torstai 4. lokakuuta 2012

Project 1001, osa 225/1001: Hei, me rokataan!

Alkuperäinen nimi: This is Spinal Tap
Ohjaus: Rob Reiner
Käsikirjoitus: Christopher Guest, Michael McKean, Harry Shearer, Rob Reiner
Pääosissa: Christopher Guest, Michael McKean, Harry Shearer
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1984
Kesto: 79 min


Why don't you just make ten louder and make ten be the top number and make that a little louder? 
These go to eleven.



Spinal Tap on menestynyt rockyhtye, joka on 16 vuoden aikana julkaissut 17 levyä ja nyt bändi on päättänyt lähteä valloittamaan Yhdysvaltoja. Bändiin kuuluu kitaristisolisti David (Michael McKean), pääkitaristi ja taustalaulaja Nigel (Christopher Guest), basisti Derek (Harry Shearer), koskentinsoittaja Jeffrey (C.J. Vanston) sekä tämänhetkinen rumpali Mick (R.J. Parnell). Rapakon taakse lähtee myös kuvausryhmä ohjaaja Marty DiBergin (Rob Reiner) johdolla tekemään dokumenttia bändin kiertueesta ja tietenkin myös bändistä itsestään. Amerikan valloittaminen ei ole kuitenkaan helppoa ja levy-yhtiön managerilla Ianilla (Tony Hendra) riittääkin tehtävää, mutta silti bändillä riittää vaikeuksia vaikeuksien perään, vaikka soitto kulkisikin...

Rob Reinerin ohjaama mokumentti Hei, me rokataan! (ääh, taas näitä typeriä suomennoksia!) nousi aikanaan suureen kulttisuosioon viimeistään siinä vaiheessa, kun se videolle julkaistiin ja nykyään maailma tunteekin paljon vitsejä, jotka ovat tästä elokuvasta lähtöisin. Esimerkiksi IMDB:ssä pisteet menevät leikisti numeroon 11, vaikka oikeasti tähtiä voi antaa vain kymmenen. Niin ja ovathan elokuvan näyttelijätkin palanneet aika ajoin rooleihinsa lyhyiksi ajoiksi keikkailemaan tai vaikkapa lyhyihin tv-esiintymisiin. Itse näin tämän noin kymmenkunta vuotta sitten (Elonetin perusteella 2003) ja silloisiin odotuksiin nähden elokuva oli hienoinen pettymys, vaikka ihan hauska tämä silloinkin oli ja pari vitsiä jäivät pysyvästi mieleen (ylläoleva lainaus ja turvatarkastus). Voi olla, että tietoni rock-maailmasta ovat tässä yhdeksän vuoden aikana kasvaneet sen verran, että siitä syystä elokuva tuntui tuota ensimmäistä katselukertaa paljon hauskemmalta.

Elokuva ottaa mallia Beatlesista ja Yoko Onon vaikutuksesta bändiin ja tekee sen niin ilmiselvästi, että se on jopa hauskaa. Johtuen jo pelkästään musiikkityylistä - hevibändistä puhutaan, mutta nykysellään mieleen tulee ennemminkin hard rock - toki myös monet muut bändit saavat osansa. Esimerkiksi olin täysin varma, että yhtyeen esittämä Big Bottom olisi versio jostain KISSin kappaleesta, vaikka näin ei ilmeisesti sitten olekaan. Varsinainen tarina eli kiertue ja sen eri vaiheet olivat ihan mukavaa seurattavaa, vaikka uudet käänteet aiheuttivat lähinnä vain hihitystä ryyditettynä muutamalla naurunpyrskähdyksillä. Huvittavimmillaan elokuva oli kuitenkin näiden haastattelujen aikana, joiden aikana muun muassa kuullaan, mitä tapahtui bändin aiemmille rumpaleille. Myös kaikki arkistopätkät alkaen (Listen to the) Flower Peoplesta olivat hykerryttäviä.

Parasta elokuvassa on kuitenkin se seikka, että Spinal Tap olisi melkein voinut olla ihan oikea hard rock -yhtye. Elokuva nimittäin tuo esiin suurin piirtein kaikki rock-kliseet, mutta tekee sen sinänsä ihan uskottavasti. Bändin jäsenet ehkä esitetään hieman keskimääräistä rokkaria tyhmempinä eli hyvin stereotyyppisesti, mutta silti hauskasti. Minä olen vähän sitä tyyppiä, joka kuuntelee laulussa sanoja enemmän itse musiikkia, mutta nyt joutui sanoihinkin keskittymään enemmän (ilman englanninkielistä tekstitystä) tietäessäni niissäkin olevan paljon naurun aihetta ja olihan ne oikeita rock-biisejä astetta härskimpiä/ylitseampuvia, mutta toisaalta taas sanoitusten teemat mukailivat silti oikeiden bändien laulujen teemoja, ja kun vielä musiikkikin rokkasi kuin aidoilla serkuilla, niin kyllä tässä bändissä sitä rock-uskottavuutta oli, vaikka lavalla nyt saattoi tapahtuakin kaikkea erikoista. Ehkä kuitenkin hienoin seikka näissä lauluissa oli se, että näyttelijät itse ovat olleet kirjoittamassa niitä, joten ehkä siksi niissä olikin näin paljon munaa. Hitto, ties vaikka tulisi joskus hommattua jotain Spinal Tapin levyjä! Niin ja toki aidosta rock-hengestä kieli sekin, että rumpali jäi bändissä aika vähälle huomiolle ja tämähän on yleinen ongelma esimerkiksi keikoilla, joissa rumpali jää taka-alalle, mikä on sääli, sillä sisälläni on pieni rumpalipoika, mutta tietenkään elokuvassa se ei haitannut.

Elokuvan kesto ei ollut mitenkään järin pitkä, vain alle 80 minuuttia, joten paketti oli hyvin tiivis, eikä hirveästi ylimääräisiä juttuja ollut. Toisaalta tuntui silä kuin elokuva olisi voinut olla pidempikin, sillä sen verran hyvin sen parissa viihdyin. Materiaalia nimittäin olisi kyllä ollut, sillä fanien keskuudessa kiertää nelituntinen versio elokuvasta ja omistamani julkaisun lisämateriaaleissakin oli yli tunnin verran poistettuja kohtauksia. Tosin en katsonut tuon koosteen aikana - vasta sen jälkeen - pätkän pituutta, mutta jos olisin niin tehnyt, niin luultavasti olisin jättänyt sen kesken, sillä nytkin kestin vain hädin tuskin. Voi olla, että nämä poistetut kohtaukset liitettynä elokuvaan oikeille paikoilleen olisivat voineet olla vähän parempia, mutta asiayhteyksistään irrotettuna mukaan oli mahtunut vain muutama sellainen killeri, joiden aikana oikeasti mietin, miksi kyseiset kohtaukset oli poistettu varsinaisesta elokuvasta. Niinpä verrattain lyhyestä kestostaan huolimatta itse elokuva oli editoitu sen verran hienosti, että mukaan oli mahdutettu vain ne pääasiassa parhaat kohtaukset... ja hyvä niin.

Mukana menossa: Fran Drescher (Nanny), Billy Crystal, Bruno Kirby (Hyvää huomenta, Vietnam) ja Dana Carvey (Wayne' World)

Pisteitä: 4/5

2 kommenttia:

  1. Ensimmäisellä katselukerralla nauroin niin, että putosin kirjaimellisesti tuolilta haukkoen henkeä. Edelleenkin hauska elokuva, eli tykkään kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei tästä paljon valittamista jäänyt ja tosiaan hauska kuin mikä.

      Poista