keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Moonrise Kingdom

Alkuperäinen nimi: Moonrise Kingdom
Ohjaus: Wes Anderson
Käsikirjoitus: Wes Anderson, Roman Coppola
Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 94 min


- I love you, but you have no idea what you're talking about.
- I love you too.


New Penzanzen saarella 1965 partioleirillä ollut Sam (Jared Gilman) jättää eroilmoituksensa telttaansa ja katoaa. Komppanian päällikkö Ward (Edward Norton) hälyttää apuun saaren poliisin Sharpin (Bruce Willis), joka soittaa pojan vanhemmille ja selviääkin, että nämä ovatkin Samin adoptiovanhemmat, joita pojan katoaminen ei kiinnosta pätkääkään, eivätkä halua Samia takaisin. Sam kun on todellinen outolintu, jolla on taipumusta häiriköintiin, eikä hänellä ole ystäviäkään. Kenenkään tietämättä Sam on kuitenkin kirjoitellut toisen outolinnun, Suzyn (Kara Hayward) kanssa, joka pakenee Samin kanssa ison saaren perukoihin ennalta suunnitellun reitin mukaisesti. Heidän yhteiselonsa alku ei kuitenkaan ole kovin ruusuinen, sillä heitä etsivien vanhempien lisäksi heitä uhkaa myös lähestyvä myrskyrintama...

Wes Andersonin elokuvat eivät ole minulle ennestään tuttuja, mutta Moonrise Kingdom vaikutti trailerinsa perusteella sellaiselta pikkuhauskalta komedialta, joten päätin mennä katsomaan. En tosin kiellä, etteivätkö pääosiin kuuluneet Bruce Willis ja Bill Murray (Suzyn isänä) olisi saattaneet vaikuttaa myös vähän katsomispäätöksen syntyyn. Joka tapauksessa elokuva on kerännyt ihan positiivissävytteisiä arvosteluja (mitä muutamia nähnyt) ja nyt kun katsoin, niin näköjään elokuva on päässyt mukaan IMDB:n tämänhetkiselle Top 250 -listallekin, enkä rehellisesti sanoen ihmettele yhtään, sillä Moonrise Kingdom oli allekirjoittaneelle yksi vuoden parhaista elokuvakokemuksista ja kun lähdin teatterista, mielessäni oli vain ylistäviä adjektiiveja.

Ennen kuin elokuvan tarinaan päästään sisälle, panee merkille elokuvan sadunomaisuuden. Elokuva nimittäin on visuaalisesti kuin mistäkin satukirjasta rakennuksia ja tätä saarimaisemaa myöten ja satumaisuutta korostavat elokuvan hahmot, jotka sopisivat hyvin johonkin hyvin tehtyyn lastentarinaa. Itse asiassa elokuvaa katsoessa vallitsikin jatkuvasti sellainen tunne kuin olisi katsonut lastenelokuvaa, joka ei kuitenkaan ole lastenelokuva.

Elokuvassa ei jäädä liikoja junnaamaan paikoilleen, vaan alkutekstien jälkeen päästään heti vauhtiin eli Sam katoaa, mistä lähtee sitten huima ja seikkailullinen juoni rullaamaan. Alussa elokuvassa näki vain kaksi nuorta outolintua pakenemassa yhdessä, mutta jatkuvalla syötöllä tähän lähtöasetelmaan tulee yhä enemmän uusia ulottuvuuksia ja niinpä hahmoihin tulee lisää syvyyttä siitäkin huolimatta, että kyseessä on kuitenkin draamallisista piirteistä huolimatta kepeä komedia. Elokuvassa riittää jopa jokseenkin yllätyksellisiä käänteitäkin eli elokuva ei ole pelkkää Samin ja Suzyn pakenemista ja heidän lähipiirinsä "pelastusoperaatiota".

Elokuvan laadun tae on kuitenkin sen huumorissa, sillä elokuva oli suorastaan hulvatonta katseltavaa. Alussa ei naurattanut, vaan vallitsevana tunnetilana oli terve uteliaisuus, mutta hyvin pian alun jälkeen tuli ensimmäiset hihkaisut ja mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän myös nauratti ja tästä johtuen parhaat naurut koinkin elokuvan lopussa, jolloin olin oikeasti katketa naurusta. Ei siksi, että loppuun olisi säästetty parhaat mehut, vaan siksi, että elokuvan kokonaisuus hahmottui kohtaus kohtaukselta ja mitä eheämmäksi tämä kokonaisuus tuli, sitä hauskemmalta se tuntui ja tunnelmaa voisi kuvata sanan leppoisimmassa merkityksessä "ihan pimeeksi". Niinpä elokuvan huumori on vähän hankala määritellä, sillä se ei tarjonnut verbaalihumoriikka, mutta ei myöskään varsinaisesti tilannekomiikkaa.

Enemmänkin huumorin taustalla olivat riemastuttavat hahmot, jotka eivät luottaneet koheltamiseen, vaan olemaan vain omia aitoja itsejään, mitä nyt Tilda Swintonin esittämä sosiaalityöntekijä oli hieman turhankin stereotyyppisen oloinen. Jos yksittäisistä hahmoista pitäisi nimetä se hauskin, niin ehkä se oli tämä melkein kuin tyhjästä ilmestyvä "meta-ukko" eli kertoja (Bob Balaban). Tämä taas johtui ehkä siitä seikasta, että useimmiten meta-ukko esiintyi yksin, kun taas muut hahmot harvoin niin tekivät ja silloin hahmot täydensivät myös huumorin puolesta toisiaan ja näin esimerkiksi pieneksi pettymykseksi osoittautunut Bill Murraykin oli nautittavampi. Sam ja Suzy olivat kanssa hyvin hauskoja, mikä ehkä johtui siitä, että näiden lasten maailmaa katseli näin aikuisen näkövinkkelistä.

Kokonaisuutena siis todellinen hyväntuulinen elokuva, joka jätti hymyn naamalle vielä pitkään elokuvan jälkeenkin.

Mukana menossa: Harvey Keitel

Pisteitä: 5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti