Shepard) haudan ja päätyvät Daninskyn maille. Daninsky auttaakin kaksikkoa löytämään haudan. He aiheuttavat hautaryöstöllä Wandesan palaamisen takaisin henkiin, mikä saattaa molemmat naiset vaaraan, mutta heitä yrittää auttaa myös Daninsky ihmissudeksi muuttuneena...

The Werewolf Versus The Vampire Woman on eri lähteiden mukaan neljäs tai viides kahdestatoista Waldemar Daninsky -elokuvasta tähtenään Paul Naschy, jonka tunnetuin rooli Daninsky oli. Itse en tiennyt kyseessä olevan elokuvasarjan osa, mikä on sinänsä mainitsemisen arvoinen seikka, sillä jatko-osamaisuus oli syynä siihen, etten valinnut katsottavaksi samaan aikaan esitettyä, niin ikään espanjalaista Torrente 4: Lethal Crisisia. Hih! No, vaikka olisinkin tiennyt asian oikean tolan, niin veikkaanpa, että näistä kahdesta The Werewolf Versus The Vampire Woman olisi siitä huolimatta saattanut lähteä katseluun, sillä esitysaikaan (leffa alkoi 4:45) nähden minuun vetosi paremmin vähän vanhempi elokuva; alkuillasta olisin saattanutkin valita toisin. No, sinänsä ihan hyvästä yrityksestä huolimatta ei tämä leffa kuitenkaan vienyt minua mukaansa.

Elokuvassa tapahtuu kyllä yhtä jos toista, mutta ei kuitenkaan kunnolla mitään sellaista, mikä olisi saanut tämän pojan innostumaan. En oikein tahtonut löytää kunnolla mielenkiintoa tapahtumista, vaikka sinänsä tarinan puolessa vähän yritystä olikin. Niinpä en kauheasti välittänyt siitä, miten elokuvassa käy, vaikka tietyiltä osin sekin aika arvattavissa oli. En tiedä, voi olla, ettei elokuvan värimaailma vain istunut omiin käsitykseeni tunnelmallisista kauhuelokuvista, sillä tällaisenaan elokuva tuntui ihan liian kepeältä ollakseen uskottava kauhufilmi, vaikka yön pimeyttäkin mukana oli. Toisaalta taas elokuva ei täysin mennyt tahattomasta komediastakaan, sillä vaikka elokuvassa on havaittavissa kökköyttä, ja vaikka elokuva silloin tällöin saakin aikaan naurunpurskahduksia, niin ei kuitenkaan tarpeeksi, vaan välillä mennään pitkäkin aika näennäisen vakavissa merkeissä. Kaikesta huolimatta elokuva oli ihan katsottava, joten en voi väittää ajan käyneen pitkäksi elokuvan parissa, mutta silti tästä puuttui se jokin, joka olisi saanut minut viehättymään tästä.

Tosin täytyy myöntää, että ei elokuva niin huono ollut, etteikö pieni mielenkiinto olisi herännyt myös muihin Waldemar Daninsky -tuotoksiin (tai mitä jottei muihinkin Naschy-filmeihin) ja ties vaikka jos sattuisin saamaan oikean fiiliksen aikaan, niin mikä jottei niitä leffoja voisikin käydä läpi jossain vaiheessa, vaikkakaan nyt ei ihan lähitulevaisuudessa.

Pisteitä: 2/5

torstai 15. marraskuuta 2012

Cut-Throats Nine

Alkuperäinen nimi: Condendados a vivir
Ohjaus: Joaquín Luis Romero Marchent
Käsikirjoitus: Joaquín Romero Hernández, Santiago Moncada
Pääosissa: Claudio Undari, Emma Cohen, Alberto Dalbés
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 90 min


- Gold! It's gold!
- Let me see that!


Kersantti Brown (Claudio Undari) kuljettaa hevosvaunuilla seitsemää ketjuihin lukittua ja yhdistettyä roistoa kohti vankilaa ja mukana kulkee myöskin Brownin tytär Sarah (Emma Cohen). Brown on myös varma, että yksi roistoista raiskasi ja murhasi hänen vaimonsa, mutta kuka, sitä hän ei tiedä. Matkalla he joutuvat rosvojoukon saartamiksi, sillä rosvot ovat varmoja siitä, että vaunuissa kuljetetaan myös kultalastia, mutta sitä ei löydy. Tästä tuskastuneena roistot yllyttävät hevoset täyteen laukkaansa ja lopputuloksena on vaunujen kaatuminen, joten Brownit ja vangit joutuvat jalkapatikkaan. Brown ei aio luopua vangeista ja heidän on siksi kuljettava pitkän lumisen vuoriston halki tukikohtaan, mikä tietää vaikeuksia, eikä huhut kultalastistakaan olleet täysin tuulesta temmattuja...

Samaan aikaan esitetyt Japani-lyhärit eivät niinkään innostaneet, joten tätä kävi tieni katsomaan jo espanjalaisuutensakin puolesta. Luulen, että olisin tehnyt näin vaikka elokuvan länkkärimäisyys olisikin ollut tiedossani (ei ollut), sillä espanjalaisia sellaisia ei ollut tullut vielä katsottua ja aina olen valmis kohtaamaan jotain uutta, vaikka lajityyppi ei ominta "alaa" olisikaan. Elokuva itsessään on ilmeisestikin yksi lajityypin espanjalaisen muodon häijyimpiä tapauksia väkivaltaisuutensa ja sen graafisuuden vuoksi, joten sikäli se kai puolusti paikkaansa festivaaleilla, jossa nähtiin Cut-Throats Ninen englanniksi dubattu versio, mikä oli pieni harmi. Ei sillä, että ilman dubbaustakaan elokuva paljon korkeammalle olisi noussut, sillä elokuva kuului tämän syksyn festivaalin pettymyksiin.

Kuten olen monet kerrat sanonut, länkkärigenre ei ole minulle niitä rakkaimpia, eikä tietoni länkkäreistä ole kovinkaan suuret, joten näin aluksi pientä mutuilua: Periaatteessa elokuvan tarina olisi voitu nähdä Hollywood-länkkärissä joko näin vankien matkana tai sitten muunnelmana esimerkiksi uudisraivaajien matkantekona, mutta käsittelytapa oli kaukana Hollywoodista. Elokuva nimittäin oli länkkäriksikin sinänsän kiitettävän raaka ja se näytti näiden vankien todellisen julmuuden tavalla, johon varsinkaan klassiset jenkkituotannot eivät kai koskaan yltäneet. Tämä seikka ei kuitenkaan tehnyt elokuvasta kovinkaan hyvää, sillä vaikka joitakin kiinnostavia piirteitä aina silloin tällöin elokuvassa oli, niin kokonaisuutena lopputulos oli melko aneeminen.

Hyvistä puolista mainittakoon kersantti Brownin todelliset motiivit, se, ettei kuolevien järjestystä voinut millään tavalla arvata etukäteen sekä takaumat, joihin siirryttiin ihan kivojen pysäytyskuvien kautta. Elokuva jätti kuitenkin melko kylmäksi, enkä minä ainakaan oikein päässyt tunnelmaan mukaan (oliko sitä?). Näiden tyyppien matkanteossa itsessään ei ollut suurta mielenkiintoa, sillä välillä draamaa yritettiin repiä ihan turhanpäiväisistä asioista, eikä siinä kovin hyvin onnistuttu, eikä jatkuva toisilleen uhoilukaan liiemmin lämmittänyt. Loppuratkaisu oli toisaalta tyly, mutta toisaalta myöskin pieni pettymys.

Pisteitä: 2/5

Tulpa

Alkuperäinen nimi: Tulpa
Ohjaus: Federico Zampaglione
Käsikirjoitus: Federico Zampaglione
Pääosissa: Claudia Gerini, Laurence Belgrave, Michela Cescon
Valmistusmaa: Italia

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 90 min



Lisa Boeri (Claudia Gerini) on tyylikäs, menestyvä bisnesnainen ja yksi yrityksensä suurista johtajista. Hänellä on myös toinenkin puoli ja tuo puoli käyskentelee hyvin yksityisellä Tulpa-nimisellä seksiklubilla, jossa hän harrastaa seksiä henkilöiden kanssa, jotka sääntöjenkin mukaan pitää jäädä tuntemattomiksi. Kaupungilla kuitenkin liikkuu sarjamurhaaja, joka ensitöikseen murhaa sitomisleikeissä olleen miehen, mutta jättää naisen eloon. Kun murhat seuraavat toisiaan, kaikki alkaa vaikuttaa siltä kuin jäljet johtaisivat tuohon samaiseen Tulpa-klubiin ja uhritkin ovat Lisan entisiä seksikumppaneita. Seuraako murhaaja Lisaa ja onko Lisa itse hengenvaarassa vai mistä on kyse?

Niin monta espanjalaista elokuvaa oli Night Visionsissa tarjolla, että hyvällä omatunnolla jätin yhden niistä, Game of Werewolvesin, väliin (vaikka nähtyäni trailerin näyttikin hyvältä), sillä samaan aikaan esitetty Tulpa veti enemmän puoleensa NV:n sivuilla löytyneiden uhkaavaa punaista väriä täynnä olevien kuvien ansiosta. Tulpaa on tituleerattu giallon paluuelokuvana, mihin en nyt niin hirvittävästi kiinnittänyt huomiota, vaikka Dario Argenton elokuvien kautta minuunkin on iskenyt jonkin sortin giallo-kiinnostus, vaikken niitä olekaan hirveästi nähnyt. Tekijöillä on ilmeisesti ollut myös suuret odotukset elokuvaansa kohtaan, sillä saatuaan vaisumman(?) vastaanoton Lontoon FrightFestissä se lähetettiin kotiin ja leikattiin uudelleen ja NV:ssä nähtiin tämä versio ensimmäisten joukossa. Kovin nihkeähköjä arvosteluja elokuva on saanut osakseen (en tiedä, kumpaa versiota ovat olleet katsomassa), mutta minusta tämä oli vähintäänkin ok tapaus.

Giallona elokuva oli aika peruskamaa, sikäli mikäli vähäisellä giallo-kokemuksella voin tällaista mennä sanomaan, mutta sellaisena ihan mukiinmenevä. Tarinaltaan elokuva ei ollut mitenkään erikoinen ja ainoa kunnon jännitys tuli murhaajan miettimisestä. Ilman "epäile kaikkea mikä liikkuu" -metodiakin epäiltyjä löytyi puolen tusinaa ja motivaatioitakin tekojen taustalle vähintäänkin yhtä monta, joten kyllähän sitä murhaajan henkilöllisyyttä tuli pohdittua. Sanottakoon näin sivuhuomiona, että elokuvan aikana sain päähäni mielestäni hyvänkin idean vähän samantapaiseen murhamysteeriin, mutta sitten elokuvan loppuratkaisun kohdalla sain todeta, että tämä elokuva teki ideani vanhaksi ainakin murhaajan suhteen; en kuitenkaan pitänyt oikeaa murhaajaa pääsyyllisenä missään vaiheessa, vaan ainoastaan yhtenä ehdokkaista. Tapot olivat hyviä, vaikka vain pari tappoa jäikin ihan kunnolla mieleen. Visuaalisuuden osalta parhaimmillaan elokuva oli siellä punaisen sävyissä sisustetussa Tulpa-klubilla, vaikka muussakin kuvastossa oli jotain ihan tyylikkäitä otoksia. Eroottisuutta ja siten alastomuutta oli paljon esillä ja niin tyypillisiä kuin nämä kohtaukset giallossa ovatkin, niin silti tuli mieleen, että ne olivat mukana vain niiden tirkistelyarvon takia. Kokonaisuus oli ehkä vähän outo, mutta kyllä tämä nyt yhden illan viihteestä hyvin meni ja ties vaikka joskus hommaisin elokuvan dvd:llekin.

Pisteitä: 3/5

PS. Lisäsin muuten tämän elokuvan myötä giallo-lajityypin kategorioihin ja lisäsin kategorian aiempiin katsomiini gialloihinkin; toivottavasti muistin kaikki.

tiistai 13. marraskuuta 2012

The Incident

Alkuperäinen nimi: The Incident
Ohjaus: Alexandre Courtès
Käsikirjoitus: S. Craig Zahler, Jérôme Fansten
Pääosissa: Rubert Evans, Kenny Doughty, Joseph Kennedy
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Ranska, Belgia

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 85 min


Don't worry. We're safe.


George (Rubert Evans) on töissä vankimielisairaalan keittiössä, jossa työskentelevät myös hänen bänditoverinsa Max ja Ricky (Kenny Doughty ja Joseph Kennedy), mutta bänditoiminnastakaan ei tahdo tulla mitään, kun kaikki eivät muista tulla edes levyn nauhoituksiin. Keittiössä hommat menevät pääosin rutiinilla, vaikka George viiltääkin sormeensa haavan. Vedettyään eräänä iltana myöhään keikan George joutuu häipymään nopeasti, sillä hänen on seuraavana aamuna noustava tavallista aiemmin töihin purkaakseen keittiöön tulevan lastin. George ei ole kuitenkaan saanut tarpeeksi unta, joten kun aamupalat on annosteltu, George menee varastotilaan nukkumaan ja kun hän herää, on vankimielisairaalassa täysi meno päällä, sillä vangit ovat aloittaneet mellakan sähkökatkon seurauksena...

Night Visionsin toiseksi elokuvaksi valikoitui sen kummemmin miettimättä The Incident, sillä samaan aikaan toisaalla esitetystä Berberian Sound Studiosta en jaksanut oikein innostua ja kai tämä ennakkoon vaikutti enemmän kauhulta kuin tuo toinen ja kauhua halusinkin vielä tähän "alkuiltaan" (leffa alkoi 23:00). Peruskauhultahan tämä tuntui jo etukäteen ja sellaista luvassa olikin, mutta loppujen lopuksi The Incident pienistä epäilyksistä huolimatta osoittautui ihan kelvolliseksi sellaiseksi.

Elokuvan suurin ongelma on sen alkupuolessa, sillä elokuva lähtee käyntiin tuskaisen hitaasti. Ihan aluksi nähdään, kuinka George viiltää sormeensa samalla, kun George ja Max esitellään katsojalle, mutta sen jälkeen tutustutaan Georgen elämään tarkemmin, vaikka suurimmalla osalla niillä ei ole koko elokuvan kannalta mitään merkitystä eli kestää vielä pitkään, ennen kuin katsojalle edes selviää, mistä elokuvassa on kyse. Varsinkin tyhjänpäiväinen levytysstudiopätkä olisi pitänty heivata huit helvettiin. Ainoa todella merkille pantava seikka tässä alkujaksossa oli se, että Georgella oli todella hotti tyttöystävä (Anna Skellern)! Tämä alkuvaihe olikin syy siihen, miksi olin lähellä pudottaa arvosanaa vielä vähän. Mellakka olisi voitu pistää ihan hyvin käyntiin ilman kaikkea turhaa vankimielisairaalan ulkopuolella. Haiskahti pahasti leffan venyttämiseltä.

Kun toiminta sitten kunnolla starttasi, niin se oli sentään hyvää ja jännitys oli välillä hyvinkin korkealla, mutta useimmitenkin ihan kohtalaisella korkeudella. Kunnon eloonjäämiskauhua oli siis luvassa, mistä tällä kertaa vastasivat umpihullut rikolliset... ehkä nyt Georgea lukuun ottamatta. Kuolemissa oli itua eli ne näyttivät hyviltä, eikä selviytyjien määrääkään tai henkilöllisyyksiä voinut varmasti ennakoida. Kun nyt kuitenkin liikuttiin mielisairaalaympyröissä, niin tokihan sitä kävi mielessä myös se, sortuuko elokuva viime aikoinakin muodissa olleisiin mielisairaalakliseisiin ja sekin lisäsi vähän jännitystä. No, loppuratkaisu oli (odotetun) outo, ja sitä kukin voi tulkita miten tahtoo, mutta itse en niin välitä käyttää siihen aikaani. Loppuratkaisu oli nimittäin juuri sitä luokkaa, että vaikka elokuvan katsoisikin toistamiseen (mitä en sano, että tulisin välttämättä tekemään), niin luultavasti ei tulisi hullua hurskaammaksi loppuratkaisun merkityksestä.

Pisteitä (nipin napin): 3/5

Edit 13.11. klo 22.47. Olin unohtanut sen lopullisesti ratkaisevan syyn mennä katsomaan tämän leffan: Tämä oli lyhyempi kuin samaan aikaan esitetty Berberian Sound Studio, joten tämän jälkeen oli hivenen enemmän aikaa käydä leffojen välissä Hesessä - ainoa kunnon tilaisuus koko yönä.