perjantai 12. lokakuuta 2012

Sinivalkoinen valhe

Alkuperäinen nimi: Sinivalkoinen valhe
Ohjaus: Arto Halonen
Käsikirjoitus: Arto Halonen, Kevin Frazier, Jouni Kemppainen
Pääosassa: Suomen hiihtomenneisyys
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 119 min


Hän sitten kysyi, että olisinko valmis niin sanottuihin vippaskonsteihin.


Lahden MM-hiihdot 2001 on tapahtuma, joka on piirtynyt suurin piirtein jokaisen suomalaisen urheilua seuraavan muistiin ainakin jollain tasolla ja niin myös minun. Muistan, kuinka ensin Jari Isometsä jäi kiinni hemohessistä ja sitten vähitellen skandaali vain kasvoi ja kasvoi ja lopulta kaiken kaikkiaan kuusi suomalaista jäi kiinni. Seurasin tuolloin hiihtoa ja seurasin vielä 2003, kun Kaisa Varis jäi kiinni, mutta sittemmin into on kadonnut johonkin. En sano, että innostuksen hiipuminen olisi ollut niinkään doping-tapauksista kiinni kuin siinä, että alkoi olla parempaakin tekemistä kuin katsella viikosta toiseen hiihtoa ja sama ilmiö tapahtui mäkihypynkin kohdalla; olympialaisten aikana sentään olen yrittänyt pitää kyseisten lajien aikana tv:n päällä. Niinpä olikin vähän yllättävää, että kiinnostuin tästä dokumentista ja olinkin kahden vaiheilla, menenkö tätä katsomaan, mutta kun vastaanotto oli kriitikoilta lähes yksinomaan positiivinen (verrattuna viikkoa aiemmin tulleeseen Kuningas Litmaseen), niin päätin mennä tämän katsomaan. Hyvä ja kiinnostava dokumentti Sinivalkoinen valhe olikin.

Alussa dokumentti vaikutti vielä vähän sekavalta, kun hypittiin Lahden MM-kisojen, STT:n doping-oikeudenkäynnin ja joidenkin vanhojen juttujen välillä, mutta vähitellen tämä vaihtorytmi kävi selkeämmäksi, joten pian se lakkasi myös häiritsemästä. Vähän jäi sellainen tuntu kuin STT-jutun pätkiä ei olisi saatu mihinkään järkevään paikkaan sijoitettua, mutta MM-kisapätkillä ja sitä vanhemmilla dopingjutuilla oli selkeä järjestys, sillä ne etenivät omissa pätkissään lähes kronologisessa järjestyksessä. Niinpä MM-kisoja käydään läpi päivä päivältä ja vanhemmat jutut alkavat 1970-luvulta ja jatkuvat melkolailla aikajärjestyksessä 1990-luvun loppuun ja samalla reissulla käydään läpi sitten suomalaisten valmentajien seikkailut Italiassa

Lahden dopingskandaalista huolimatta minulla on riittänyt suloinen lapsenusko huippu-urheilun puhtauteen ja siihen, että suomalaiset eivät vain osaa. No, tämä dokumentti kyllä murensi nämä uskot kertaheitolla. Toki dokumentin tekijä Arto Halosella on saattanut olla "puolensa", mistä syystä dopingin käyttöä on voitu liioitella, mutta vaikea sitä on nähdyn perusteella uskoa. Niin systemaattisesti moni hiihtäjistä kuin muista hiihtovaikuttajista kieltäytyvät puhumasta asiasta ja konkreettisimmillaan vaikeneminen kävi ilmi Italiassa, jossa dokumentin tekijöiden aikeiden selvittyä mahdolliset haastateltavat saavat varoitussoittoja maanmiehiltään, minkä jälkeen haastatteluja on turha yrittää saada. Tähän kun lisää sitten haastatteluihin suostuneiden kokemukset, niin vaaka ainakin omalta osaltani alkoi kallistua sen puoleen, että urheilu on paljon likaisempaa kuin haluaisin uskoa. Huvittavuutta sitten aiheutti nämä sovittuihin tapaamisiin tulemattomuudet, sillä sillä tavalla ei ainakaan epäilyksiä lievennetä. Marjo Matikainen-Kallströmin kiellot hiihtourastaan puhumisesta olivat kanssa aika absurdeja. Ihan hyvä idea Halosella äänittää kaikki puhelinkeskustelut, niin katsojakin saa hyvän kuvan siitä välttelyn tasosta. Käsittämätöntä sitten näin maalaisjärjellä ajateltuna oli näiden arkistoaineistojen saamisen vaikeus dokumenttia varten sopimusteknisistä syistä, koska Ylen ja FISin (Kansainvälisellä hiihtoliitolla) sopimuksissa kielletään arkistoaineiston käyttö, mikäli siitä voisi seurata negatiivista julkisuutta. Hei haloo! Lopputeksteissä sitten oli kiinnostava lista henkilöistä, jotka olivat kieltäytyneet haastatteluista ja yksi yllättävä kieltäytyjä oli MTV3:n urheilutoimittaja Jari Porttila (toimittajien kieltäytyminen ihmetyttää noin yleisestikin).

Dokumentin keskiössä on totta kai tämä Lahden dopingskandaali ja se oli oikein kivasti rakennettu. Tosiaan aikajärjestyksessä edettiin niin, että jokaisen päivän jälkeen tuli sitten jotain muuta ja tämä toi Lahden tapahtumiin hyvän rytmin, kun nähtyä saa sulatella samalla, kun katselee muun dokumentin antia. Jokaisen päivän kohdalla nähdään pätkiä hiihdoista aikalaisselostuksien kera, satunnaisia uutiskatkelmia kuin myös lukuisten henkilöiden, mm. Paavo M. Petäjän, silloisen kulttuuriministerin Suvi Lindénin, dopingtestaajien ja lääkäreiden, haastatteluja. Nämä nähdyt pätkät olivat mielenkiintoisia pitkälti jälkiviisastelun kautta, kun katsojan tiedossa totta kai koko ajan oli, miten suurin piirtein asiat etenisivät. Niinpä katsoja pääsi vähän naureskelemaankin selostajien ja lehtiotsikkojen harrastamalle hehkutukselle kuin myös etenkin tälle tapaus Jari Isometsälle, jossa hän ottaa vastuun koko dopingpaljastuksestaan. Hauskaa tässä oli myös huomata, että silloin aikoinaan monien vitsien aiheeksi noussut Petäjäkin kommentoi omaa silloista englannin lausumistaan. Kiinnostavaa minulle uutta triviaa oli näiden Lahdessa menestyneiden muiden maiden hiihtäjien käryämiset myöhempinä vuosina, joskin samaan syssyyn ei sitten mainittukaan, että niiden menestyneiden joukossa oli myös paljon niitä ei-kärynneitä.

Lahden tapahtumien välissä nähdään STT-oikeudenkäyntiä, joka ei tarjonnut loppujen lopuksi mitään oleellisesti uutta eikä siten ollutkaan kovin kiinnostava, vaan jäi enemmänkin kuriositeetiksi. Oikeudenkäyntiäkin kiinnostavampi oli tämä Suomi-hiihdon doping-historiapuoli, joka täydentää hyvin Lahden tapausta. Tämä historia käynnistyy tässä dokumentissa 1970-luvulta, jolloin alkoi laajamittaiset veritankkaukset ja jatkuu siitä eteenpäin kohti nykypäivää. Käsikirjoitus oli vähän sellainen, että ne harvat esiin tulleet hiihtäjät totta kai kielsivät käyttäneensä mitään kepulikonsteja, kun taas kaikki muut - urheilutoverit, lääkärit jne. - olivat sitä mieltä, että doping oli ihan arkipäivää ja ennen eri aineiden kieltämistä aineiden käytöstä puhuttiin ihan julkisesti: jos hiihtäjä puhui, hän oli kieltäytynyt dopingista, vaikka hänelle sellaista oli tarjottukin. Ihan kaikesta lääkehöpinästä en selvää ottanut, joskin minulle lähinnä riitti se tieto, että arvot vaan olivat liian koholla. Toki ennen Lahden kisojakin käryjä tapahtui, mutta ne olivat lähinnä yksittäistapauksia. Sikäli mikäli nämä taustoitukset vastaavat todellisuutta, on Suomen(kin) hiihtomaajoukkueen dopingin käyttö ollut todella laajamittaista jo ennen Lahden 2001 MM-kisoja. Välillä homma meni suorastaan salaliittoteorioiden tasolle, kuten Koljonvirran sairaalan ja Orionin tapauksissa, mutta olivatpa nämä yksittäiset teoriat totta tai ei, niin kokonaisuutena tarjoiltiin ihan uskottavalta kuulostavaa asiaa.

Näiden suomalaisvalmentajien Italian seikkailut olivat hyvä ja oleellinenkin lisä dokumentin muuhun aineistoon ja ilmeisesti tämän dokumentin johdosta Italiassa selvitellään nyt maan doping-historiaa ainakin hiihdon suhteen. Entinen Italian maastohiihtäjä ja nykyinen poliitikko Manuela Di Centa oli yksi dokumentin positiivisimmista (sic!) haastateltavista, vaikka hiljaiseksi hänkin meni ja pakoonkin lähti, kun dopingista alettiin kunnolla puhua. 

Mikä fiilis minulle sitten jäi dokumentin jälkeen? No, Sinivalkoinen valhe sai minut kyllä muuttamaan käsityksiäni doping-kulttuurista niin Suomen kuin muidenkin huippumaiden suhteen, mutta sen verran lähdekritiikkiä pitää toki harrastaa, että juuri näin dokumentin tekijät ovatkin halunneet tapahtuvan. Dokumentissa esiintuodut seikat vain vahvasti viittaavat laajan dopingin käytön suuntaan, halusi sitä hyväksyä tai ei, ja jos näin todella on, on vain ajan kysymys, milloin muut huippumaat jäävät kiinni.

Pisteitä: 4/5

2 kommenttia:

  1. Mä olin paikalla Lahden 2001 MM kisoissa kirittämässä suomalaisia ja mikä parasta, seisoskeltiin ison norjalaisporukan vieressä, kun suomi hiihti voittoon. Se oli euforiaa se. Kun sitten Hemohessiset paljastuivat, oli se niin kamala järkytys. Siihen asti oli tosiaan lapsen usko säilynyt puhtaaseen urheiluun. Nyt en enää seuraa koko lajia ja en usko että pystyn edes tätä dokumenttia katsomaan, niin surettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti tuollainen reaktio onkin ollut varsin yleistä ja täysin ymmärrettävää. Ehkä se, etten edes Lahden aikoihin ollut niin kiinni lajissa (tv oli aina auki, mutta samaan aikaan kykeni tekemään muutakin), joten vaikka se olikin kova paukku silloin, niin ei niin kova, ettenkö hiihtoa jälkeenpäinkin olisi voinut seurata ainakin jossain määrin.

      Poista