perjantai 5. lokakuuta 2012

A Spinal Tap Reunion: The 25th Anniversary London Sell-Out

Alkuperäinen nimi: A Spinal Tap Reunion: The 25th Anniversary London Sell-Out
Ohjaus: Jim Di Bergi
Käsikirjoitus: Michael McKean, Harry Shearer, Christopher Guest
Pääosissa: Christopher Guest, Michael McKean, Harry Shearer
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 108 min


Hei, me rokataan! -leffan tähdet ovat esiintyneet monen monituista kertaa eri ohjelmissa, mutta IMDB löytää elokuvalle vain kaksi ns. suoraa jatkoa, joista vain tämä Royal Albert Hallissa kuvattu keikka löytyi dvd:llä (toinen oli joku lyhäri muutaman vuoden takaa). Tykkäsin Spinal Tapin musiikista itse elokuvassa, joten tätä levyä lähdin katsomaan suhteellisen positiivisin miettein, vaikken takuuvarma ollutkaan, jaksaako bändi viihdyttää kokonaisen keikan verran. Hyvin sen jaksoi ja vaikka A Spinal Tap Reunion: The 25th Anniversary London Sell-Outin aikana tuli juotua valkovenäläinen jos toinenkin, niin hyvin olisi jaksanut ilman niitäkin.

Varsinainen keikka oli ihan hyvää kuunneltavaa, mutta sehän oli leffan nähneenä helppo arvata. Tämä siitäkin huolimatta, että musiikkivalikoima vaihteli rauhallisesta (Listen to the) Flower Peoplesta hyvinkin härskeihin rock-ralleihin kuten Sex Farmiin ja Big Bottomiin, eikä muissakaan musiikkityyleissä hyppimistä vältytty. Silti meno oli ylimmillään kuin missä tahansa rock-konsertissa, vaikka yleisö välillä rauhallisimmissa kohdissa tahtoikin olla vaisu. Elokuvan jälkeen tehtyjä eli vuoden 1992 Break Like the Wind -levyn kappaleitakin kuultiin iso pino ja näistä varsinkin The Majesty of Rock jäi mieleen, mutta oli niissä uusissa materiaaleissa myös muita hyviä kipaleita, vaikka ihan jokainen ei saanutkaan minua innostumaan. Äänenlaatu keikalla oli pääosin kohdillaan, mitä nyt Derekin (Harry Shearer) lauluosuuksista en tahtonut saada selvää ja mahtui pari tällaista sitten Davidinkin (Michael McKean) kohdalle, mutta pääosin lauluistakin sai hyvin selvää.

Niin ja koska kyseessä on Spinal Tap, lavalla tapahtuu kaikenlaista hauskaa eli kaikki ei mene niin kuin etukäteen on suunniteltu, vaan bändin jäsenet lavalle laskevat teräsvaijerit menevät epäkuntoon, lavasteet eivät toimi ihan niin kuin pitäisi, vaan nekin hajoilevat kesken kaiken. Stonehengen rekvisiittaan kuuluvaa jättimäistä kiveä ei saada edes ovesta sisään, vaikka kappaletta soitetaan jo kovaa vauhtia lavalla ja tähän liittyvät kommellukset naurattivat kovasti, varsinkin se vihoviimeinen kerta, kun kiveä nähtiin. Myönnettäköön, että odottelin kiven pääsevän "yllättäen" vielä lavalle, mutta monta kappaletta myöhässä, mutta näin ei tapahtunut. Lavasteiden lisäksi itse bändin jäsenilläkin oli tarjoiltavana kaikkea hauskaa, joista  mieleen jäävin oli ehdottomasti Nigelin (Christopher Guest) Marshall-kitara, mutta myös monenmoisia muita hassuja juttuja nähtiin. Yllättävyydessään yksi hauska kohta liittyi näihin kananmuniin, joista yhdestä sitten kuoriutui Derekin sijaan kananpoikapukuun sonnustautunut mies ja Derekkin on vähän ihmeissään, mitä tapahtuu. Bändin rumpalina toimineen Ric Parnellin vieressä istui koko ajan sairaanhoitaja ja Parnellilla oli kainalokepitkin, mutta silti olisin kaivannut vielä jotain enemmän. Itse hahmottelin sellaista toivetta, että Parnell olisi räjähtänyt kesken keikan ja bändi kaivaisi esiin "In case of anything like this happens" -tyylisen kommentin jälkeen uuden rumpalin ja olisivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No, ihan kaikkea ei voi saada.

Vaikka ajatus rock-mokumentin vaihtumisesta keikkataltiointiin noin jatko-osamielessä voikin tuntua oudolta, niin jatko-osa tämä selkeästi oli ja siitä kertoi nimenomaan ne jatkuvat palautumiset elokuvan tapahtumiin välispiikeissä. Jatko-osamaisuudesta kertoo myöskin se, että aina parin kappaleen välein siirryttiin muihin maisemiin ja siinä missä välillä käydään Davidin, Nigelin ja Derekin vanhoilla kulmilla, niin samalla käydään moikkaamassa myös ensimmäisen elokuvan hahmoja ja käydään läpi, mitä heille kuuluu nykyään. Useimmat näistä klipeistä on perin hauskoja, mutta oma suosikkini oli tämä This is Spinal Tapin ohjanneen Marty DiBergin (Rob Reiner) ja sen Kramer vs. Kramer vs. Godzilla -leffan mä haluan nähdä!

Kokonaisuutena aika tämänkin parissa meni siinä missä itse elokuvakin, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyllähän siitä (hard) rockista pitää tykätäkin, että tämän keikan parissa viihtyy, sillä en jaksa oikein uskoa, että nämä hauskuudet lavalla jaksaisivat yksin viihdyttää ja IMDB-pisteet (5,8/10) vähän samaan suuntaan viittaisivat myös.

Pisteitä: 4/5

PS. Tietääkö kukaan, kuka oikeasti kätkeytyy Jim Di Bergin -pseudonyymin taakse. Reiner?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti