keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Punainen vaara

Alkuperäinen nimi: Red Heat
Ohjaus: Walter Hill
Käsikirjoitus: Harry Kleiner, Walter Hill, Troy Kennedy-Martin
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Belushi, Peter Boyle
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1988
Kesto: 109 min


About this pile-of-shit pimp in here. In this country, we try to protect the rights of individuals. It's called the Miranda Act, and it says that you can't even touch his ass.
I do not want to touch his ass. I want to make him talk!



Ivan Danko (Arnold Schwarzenegger) on venäläinen miliisi, joka yrittää kollegoidensa kanssa saada kiinni huumebisneksen pyörittäjän Viktor "Rosta" Rostavilin (Ed O'Ross), mutta Rosta tappaa Dankon työparin (Oleg Vidov) ja pakenee maasta Yhdysvaltoihin. Rosta alkaa suunnitella uutta huumelastin viemistä Neuvostoliittoon, mutta joutuu pikkurikoksen takia putkaan. Kun Neuvostoliitossa kuullaan asiasta, sieltä lähetetään Danko hakemaan Rosta kotiin. Chicagossa Danko saa saattajakseen poliisi Art Ridzikin (James Belushi), joka inhoaa Dankoa alusta asti, mutta heidän on kuitenkin tehtävä töitä yhdessä varsinkin sen jälkeen, kun Rosta pakenee heidän otteestaan...

Schwarzenegger-elokuvien läpikäynti jatkuu Punaisella vaaralla, joka ei allekirjoittaneelle ollut entuudestaan tuttu, eikä minulla ollut edes kunnolla käsitystä siitä, kuinka hyvä elokuva on edes Arska-asteikolla. Nimi totta kai viittasi pienessä päässäni jos jonkinlaiseen kylmän sodan meininkiin, mutta itse asiassa elokuva antoi melko neutraalin kuvan - verrattuna muihin aikalaisiinsa - venäläisistä, vaikka kuulemma Venäjällä leffa onkin saavuttanut kulttisuosion stereotyyppisen näkemyksensä takia. No, oli miten oli, niin Punainen vaara ikävä kyllä jäi aika vaisuksi tapaukseksi.

Tarina oli sellainen buddy cop movie, jonka joku voisi määritellä (toiminta)komediaksi vain siksi, että Schwarzeneggerin Danko ja Belushin Ridzik ovat niin epäsuhtainen pari. Toimiakseen komediana elokuvan pitäisi kuitenkin olla myös hauska ja sitä tämä ei ollut, sillä ainoana humoristisena elementtinä voitiin oikeastaan pitää vain Ridzikin itsensä, mutta ei elokuva muuttunut hauskaksi vain siksi, että yksi hahmo oli muka-hauska. Niinpä tuloksena oli melko tavanomainen toimintaleffa, jossa ei ollut tunnetta sitten nimeksikään. Leffaan oli ympätty jos  jonkinmoista hahmoa ja käännettä tehden siitä silleen hitusen sillisalaattimaisen (Gina Gershonin esittämä Cat oli täysin ylimääräinen hahmo) ja siihen yhteen avaimeen käytettiin ihan liikaa aikaa, joten huvittuneisuuden tai toiminnasta ihastuneisuuden sijaan katselin koko elokuvaa enemmänkin naama peruslukemilla, jossa oli pieni negatiivinen sivuvire.

Elokuvaa mainostettiin mm. sillä, että se on ensimmäinen länsimainen elokuva, joka on saanut luvan kuvata Moskovassa glasnostin eli avoimemman ajan alettua, vaikkakin totuuden nimissä vain muutama kohtaus taidettiin kuvata siellä ja osa siitäkin materiaalista puolisalaa. Liekö johtunut tästä seikasta, että elokuvaa vaivasi todella ylitsevuotava poliittinen korrektius eli venäläisiä/Neuvostoliittoa ei haluttu esittää negatiivisessa valossa, sillä chicagolaisten poliisien kommentit heijastivat selvästi vain heidän omia ajatuksiaan. Elokuvan pääkonna Rosta nyt vain sattui olemaan venäläinen ja vaikka mukana siten onkin venäläisiä miliisejä, niin siitä huolimatta siitä venäläisyydestä ei tehty kunnolla numeroa, vaan keskityttiin vain Rostan nappaamiseen. Idea oli sinänsä ihan hieno, mutta ihan kuin olisi liikaa keskitytty siihen korrektiin lähestymistapaan ja sitten olisi jäänyt huomaamatta, että elokuva sen poliittisen korrektiuden ympärillä on jäykkä ja vähän tylsähkö. Itse asiassa kun ei kerran tahdottu edes kunnolla irvailla venäläisille tai heidän politiikalle, niin koko NL-aspekti jäi jokseenkin turhaksi, ellei tahdottu Dankon miliisinä olemisella selittää tällä kertaa Iso-Arskan jäyhääkin jäyhempää olemusta.

Kuvauksellisuuden suhteen tämä oli kuin mikä tahansa kasaritoiminta, ei siinä mitään, mutta kyllä leikkausjälki paikoitellen ontui ihan rauhallisissakin kohtauksissa esim. poliisiasemalla. James Hornerin musiikki oli ihan ok ja teki ehkä elokuvasta edes hitusen siedettävämmän, kun taas tietyt lyöntiääniefektit lähinnä naurattivat

Mukana menossa: Peter Boyle (Kaikki rakastavat Raymondia), Mike Hagerty (Frendit) ja Laurence Fishburne.

Pisteitä: 2/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti