keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Project 1001, osa 229/1001: Jedin paluu

Alkuperäinen nimi: Star Wars: Episode VI: Return of the Jedi
Ohjaus: Richard Marquand
Käsikirjoitus: Lawrence Kasdan, George Lucas
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1983
Kesto: 126 min


No more training do you require. Already know you, that which you need.
Then I am a Jedi.

No. Not yet. One thing remains. Vader. You must confront Vader. Then, only then, a Jedi will you be. And confront him you will.


Han Solo (Harrison Ford) on jäädytettynä karboniittiin Jabba the Huttin (Larry Ward) luolan seinällä ja Solon ystävät kehittävät juonen, jolla he pääsevät luolaan ja saavat vapautettua Solon, vaikka Jabba the Hutt luuleekin hetken saaneen sankareista yliotteen. Samaan aikaan toisaalla entistä tuhoisampaa Kuolemantähteä ollaan rakentamassa uudestaan ja Darth Vader (David Prowse, James Earl Jones (ääni)) valvoo omakätisesti rakennustöitä, sillä Galaktisen Imperiumin keisari (Iam McDiarmid) on itse tulossa paikan päälle. Darth Vader haluaisi lähteä Luke Skywalkerin (Mark Hamill) perään, mutta keisari kertoo Darth Vaderille, että ennustuksen mukaan Luken hakeutuminen isänsä luokse olisi vain ajan kysymys ja silloin Darth Vader ja keisari olisivat valmiita käännyttämään Luken Voiman pimeälle puolelle...

Jedin paluu on alkuperäisen SW-trilogian päätöselokuva ja näin ollen viimeinen SW-elokuva, jonka tällä erää katson; Episodit I-III tulen katsomaan sitten joskus blu-ray -boksilta. Hyvin vähän muistin tästä osasta, mitä nyt ewokit ja pari kohtausta/miljöötä, jotka olin aiemmin mielessäni sijoittanut Imperiumin vastaiskuun ja näitä oli mm. Jabba the Huttin luola (en kyllä muistanut kunnolla sen tapahtumia) ja Endorin puukäytäväkohtaus Luken ja Leian välillä, tosin tätäkin kutsuin aiemmin itsekseni "parvekekohtaukseksi".  Luken ja Darth Vaderin viimeinen kohtaaminenkin palautui vasta elokuvaa katsellessa mieleen, vaikka keisarin roolia siinä en muistanutkaan. Minulla oli pienet epäilykset elokuvan tasosta johtuen pääasiassa niistä ewokeista, mutta kyllä Jedin paluu loppujen lopuksi oli ihan hyvä leffa, vaikkei iskenytkään Imperiumin vastaiskun lailla.

Hiukan yllättäenkin elokuvan heikointa antia eivät olleet jaksot Endorissa ewokien parissa, vaan (onneksi) heti alussa Jabba the Huttin pakeilla. Kun nyt tiesi Han Solon pelastusoperaation olevan käynnissä, niin siihen nähden tapahtumat eskaloituivat ihan liian hitaasti ja Chewbaccan (Peter Mayhew) saavuttua paikalle ainoa pieni jännitysmomentti oli siinä, kuka kukin on. Ei, jotenkin ei uponnut idea siitä, että sankarimme tuotiin eteen melkein yksitellen, kun selvästi nopeamminkin oltaisiin voitu asiat järjestää kuntoon, mutta kaipa Leia (Carrie Fisher) haluttiin fan servicenä saada kuuluisiin kultabikineihinsä. Niin ja en voi kieltää, etteikö Jabba the Huttin luola olisi tuntunut allekirjoittaneen mieleen hyvinkin ällöttävältä.

Onneksi elokuva lähti heti nousuun, kun päästiin pois sieltä luolasta ja niinpä jo se hiekkakohtaus olikin jo paljon nautittavampi. En nyt sanoisi tämän elokuvan tarinaa yhtä monipuoliseksi kuin aiempien osien tarinoita, kun toisaalla seikkailtiin Endorin metsissä ja toisaalla uudessa Kuolemantähdessä odoteltiin Lukea saapuvaksi, mutta oli siitä huolimatta viihdyttävää scifiseikkailua. Ne ewokitkin olivat selvästi siedettävämpiä kuin muistelin ja itse asiassa useimmat ewok-kohtaukset olivat oikein mukavia, varsinkin Leian ensikohtaaminen lajin kanssa. Siitä huolimatta kaikkein mielenkiintoisimmillaan elokuva oli siellä Kuolemantähdessä, joskaan ei sielläkään varsinaisesti jännittävä. Endorissa vähän oli taas se, että siellä oli satunnaisia huippuhetkiä, mutta sitten saman kohtauksen sisällä meno taantui sellaiseksi perusmeiningiksi ja tällaisia hetkiä sattui niin takaa-ajoihin kuin taisteluihinkin, mutta pääosin tapahtumissa riitti puhtia. Avaruudessa Kuolemantähden ulkopuolella taistelut itsessään olivat vähän tylsiä, mutta pientä jännitettä saatiin edes siitä, sujuuko kaikki niin kuin pitää, mutta mitä useampi kohtaus siellä ulkoavaruudessa nähtiin, sitä selvemmäksi kävin, ettei vastarintaliikkeellä tule olemaan mitään hätää. Varsinainen loppuratkaisu oli totta kai hyvä, mutta loppukohtaus oli jotenki mitäänsanomaton. Musiikit olivat edelleen hyviä, visuaalinen ilmekin totta kai hyvää, joten kyllä elokuvasta kokonaisuutena ihan hyvä fiilis tästäkin osasta jäi.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämän trilogian katsomisen aikana onkin tullut sitten tietoon, että uutta trilogiaa pukkaa ja ensimmäisen näistä elokuvista pitäisi ilmestyä 2015. Tämä mahdollistuu, kun Disney ostaa Lucasfilmsin ja siten SW-oikeudet eli George Lucas ei tule olemaan enää päävastuussa. Kuten Imperiumin vastaiskun arvostelun kommenteissa jo sanoin, niin en ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. En nyt sano, että varsinaisesti odottaisin uusilta osilta mitään, mutta tuskinpa ne nyt pahasti hallaakaan saagalle tee, ainakaan enempää kuin mitä Lucas Episodi I-III:lla. Mitäs mietteitä muilla?

tiistai 30. lokakuuta 2012

Project 1001, osa 228/1001: Imperiumin vastaisku

Alkuperäinen nimi: Star Wars: Episode V: The Empire Strikes Back
Ohjaus: Irvin Kershner
Käsikirjoitus: Leigh Brackett, Lawrence Kasdan
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1980
Kesto: 120 min


I don't... I don't believe it.
That is why you fail.



Kapinalliset vapaustaistelijat ovat perustaneet tukikohdan Hoth-jääplaneetalle, mutta Imperiumin sota-alus Darth Vaderin (David Prowse, James Earl Jones (ääni)) johtamana etsii kuumeisesti heitä ja etenkin vapaustaistelijoihin joukkoihin kuuluvaa Luke Skywalkeria (Mark Hamill), joka tuhosi aiemmin Kuolemantähden. Luke itse partiokierroksellaan ollessaan joutuu paikallisen saalistajan vangiksi, mutta selvittyään tästä Hothin jäätävä yö lähenee ja Luken voimat ehtyvät, jolloin hän näkee Obi-Wan Kenobin (Alec Guinness) edessään ja Kenobi käskee Lukea etsimään käsiinsä jedimestari Yodan (Frank Oz (ääni)). Pian tämän jälkeen Han Solo (Harrison Ford) pelastaa Luken. Seuraavana päivänä Imperiumin joukot iskevät vapaustaistelijoiden tukikohtaan ja vapaustaistelijat evakuoituvat planeetalta. Luke ei kuitenkaan lähde sovittuun vetäytymispaikkaan, vaan Yodan perään, kun taas muut, Han Solo, Leia (Carrie Fisher), C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 (Kenny Baker) ja Chewbacca (Peter Mayhew) pakenevat Solon Millenium Falconilla, mutta joutuvat Darth Vaderin takaa-ajamaksi...

Siinä missä Tähtien sodasta muistin paloja sieltä täältä (kahden katselukerran jälkeen), niin tästä elokuvasta en muistanut kuin yhden kohtauksen ja ei tarvinne varmaankaan sanoa, että mistä kohtauksesta on kyse? Tuon samaisen kohtauksen vuoksi tämä elokuva kuuluu niihin harvoihin ennen minun aikaani ilmestyneisiin elokuviin, jotka olisin halunnut olla kokemassa ensimmäisen kerran ihan leffateatterissa vain kokeakseni sen kollektiivisen hätkähdyksen. Sitten taas pari kohtausta/miljöötä, jotka olin muistelevani olleen tässä elokuvassa, ovatkin vasta Jedin paluussa. Kuten Tähtien sodan arvostelussa sanoin, niin vaikka kyseinen elokuva jäikin täysistä pisteistä, niin luotto varsinkin Imperiumin vastaiskuun oli edelleen kova, sillä arvelin George Lucasin kunnianhimon vain kasvaneen edellisen elokuvan menestyksen myötä ja kädenjäljen olevan sitäkin komeampi, vaikka Irvin Kershner tällä kertaa ohjaajana olikin, ja olin oikeassa, ja siten Imperiumin vastaisku lähenteli niin tarinaltaan kuin visuaalisuudeltaan täydellisyyttä.

Vaikka myönnänkin Hothin taistelussa syntyneen laserammuskelujen vuoksi (en ilmeisesti vain syty niille) pienen epäilyksenpoikasen elokuvan hyvyyden suhteen, niin nämä epäilykset karisivat hyvin nopeasti, sillä tapahtumat itse taistelun ulkopuolella olivat mukaansatempaavia niin vapaustaistelijoiden tukikohdassa kuin Darth Vaderin tähtihävittäjällä ja sama hulppea meno jatkui oikeastaan läpi elokuvan. Vaikka tarina jakaantuukin hahmojen lailla kahteen osaan eli Millennium Falconin ja Vaderin aluksen kissa ja hiiri -leikkiin sekä Luken ja R2-D2:n lähtöön kohti Dagobah-planeettaa ja Yodaa, niin tämä ei haitannut yhtään, sillä molemmat tarinapolut olivat äärimmäisen mielenkiintoisia, hyvin toteutettuja ja käänteitäkin riitti ja tietenkin elokuvan loppua kohden nämä polut yhtyvät hienosti. Edellisessä osassa jäin kaipaamaan Voiman suurempaa roolia ja nyt sitä tietenkin oli tarjolla rutkasti ja siitäkös minä pidin. Varmastikin tapahtumien muistamattomuudellakin on ollut osansa tähän, mutta elokuva oli kauttaaltaan jännittävä ja koko ajan tuli mietittyä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten sankarimme selviytyvät pulasta kuin pulasta. Dialogikin oli varsin nautittavaa ja selvästi parempaa kuin edellisessä osassa, vaikka/koska huumorin määrääkin niissä oli laskettu, mutta ei liikaa kuitenkaan. Lopun valomiekkailukohtauskin oli oikein viihdyttävä ja tavallaan käy sääliksi niitä, jotka joutuivat kolme vuotta odottamaan kolmatta osaa, sillä sen verran jännästi tämä osa päättyi.

Elokuva oli paljon edellistä osaa viimeistellymmän oloinen puhuttiinpa sitten tarinasta, dialogista tai elokuvan visuaalisesta ilmeestä ja tämä olikin selvästi edeltäjäänsä näyttävämpi tapaus. Lavasteet olivat kautta rantain upeita, oltiinpa sitten alusten sisällä, Dagobah-planeetalla tai Pilvikaupungissa, eikä häiritsevästi vanhahtaneita tehosteitakaan näkynyt; jos vain yksi erityisen kaunis paikka pitäisi mainita, se olisi juurikin tuo Pilvikaupunki. Tunnelma oli kaikissa näissä paikoissa huipussaan, mistä on kiittäminen edelleen John Williamsin musiikkia, joka todellakin toi eloa jopa Yodan kotiympäristöön ja vihdoinkin kuultava Imperial March teki Darth Vader -kohtauksista entistäkin maittavampia. Hothin taistelun hävittäjien ohjaamojen kuvaukset jäivät erityisesti mieleen, kiitos ikkunoista näkyvien hyvin toteutettujen maisemien, jotka lipuivat ohi hetkessä hävittäjien kiitäessä ohi. Ajankulua ei tämän(kään) osan kohdalla tullut oikein noteerattua ja omaan jaksamiseen elokuva olisi voinut kestää kauemminkin.

Mark Hamill ja Carrie Fisher ovat molemmat petranneet sitten edellisen osan ja varsinkin Fisher jäi mieleen paljon positiivisemmin, ihan kuin olisi saanut siihen näyttelemiseensä lisävarmuutta. Harrison Ford oli edelleen varsin hyvä, kuten myös Alec Guinness, joka tekee (liian) lyhyen cameon tässä osassa. Ainakin minusta Landoa näytellyt Billy Dee Williams oli aika vekkuli tapaus hahmonsa kaikessa epäluotettavuudessaankin ja pidin siis myös hänestä.

Pisteitä: 5/5

PS. Suurta kiusausta tämän koko tekstin kirjoittamiseksi Yoda talkilla koin, mutta liian kauan aikaa se olisi vienyt (enkä luultavasti oikeaoppisesti sitä edes osaisi).

maanantai 29. lokakuuta 2012

Project 1001, osa 227/1001: Tähtien sota

Alkuperäinen nimi: Star Wars
Ohjaus: George Lucas
Käsikirjoitus: George Lucas
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1977
Kesto: 116 min


Boy, it's lucky you have these compartments.
I use them for smuggling. I never thought I'd be smuggling myself in them. This is ridiculous.


Kauan sitten galaksissa kaukana, kaukana täältä suurta Imperiumia vastaan taistelleet kapinalliset ovat siepanneet Imperiumin superaseen ja avaruustukikohdan Kuolemantähden piirustukset, joilla kapinalliset saattavat löytää tuon rakennelman heikon kohdan ja tuhota aluksen. Imperiumin stormtrooperien vallatessa aluksen, jolla piirustusten pitäisi olla, niitä kuljettanut prinsessa Leia (Carrie Fisher) piilottaa ne droidi R2-D2:n (Kenny Baker) sisuksiin ja tämä lähtee yhdessä droidiystävänsä C-3PO:n (Anthony Daniels) kanssa aluksesta hätäkapselilla, kun taas prinsessa Leia jää lordi Darth Vaderin (David Prowse, James Earl Jones (ääni)) vangiksi. Hätäkapseli laskeutuu Tatooine-planeetalle, jossa droidit siepataan ja heidät myydään Luke Skywalkerin (Mark Hamill) sedälle (Phil Brown). Puhdistaessaan R2:D2:a Luke aktivoi osan prinsessa Leian tallentamasta hologrammiviestissä, jossa Leia pyytää apua Obi-Wan Kenobilta. Luke tuntee erään Ben Kenobin (Alec Guinness) ja pian he ovat jo matkalla Kenobin luokse, mutta Imperiumin joukot ovat heidän perässään...

Minulla on jokseenkin ristiriitainen suhde Tähtien sotaan. En nimittäin tunnustaudu näiden elokuvien varsinaiseksi faniksi ja miten voisinkaan, kun olen tätä ennen nähnyt nämä tasan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun puolivälissä ja toistamiseen ilmeisestikin 2002, joten nämä leffat eivät ole minun tv-ruudullani paljon pyörineet. Johtuneeko sitten epäfaniudesta, mutta minulla ei ole näin myöskään syntynyt syvää halveksuntaa näitä Episodeja I-III kohtaan, vaan syy siihen, miksi muuten niin systemaattisesta jatko-osien kuluttamisesta poiketen en katsokaan noita uudempia osia, löytyy siitä, että jossain vaiheessa ostan kuitenkin sen blu-ray -boksin, jossa ne uudemmatkin osat on; tällöin alkuperäisestä trilogian elokuvista tulee ensimmäiset, jotka tulevat löytymään säilytettävien elokuvien joukossa kahdesta eri boksista.

Toisaalta sitten olen valtavan kiinnostunut koko Tähtien sota -ilmiöstä, mikä näkyy muun muassa nauramisena netin tuhansille SW-aiheisille vitsikuville, mutta etenkin siinä, että tämän tästä minua kiinnostaneet erinäköiset SW-tuotteet, viimeisimpinä esimerkkeinä Star Wars -shakkinappulat, -joulukalenteri sekä tuloillaan oleva Angry Birds Star Wars, vaikka kiinnostus ei ylläkään niin korkealle, että oikeasti ostaisin mitään näistä; Star Wars: The Old Republic kiinnostaisi sekin, kun olen joskus muinoin pelannut pariakin eri MMORPG:ia, mutta toistaiseksi olen pysytellyt pelistä ulkona vedoten hitaaseen tietokoneeseeni, jonka vaihtamisen jälkeen saattaisin tuohon kajota, jos kavereita vielä olisi pelailemassa. 

Itse elokuvat olivat saaneet odottaa hankintaansa, kunnes olin löytänyt alkuperäiset teatteriversiot sisältävän boksin, ja kunmitään kiirettä minulla ei tämän trilogian hommaamisen kanssa ollut ollut, niin en viitsinyt ostaa netistäkään. Viime vuoden toukokuussa kävin sitten katsastamassa Poriin tulleen uuden jättikirpputorin ja sieltä sitten löytyi tämä dvd-boksi, jossa teatteriversiot ovat "vain" bonusmateriaalia, joten boksin "pääelokuvat" ovat näitä paranneltuja versioita. Nämä teatteriversiot ovatkin nyt tässä seuraavien päivien aikana tarkastelun alla, mutta mistäpä sitä koskaan tietää, vaikka joskus intoutuisin ne parannellut versiotkin arvioimaan. Vaikken siis suoranaisesti SW-faniksi ilmoittaudukaan, niin silti mitä lähempänä näiden katselu on ollut, sitä enemmän ne ovat minulla mielessä olleet. Olen kuitenkin ollut ihan liian jäärä rikkomaan hankintajärjestyksessä katsomista, sillä A) nämä katsomattomat (elokuvat) ovat olleet kaikki samassa korkeassa pinossa tuossa lattialla ja B) en ole ollut haluamatta katsoa niitä muitakaan elokuvia. Ehkä juuri tämän pitkän odottelun vuoksi näiden katsomaan pääseminen on suorastaan jopa jännittänyt vähäsen.

Jännitystä tosin on nostanut sekin seikka, ettei minulla ole ollut hajuakaan siitä, mitä minä tykkäisin näistä elokuvista nykyään, sillä hatarat muistikuvat kertovat sen, että tykkäsin edellisellä katsomiskerralla, mutta kuinka paljon, sitä en muista. Toisaalta sitten suurelle osalle SW-faneille pyhä kolminaisuus on yhtä kuin Tähtien sota, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu, joten tohtisinko kertoa mielipidettäni, jos en pitäisikään näitä elokuvia täydellisinä elämyksinä. Ei sillä, on mulla ollut ihan hyvät odotukset näiden elokuvien suhteen, mutta pitkä väli edellisestä katselukerrasta on olllut toki omiaan aiheuttamaan epäilyksiä. Kuitenkin tämä trilogian ensimmäinen elokuva Tähtien sota oli kyllä ihan hyvä, mutta niin vain kävi, etten minä tätä täydelliseksi pysty sanomaan.

Elokuvan tarina oli kyllä hyvä, eikä se paljasta kaikkia korttejaan todellakaan heti. Aluksi ruutuun saadaan R2-D2 ja C-3PO, mutta vähitellen heidän kulkunsa vie kohti uusia tilanteita ja siten uusia mukaan tarttuvia hahmoja; keskushahmon vaihtuessa droidit edelleen pysyvät tiiviisti  mukana. Niinpä jos elokuvan näkisi nyt ensimmäistä kertaa, niin alun Tantive IV -aluksen tapahtumia katsoessa ei voisi millään muotoa päätellä, kunka monituisiin seikkailuihin elokuvassa vielä päädyttäisiin; hitto, itse olen nähnyt leffat kahdesti, mutta silti elokuvassa oli paljon vaiheita, joita en muistanut (esimerkiksi sitä, miten Harrison Fordin esittämä Han Solo tulee mukaan). Joitakin huippuhetkiä elokuvassa kyllä oli, esimerkiksi moni Kuolemantähti-kohtaus, baarikohtaus erikoisen hahmogallerian vuoksi sekä prinsessa Leian rooli hänen itsensä pelastusoperaation aikana, mutta pohjimmiltaan kyseessä oli "vain yhdestä" seikkailullisesta avaruussadusta, mikä näkyi hyvin esimerkiksi tavasta, jolla elokuva lopetettiin. Elokuva oli myöskin paljon humoristisempi kuin mitä oletin, sillä enemmän tai vähemmän toverillista kuittailua koettiin tämän tästä. Ottaen huomioon sen, että jatko-osat eivät olleet edes kehitysasteella tämän tullessa, niin sitä vastaan nähden elokuvan Voima jäi kovin pintatasolle ja siten minua ainakin hieman ärsytti nämä äänet Luken pään sisällä elokuvan loppupuolella. Tarinan monimuotoisuudesta (kuten myös visuaalisesta puolesta, siitä lisää alempana) aisti selvästi sen, että tässä on lähdetty tekemään keskimääräistä parempaa ja viihdyttävämpää avaruusseikkailua ja siinä on todellakin onnistuttu.

Visuaalisesti elokuva oli myöskin ihan hyvällä tolalla. Lavasteet olivat kauniita ja erikoistehosteet maittoivat pääosin edelleen ja esimerkiksi elokuvan ainoa valomiekkatappelu oli mieleeni. Ei aika kuitenkaan täysin ole tätä elokuvaa hellinyt, sillä esimerkiksi valomiekat ja laserammukset näyttivät nykyaikaa vasten aika kämäsiltä, mutta tämä seikka oli helppo antaa anteeksi elokuvan iän huomioon ottaen, varsinkin kun nämä hetket jäivät kulloinkin melko lyhyiksi. Tähänkin oli yksi poikkeus ja se oli lopputaistelu, josta en sinänsä hienosta taistelupaikasta huolimatta pitänyt. Välillä leikattiin aluksiin avaruudessa ja Kuolemansäteen "solassa", alusten ohjaamoihin ja takaisin, mihin yhdistettynä selvästi vanhentuneet tehosteet teki taistelusta melko sekavan häiritsevyyteen asti, minkä lisäksi taistelu oli ihan liian pitkä. Katoin parannetulta versiolta "uudestaan" muutamia kohtauksia, joista yksi oli tämä lopputaistelu ja siinä missä se tosiaan oli hieman selkeämpi, niin se oli silti liian pitkä. Tämä lopputaistelu ei tiputtanut elokuvaa ylimmältä pistemäärältä, mutta oli suurin syy siihen, etten edes miettinyt elokuvalle täysiä pisteitä. Ymmärrän kyllä niitä, jotka tätäkin taistelua hehkuttavat maasta taivaisiin, mutta ääh, itse en vain syttynyt sille.

Musiikki oli John Williamsin käsialaa ja oli kyllä vahva osatekijä elokuvan nautinnollisuuden kanssa, sillä se oli läpi elokuvan huippuluokkaa ja juuri oikeanlaista oikeissa paikoissa. Star Wars Main Themen voisin tietenkin tässä kehua maasta taivaisiin ja minusta se onkin kehunsa ansainnut, mutta siitä on vaikeaa lähteä sanomaan oikein mitään kovinkaan objektiivisin korvin, sillä tuttuudessaan se on iskostunut niin lujasti takaraivoon, että siihen on vaikea sanoa mitään ilman jo valmiiksi valtavaa tunnelatausta. Tässä elokuvassa oli muuten pari sellaista kappaletta (esim. siellä baarissa), joiden en ollut arvannut olevan lähtöisin tästä elokuvasta. Sivuhuomiona mainittakoon, että hämmentyneenä otin sen tiedon vastaan, ettei Imperial March soinut vielä tässä elokuvassa, vaikka olinkin kuulevinani sen tapailua yhdessä Kuolemantähti-kohtauksessa, mutta saatoin kuulla väärinkin.

Mark Hamillista tykkäsin Lukena ihan kohtuullisesti, kun taas prinsessa Leiaa näytellyt Carrie Fisher välillä meni ylinäyttelemisen puolelle ja välillä sitten oli ihan ok. Heitä enemmän minua sitten miellyttivät Obi-Wan Kenobia näytellyt Alec Guinness, Han Soloa näytellyt Harrison Ford sekä Tarkinia näytellyt Peter Cushing. Han Solo oli välillä ärsyttävä vastarannankiiski, mutta sellaista Ford esitti kyllä hienosti ja Obi-Wania jään kaipaamaan ihan vaan Guinnessin takia.

Pisteitä: 4/5

PS. Vaikka en tästä elokuvasta ihan sitä viimeistä silausta saanutkaan irti, niin minulla on edelleen iso luotto näihin muihin elokuviin, etenkin Imperiumin vastaiskuun, sillä Jedin paluussa epäilyttää hivenen ne ewokit. Tämä johtuu siitä, että tämä elokuva oli kuitenkin tehty täysin itsenäiseksi eli vain yhdeksi avaruusseikkailuksi, kun taas Imperiumin vastaiskun tekemisen aikoihin George Lucasilla on ollut jo paljon kokonaisvaltaisempi näkemys koko saagasta ja siten kunnianhimo on voinut tehdä näistä kahdesta muusta osasta entistä upeampia kokonaisuuksia. Mene ja tiedä, kohtahan sen näen.

lauantai 27. lokakuuta 2012

007 Skyfall

Alkuperäinen nimi: Skyfall
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Neal Purvis, Robert Wade, John Logan
Pääosissa: Daniel Craig, Javier Bardem, Judi Dench
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 144 min


- Everybody needs a hobby.
- So what's yours?
- Resurrection.


MI6:n terroristijärjestöissä peiteoperaatioissa olevien agenttien nimet paljastavan listan sisältävä kovalevy ajautuu rikollisten käsiin ja James Bond (Daniel Craig) lähetetään sieppaamaan kovalevy takaisin toisen agentin, Even (Naomi Harris), kanssa. Operaatio menee kuitenkin pieleen, sillä Bondin tapellessa roiston Patricen (Ola Rapace) kanssa lähitaistelutilanteessa, kaukana oleva Eve saa M:ltä (Judi Dench) käskyn ampua roistoa, mutta Eve osuukin Bondiin, joka putoaa sillalta kymmeniä ja kymmeniä metrejä veteen ja Bondin oletetaan kuolleen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Bond on vetäytynyt maan alle, mutta kuullessaan MI6:ta vastaan tehdystä terrori-iskusta, Bond palaa Englantiin. Näyttäisikin siltä, että pommi-iskun ja agenttilistan sieppaamisen taustalla olisi sama henkilö, mutta mikä onkaan tuon henkilön motiivi?

5.10. tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisestä James Bond -elokuvasta Salainen agentti 007 ja Tohtori No, joten juhlavuotta on juhlittu monin tavoin. Esimerkiksi Lontoossa on avoinna iso Bond-näyttely ja hyppäsipä Bond itse kuningatar Elisabethin kanssa helikopterista Lontoon olympialaisten avajaisissa. Niinpä olikin vain suotavaa, että tänä vuonna julkaistiin myös tämä järjestyksessään 23. Bond-elokuva 007 Skyfall, jonka osa brittimedioistakin on julistanut kaikkien aikojen Bond-elokuvaksi, mutta olin epäillyt kyseessä olevan vain se valtaisa juhlavuoden Bond-hype, mikä Englannissa tällä hetkellä vallitsee. Siitäkin huolimatta, etten koskaan ole innostunut uudesta James Bondista niin paljon kuin tästä, mistä on kiittäminen elokuvan hienoa traileria, minkä perusteella arvasin 007 Skyfallin olevan vähintäänkin hyvä elokuva, mutta että vuoden (toistaiseksi) paras elokuva ja todellakin vahva kandidaatti kaikkien aikojen Bond-elokuvaksi? Ei! Sitä en arvannut!

Koska nyt on kyse Bond-leffasta, niin pitäähän sitä siitä elokuvan tunnusmusiikistakin jotain sanoa. Adelen esittämä tunnusmusiikki ei ole mitenkään ikimuistoinen, mutta on kuitenkin hyvä lisä Bond-tunnareiden joukkoon. Aivan kappaleen alussa oli pieniä epäilyksiä kappaleen toimivuuden suhteen, mutta mitä pidemmälle kappale eteni, sitä voimakkaammaksi sen vaikutus osoittautui. Samaan aikaan nähdyt David Kleinmannin suunnittelemat alkutekstit - mikäköhän olisi paras suomennos title sequencelle? - soljui sitten hyvin eteenpäin Adelen kappaleen tahdissa, joten kombinaatio toimi hienosti.

Varsinainen tarina lähtee käyntiin jo ennen alkutekstejä tällä tutuksi tulleella prologilla, joka ei siis tällä kertaa ole irrallinen muusta elokuvasta, ja Bond-perinteen mukaisesti se on hyvinkin vauhdikas, kun Bond ajaa takaa kovalevyn varastanutta Patricea Istanbulin kaduilla sekä niin talojen kuin junavaunujenkin katoilla useammallakin eri menopelillä. Tämän prologin toiminta oli hyvin toteutettu eli toisin sanoen se oli todella näyttävää tehden koko alkupätkästä todella viihdyttävän katsoa.

Ei sillä, että muu elokuva olisi hävinnyt tippaakaan prologille, vaan päinvastoin jopa pisti sitä paremmaksi, sillä elokuvasta ei valittamista jäänyt. Tällä kertaa ei oltu minkään suuren maailmanvalloitusta vastaavan hankkeen kimpussa, vaikka siihenkin edellytykset olisi Javier Bardemin esittämällä pääpahiksella ollut, vaan kyseessä oli enemmänkin melko yksinkertainen, mutta sitäkin toimivampi kostotarina. Yksinkertaisuus ei tarkoita kuitenkaan tavanomaista tai huonoa tarinaa, vaan päinvastoin tämä oli kaukana niin huonosta kuin tavanomaisuudesta ollen todella mukaansatempaava agenttijännäri, jossa pääpaino oli tarinalla, ei toiminnalla. Elokuva oli nimittäin jännittävä alusta loppuun ja missään vaiheessa ei oikeastaan voinut tietää, mihin suuntaan elokuva seuraavaksi lähtisi, mikä tietenkin lisäsi sitä jännitystä. Meno oli välillä näennäisen rauhallista, mutta silti koko ajan kuljettiin eteenpäin eikä paikalleen pysymisen vaikutelmaa syntynyt. Tunnelma siis oli kohdillaan ja sitä lisäsi Thomas Newmanin musiikki, joka sai tavallisen kasinokohtauksenkin tuntumaan tavallista sähäkämmältä. Dialogeissa kukki brittihuumorin kuiva kukka, josta henkilökohtaisesti tykkään paljon, mutta sitäkään ei tarjoiltu liikaa, vaan juuri sopivasti. Samalla elokuva oli tietyllä tapaa erään aikakauden loppu, mutta toisaalta kenties toisen ja kolmannenkin aikakauden alku.

Kuvauksen suhteen elokuva onnistui suurin piirtein joka alueella. Elokuva oli nimittäin visuaalisesti todella tyylikäs oltiinpa sitten punaisissa väreissä sädehtivässä Macaossa, tummaa sinistä huokuvassa Shanghain yössä tai vaikkapa vain sateenharmaassa Lontoossa. Pitkin elokuvaa tuli sellainen tunne, kuin jokaista kohtausta oli hiottu (kuukausikaupalla) äärimmäisyyksiin asti, jotta lopputulos näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä, mitä se myös monin paikoin tekikin. Toimintakohtaukset, jotka eivät onneksi täyttäneet koko elokuvaa, olivat nekin hyvin toteutettuja eli luvassa ei ole mitään ADHD-leikkauksia, mikä vaivasi edellistä elokuvaa Quantum of Solacea, vaan lähitaistelutkin näkyvät selkeästi.

Olen pitänyt aiemmissakin osissa Daniel Craigistä, mutta onhan juttu vain niin, että Craig tekee 007 Skyfallissa parhaan Bondinsa ja nyt tuli sellainen olo kuin Craig todellakin olisi oikeasti tällainen seikkailuihin joutuva agentti. Tähän auttoi eittämättä myös se, että Craigin kasvoilta oli hyvin luettavissa kulloinkin Bondin tunnetilat, vaikka sanaakaan ei olisi vaihdettu. Myös Judi Dench oli hänkin edelleen elementissään M:nä. Javier Bardemin esittämä Silva oli samaan aikaan julma, määrätietoinen, mutta myös karismaattinen ja älykäs pääpahis, mitä nyt vähän vinksahtanut ja oi että kun Bardem esitti hahmoa niin antaumuksellisesti, että pöpipäisyydestään huolimatta Silva nousee uskottavuudessaan (muistamieni) Bond-pääpahisten joukossa ehdottomaan kärkikastiin. Niin ja olenko ainoa, jonka mielestä se yksi Bondin kanssa Macaossa taistellut pahis (jonka nimeä en löytänyt) muistutti ihan Oddjobia?

Niin pauloihinsa elokuva minut sai, että oikeasti olin vähän hämmentynyt, kun salista lähdettyäni katsoin kelloa ja havaitsin, kuinka paljon se on; pitkästä kestosta huolimatta ajankulua ei edes huomannut saati, että olisin ajatellut sitä missään vaiheessa. Itse asiassa tämä on yksi niistä harvoista elokuvista, joiden kohdalla olen puolitosissani miettinyt, menisikö katsomaan elokuvan uudestaan heti seuraavaan näytökseen. Eittämättä toistaiseksi vuoden paras elokuva ja Bond-elokuvien joukossakin siellä kärkipäässä ellei peräti se kirkkain kruunu. Useimmat Bondit muistan heikosti jos lainkaan, joten siksi en vielä menekään sanomaan varmasti tätä parhaimmaksi (007 ja Kultasormen tämä kyllä pesi), vaikka vaikeaa 007 Skyfallin lyöminen onkin. Sam Mendes saa puolestani ohjata tästä lähtien kaikki Bondit!

Mukana menossa: Ralph Fiennes

Pisteitä: 5/5

PS. Täytyykin yrittää katsoa kaikki Bondit ennen seuraavaa Bond-seikkailua ja mitä jottei kenties jo ensi vuonna.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Looper

Alkuperäinen nimi: Looper
Ohjaus: Rian Johnson
Käsikirjoitus: Rian Johnson
Pääosissa: Joseph Gordon-Lewitt, Bruce Willis, Emily Blunt
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kiina

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 118 min


I don't want to talk about time travel because if we start talking about it then we're going to be here all day talking about it, making diagrams with straws.


Reilun 30 vuoden päästä 2044 Joe (Joseph Gordon-Lewitt) toimii loopperina, ihmisenä, joka tappaa aikakoneella 30 vuoden päästä tulevaisuudesta lähetetyt tyypit, sillä lähetettynä menneisyyteen näitä ihmisiä ei yleensä vielä ole tai jos onkin, niin paljon nuorempina. Työehtoihin kuuluu, että palveltuaan 30 vuotta looperit itse lähetetään menneisyyteen, jossa heidät tapetaan. Joe ei ole kuitenkaan ainoa looper, vaan looppereita on paljon ja yksi tällainen on Joen ystävä Seth (Paul Dano), joka saa tehtäväkseen tappaa tulevaisuuden minänsä (Frank Brennan), mutta ei pysty siihen, minkä vuoksi vanha Seth pääsee karkuun ja Sethin itsensäkin on piilouduttava. Joe kuitenkin paljastaa painostuksen alla Sethin olinpaikan heidän pomolleen Abelle (Jeff Daniels), mutta pian Joen eteen ilmestyy hänen vanhempi minänsä (Bruce Willis) ja hänen on päätettävä, mitä hän (vanhemmalle) itselleen tekee...

Looper on ollut allekirjoittaneelle syksyn odotetuin tapaus, sillä olen aina ollut kiinnostunut aikamatkustustarinoista ja tämä elokuva vaikutti trailerin perusteelta hyvältä ja tuoreelta sellaiselta. Kun mukaan pääosiin oli saatu vielä Bruce Willis, niin avot, yhden miehen hype oli valmis! Niinpä melkein kauhistuneena huomasin, että ensi-ilta (2.11.) osuu päällekkäin Night Visionsin kanssa ja vaikka elokuva sielläkin esitetään, niin periaatteeni ei salli mennä katsomaan siellä elokuvaa, joka muutenkin on tulossa normaalilevitykseen*, joten elokuvan näkeminen olisi venynyt pitkälle seuraavaan viikkoon. Onneksi Finnkino pelasti minut pulasta ja tarjosi täällä Porissa ennakkonäytöksen jo nyt keskiviikkona, niin pääsin tämän heti tuoreeltaan näkemään. Looper osoittautuikin varsin päteväksi tapaukseksi, mutta ei ihan täysin lunastanut niitä sille asettamiani odotuksia.

Elokuvan alussa käydään hyvin läpi looppereiden työnkuva kaikkine ehtoineen, joten katsojan ei tarvitse liiemmin jäädä niitä miettimään, mikä oli vain hyvä. Toisaalta sitten elokuvan meno oli ehkä liiankin suoraviivaista ja vaikka nyt katsojan päätä ei tarvitsekaan ihan pyörälle saada, niin edes jotain pohdittavaa olisi saaanut jäädä. Nyt ainoaksi kysymysmerkissä allekirjoittaneelle jäi eräs lähes kokonaan uudelleen toistettu kohtaus, jonka funktio olisi toki pitänyt tajuta jo hetimmiten(se oli aika helppotajuinen näin jälkikäteen ajateltuna), mutta liekö johtunut viiden tunnin yöunista vai mistä, mutta jostain syystä tajusin asian vasta elokuvan jälkeen. Jos nyt hakemalla halusi hakea, niin saihan elokuvasta myös aikaparadokseja aikaan, mutta nekin jäivät aika pieniksi ja eri aikaulottuvuuksilla nekin selittää.

Varsinainen tarina ei ollutkaan sitten ihan niin toiminnallinen kuin olin luullut (ja kieltämättä toivonut), vaan rauhallisempiakin jaksoja löytyi. Alussa tuntui siltä, kuin kunnon scifitoimintaa olisi luvassa, mutta toiminta kuitenkin laantui välillä pitkäksikin aikaa, mikä ei varsinaisesti ollut huono juttu, mutta juuri niihin rauhallisempiin jaksoihin mahtui tiettyjä suvantovaiheita, vaikka nekin jäivät sitten kaiken kaikkiaan aika vähälle. Niin ja sitten kun sitä toimintaa oli, niin tietynlaisesta perustoiminnasta huolimatta se oli ihan komeaa katseltavaa ja ties vaikka johtuikin juuri siitä, että sitä säästeltiin tämän tästä. Jotenkin tylsältä tuntui se, että Joet eivät olleet koko aikaa yhdessä, enkä suoraan sanottuna välittänyt tästä TK-hommasta, mutta elokuva oli kuitenkin pääosin viihdyttävä niin toimintaa kuvatessaan kuin myös niissä rauhallisimmissakin jaksoissa. Loppuratkaisu jätti hieman parantamisen varaa melko kliseisen käsittelytavan takia. 

Tulevaisuus elokuvassa oli ihan ok, eikä mennä liian futuristiseksi, vaan kehittynyt tekniikka pidettiin melko pienissä lukemissa, vaikka perinteiset ilmassa kulkevat kulkuneuvot mukana olivatkin. En kuitenkaan jaksa uskoa tippaakaan, että vielä 30 vuoden päästä olisi edes syrjäseuduilla käytössä 1950-luvun menopelejä, kuten tämän mukaan vielä muka olisi!

Niin Bruce Willis kuin Joseph Gordon-Lewitt olivat molemmat hyviä, kuten myös Joen pomoa Abea näytellyt Jeff Danielskin. Gordon-Lewittin piti yrittää omaksua Willisin maneereita ja kieltämättä niissä muutamissa kohdissa, kun oikeasti häntä tarkkailin tästä näkökulmasta, hän oli onnistunut tehtävässään ainakin kohtalaisesti tai sitten vain mieleni näki Willis-maneereja vain koska halusin nähdä, mene ja tiedä. Muut näyttelijät eivät mainitun kolmikon lisäksi tahtonut jäädä erityisesti mieleen, vaikka eivät hekään huonoja olleet.

Pisteitä (nipin napin): 4/5

* Näinhän ajattelin keväällä myös The Cabin in the Woodsin kohdalla, mutta niin vain sekin jäi sitten näkemättä ja vieläkin tuntuu siltä, että leffa onkin jonakin viikkona esitetty Porissa, mutta en ole vain huomannut asiaa.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Salem's Lot

Alkuperäinen nimi: Salem's Lot
Ohjaus: Mikael Salomon
Käsikirjoitus: Peter Filardi
Pääosissa: Rob Lowe, Andre Braugher, Samantha Mathis
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 173 min


- Terrible place, looking down on this town like a dark idol.
- There's a quote for the liner jacket.


Ben Mears (Rob Lowe) on kotikaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin vuosien tauon jälkeen palaava kirjailija, jonka tähtäimessä on korkean kukkulan päällä seisova Marstenin talona tunnettu talo, josta hän on tehnyt esisopimuksenkin kiinteistövälittäjä Larry Crockettin (Robert Grupp) kanssa. Crockett kuitenkin on myynyt talon niin ikään ulkopaikkakunnalta tuleville kahdelle herralle, Richard Strakerille (Donald Sutherland) ja tämän kumppanille Kurt Barlowille (Rutger Hauer), jotka avaavat myös antiikkikaupan. Salem's Lotissa, kuten kaupungin lempinimi kuuluu, Ben tutustuu erääseen Susaniin (Samantha Mathis), jonka kanssa hän alkaa seurustella, sekä englanninopettajaan Matt Burkeen (Andre Braugher), joiden kanssa Ben jakaa mm. tietoja kirjahankkeestaan. Pian Benin tulon jälkeen koulubussikuski Charlie Rhodesin (Andy Anderson) koira löytyy hautausmaan aitaan seivästettynä ja kahdesta Glickin veljeksistä toinen, Ralphie (Zac Richmond), katoaa ja toinen, Danny (André de Vanny), joutuu shokin vuoksi sairaalaan, mutta tämä kaikki on vasta alkua...

Tuossa noin kuukausi sitten sain luettua loppuun Stephen Kingin kirjoittaman Salem's Lotin aka Painajaisen, joka oli parempi kuin edellisellä lukukerralla, joten olikin sitten hyvä aika ottaa tämä kyseisestä kirjasta tehty vuoden 2004 minisarja kuukauden WANHAksi, siinä missä alkuperäinen minisarja vuodelta 1979 on vielä kokonaan näkemättä. Lähdin katsomaan tätä kuin elokuvaa, kun en muistanut kyseessä olevan minisarja ja itse asiassa tämä olikin editoitu DVD:lle yhdeksi pitkäksi elokuvaksi ilman taukoja. Viimeksi olen katsonut tämän joskus viitisen vuotta sitten tai jotain, kun kirjan lukemisesta oli pidempi aika, enkä muista tykänneeni tästä silloin. Avoimin mielin yritin kuitenkin lähteä tätä katselemaan siinä nyt ihan täysin onnistumatta, mutta ei. Tämä Salem's Lot -minisarja ei vain iskenyt, vaikkei myöskään ollut ihan läpimätäkään

Kun kerran minisarjasta oli kyse, tarina lähti liikkeelle suhteellisen hitaasti ja eri hahmot, joita oli suhteellisen paljon, esitellään oikein ajan kanssa ja itse asiassa hahmojen runsaudesta johtuen sarja vaikuttikin paikoitellen perin sekavalta, vaikka päätarinaa eli Ben Mearsin ja kumppaneiden tarinaakin vietiin tämän tästä eteenpäin. Toki kirjassakin oli hahmoja ja itse asiassa paljon enemmän kuin tässä, mutta se, mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi tv-ruudulla ja tällä kertaa juuri näin pääsi tapahtumaan. Tähän vaikutti sitten sekin, että osa hahmoista ja heidän tarinoistaan oli täysin turhia jo siksikin, että monet sivuhenkilöt olivat täysin yksiulotteisia ja stereotyyppisiä. Osalle pääporukkaakin oli annettu ihan käsittämättömiä sivujuonia, joilla ei ollut varsinaisen tarinan kanssa mitään tekemistä. Meno lähtikin paranemaan ainakin vähän sitä mukaa kuin näitä turhia sivuhenkilöitä/-tarinoita lähti pois kuleksimasta, mihin niihinkin meni turhan kauan aikaa. 

Itse päätarina eli tapaus Ben Mears ja kumppanit oli paikoitellen ihan seurattava, mutta suurimmaksi osaksi tämäkin puoli jätti vähän tyhjän fiiliksen, johtuen kenties noista lukuisista hyppäyksistä muiden Salem's Lotin asukkaiden sekaan. Veikkaan, että olisin saanut tästä tarinasta vähän enemmän irti, mikäli muiden jutuissa ei olisi vietetty niin paljon aikaa. Siitäkin huolimatta, että tunnelmaa ei ollut juuri nimeksikään puhumattakaan jännityksestä, vaan vailla minkäänlaisia tunnetiloja tuli tämä katsottua. Niin ja riippumatta siitä, millainen hahmo Susan oli kirjassa, niin tämän sarjan Susanin luonne oli suoraan sanoen vähän hanurista, mikä latisti fiilistä entisestään. Johtuen lähdeteoksesta olihan tarinassa nyt ehkä hivenen sellaista klassista vampyyritarinaa enemmän särmää, mutta eipä sitä ollut oikein osattu hyödyntää. 

Kirjan vasta lukeneena tiesin koko ajan ainakin suurin piirtein, missä mennään ja kuinka paljon tapahtumia vielä on ja tämä toimi tämän sarjan kohdalla vain positiivisena seikkana, sillä muuten olisi voinut aika käydä pitkäksi. Myös se, että tunsi kirjan kautta hahmot entuudestaan, teki tästä vähän siedettävämmän verrattuna täysin uuteen tapaukseen, vaikka useita hahmoja oli muutettukin. Ilokseni bongailin silloin tällöin suoria sitaatteja itse kirjasta, mikä oli ehdottomasti plussaa.

Vaikka vertailua kirjan ja sarjan välillä teinkin, niin yritin ainakin liikaa olla antamatta eroavaisuuksien vaikuttaa mielipiteeseeni sarjasta, sillä olen yrittänyt opettaa itseäni irti siitä, ettei näiden filmatisointien(kaan) nyt täysin orjallisesti tarvitse noudattaa alkuperäisaineistoa (tai sitten olen vain turtunut näihin muutoksiin), mutta silti niistä on vähän sanottava. En vain jotenkin saata käsittää, miksi niitä muutoksia on täytyny tehdä näinkin paljon kuin mitä tässä oli, varsinkin kun osa muutoksista oli suoraan sanoen täysin typeriä, kuten Ben Mearsin ja Marsternin talon taustat, Susanin luonteenmuutos, isä Callahanin (James Cromwell) kohtalo jne. Tuotannollisillakaan syillä näitä muutoksia ei voi selittää, sillä pitäytyminen alkuperäisessä tarinassa ei olisi maksanut yhtään sen enempää kuin nytkään ja korvattujen kirjan tapahtumien siirtäminen tv-ruutuun olisi ollut täysin vaivatonta. Eikä minua pienet muutokset tyyliin Ralphie ja Danny Glickin seikkailut ennen kohtalokkaita tapahtumia koskaan haittaa, mutta jotenkin oli kummallista, että välillä pitäydytään kovinkin tiukasti romaanin tapahtumissa, mutta sitten taas kohta viedään tarina ihan uusille urille. Miksi?

Näyttelijöissä ei paljon hehkuttamista ole, mitä nyt James Cromwell oli mies paikallaan. Jopa yleensä roolissa kuin roolissa loistava Donald Sutherland oli tällä kertaa kaikkea muuta kuin uskottava ja Rob Lowe vaisu kuin mikä. Rutger Hauerin tähdittämää Kurt Barlow'ta olisi saanut näkyä enemmän; Hauer näytti muuten paikoitellen ihan Anthony Hopkinsilta.

Pisteitä: 2/5

tiistai 23. lokakuuta 2012

Liebster-tunnustus

Tämmöinen haaste tuli postiin, joten pistänpäs minäkin sen jakoon, vaikka epäilenkin osan saajista suhtautuvan lahjaan vähintäänkin välinpitämättömästi, mutta se on pientä se.



Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Moni suosikkiblogini on jo tämän tunnustuksen, mutta löytyihän sitä myös Ja nuo blogit, joihin tämä lähtee etiäpäin, ovat:


Haasteen lahjoitti corum81.

Paranormal Activity 4

Alkuperäinen nimi: Paranormal Activity 4
Ohjaus: Henry Joost, Ariel Schulman
Käsikirjoitus: Christopher Landon
Pääosissa: Kathryn Newton, Matt Shively, Brady Allen
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 88 min


Mom, I don't think it was a accident
- What are you talking about?


Alex (Kathryn Newton) on teinityttö ja pienen Wyatt-pojan (Aiden Lovekamp) isosisko. Tullessaan vanhempiensa kanssa kerran Wyattin jalkapallopelistä Alex näkee autosta tien reunassa kävelevän pojan, joka oli myös jalkapallokentällä ja pian osoittautuu, että tuo poika, Robbie (Brady Allen) asuu naapurissa. Robbie on melko hiljainen ja outo ja löytyypä yhtenä päivänä myös Alexin perheen pihalta. Pian Robbien äiti joutuu sairaalaan, joten Alexin äiti (Alexondra Lee) ottaa Robbien hoitoonsa "muutamaksi päiväksi" ja Wyatt saa Robbiesta leikkikaverin. Robbien tulon jälkeen talossa alkaa tapahtua kaikkea outoa ja pian talon erinäisistä kameroista alkaa näkyä yhtä jos toista mystistä...

Paranormal Activity on edennyt jo neljänteen osaansa ja tätä kirjoitettaessa on jo selvinnyt, että viideskin osa on jo tekeillä. Tämän neljännen osan ovat ohjanneet Henry Joost ja Ariel Schulman, jotka vastasivat myös edellisestä osasta ja käsikirjoittajakin on sama kuin kahdessa edellisessä sarjan elokuvassa. Niinpä kun itse olin pitänyt aiempia osia ihan kelpo leffoina, niin luotto siihen, että tämäkin osa saattaisi yltää samaan, oli melko vahva. Valitettavasti kuitenkaan Paranormal Activity 4 ei päässyt ihan edellisten osien tasolle, vaikka sinänsä yritystä riittikin

Kun nämä elokuvat on katsonut vuoden välein, niin onhan siinä ajassa ehtinyt unohtaakin asioita, mutta en ole varma, olisiko asioiden paremmin muistamisella elokuvasta voinut nauttia yhtään sen enempää, varsinkin kun elokuvan aluksi jo kerrottiin aiemmista, viisi vuotta sitten tapahtuneista tapahtumista tämän elokuvan kannalta kaikki oleellinen. Toisaalta sitten tuli sellainen tunne, että ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat sen verran samankaltaisia, että jos niitä rupeaisi putkeen katsomaan, niin liika toisto alkaisi kolmannessa osassa jo puuduttaa... mutta se siitä.

Periaatteessa tämä jatkaa tutulla kaavalla eli tapahtumat alkavat melko pienistä asioista, kunnes vähitellen lisätään kierroksia. Siinä mielessä tämä eroaa aiemmista osista, että nyt koko ajan on selvää, että hoitoon tullut Robbie-poika on tavalla tai toisella syyllinen talossa tapahtuviin paranormaaleihin ilmiöihin ja en voinut olla saamatta yhtymäkohtia juuri hiljattain katsomiini Omen-elokuviin. Toisin kuin Omeneissa (tai siis parissa niissä), niin tässä ei kuitenkaan tää lapsilähtöisyys oikein toiminut, vaan lopputuloksena oli hieman laiha keitos. Toki näissä elokuvissa tärkeintä ei olekaan ollut se, mistä tapahtumat juontuvat, vaan mitä ylipäätään tapahtuu, mutta silti, Robbie tapahtumien katalysaattorina oli katsomiskokemusta laimentava ratkaisu. 

Eikä siinä mitään, jos jännitystä olisi riittänyt, mutta ei sitäkään saatu aikaiseksi kuin ajoittain, mutta juuri sen verran kuitenkin, ettei elokuvan nostaminen korkeampaan pistemäärään ollut kaukana. Varsinkin, kun elokuva sai ainakin huijattua minua yhdessä oleellisessa jutussa jättäen sitten taas yhden uuden kysymyksen ilmaan, mutta eiköhän siihenkin saada vastaus myöhemmin, kun eivät nämä elokuvat noudata kronologista järjestystä. Loppuratkaisut eivät aiemminkaan ole olleet kovin vahvoja tässä sarjassa, mutta tämän elokuvan loppu oli toistaiseksi ehdottomasti sarjan huonoin lopetus.

Niin ja jos nostaisi vielä yhden ärsyttävän asian esille: kamerat. Tällä kertaa kamerat olivat pääosin kiinni kannettavissa tietokoneissa, joita oli kiitettävän paljon, mikä kai kertoi jotain tuon perheen elintasostakin ja niinpä niitä oli lopulta joka puolella, minkä lisäksi oli vielä Kinect-kamera, Alexin kännykkäkamera(?) ja Alexin poikaystävän Benin (Matt Shively) kamera, joista viimeksi mainittua ei niin paljon sitten käytetäkään. Normikameran vielä ymmärtäisi, mutta minusta oli varsin keinotekoista se, että kun jotain outoa tapahtui ja Alex meni katsomaan, niin monesti hän kantoi (painavaa) kannettavaansa mukanaan vain siksi, että katsojakin näkisi erinäiset tapahtumat, vaikka eipä minulle tulisi samassa tilanteessa ensimmäisenä mieleen ottaa sitä kannettavaa mukaan vain saadakseni kuvattua jotain ja samaa voisin sanoa kännykkäkamerastakin, jollen olisi ollut juuri silloin käyttämässä sitä. Niin ja kun kerran kamerat nauhoittivat kaiken tietokoneelle, niin Alexilla olisi ollut niin helppoa osoittaa vanhemmilleen, että hänen heille kertomansa asiat oikeasti tapahtuivat, mutta ei, Alex ei ilmeisestikään viitsinyt vaivautua, koska Alexin isä (Stephen Dunham) ei uskonut sitä ensimmäistäkään, mahdollisimman epätarkkaa vilahdusta näyttävää nauhoitetta, vaikka muut tallenteet olisivat näyttäneet paljon selvempiä erikoisuuksia.

Pisteet: 2/5

maanantai 22. lokakuuta 2012

Serranon perhe - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: Los Serrano - 3° temporada
Ohjaus: Begoña Álvarez Rojas, David Molina Encinas, José Ramón Ayerra
Käsikirjoitus: Natalia García Prieto, Carmen Ortiz, Àlex Pina, ym.
Pääosissa: Antonio Resines, Belén Rueda, Jesús Bonilla, ym.
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 2004
Jaksojen määrä: 19


Diego?
Eva? Mitä sinä siinä teet?
- Tulin vain laittamaan yrttiteetä. On maha kipeä.


Marcos (Fran Perea) on edelleen vähän hajalla Raquelin jätettyä hänet tien poskeen, kun taas Eva (Verónica Sánchez) yrittää saada Marcosin kiinnostumaan itsestään, mutta on valmis luopumaan toiveistaan, kun Marcos ei anna vastakaikua, kun taas Marcosin kaveri Raúl (Alejo Sauras) yrittää iskeä kiinni Evaan. Myös Tetéllä on poikahuolia, sillä hän yrittää saada Richiä (Carlos Rodríguez) itselleen ja siihen hän tarvitsee Guillen (Victor Elías) apua, sillä Guille osaa käytännön piloja, joiden avulla Teté luulee saavansa Richin pään käännettyä; Guilleä kuitenkin edelleen jurppii jenginsä johtajuuden menettäminen. Diego (Antonio Resines) puolestaan on kyllästynyt näkemään mielessään kaikki pienetkin kosketukset pahimmalla mahdollisella tavalla ja niinpä hän yrittääkin ottaa avoimemman asenteen seksiin, mutta eihän siinä hyvin käy...

Niinpä niin. Aloitin Serranon perheen katselut kesäkuussa kesäprojektina ja nyt olen päässyt kolmannen kauden loppuun... näin lokakuussa. Joo, ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä! Tuossa oli jopa yli kuukauden tauko noin puolessa välissä kautta, kun en vain ehtinyt muilta "kiireiltäni" katsomaan, mutta nyt taas viime aikoina tahti on kiristynyt ihan kivasti ja veikkaanpa, että ainakin seuraavan muutaman viikon aikana tulee katsottua kohtuullisen paljon, vaikka Helsingissäkin tulee käytyä pariinkin otteeseen. Tämän kauden katsominen ei ole kuitenkaan venynyt siitä syytä, että kausi olisi ollut huono, vaan ihan yhtälailla viihdyin tämänkin kauden parissa kuin aiemminkin, joten nauraa sain taas ja paljon.

Kauden kantava teema oli Marcosin ja Evan juttu ja tämä juonikuvio saikin olla koko kauden se draamallisin anti, sillä yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta ei näissä jutuissa juuri huumoria löytynyt. Kaksikko huopaa ja soutaa toistensa kimpussa ilman, että pääsevät kuitenkaan aloittamaan suhdetta. Kun toinen on kiinnostunut, toinen ei ole ja päinvastoin ja onpahan kaksikolla myös omat säätönsä ja Evalla juttua muun muassa syötävän hyvän näköisen Álexin (Álex Barahona) kanssa; ei se Marcosin lyhytaikainen tyttöystävä Rachelkaan (Raquel del Rosario) yhtään huonomman näköinen ollut ja luonteensa puolesta paljon Evaa sopivampi Marcolle, vaikka Marcos ja Eva kuuluvatkin yhteen! Välillä he päätyvätkin yhteen, mutta mm. valheiden avulla heidät erotetaan taas toisistaan. Välillä taas ollaan niin riidoissa, niin riidoissa, mutta koska kyseessä on Marcos ja Eva, ei vihoittelutkaan hirveän kauan kestä. Koskettavia hetkiä kuitenkin tarjoillaan aina silloin tällöin. Isoäiti Carmenia (Julia Gutiérrez Caba) lukuun ottamatta koko konkkaronkalle selviää heidän säätönsä ja voi kai sanoa, että vihdoinkin! Vielä kun pääsisivät aloittamaan yhteisen taipaleen, niin hyvä, mutta eiköhän jo seuraavalla kaudella jotain tapahdu, kuten Currokin (Jorge Jurado) myös vihjasi kauden päättyessä.

Guille ja Teté on ehdoton suosikkiparini. Välillä he ovat tukkanuottasilla, mutta sitten taas kun he kavereineen seikkailevat yhdessä, on meno hauskaa. Aiempia kausia enemmän he viihtyivät yhdessä riitelemättä, mutta tämä ei johtunut varsinaisesti siitä, että Guille nyt hirveästi olisi muuttunut, vaikka vähän rauhallisemmaksi muuttuikin kauden edetessä, vaan siitä, että Tetéstä oli tullut entistä enemmän Serrano, eli hän turvautui pitkin kautta monesti serranomaisiin temppuihin, minkä panin merkille ilolla. Parhaimpia heidän yhteisiä seikkailuja kauden aikana olivat mm. tämä Elvira-haamun tapaus, murtovarkauden lavastus (yhdessä Curron kanssa), Richin metsästys kuin myös huvipuistoammunta ja nämä kaksi viimeistä tapausta miellyttivät erityisesti siksi, että Teté ja Guille pelasivat niissä niin hyvin yksiin. Toki heillä molemmilla on omatkin juttunsa, joihin toinen osapuoli ainakin välillisesti osallistui. Guille muun muassa tekee jäyniä niin Lucíalle kuin Carmenillekin sekä tekee melkein kohtalokkaan virheen soittaessaan lastensuojeluviranomaisille. Tetén jutut liittyivätkin sitten useimmiten poikahuoliin. Siitäkin iloitsin, että Curro oli selvästi aiempia kausia enemmän esillä, eikä jäänyt ihan niin taustalle kuin ennen.

Tapahtui sitä toki aikuisillakin. Kautta siivittivät niin Diegon saama sydänkohtaus kuin lapsenhankintapuuhatkin, joissa varsinkin nähdään monia hulvattomia tilanteita, ennen kuin kausi on ohi. Diego pääsee taas myös sinuiksi mustasukkaisuutensa kanssa, kun Lucía (Belen Rúeda) tapaa uusia ja vanhoja tuttuja niin teatteri- kuin kuvataidemaailmastakin. Lisäksi Diego, Fiti (Antonio Molero) ja Santiago (Jesús Bonilla) joutuvat yhdessä ja erikseen jos jonkinlaisiin selkkauksiin aina historianläksyistä keilauskisaan ja nakkisotaan asti. Siinä missä Marcos ja Eva vastaa pääasiassa draamasta ja Guille ja Teté tovereineen nuorille hyvin tyypillisistä seikkailuista ja murheista, niin Diego, Fiti ja Santiago olivat ainakin tällä kaudella se paras huumorin lähde ja siitä parhaimpina osoituksina olivat muun muassa Fitin ja Santiagon ufo-havainnot, Fitin innovatiivinen ura, Fitin ja Candelan (Nuria González) adoptiohanke, Santiagon ura näytelmän sutena, Candelan turvakamerat sekä tavernan talousongelmat, jotka aiheuttavat oikein hauskan sivujuonen, vaikka uskontoa opettava Lourditas (Goizalde Núñez) ihmeen villiksi heittäytyikin. Toki Santi ja Lourditas ovat käyneet treffeillä aiemminkin, mutta nyt näytti siltä kuin tällä kaudella olisi kunnolla pistetty heidän juttunsa alulle, tai jos ei alulle, niin selvisi ainakin, että molemmat ovat kiinnostuneita toisistaan, vaikka Santi tunnustaa rakkauttaan myöskin Carmenille. Niin ja Candela on kyllä ihme tiukkis, sillä kuka muu nyt pystyisi Fitin lukemattomille tempauksille tekemään mitään muuta kuin nauraa?

Muusta kauden annista mainittakoon Raúl ja África (Alexandra Jiménez), jotka aloittavat orastavan seurustelunsa tällä kaudella ja myös Áfrican isukki (Jaime Domingo Berkani) tekee ensiesiintymisensä. Mainittujen tapahtumien lisäksi yksi kauden kohokohdista oli eittämättä leirikoulujakso Kaunis kiusaus/Spanish magazan, jossa suuri osa Serranon perheestä, Santi ja Lourditas ovat tuottamassa hulvattoman farssin leirikouluympyröissä. Fran Perea pääsee taas vaihteeksi lauleskelemaan jaksossa kuin jaksossa ja ei voi kuin myöntää, että tekee sen myötä mieli pistää Perean debyyttialbumi soimaan. 1 más 1 son 7 -kappaleestakin kuullaan uusi, mukava sovitus ja hauskasti lopputeksteissä jaksoa ennen kuin se esitetään itse jaksossa. Tuosta sovituksesta vastannut El Sueño de Morfeo, jonka jäsen Raquel del Rosario esitti Marcosin mielitiettyä, muuten nousi sarjassa esiintymisen myötä suursuosioon Espanjassa ja kieltämättä hyvältä kuulosti meno ainakin tuon edellä mainitun kappaleen aikana.

Noin yleisesti ottaen jälleen kerran jäynien, huijausten ja väärinkäsitysten täyttämä kausi oli mainittujen tapahtumienkin ohella tasavahva ja oikeastaan ainoa iso miinus tuli jaksosta Paha pulma/El ciruelo, jossa Fiti tulkitsee Lucían ihan väärin ja tuo miinus tulee siksi, että Lucía oli kirjoitettu ihan liian flirtiksi, minkä takia ei ollut lainkaan ihme, että Fitikin käsitti asiat väärin; koko ajan Lucía tuntui olevan Fitissä tavalla tai tosella kiinni. Ärsyttävää!

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Nämä Serranon perheen kaudet on jotenkin hassusti eri paikoissa eri tavalla luetteloitu. Kuten tämä DVD:kin, niin myös Suomen ja Espanjan Wikipedia kertoo tässä kolmannessa kaudessa olevan 19 jaksoa, kun taas Ranskan Wikipedia kertoo kauden olleen vain 15 jakson pituinen edellisen kauden ollessa muutaman jakson oikeaa pidempi ja itse asiassa Ranskan Wikipediasta puuttuu tämän kauden kohdalta yksi jakso. IMDb puolestaan löytää niin ikään oikeat kahdeksan kautta, mutta silti väittää tämän kauden viimeisen jakson olleen vasta toisen kauden päätös, joten ainakin osa myöhemmistä kausista on lyhennetty IMDb:ssä. Kummallista, mutta siitä johtuen olenkin linkittänyt kauden tuolla ylimpänä menemään IMDb:n Serranon perheen etusivulle, enkä enää yksittäisten kausien kohdalle.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Omen IV - Riivaajan paluu

Alkuperäinen nimi: Omen IV: The Awakening
Ohjaus: Dominique Othenin-Girard, Jorge Montesi
Käsikirjoitus: Brian Taggert
Pääosissa: Faye Grant, Michael Woods, Asia Vieira
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1991
Kesto: 97 min


- You think it's possible for a child to be born evil?


Gene ja Karen York (Michael Woods ja Faye Grant) adoptoivat pienen Delia-vauvan (Asia Vieira, Brianne Harrett, Rebecca Cynader, Shelby Adams) nunnien hoitamasta orpokodista, koska he eivät ole onnistuneet saamaan omaa vauvaa, vaikka kaiken pitäisikin olla kunnossa. Heidän lähdettyään yksi nunnista (Joy Coghill) saa sydänkohtauksen ja toinen, sisar Yvonne (Megan Leitch), musertuu syyllisyydentunnosta, mikä liittyy oleellisesti Delian adoptointiin. Pian adoption jälkeen Gene pääsee kongressiin entisen kongressiedustajan uran kaaduttua seksiskandaaliin, kun taas Karen jää hoitamaan Deliaa, mutta vuosien vieriessä Karen alkaa nähdä Deliassa yhä huolestuttavampia, suorastaan paholaismaisia piirteitä...

Lyhytaikaisen jatko-osien systemaattisen keräilyn aloitti tämä tv:lle tehty Omen IV - Riivaajan paluu, jonka jo aiemmin arvostellut muut osat katselin tässä tällä viikolla ja ne olivat edelleen ihan mukiinmeneviä. Noista osista ei ole tähän osaan jäänyt oikeastaan mitään muuta kuin kaikissa osissa tuottajana häärinyt Harvey Bernhard, minkä lisäksi hän oli myös kirjoittamassa tämän elokuvan tarinaa. No, tv-elokuvamaisuuden tietäen kovin suuret odotukset mulla ei ollut, mutta annoin itselleni luvan yllättyä iloisesti, mutta elokuva valitettavasti jäi kuin jäikin melkoisen vaatimattomaksi.

Pohjimmiltaan elokuva toistelee ensimmäisen osan teemoja, mitä nyt pääosassa onkin nyt tyttö eli taaskin nuori lapsi totuttelee pahuuden teille, mutta tekee sen paljon laimeammin. Elokuva kuitenkin toimii pääosin itsenäisenäkin jatko-osana, vaikka viittauksia aiempiinkin osiin toki on. Tarina tempoili vähän joka suuntaan, kun yhteenkään hahmoon ei varsinaisesti keskitytty, vaan välillä keskiössä oli Delia, välillä tämän äiti Karen ja välillä Karenin palkkaama yksityisetsivä Earl (Michael Lerner). Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä typerämmäksi tarina muuttuu, mutta en tiedä mistä mahtoi johtua se, että kaikesta typeryydestä huolimatta elokuvan katsoi melko vaivatta. Delia totta kai aiheutti kuoleman jos toisenkin, mutta harvoin mitenkään näyttävästi tai ainakaan tyydyttävästi. Ehkä ainoa kunnolla mieleenjäävä kohtaus oli yllä kuvassakin näkyvä joulukuorokohtaus, jollaisen voisin haluta toteuttaa livenäkin joskus. Lopputapahtumat selityksineen menivät jo absurdiuden puolelle, eikä loppuratkaisukaan tarjonnut enää aiemmat osat nähneenä mitään kovin uutta.

Tuotannollisesti elokuva oli taattua tv-sarjatasoa tai itse asiassa vielä vähän heikompikin, eikä elokuvan kuvanlaatu siten kovin hyvältä tuntunutkaan varsinkaan, kun näyttelijätkin olisivat sopineet hyvin johonkin keskinkertaiseen draamasarjaan; Deliaa pääasiassa näytelleessä Asia Vieirassa oli sentään vähän eloa. Jonathan Shefferin elokuvaan tekemä oma musiikkikaan ei oikein napannut, mutta onneksi mukaan oli otettu Jerry Goldsmithin musiikkia ensimmäisestä ja kolmannesta Omen-elokuvasta, sillä hänen musiikillaan oli selvästi hieman positiivisempi vaikutus koko elokuvaan.

Mukana menossa: Don S. Davis (Tähtiportti, Twin Peaks, Salaiset kansiot)

Pisteitä: 2/5

perjantai 19. lokakuuta 2012

Movie Monday #64 - Ihmisen paras ystävä

Olen viivytellyt tämä viikon Movie Monday -haasteen kirjoittamisen kanssa, sillä siinä käsitellään koiria elokuvissa, ja syy viivyttelyyn on ollut se,, etten keksi oikein mitään järkevää sanottavaa aiheesta. Olen osa-aikainen koiraihminen eli osan ajasta haluaisinkin itselleni sellaisen, mutta toisaalta tiedän, etten tule koskaan sellaista hankkimaan, sillä ainaisine (talvi)aamulenkkeineen ja niin pois päin siitä olisi sellaista vaivaa, jollaista en juuri nyt kaipaa. Toki olisihan koirasta iloakin, mutta tällä hetkellä sen huonot puolet voittavat hyvät puolet.

Mitä tulee sitten koiriin elokuvissa, niin loppujen lopuksi tärkeässä osassa olevia koiria ei nyt hirveästi tule mieleen, joten en niistä osaa juurikaan mitään sanoa. Useimmat koiraelokuvat on tullut nähtyä joskus pienenä nassikkana, enkä niiden tarinoistakaan juuri mitään muista. Jos kuitenkin pitäisi nimetä ensimmäisenä päähän tullut koira elokuvissa/tv:ssä, niin ei, se ei olisi Lassie, se ei olisi susikoira Roi (kirjat olivat minulle tutumpia kuin tv-sarjat), ei poliisikoira Rex, ei lähelle päässeestä 101 dalmatialaisesta yksikään niistä, ei ensimmäisen muistamani leffateatterikokemukseni Topi tai Tessu (no, Topi on kettu, mutta koiraeläin sekin), ei Rin Tin Tin, ei Benji, eikä edes suloinen bernhardilaiskoira Cujo. Sen sijaan varmaan aina ja ikuisesti aivan ensimmäiseksi mieleen tulee samaa rotua Cujon kanssa oleva koira, jonka seikkailuja parinkin elokuvan verran tuli moneen kertaan kulutettua (en muista, että olisin niitä myöhempiä leffoja katsonut), ja kyseessähän on tietenkin tämä hurmuri: