sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Terraferma

Alkuperäinen nimi: Terraferma
Ohjaus: Emanuele Crialese
Käsikirjoitus: Vittorio Moroni, Emanuele Crialese
Pääosissa: Filippo Pucillo, Donatella Finocchiaro, Mimmo Cuticchio
Valmistusmaa: Italia, Ranska

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 92 min



Suositulla lomasaarella turistien tuomien rahojen lisäksi elinkeino tulee kalastuksesta, mutta siitä saatavat tulot ovat jatkuvasti laskemassa. Filippo (Filippo Pucillo) on nuori kalastaja, joka käy isoisänsä Erneston (Mimmo Cuticchio) kanssa kalastamassa, kun taas niin Filippon setä (Beppe Fiorello) kuin äiti Giulietta (Donatella Finocchiaro) haluavat luopua veneestä, sillä siitä saisi hyvät rahat, mutta Ernesto on aina ollut kalastaja, eikä osaisi olla ja Filippo ei taas halua luopua kuolleen isänsä veneestä. Giulietta antaa ukaasin, että lomakauden päätyttyä vene myydään, mutta siihen asti kalastamisen lisäksi veneellä voidaan kuljettaa myös turisteja, joita majoittuu myös heidän kotiinsa. Heille tulee kuitenkin ongelmia, kun Ernesto pelastaa vastoin lakia laittomia siirtolaisia veneeseensä...

Kinokellarissa on tänä syksynä monia sellaisia elokuvia, jotka tiedän meneväni katsomaan, mutta samalla monta sellaista, jotka eivät juurikaan kiinnosta. Terraferma ei kuulunut kumpaankaan joukkoon, vaan on syksyn ohjelmiston elokuvista ainoa, jonka kohdalla olin vähän kahden vaiheilla, jaksanko mennä katsomaan lainkaan, mutta en osaa havainnollistaa, että miksi. Ehkä minulle oli jäänyt aivojeni pimeimpään sopukkaan muistijälki jostain vuoden takaisesta arvostelusta, sillä minulla oli myös jonkinlainen aavistus siitä, että elokuvassa olisi siirtolaisuusteema (tai sitten Kinokellarin julisteessa nuo ylhäälläkin näkyvät tyypit näyttivät mustilta siirtolaisilta). Anyhow, Terraferma oli Italian ehdokas vieraskielisen Oscarin saajaksi, mutta ei päässyt loppuvaiheeseen asti, enkä sinänsä ihmettele asiaa, sillä vaikka elokuvasta sukeutuikin ihan kelvollinen katsomiskokemus, oli se myöskin aika epätasainen.

Elokuvassa on useampikin henkilö, joiden kautta elokuvaa viedään eteenpäin. Ernestoa kuvataan, kun puhutaan kalastusbisneksistä ja siihen liittyvistä lain kiemuroista. Giuliettaa (yksinään) taas näkee pääasiassa silloin, kun hän viettää aikaa sinne majoittuneiden laittomien siirtolaisten kanssa. Filippo on kuitenkin selkeä keskushenkilö jopa siinä määrin, että hänen tekemistensä kiinnostavuus määritteli myös ympärillä tapahtuvien asioiden hyvyyden, sillä jos Filippolle ei tapahtunut oikein mitään erikoista, tuntui kuin elokuvakin olisi polkenut paikoillaan, mutta vasta sitten kun Filippolle oikeasti tapahtuu jotain, elokuva ottaa tuulta purjeisiin.

Elokuvan alku nimittäin oli tylsä ja vaikka tapahtumissa ei sinänsä ollut mitään luotaantyöntävää, niin ei alkuvaiheessa tapahtunut oikein mitään sellaista, mikä olisi herättänyt aidon uteliaisuuden tapahtumia kohtaan. "Taas" piilotellaan siirtolaisia, mikä ei kuitenkaan tällä kertaa nouse ainakaan aluksi kovinkaan tärkeään rooliin, vaikka taustalla toki näkyy ja kuuluu, mikä lisäksi perheen kalastusbisneksiin tulee tauko viranomaisten toimesta. Kumpikaan näistä juoniaihioista ei noussut arvoon arvaamattomaan, ja itse asiassa minulle tuli sellainen olo, kuin olisin eksynyt väärän elokuvan pariin. Mitä tapahtui Filippolle samaan aikaan? Ei juuri mitään, vaan hän vain ajelee uudella skootterilla, auttelee sukulaisia töissä ja hengailee suunnilleen samanikäisten alivuokralaisten kanssa. Toisin sanoen aika perusmeininkiä, mutta tylsää semmoista, kun ei Filippo hahmonakaan järin suuria tarjonnut.

En edes tajunnut elokuvan olevan niinkin paljon Filippon varassa ennen kuin Filippo joutui itsekin käsittelemään suhdettaan siirtolaisiin moraalisesti hyvin epäilyttävän teon kautta, minkä jälkeen Filippo hahmona muuttuu vakavampaan suuntaan ja tulee kunnolla näkyväksi. Tämän jälkeen saaren muutkin tapahtumat ottavat astetta synkemmän sävyn ja tuo mukaan sellaista syvyyttä, jollaista olin kaivannut jo paljon aiemmin. En sano, että elokuva olisi varsinaisesti koskettavaksi muuttunut edes loppuvaiheessa, mutta enemmän siihen suuntaan mentiin kuin mitä alkupuolella koettiin, mistä kyllä pidin aika paljon. Tämä selvästi tummempi loppujakso olisi saanut kyllä olla pidempi. Loppuratkaisu oli ihan kiva.

Elokuva selvästi yrittäää herättää katsojien sympatiat puolelleen siirtolaisteemallaan, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Ongelma onkin ehkä siinä, että oikeastaan elokuva ei kerro mitään uutta, vaan ainoastaan yhden version tuhansista ja tuhansista laittomille siirtolaisille tapahtuneista kauheuksista, mitkä tarkennuksen vuoksi tässä elokuvassa jätettiin paria kertaa lukuun ottamatta melko alhaiselle tasolle.

Pisteitä: 3/5

perjantai 28. syyskuuta 2012

Boogeyman

Alkuperäinen nimi: Boogeyman
Ohjaus: Stephen Kay
Käsikirjoitus: Eric Kripke, Juliet Snowden, Stiles White
Pääosissa: Barry Watson, Emily Deschanel, Tory Mussett
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 85 min


- When you're afraid, close your eyes and count to five. Sometimes it works for me.
- What happens when you get to six?


Tim (Barry Watson, Aaron Murphy) menettää isänsä (Charles Mesure) heidän kotitalossaan hänen huoneen komerossa lymyilevälle mörölle. 15 vuotta myöhemmin Tim on nuori aikuinen, joka ei ole vieläkään päässyt eroon komeropelostaan ja onkin kaikki nämä vuodet käynyt terapiassa ilman, että kukaan uskoo Timin kertomusta kadonneesta isästään. Kun Tim sitten on viettämässä kiitospäiväviikonloppuna tyttöystävänsä Jessican (Tory Mussett) perheen luona, Tim saa kuulla, että hänen äitinsä (Lucy Lawless) on kuollut. Hautajaiset ovat ja menevät ja Tim palaa perheen kotitaloon vuosien tauon jälkeen järjestelemään asioita. Pian Tim saa huomata, että pahuuden voimat edelleen uhkaavat talon komeroissa...

Blogin alkuaikoina tuli aina silloin tällöin vastaan tapauksia, kun katseluvuoroon tuli jatko-osia, joiden aiempia osia en ollut arvostellut, enkä ollut jaksanut katsoa niitä aiempia osia sitten uudestaankaan "niin pian", mutta nythän olen pyrkinyt tästä tavasta eroon. Nyt kuukauden WANHAna katsomani Boogeyman on yksi tällainen epäonninen tapaus, sillä tämän jatko-osa Boogeyman 2 tuli arvosteltua jo muutama vuosi sitten, mutta tämä elokuva tuli katsottua jo kauan ennen blogin syntyä. Tuon jatko-osan yhteydessä mainitsin pitäneeni kyseisestä elokuvasta, mikä voisi luvata hyvää sen uusintakatselulle, ellen olisi samaisessa arvostelusssa muistellut pitäneeni myös tästä ensimmäisestä osasta, sillä ainakin nyt Boogeyman tuntui vain aika kehnolta tapaukselta.

Elokuva kyllä alkaa ihan hyvin. Ei erityisen jännittävänä, mutta kuitenkin ihan kelvollisena kummitustarinana. Katsoja tietää koko ajan, että Boogeyman/kummitus on todellinen, joten elokuva ei käytä aikaa katsojan huijaamisen yrittämiseen. Elokuva etenee ihan kivasti, mikä johtuu ehkä osittain myös siitä, että pimeyttä ja Timin kotitalon kolkkoutta käytettiin ihan hyvin hyödyksi. Kuitenkin vähä vähältä elokuvan puutteet alkavat näkyä ja suurin ongelma on siinä, että se kierrättää kaikki tutut kummitustarinakliseet lähtien nyt vaikkapa siitä, että tosiaan kukaan muu ei usko Timin kertomuksia kummituksista, vaan pitävät tätä mielenvikaisena. How surprising! Pieniä säikytyshetkiä silloin tällöin koettiin, mutta kunnolla tapahtumat vyöryvät liikkeelle vasta ns. pääyönä, jonka aikana tapahtuukin yhtä jos toista, mutta ei juurikaan mitään hyvää. Ennemminkin meno menee aina vain naurettavampaan suuntaan vailla mitään järkeä puhumattakaan mielenkiintoisuudesta. Typerää kohellusta sinne tänne ja kun mukaan sotketaan vielä jonkin sortin teleportitkin (kyllä, luitte oikein), niin jee! Loppuratkaisu eli mörön voittamistapa oli samaan aikaan sekä mukava että huono.

Pisteitä: 2/5

torstai 27. syyskuuta 2012

Cosmopolis

Alkuperäinen nimi: Cosmopolis
Ohjaus: David Cronenberg
Käsikirjoitus: David Cronenberg
Pääosissa: Robert Pattinson, Kevin Durand, Sarah Gadon
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 109 min


- Not so strange. Two great fortunes, like one of those great arranged marriages.
- Except I'm a world citizen with a New York set of balls.


Eräänä päivänä hyvin läheisessä tulevaisuudessa Eric Packer (Robert Pattinson) kokee tarvitsevansa hiustenleikkuuta, joten hän pyytää turvallisuuspäällikkö Torvalia (Kevin Durand) viemään hänet hänen hoviparturilleen (George Touliatos). Packer lähteekin hienolla limusiinillaan halki kaupungin. Matkanteko on hidasta, sillä kaupungissa on meneillään mielenosoituksia, hautajaiskulkue kuin myöskin presidentin vierailukin. Niinpä Packer tapaa autossaan työkavereitaan, vaimoaan (Sarah Gadon) kuin myös naisia, jotka eivät ole hänen vaimojaan. Näiden ihmisten kanssa Packer käy sitten välillä hyvinkin filosofisiksi käyviä keskusteluja, mutta matkanteko ei ole vain leppoisa päivänviettotapa, sillä Torval on saanut tietää uhkauksista, jotka saattavat koskea presidentin lisäksi myös Packeria itseään...

En tunnustaudu David Cronenbergin elokuvien suurimmaksi ystäväksi, sillä olen nähnyt hänen elokuviaan vain kourallisen, mutta on hänessä  sen verran hohtoa minunkin silmissäni, että kun hän nyt on tehnyt paluun leffakartalle ja vielä Cosmopoliksen kaltaisessa elokuvassa, jossa trailerin perusteella vietetään paljon aikaa yhdessä ainoassa paikassa, niin rupesihan tämä kiinnostamaan. Cronenbergin toinen uudempi elokuva The Dangerous Method ei samalla tavalla vetänyt puoleensa, vaikka mahdollista on senkin näkeminen valkokankaalta vielä tämän vuoden puolella. Niinpä ei kun leffateatteriin ja kas kummaa, vaihteeksi pääsin todistamaan täysin tyhjää salia eli Cosmopoliksen pääsin nauttimaan ikään kuin yksityisnäytöksenä, mikä saattoi jopa vähän parantaa elokuvan tehoa, vaikka silti kokonaisuus jäi hieman vaisuksi.

RIKKAAT BUSINESSMIEHET OVAT TUNNEKÖYHIÄ KAPITALISTIPASKOJA, JOTKA PITÄISI PÄÄSTÄÄ PÄIVILTÄ! Siinä ilmeisesti lyhykäisyydessään elokuvan sanoma ja nyt kun tämä on käsitelty, voinkin siirtyä eteenpäin. Tai no, sanotaan nyt sen verran, että leffan sanoma tuli todella alleviivatussa muodossa ja leffasta pystyi nauttimaan paremmin, jos antoi koko sanomalle piupaut. Packer on äärimmäisen turhamainen pohatta, joka tuntuu käyttävän ihan helvetisti rahaa vain siitä yksinkertaisesta syystä, että pystyy.

Olin tosiaan kuvitellut elokuvan tapahtuvan vain tämän limusiinin kyydissä, johon noustaan heti leffan alusta ja täytyy tosiaan myöntää, että vaikka Packerilla olikin paljon tilaa limusiinissa, niin silti minulle tuli vähän klaustrofobinen tunne ja voi tosiaan olla, että oleminen yksin leffasalissa vain korosti tätä fiilistä. Tämä auto olisi koko elokuvan voimallisin miljöö ja siksi olikin harmi, että niin paljon vietettiin aikaa jossain ihan muualla, vaikka sinänsä tarinaan olisivatkin sopineet... ainakin osa niistä.

Autossa ja vähän muuallakin puhutaan sitten paljon, kun juuri mitään ei tapahdu. Cronenberg on ilmeisesti tarkoituksella hidastanut hahmojen puhenopeutta niin, että jopa saippuasarjat kalpenevat sille hitaudelle. Varsinkin toisen lopettaessa ja toisen aloittaessa oli usein melkein sietämättömältä tuntuva tauko ja tämä näkyi varsinkin Packerin ja vaimonsa Elisen välisissä keskusteluissa. Itse keskustelut liikkuivat businessmaailmasta hyvinkin filosofisiin aiheisiin. Selviää esimerkiksi, että Packer toden totta on sikarikas, mutta miten hänestä sellainen on tullut, se ei selviä, eikä sillä ole väliäkään, koska se ei kiinnosta. Osa keskusteluista oli ihan turhia ja esimerkiksi Elisen kanssa käydyt keskustelut olivat tylsiä, vaikka toki paljastikin Packerin hahmosta lisää. Noin yleisestikin ottaen vain pieni osa keskusteluista oli mielenkiintoisia, kuten tämä tulevaisuuskeskustelu sekä loppukeskustelu. Molemmat kyllä kuuluivat siihen kategoriaan kuin yli puolet elokuvan keskusteluista eli niitäkään en muistanut oikein enää leffan jälkeen ja tämä korostui etenkin loppukeskustelussa, joka oli sen verran pitkä, että unohdin jo sen aikana, mitä aiemmin oli puhuttu. Muistin kyllä sen, että pidin niistä, mutta tosiaan syytä en kunnolla muistanut. Tulevaisuuskeskustelu ja pari muuta pienempää keskustelua menivät välillä yli hilseen, mutta olivat silti mukavia seurata.

En ole varma, oliko Packer varsinaisesti tunneköyhä, vaan vain äärimmäisen välinpitämätön henkilö. Tuntui siltä kuin hän osaisi ilmaista tunteitaan, jos haluaisi antaa niiden vievän, muttä loppuun asti venytetty analyyttisyys estää häneltä sen. Toisaalta Packer oli sellainen ilmeettömältä tuntuva kaveri, että Robert Pattinsonin kaltainen puunaama* sopi hyvin häntä näyttelemään. Packer menee elokuvassa tekoihin, joihin en olisi uskonut hänen menevän, mistä pieni plussa, mutta noin yleisesti ottaen hahmo jäi kuitenkin todella (tarkoituksellisen?) etäiseksi, mikä vei kanssa vähän fiiliksiä, enkä itse ainakaan ymmärtänyt kaikkia Packerin mielenliikkeitä. Kun Pattinsonin vastanäyttelijöissäkään ei ollut hurraamista (Lostissakin nähty Kevin Durand oli kyllä kiva), niin ei muutkaan hahmot oikein innostaneet.

Mukana menossa: Mathieu Amalric, Juliette Binoche ja Paul Giamatti

Pisteitä: 2/5

*Näin siis puhtaasti kuulopuheiden perusteella; yhtään Twilight-elokuvaa en ole nähnyt, joten Pattinsonin näyttelijäkyvyt ovat minulle ihan oikeasti arvoitus.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Moonrise Kingdom

Alkuperäinen nimi: Moonrise Kingdom
Ohjaus: Wes Anderson
Käsikirjoitus: Wes Anderson, Roman Coppola
Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 94 min


- I love you, but you have no idea what you're talking about.
- I love you too.


New Penzanzen saarella 1965 partioleirillä ollut Sam (Jared Gilman) jättää eroilmoituksensa telttaansa ja katoaa. Komppanian päällikkö Ward (Edward Norton) hälyttää apuun saaren poliisin Sharpin (Bruce Willis), joka soittaa pojan vanhemmille ja selviääkin, että nämä ovatkin Samin adoptiovanhemmat, joita pojan katoaminen ei kiinnosta pätkääkään, eivätkä halua Samia takaisin. Sam kun on todellinen outolintu, jolla on taipumusta häiriköintiin, eikä hänellä ole ystäviäkään. Kenenkään tietämättä Sam on kuitenkin kirjoitellut toisen outolinnun, Suzyn (Kara Hayward) kanssa, joka pakenee Samin kanssa ison saaren perukoihin ennalta suunnitellun reitin mukaisesti. Heidän yhteiselonsa alku ei kuitenkaan ole kovin ruusuinen, sillä heitä etsivien vanhempien lisäksi heitä uhkaa myös lähestyvä myrskyrintama...

Wes Andersonin elokuvat eivät ole minulle ennestään tuttuja, mutta Moonrise Kingdom vaikutti trailerinsa perusteella sellaiselta pikkuhauskalta komedialta, joten päätin mennä katsomaan. En tosin kiellä, etteivätkö pääosiin kuuluneet Bruce Willis ja Bill Murray (Suzyn isänä) olisi saattaneet vaikuttaa myös vähän katsomispäätöksen syntyyn. Joka tapauksessa elokuva on kerännyt ihan positiivissävytteisiä arvosteluja (mitä muutamia nähnyt) ja nyt kun katsoin, niin näköjään elokuva on päässyt mukaan IMDB:n tämänhetkiselle Top 250 -listallekin, enkä rehellisesti sanoen ihmettele yhtään, sillä Moonrise Kingdom oli allekirjoittaneelle yksi vuoden parhaista elokuvakokemuksista ja kun lähdin teatterista, mielessäni oli vain ylistäviä adjektiiveja.

Ennen kuin elokuvan tarinaan päästään sisälle, panee merkille elokuvan sadunomaisuuden. Elokuva nimittäin on visuaalisesti kuin mistäkin satukirjasta rakennuksia ja tätä saarimaisemaa myöten ja satumaisuutta korostavat elokuvan hahmot, jotka sopisivat hyvin johonkin hyvin tehtyyn lastentarinaa. Itse asiassa elokuvaa katsoessa vallitsikin jatkuvasti sellainen tunne kuin olisi katsonut lastenelokuvaa, joka ei kuitenkaan ole lastenelokuva.

Elokuvassa ei jäädä liikoja junnaamaan paikoilleen, vaan alkutekstien jälkeen päästään heti vauhtiin eli Sam katoaa, mistä lähtee sitten huima ja seikkailullinen juoni rullaamaan. Alussa elokuvassa näki vain kaksi nuorta outolintua pakenemassa yhdessä, mutta jatkuvalla syötöllä tähän lähtöasetelmaan tulee yhä enemmän uusia ulottuvuuksia ja niinpä hahmoihin tulee lisää syvyyttä siitäkin huolimatta, että kyseessä on kuitenkin draamallisista piirteistä huolimatta kepeä komedia. Elokuvassa riittää jopa jokseenkin yllätyksellisiä käänteitäkin eli elokuva ei ole pelkkää Samin ja Suzyn pakenemista ja heidän lähipiirinsä "pelastusoperaatiota".

Elokuvan laadun tae on kuitenkin sen huumorissa, sillä elokuva oli suorastaan hulvatonta katseltavaa. Alussa ei naurattanut, vaan vallitsevana tunnetilana oli terve uteliaisuus, mutta hyvin pian alun jälkeen tuli ensimmäiset hihkaisut ja mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän myös nauratti ja tästä johtuen parhaat naurut koinkin elokuvan lopussa, jolloin olin oikeasti katketa naurusta. Ei siksi, että loppuun olisi säästetty parhaat mehut, vaan siksi, että elokuvan kokonaisuus hahmottui kohtaus kohtaukselta ja mitä eheämmäksi tämä kokonaisuus tuli, sitä hauskemmalta se tuntui ja tunnelmaa voisi kuvata sanan leppoisimmassa merkityksessä "ihan pimeeksi". Niinpä elokuvan huumori on vähän hankala määritellä, sillä se ei tarjonnut verbaalihumoriikka, mutta ei myöskään varsinaisesti tilannekomiikkaa.

Enemmänkin huumorin taustalla olivat riemastuttavat hahmot, jotka eivät luottaneet koheltamiseen, vaan olemaan vain omia aitoja itsejään, mitä nyt Tilda Swintonin esittämä sosiaalityöntekijä oli hieman turhankin stereotyyppisen oloinen. Jos yksittäisistä hahmoista pitäisi nimetä se hauskin, niin ehkä se oli tämä melkein kuin tyhjästä ilmestyvä "meta-ukko" eli kertoja (Bob Balaban). Tämä taas johtui ehkä siitä seikasta, että useimmiten meta-ukko esiintyi yksin, kun taas muut hahmot harvoin niin tekivät ja silloin hahmot täydensivät myös huumorin puolesta toisiaan ja näin esimerkiksi pieneksi pettymykseksi osoittautunut Bill Murraykin oli nautittavampi. Sam ja Suzy olivat kanssa hyvin hauskoja, mikä ehkä johtui siitä, että näiden lasten maailmaa katseli näin aikuisen näkövinkkelistä.

Kokonaisuutena siis todellinen hyväntuulinen elokuva, joka jätti hymyn naamalle vielä pitkään elokuvan jälkeenkin.

Mukana menossa: Harvey Keitel

Pisteitä: 5/5

tiistai 25. syyskuuta 2012

Puhdistus

Alkuperäinen nimi: Puhdistus
Ohjaus: Antti Jokinen
Käsikirjoitus: Marko Leino, Antti Jokinen,
Pääosissa: Laura Birn, Amanda Pilke, Liisi Tandefelt
Valmistusmaa: Suomi, Viro

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 125 min


- Ketkä tulee?
- Miehet.
- Ja paskat!


Aliide (Laura Birn, Liisi Tandefelt) on kokenut 1940-luvun neuvostosotilaiden invaasion ja julmuuden, eikä hän vanhanakaan ole kyennyt pääsemään menneisyyden haamuista eroon. Eräänä yönä hänen pihalleen tupsahtaa nuori Zara (Amanda Pilke), joka pakenee rikollisia, jotka ovat pitäneet häntä pakolla seksityöläisenä ja Aliide ensin kuvittelee Zaran olevan vain kommunistien ansa, jotta Aliide saataisiin satimeen. Lopulta Aliide kuitenkin ottaa Zaran hoiviinsa ja antaa tälle yösijan. Selviää, että Aliide on Zaran isotäti, joka ei ole pitänyt siskoonsa Igneliin (Krista Kosonen) mitään yhteyttä vuosikymmeniin. Aliide ja Zara ovat täysin eri maailmoista edustaessaan eri sukupolvia, he ovat molemmat tahollaan kokeneet kauheuksia, mutta toisistaan tietämättä heidän tarinoissaan on kuitenkin yhteneväisyyksiä...

Minusta on jotenkin tuntunut siltä kuin olisin ainoa tästä elokuvasta kiinnostunut, joka ei ole lukenut Sofi Oksasen alkuperäisromaania, enkä tiedä, tulenko lukemaankaan. Toisaalta tämä elokuva kyllä herätti pienen kiinnostuksen itse kirjaakin kohtaan, mutta toisaalta maailmassa on niin paljon kiinnostavia kirjoja, että... saa nyt nähdä. Ehkä siihen romaaniin voisi jossain vaiheessa tarttuakin. Itse elokuva vaikutti trailerin perusteella hyvinkin mielenkiintoiselta ja onkin saanut hyviä arvosteluja vähän joka puolelta, eikä Suomen Oscar-ehdokkaaksi asettamistakaan pidä väheksyä. Puhdistus elokuvana oli kuitenkin ihan hyvä, joskaan ei helppo tapaus.

Minä Viron historiaa sen kummemmin tuntematta pidin tätä ihan kiinnostavana elokuvana, vaikka olisikin vähän värittänyt tapahtumia, kuten jotkut ovat väittäneet. Suomalaisessa mittakaavassa elokuva oli todella raaka, sillä se näytti raiskauksia, väkivaltaa ja kylmäverisiä murhia, vaikkakin paikoitellen hieman peitellysti. En kuitenkaan onnistunut kunnolla ahdistumaan tästä, sillä yleensä samaan aikaan, kun jotain ahdistavaa tapahtui, se sama ahdistavuus katosi, enkä oikein tiedä miksi saatika, että kykenisin selittämään ilmiön kunnolla. Ehkä parhaiten kuvaisi tuntemuksia jos sanoisin, että yhdenkin kohtauksen aikana tunnetila saattoi vaihdella uteliaasta ahdistuneeseen ja takaisin ihan tuosta noin vain. Näyttelijöistä ei ahdistuksen puute johtunut, sillä he olivat pääsääntöisesti hyviä etunenässä Laura Birn ja Liisi Tandefelt, eikä ahdistuksen äkillinen kaikkoaminen voinut johtua myöskään Viron historian tuntemattomuudella, sillä lähtökohtaisesti nähdyt tapahtumat olivat hirvittäviä olivat ne sitten minulle tuttuja tai ei tai totta tai ei.

Vaikka elokuvassa hypitäänkin käytännössä kolmella aikatasolla, joskin Zaran tapahtumat ovatkin tapahtuneet ilmeisen hiljattain, elokuva on kuitenkin rytmitetty ihan hyvin. Toki Zaran ja Aliiden kohtaaminen toimi lähinnä aasinsiltana molempien tarinoihin. En tosiaan tiedä, miten nämä tapahtumat on rinnastettu kirjassa, mutta ainakin tässä elokuvassa pidin hienona seikkana sitä, että pääsääntöisesti Zara ja Aliide vellovat omissa muistoissaan tietämättä lainkaan, mitä toinen on kokenut, sillä elokuvassa ei montaa sellaista hetkeä ollut, joiden aikana toinen olisi voinut selostaa tapahtumia toiselle samaan aikaan kun katsoja näitä menneitä tapahtumia katseli. 

En tiedä, olenko karaistanut sydämeni tai jotain, mutta Zaran tapahtumat kiinnostivat selvästi Aliiden tapahtumia vähemmän, sillä jotenkin pakotetun seksityöläisen tarina tuntui tavanomaiselta tai suorastaan kliseiseltä ilman todellisia huippukohtia ja olinkin vain iloinen, että Zaraa käsiteltiin vähemmän kuin Aliidea. Aliiden menneisyys nimittäin Hansia (Peter Franzén) lukuun ottamatta oli paljon mielenkiintoisempi ja minua kosketti todella tietyt uhraukset, joita Aliiden oli tehtävä selviytyäkseen suorastaan hirviömäisen neuvostoupseerin (Salatuissa elämissäkin nähty Tomi Salmela) pihdeistä. Antaako elokuva sitten kuinka todenmukaisen kuvan Neuvostoliiton suorittamista julmuuksista Virosta, niin sitä en tiedä, mutta jos tässä on edes jonkin verran todellista Viron historiaa, niin sekin on melkein jo liikaa. Ihan kiinnostavana kuriositeettina näin jälkiviisaana oli tämä hahmojen sokea usko länsimaiden apuun, jota ei koskaan kuitenkaan tullut.

Mukana menossa: Tommi Korpela

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kilimanjaron lumet

Alkuperäinen nimi: Les neiges du Kilimandjaro
Ohjaus: Robert Guédiguian
Käsikirjoitus: Robert Guédiguian, Jean-Louis Milesi
Pääosissa: Jean-Pierre Darroussin, Ariane Ascaride, Gérard Meylan
Valmistusmaa: Ranska

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 107 min


- Hän ei ole eläkkeellä, hän on työtön.
- Joo, mutta hän ei tule löytämään töitä, äiti.
  

Satamatyöläisiä irtisanotaan arpomalla ja potkut saaneiden joukossa on ammattiyhdistysvastaava Michel (Jean-Pierre Darroussin), vaikka hänen ei olisikaan tarvinnut osallistua arvontaan, mutta hän ei halunnut erityiskohtelua.  Michel on jo vanha mies, sillä hänen lapsenlapsensakin ovat jo hyvää vauhtia kasvamassa, joten Michelille uuden työn saanti on lähes mahdotonta. Pian potkujen jälkeen hän ja hänen vaimonsa Marie-Claire (Ariane Ascaride) juhlivat hääpäiväänsä ja he saavat lahjaksi tukun rahaa ja matkaliput Tansaniaan Kilimanjaron juurelle. Suunnitelmat menevät kuitenkin uusiksi, kun Michelin potkuarpajaisissa esiin arpoma Christophe (Grégoire Leprince-Ringuet) ryöstää toverinsa (Anthony Decadi) kanssa heidän rahansa...

Kinokellari on täällä taas. Itse olin vähän kahden vaiheilla, menenkö katsomaan tämän syyskauden avajaiselokuvana toimineen Kilimanjaron lumet, sillä tällä kaudella tuntuisi olevan ainakin lähtökohtaisesti kiinnostavampiakin elokuvia iso liuta, joten tämän näkemisellä ei olisi ollut niin väliä, mutta koska oli tosiaan syyskauden eka leffa, niin aattelin, että mitä jottei, kun ilmakin suosi. Elokuva on ottanut ideansa Victor Hugon La Légende des siècles -runokokoelmasta löytyneestä runosta (ei suora versiointi kuitenkaan) ja se nähtiin viime vuonna muun muassa Cannesissa. Itse en ennen elokuvan alkua oikein tiennyt lainkaan mitä odottaa, mutta näin jälkikäteen on sanottava, että kannatti totisesti käydä katsomassa.

Kun tarina vielä haki muotoaan, seurasin elokuvaa jokseenkin uteliain mielin miettien, että mitähän tästä vielä sukeutuu, mutta en kuitenkaan siihen kunnolla uppoutuneena. Sama uteliaisuus seurasi matkassa vielä senkin jälkeen, kun tämä ryöstö tapahtuu ja Michel ja Marie-Claire alkavat elää ryöstön jälkeistä aikaa. Kuitenkin jossain vaiheessa huomasin seuraavani tarinaa lumotuneena, mutta en osaa lainkaan sanoa, missä kohtaa se tapahtui, sillä se tapahtui vaivihkaa vähä vähältä. Toisin sanoen elokuva vaati luuta ympärilleen ennen kuin se vie kunnolla mukanaan ja luulen, että sama vaatimus olisi päällä uusintakatseluilla, vaikka periaatteessa jo tietääkin tapahtumat. Alussa hahmot ovat vain liian vieraita, jotta elokuva pääsisi katsojan pään sisään halutulla tavalla jo siinä vaiheessa.

Noin yleisesti ottaen tarina on elämänmakuinen, lämmin ja humaani. En mahtanut sille mitään, mutta minulle tuli auttamatta tästä mieleen Aki Kaurismäen Le Havre sillä erotuksella, että yltiöhumanismistä "kärsivät" tällä kertaa vain Michel ja Marie-Claire monien muiden pyöritellessä vain epäuskoisina silmiään tehden elokuvasta hitusen uskottavamman; Jean-Pierre Darroussin muuten näytteli molemmissa elokuvissa. Moneen kertaan tuli sellainen tunne, että elokuva voisi piakkoin jo päättyä, mutta vaikka näin ei sitten pitkään aikaan käynytkään, niin se ei haitannut yhtään, sillä elokuvaa oli kuitenkin kaikin puolin mukava katsella, ja kun elokuva lopulta päättyi, oli olo kaikin puolin positiivinen.

Pisteitä: 4/5

lauantai 22. syyskuuta 2012

Project 1001, osa 224/1001: Hyvää huomenta, Vietnam

Alkuperäinen nimi: Good Morning, Vietnam
Ohjaus: Barry Levinson
Käsikirjoitus: Mitch Markowitz
Pääosissa: Robin Williams, Forest Whitaker, Tung Thanh Tran
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 116 min


- First of all, don't make fun of the weather here, and don't say the weather is the same all the time here. Because it's not. In fact, it's two degrees colder today than yesterday.
- Two degrees colder, me without my muff.


1965 Vietnamin sodan aikana Adrian Cronauer (Robin Williams) saapuu uudeksi radio-dj:ksi Kreetalta Vietnamin Saigoniin, joka on vielä perin rauhallinen paikka ja demilitarisoitu vyöhyke keskellä sotaa. Cronauerin aloittaessa lähetyksensä hänestä tulee kertaheitolla hitti jenkkisotilaiden keskuudessa, sillä hän soittaa radiosta rokkia, mikä on ennenkuulumatonta sota-aikana, minkä lisäksi hänen juttunsa naurattavat joukkoja. Cronauer ihastuu ensisilmäyksellä vietnamilaiseen Trinhiin (Chintara Sukapatana), jonka veljeen Tuaniin (Tung Thanh Tran) hän paremmin tutustuu ryhtyessään opettajaksi Trinhin valloittamiseksi. Ihan kaikki eivät kuitenkaan syty Cronauerin radiolähetyksille ja hän saakin huomata, ettei radio-dj:nä olo Vietnamissa ole aina kovinkaan auvoista...

Adrian Cronauer on todellinen henkilö, josta Hyvää huomenta, Vietnam tarjoaa fiktiivisen tarinan, sillä juuri mikään muu kuin henkilö itse ja hänen lähetyksensä olemassaolo ei pohjaa todellisiin tapahtumiin. Itse olen nähnyt tätä joskus teinivuosinani, mutta en ole täysin varma, olenko nähnyt elokuvaa kokonaan ennen eilistä ja mikäli en, niin en tiedä, mikä on ollut syynä sen keskenjäämiseen. Nyt tartuin elokuvaan tarinaa juuri tuntematta ihan positiivisin mielin, mistä kiittäminen on Robin Williamsia, sillä hän ainakin joskus teki ihan hyviäkin elokuvia. Ihan hyvä Hyvää huomenta, Vietnam olikin, vaikka hieman laimenikin loppua kohden mentäessä.

Elokuva alkaa perin lupaavasti. Cronauer saapuu Saigoniin ja on varsinainen irvileuka radio-show'nsa ulkopuolellakin, eikä tunnu kumartelevan juuri ketään, joten hauskoja tilanteita riittää tämän tästä. Kun sitten hän istahtaa radiolaitteidensa luo ja alkaa vetää ohjelmaansa, pääsee piru irti. Cronauerin vitsit ovat todella hauskoja ja loistavan roolityön tekevä Robin Williams paukuttaa menemään kunnolla. Mitä ehkä hauskinta, hänellä on ollut joitakin aiheaihioita olemassa, mutta vanhana stand up -koomikkona (uusi tieto minulle) hän improvisoi suuren osan monologeistaan. Musiikkivalinnatkin osuivat aika nappiin ja niiden aikana nähdyt kuvamontaasitkin oli hauskasti koostettu. Kun sitten vielä mukaan lisää hyvin Cronauerin aisaparina esiintyneen Forest Whitakerin hänelle melko harvinaisessa(?) komediaroolissa sekä Cronauerin kateellisen, vain omasta mielestään hauska, kollegan Stephen Haukin (Bruno Kirby), niin paletti tuntui olevan hyvin kasassa. Richard Nixon -pätkä ehkä yksi parhaista vedoista.

Sitten yhtäkkiä tunnelma muuttuu kertaheitolla synkemmäksi, kun Cronauer havaitsee kantapään kautta, ettei Saigon olekaan ihan paras paikka työskennellä vallitsevan sotatilan vuoksi ja tavallaan elokuva tarvitsi jotain tällaista. Cronauerin ystävyydestä Tuanin ja Trinhin kanssa ei kummoista tarinaa tahtonut syntyä, vaikka loppupeleissä niilläkin ystävyyssuhteilla oli merkitystä, ja tämän käänteen kautta Cronauer muuttui ainakin vähän henkisesti eli toisin sanoen tarinaa vietiin eteenpäin tätä kautta. Sitten taas tämä käänne oli jotain, mitä en odottanut ja mitä en suoraan sanoen myöskään toivonut. Toki sotaleffaan aina draamaakin mahtuu, mutta jotenkin Cronauerin masistelut veivät elokuvasta suurimman puhdin, vaikka Williamsissa ei juuri vikaa ollut myöskään synkempänä. Lisäksi tämä draamavaihe kesti sen kunnolla alettua pienin katkoin sitten pitkälle loppuun asti, eikä siihen syntynyt samanlaista mielenkiintoa kuin elokuvan hauskoihin hetkiin. Fiilis nimittäin nousi heti, kun Cronauer taas lateli näitä hersyviä juttujaan. Edes vähän vähemmän tätä draamallista puolta, niin elokuva olisi saanut korkeamman pistemäärän.

Pisteitä: 3/5

torstai 20. syyskuuta 2012

3Simoa

Alkuperäinen nimi: 3Simoa
Ohjaus: Teemu Nikki
Käsikirjoitus: Teemu Nikki, Jani Pösö
Pääosissa: Olli Rahkonen, Rami Rusinen, Paula Vesala
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 90 min


Pärjäätsä? 
- Totta vitussa mä pärjään. Mä oon Simo.
  

Simo ja Lasse (Olli Rahkonen ja Rami Rusinen) ovat asunnottomia pikkurikollisia, jotka majoittuvat mahdollisuuksiensa mukaan ryöstökohteissa. Heillä on suunnitelmissa perustaa oma baari Thaimaahan, mihin he keräävät rahaa ryöstelemällä, mutta todellisuudessa kaikki rahat menevät Simon velkojen maksuun koronkiskuri Rimpille (Matti Onnismaa), mutta Rimpin kärsivällisyys alkaa loppua ja hän antaa Simolle aikaa yhden päivän hoitaa velkansa pois. Tavattuaan sattumalta yhden yön hoitonsa Eevan (Paula Vesala) Simolla välähtää, että Eevalla on kallis perintökoru hallussaan. Tuosta yhden yön jutusta syntyi kuitenkin poika Simo (Iivari Salo) ja Simo ei halua kohdata Eevaa, joten hän pyytää Lassea esittämään häntä, sillä Eeva ei muista Simon ulkonäöstä mitään, mutta Lassepa alkaa viihtyä Eevalla vähän turhankin hyvin...

Minulle selvisi vasta viime viikolla elokuvan tullessa ensi-iltaan, että mistä 3Simoa itse asiassa kertoo, mutta siitä huolimatta olin tiennyt jo keväästä asti, että tämän elokuvan menen katsomaan, oli lopputulos millainen tahansa. Nimi katsokaas velvoittaa! Sitä paitsi onhan nyt 3Simoa tuhannesti coolimpi nimi elokuvalle kuin esimerkiksi 3Kaapoa, 3Anttia tai 3Untamoa! Itse elokuva on tuotettu melkoisen halvalla ja onkin ohjaaja Teemu Nikin ensimmäinen pitkä ohjaustyö (leikkauksesta, käsikirjoituksesta ym. nyt puhumattakaan), ja ellen väärin muista, niin elokuvaa on mainostettu ainakin mediassa PMMP:stä tutun Paula Vesalan ensimmäisen pääosaroolin kautta. No, tietenkin ilokseni olen havainnut elokuvan saaneen ihan positiivissävytteisiä kommentteja, joten melko luottavaisin mielin lähdin tätä katsomaan ja täytyy sanoa, että 3Simoa oli tämän neljännen Simon mielestä ihan raikas pikkukomedia.

Elokuva oli kaikin puolin piristävä tapaus. Tarina ei kovin monimutkaista juonta tarjonnut, vaan perusidea oli aika simppeli, mutta se toimi. Simo ja Lasse olivat molemmat kaidalta tieltä eksyneitä antisankareita, mutta samaan aikaan harmittomia tomppeleita, joiden tempauksia oli hauska katsella. Kuitenkaan elokuva ei mene miksikään kohelluskomediaksi, vaan enemmänkin luotetaan dialogiin sekä Lassen ja Eevan välisiin jännitteisiin Eevan sukulaisia nyt unohtamatta. Noin muutenkin Lasse ja Simo naurattivat silloin, kun he yrittivät teeskennellä jotain muuta kuin ovat, koska kumpikin heistä tuntui aina vähän vaivautuneilta. Huumori oli ihan hyvää ja tähänkin tuntui pätevän se fakta, että eri asiat naurattivat... tai oikeammin sanottuna hihityttivät eri ihmisiä, mitä nyt leffasalissa tuli pistettyä merkille. Pidin myöskin yllätyksellisyytensä vuoksi siitä, että elokuva ei sortunut niin sanottuihin helppoihin ratkaisuihin pääkaksikon kohdalla, eikä siten kohdellutkaan näitä kovin kiltisti, vaan varsinkin Simo sai tämän tästä kärsiä muodossa jos toisessakin. Elokuvan loppuratkaisukaan ei täysin vastannut odotuksia, vaikka tavallaan päättyikin kaksikon osalta ihan hyvin.

Vaikka siis pääosin pidinkin näkemästäni, niin pientä väkinäisyyttä elokuvassa kyllä oli, joskin useimmat näistä väkinäisistä kohtauksista liittyivät aika suoraan Eevan serkkuun Andersiin (Pekka Strangiin) sekä Rimpiin. En myöskään ihan täysin käsittänyt syytä siihen, miksei Simo tahtonut mennä itse Eevan luokse, mutta siitä Simon selittelystä luulen, ettei ollut ihan tarkoituskaan käsittää. Niin ja toki sinne Eevan luokse olisi voitu mennä vähän varhaisemmassakin vaiheessa, jos noin niin kuin tarinallista puolta ajattelee, mutta toisaalta Simo ja Lasse olivat sen verran vekkuleita tapauksia, että mikäs oli heitäkin katsellessa. Silti mielessä kävi, josko sittenkin alussa olisi ollut mukana ripaus elokuvan venyttämiseen tähtääviä kohtauksia. 

Lisäksi näin jotenkin positiivisena seikkana sen, että näyttelijät olivat Antti Reiniä lukuun ottamatta selvästi tuntemattomampia (näyttelijöinä), mikä ei ole suomalaisessa elokuvassa kovinkaan yleistä, mutta silti he suoriutuivat rooleistaan hienosti. Okei, en sano, että elokuvan päätähdet Olli Rahkonen ja Rami Rusinen olisivat mitään erityisen hyviä rooleja vetäneet, vaan heidän lumovoimansa johtui enemmänkin hyvästä hahmokäsikirjoituksesta, mutta yhtälailla heitä oli ilo katsoa. Heitä paremmin mieleen jäivät kuitenkin Paula Vesala hieman tympiintyneen näköisenä yh-mutsina sekä Eevan naapuria Katjaa näytellyt Annika Aapalahti.

Pisteitä (ilman Simo-lisää): 3/5

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Käsi, joka kehtoa keinuttaa

Alkuperäinen nimi: The Hand That Rocks the Cradle
Ohjaus: Curtis Hanson
Käsikirjoitus: Amanda Silver
Pääosissa: Annabella Sciorra, Rebecca De Mornay, Matt McCoy
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 105 min


- Peyton, if something happens to my mommy, would you take care of me?
- Of course I would... and your daddy, too! I'd take care of all of you!
 

Claire Bartel (Annabella Sciorra) odottaa toista lastaan ja käy rutiinitarkastuksessa gynekologi Victor Mottin (John de Lancie) luona. Mott käyttää Clairea seksuaalisesti hyväkseen mm. hyväilemällä Clairen rintoja. Kerrottuaan asiasta miehelleen Michaelille (Matt McCoy) he päättävät nostaa oikeusjutun ja pian muitakin naisia astuu esiin. Mott tekee itsemurhan, minkä jälkipuinnin yhteydessä hänen vaimonsa (Rebecca De Mornay) saa keskenmenon ja rouva Mott syyttää siitä Barteleja. Puoli vuotta myöhemmin Bartelien vauva Joey (Eric, Jennifer ja Ashley Melander) on syntynyt ja koska Claire haluaa rakentaa ja hoitaa omaa kasvihuonetta, he tarvitsevat lastenvahtia ja hätiin tulee näennäisen täydellisen Peyton Flanders, mutta hän onkin todellisuudessa rouva Mott...

Olen listannut aikoinaan Rebecca De Mornayn Peyton Flandersin yhdeksi pelottavimmista hahmoiksi ja tämä muisto sijoittuukin niihin aikoihin, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun puolivälissä tai vähän ennen ja itse asiassa Käsi, joka kehtoa keinuttaa sijoittuukin niihin varhaisimpiin "kauhuelokuviin", joita olen nähnyt. Eihän tämä kauhua ole, vaan psykologinen trilleri, mutta silloinen lapsenmieleni koki tämän kauhuna, mutta moisista harhakuvitelmista olen sittemmin päässyt eroon. Sittemmin olen kertaalleen nähnyt tämän ja silloin vissiin pidin tästä hitusen vähemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta pidin kuitenkin, ja edelleenkin elokuva oli ihan kelvollista katseltavaa.

Elokuvan tarina on ihan jees, sellainen pienimuotoinen ja vähäeleinen perhetarina, joka vähitellen saa yhä tummempia sävyjä. Elokuva ei loista tyylikkäällä toteutuksella tai hienoilla kuvilla, vaan antaa tilaa juurikin tarinalle, minkä vuoksi se muistuttikin enemmän tv-elokuvaa. Harmi vain tarinankin osalta jäädään vähän puolitiehen, eikä elokuva sitten kunnolla koskaan lähde lentoon. Suhteellisen tavallinen psykologinen trilleri, joka etenee ilman suuria yllätyksiä aluksi melko rauhallisesti, mutta vähitellen tunnelma muuttuu jännittäväksi, vaikka tapahtumat etenevätkin pitkään tasan niin kuin rouva Mott / Peyton Flanders on ne käsikirjoittanut.


Yksi laimentava seikka oli elokuvan tiukkaakin tiukempi kronologisuus, sillä mitään ei jätetty katsojan arvailujen varaan, vaan katsoja on koko ajan kaikesta perillä. Olisi ollut parempi, jos rouva Mottin keskenmeno olisi jätetty näyttämättä niin, että ainoan kerran häntä olisi nähty vain tässä miehensä itsemurhakohtauksessa pöydällä olleesta valokuvasta, sillä silloinkin useimpien katsojien huomio olisi keskittynyt kuvassa näkyneeseen tv-ruutuun rouva Mottin kuvan jäädessä vähän sivummalle. Näin monelle olisi voinut tulla jopa yllätyksenä, että Peyton Flanders on itse asiassa rouva Mott, jonka keskenmenostakin olisi voitu kertoa Bartelien katsomasta uutislähetyksessä.

No, onneksi oli Rebecca De Mornayn näyttelemä rouva Mottin alter ego Peyton Flanders. Heti selviää, että Peytonilla ei ole kaikki muumit kanootissa, vaan hänen taannoinen keskenmeno on järkyttänyt hänen mieltään kovastikin, minkä johdosta hän haluaa tuhota koko Bartelien perheen aloittaen tietenkin pienestä Joeysta, joka vieraantuu vähitellen äidistään. En tiedä, kuuluiko rooliinsa, mutta De Morneyn ulosanti oli hieman tönkköä, minkä vuoksi en hirveästi pitänyt hänestä hänen teeskennellessään hyvätapaista lastenhoitajaa, mutta annas olla, kun Peyton vakavoitui tai suuttui, niin johan oli naisessa uskottavuutta. Nämä pelottavat hetket kuitenkin jäivät lopulta verrattain vähiin, mutta sen verran niitä kuitenkin oli, että elokuva paikoitellen ahdisti vielä näin kolmannellakin katselukerralla. Kuin köyhän naisen versio Melrose Placen Marcia Crossin näyttelemästä Kimberly Shaw'sta.

Noin muuten näyttelijät eivät järin onnistuneita olleet ehkä lukuun ottamatta sivuosassa nähtyä Julianne Moorea, jonka ensimmäinen valkokangasesiintyminen tämä oli ja varsinkin elokuvan loppusuoralle kääntyessä pidin Mooresta aika paljon. Sen sijaan Annabella Sciorri ja Matt McCoy jäivät päärooleissaan melko hajuttomiksi, sillä molemmat olivat rooleissaan aika tavallisen oloisia jäämättä kunnolla edes mieleen. Ernie Hudson (Ghostbusters - Haamujengi, Kylmä rinki) oli ihan ok vammaisena apulaisena, vaikkakin vähän stereotypioitu.

Pisteitä: 3/5

tiistai 18. syyskuuta 2012

Tie pohjoiseen

Alkuperäinen nimi: Tie pohjoiseen
Ohjaus: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki, Sami Keski-Vähälä
Pääosissa: Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 113 min


- Mun faija lähti merille kun mä olin kolme.
- Juu. Ja nyt se tuli takas. 
 

Timo Porala (Samuli Edelmann) on arvostettu konserttipianisti, jonka isä Leo (Vesa-Matti Loiri) on lähtenyt tiehensä Timon ollessa 3-vuotias, eikä Timo ole kuullut hänestä 35 vuoteen. Eräänä päivänä konsertista kotiutuessaan Timo löytää sitten vähintäänkin epärehellisen isänsä kotioveltaan ja hieman vastentahtoisestikin päästää Leon sisään. Timon oma elämä on jokseenkin kuralla, sillä hänen vaimonsa Tiia (Irina Björklund) on muuttanut heidän tyttärensä Lumin (Minni Laakso) kanssa Rovaniemelle ja Timon äiti on kuollut aikoja sitten. Leo varastaa vanhan Pontiacin, mutta sanoo Timolle vuokranneensa sen ja pyytää Timoa heittämään hänet susirajan taakse. Timo suostuu, sillä hän kuvittelee sen tarkoittavan vain Kehä III:n ulkopuolelle, mutta heidän matkansa viekin heidät paljon pohjoisemmaksi...

Näin tämän elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa joskus keväällä ja siinä samassa syntyi katselupäätös, sillä Vesa-Matti Loirin esittämä Leo tuntui niin hauskalta velmulta, että olihan tämä katsastettava. Mika Kaurismäeltä olin aiemmin nähnyt vain elokuvan Veljekset, josta pidin, joten siinäkin mielessä odotukset olivat, jos nyt ei ihan huipussaan, niin riittävän korkealla kuitenkin. Nyt sitten, kun viimeinkin "ehdin" elokuvaa katsomaan, tein sen siis ilomielin ja Tie pohjoiseen osoittautuikin lopulta ihan kivaksi tapaukseksi.

Elokuva ei ollut ihan niin täyttä komediaa kuin olin kuvitellut, vaan ennemminkin komediallisia aineksia sisältänyt draama. Eihän elokuvassa paljon mitään erikoista tapahtunut, mutta oli kuitenkin ihan kelpo road movie ja menikin hyvin yhden illan viihteestä. Sellainen pikkuseikkailu, jossa isä ja poika tutustuvat toisiinsa samalla, kun vierailevat sellaisten sukulaisten luona, joita jompi kumpi kaksikosta ei ollut ennen nähnyt, jos oli ollut edes tietoinen olemassaolosta tai olinpaikasta ja kuten elokuvan nimestäkin voi päätellä, heidän matkansa vie aina vain pohjoisemmaksi. Vaikka pidinkin erityisesti Timon siskon Minnan (Mari Perankoski) luona vierailusta pitkälti Perankosken loistavan roolityön vuoksi, niin eivät nämä vierailut kovinkaan viihdyttäviä olleet, vaan niillä ennemminkin vietiin verrattain ohutta juonta vain eteenpäin. Parhaimmillaan elokuva olikin silloin, kun Timo ja Leo olivat kaksistaan tien päällä. Yksittäisistä pysähdyspaikoista minua huvitti eniten tämä hotellijakso, jossa vielä nähtiin tietyllä tapaa absurdihko laulukohtaus. Loppuratkaisu oli vähän tylsä.

Se, mikä teki elokuvasta kuitenkin ihan hauskan katsoa, oli Vesa-Matti Loirin esittämä Leo. Joku muistaakseni jossain ehti kehua Loirin roolisuoritusta hänen parhaakseen, mutta vaikka itse en menisikään ihan niin pitkälle, niin kuitenkin parhaimmistoon minäkin sen rankkaisin. Leo on kuin vanhentunut versio Uuno Turhapurosta, mutta silti täysin omanlaisensa hahmo: Velmu ja aina välillä valmis menemään sieltä mistä aita on matalin, mutta kuitenkin Leolla on läpi elokuvan sydän paikallaan ja Timon pyytämiseen autokuskiksi oli selvä syy. Leo oli vieläpä jotenkin salaperäinen hahmo, josta vähän väliä paljastui jotain uutta. Itse asiassa minulla kävi jopa mielessä, onko Leo lainkaan Timon isä, kun faktat tuntuivat välillä menevän sekaisin, ja tämän ajatuksen kautta Leon hahmoa oli kiva tarkkailla.. Samuli Edelmann oli mielestäni hyvä, mutta teki sellaista perusvarmaa työtänsä, eikä siten erottunut edukseen yhtä paljon kuin Loiri. Heidän yhteinen duettonsa Tuomittuna kulkemaan oli kyllä hyvä, mutta pääsi oikeuksiinsa vasta lopputekstien vieriessä.

Mukana menossa: Eija Vilpas, Peter Franzén, Elina Knihtilä, Ada Kukkonen (Sisko tahtoisin jäädä), Aake Kalliala, Kristo Salminen (Salatut elämät) ja Pertti Sveholm

Pisteitä: 3/5

maanantai 17. syyskuuta 2012

Total Recall

Alkuperäinen nimi: Total Recall
Ohjaus: Len Wiseman
Käsikirjoitus: Kurt Wimmer, Mark Bomback
Pääosissa: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 121 min


- I want to remember.
- Why?
- So I can be myself, be who I was. 
 

Tämän vuosisadan lopussa maapallolla on enää kaksi asumiseen kelvollista maailmankolkkaa: Iso-Britannian alueella oleva United Federation of Britain (UFB) sekä Australiassa sijaitseva Colony/Siirtokunta. UFB:ssä asuu lähinnä etuoikeutettujen joukko, kun taas Siirtokunnassa duunariosasto, joka käy töissä myös UFB:ssä Maan lävitse kulkevan putken kautta. Siirtokunnassa eivät kaikki kuitenkaan ole tyytyväisiä tilanteeseen ja vastarintaliike tekeekin terrori-iskuja UFB:tä vastaan, mikä saa kansleri Cohaagenin (Bryan Cranston) kiristämään otteita. Douglas Quaid (Colin Farrell) on yksi UFB:ssä töissä käyvistä työläisistä, joka on kyllästynyt samoihin päivästä toiseen toistuviin rutiineihin, joten hän haluaa itselleen uusia muistoja, joita hän saa muistielämyksiä tarjoavalta Rekall-yhtiöltä ja haluaa itselleen salaisen agentin muistot. Pian ollaankin toiminnan keskellä, mutta kuinka totta Quaidin kokemukset ovatkaan?

Siitä on jo useampi vuosi, kun olen viimeksi katsonut alkuperäisen Total Recallin (Unohda tai kuole), joten elokuvan tarina oli pääpiirteittäin pyyhkiytynyt mielestäni (sic!) ja nyt tein tietoisen päätöksen siitä, että en katso tuota alkuperäistä elokuvaa nyt, sillä halusin antaa tälle uudelle Total Recallille mahdollisuuden. Ohjaaja Len Wiseman ei ole kovin monia elokuvia tehnyt ja olikin minulle tuntematon nimi, vaikka ihan mukiinmenevän Die Hard 4.0:n ohjasikin. Trailerien perusteella tämä versio oli näyttänyt ihan mukavalta toimintapätkältä, mutta trailereilla on nyt tapana antaa harhaanjohtavia vaikutelmia, joten pienet epäilykset minulla oli, vaikka Colin Farrell mukana olikin. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä ainakin minulle Total Recall maistui todella hyvin.

Tarina oli siirretty Marsin maisemista kokonaan Maassa tapahtuvaksi, mihin en liiemmin kiinnittänyt huomiota, sillä en osannut kaivata täysin uskollista uusintafilmatisointia varsinkaan, kun meno oli kuitenkin kohdillaan. Tarina nimittäin eteni kovinkin sutjakkaasti, vaikka olikin monin paikoin melko suoraviivaista toimintaa eli toisin sanoen pakenemista, mutta toiminnan pysähtyessä tarjosi myöskin ihan kiitettävää juonenkehitystä. Teemansa(kin) puolesta elokuvassa riitti jännitystä, sillä sitä tuli pohdittua pitkin matkaa, oliko kaikki niin totta kuin näytti vai oliko tapahtumat sittenkin vain Quaidin päähän istutettuja muistoja. Erityisesti kohtaus sen yhden rakennuksen aulassa oli todella kutkuttavan jännittävä, kiitos siihen kohtaukseen hyvin hämäävän dialogin. Kysymyksiin saatiin lopulta vastauksia, mutta vielä silloinkin aivoissa piili epäilys siitä, oliko asiat todellakin niin kuin annettiin ymmärtää. Elokuva myös vastasi kysymyksiin, joita en ollut edes tajunnut pohtia, mistä erityisesti tykkäsin. Vaikka siis juoni ja sen eteneminen saikin minulta kiitosta, niin silti loppuratkaisu oli ehkä hieman tylsä.

Se, mikä minuun etenkin teki vaikutuksen, oli elokuvan visuaalinen puoli, sillä elokuvan tarjoama dystooppinen maailma viehätti minua kaikessa karuudessaankin kovasti ja Siirtokunnasta varsinkin tuli mieleen Blade Runner. Massiiviset mustat futuristiset rakennelmat oli hienosti toteutettuja ja erityisesti pidin siitä, että niiden alta, ympäriltä ja takana näkyi myös nykyajan rakennuksia, vaikka pidinkin esimerkiksi Big Benin näyttämistä jokseenkin alleviivaavalta. Lisäksi elokuva tarjosi tukun hienoja futuristisia laitteita, joita tuskin oikeasti koskaan nähdään, vaikka tavallaan voisivatkin toteutua.

Niin tarinaa kuin visuaalista ilmettä täydentää Harry Gregson-Williamsin musiikki, joka rytmitti elokuvaa erinomaisesti. Mikäs oli tarinallista tai toiminnallista puolta katsellessa, kun Gregson-Williamsin musiikki meni taustalla. Visuaaliseen puoleen lisätunnelmaa tuomisesta hyvänä esimerkkinä kävi tämä sotilasrobottien marssi eri kerroksissa, mikä oli kohtauksena muutenkin mieleeni. Lopputekstienkin aikana piti jäädä hetkeksi vielä saliin sen voimallisen musiikin pauhatessa.

Colin Farrell tekee hyvää työtä pääosassa, eikä Bryan Cranstonkaan yhtään hassumpi ollut, mutta suurin osa näyttelijöistä eivät vain tahtoneet jäädä mieleen. Leffan action-pimuja esittäneet Kate Beckinsale ja Jessica Biel jäivät varsinkin aika sieluttomiksi.

Pisteitä: 4/5

lauantai 15. syyskuuta 2012

Laittomat

Alkuperäinen nimi: Lawless
Ohjaus: John Hillcoat
Käsikirjoitus: Nick Cave
Pääosissa: Shia LaBeouf, Tom Hardy, Guy Pearce
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 115 min


- I'm a Bondurant. We don't lay down for nobody.


Kieltolain aikaan viinan salakuljetusbisnes on huipussaan ja viranomaisetkin katsovat viinatrokareita sormien läpi, kunhan saavat siitä hyvästä kunnon lahjuksen. Eräänä päivänä pieneen Franklinin kaupunkiin tulee uusi apulaissheriffi Charlie Rakes (Guy Pearce), joka on vaatimassa trokareilta lisää lahjuksia, mikä tietenkin vähentäisi trokareiden tienestejä. Useimmat trokarit tähän uuteen järjestelyyn pakosta suostuvatkin, mutta Bondurantin veljekset lähipiirineen aikovat pistää ja pistävätkin hanttiin. Veljeksistä nuorin, Jack (Shia LaBeouf), haluaisi olla muutakin kuin pelkkä kuski, mutta hänen vanhemmat veljensä Forrest ja Howard (Tom Hardy ja Jason Clarke) eivät usko Jackista olevan siihen. Rakesin painostaessa veljeksiä alkaa myös Jack vähitellen sisuuntua...

Cannesissa Kultaisesta palmusta kamppaillut Laittomat tuli Suomen ensi-iltaan vähintäänkin vaivihkaa, enkä ennen viime viikkoa tiennytkään koko elokuvasta. Finnkinon sivuilta sitten luin siitä, mihin aikakauteen elokuva sijoittui ja... no enempää minun ei tarvinnutkaan tietää katsomispäätöksen syntymiseen. 1920-luvusta on kuin vaivihkaa tullut oma suosikkivuosikymmen elokuvien saralla - liekö Changeling - Vaihdokkaalla ollut jotain tekemistä sen kanssa? - ja tämän elokuvan pääasiallinen tapahtumavuosi 1931 liippasi niin läheltä, että olihan tämä käytävä katsomassa. Lopputuloksena olikin ihan mielenkiintoinen kieltolakikuvaus.

Elokuva seuraa pääasiassa näitä Bondurantin veljesten tekemisiä ja niitäkin suurimmaksi osaksi Jackin näkökulmasta, mikä on sikäli ymmärrettävää, sillä elokuva pohjaa tositarinaan, joka on lähtöisin Jackin pojanpojanpojan Matt Bondurantin kynästä. Periaatteessa tällainen kieltolakitarina olisi voitu kuitenkin kertoa satojen muidenkin henkilöiden kautta, sillä isojen toimijoiden, joita elokuvassakin mainitaan, lisäksi Yhdysvalloissa toimi kieltolain aikaan paljon perheitä/kaveruksia, jotka rahaa saadakseen polttivat ja salakuljettivat viinaa.

Elokuvan tarjoama ajankuva oli perin mielenkiintoinen, vaikka juuri mitään oleellisesti uutta se ei tuonutkaan. Nyt ei olla suurkaupunkien humussa, vaan pienessä Franklinissa, jossa meno ainakin salakuljetusbisneksessä muistuttaa lähinnä villiä länttä, vaikka välillä kyllä käydään kauppaa tekemässä kaupungissa asti. Viranomaisten lahjonta on arkipäivää ja niskuroinnista seuraa ongelmia. Bondurantin veljekset ovat ehkä aluksi Jackia lukuun ottamatta kovaksi keitettyjä pikkukonnia, jotka käyttävät väkivaltaakin tarpeen niin vaatiessa, mutta silti katsojan fiilikset ovat veljesten puolella. Tähän eittämättä auttaa Guy Pearcen loistavasti tulkitsema apulaissheriffi Rakes, joka kykenee ammatistaan huolimatta tai juuri siksi paljon suurempiin raakuuksiin, joten Bondurantit saadaan näyttämään pienemmältä pahalta. Kuinka paljon tarina on muuttunut todellisista tapahtumista vuosikymmenten aikana, sitä en tiedä, mutta pientä romantisoimisen makua tässä olin näkevinäni, vaikkakaan en häiritsevyyteen asti. Kuitenkin viimeistään Bondurantien ajojahdin saadessa suuren huipennuksensa sitä tuli ajatelleeksi, että olikohan totuutta ainakin jossain määrin väritetty. 

Kokonaisuus kuitenkin toimii kohtalaisen hyvin, vaikka esimerkiksi elokuvan sinänsä hienovaraisista rakkauskuvioista en niin välittänytkään. Kuvaus oli mielestäni onnistunutta ja aikakausi oli saatu hyvin vangittua ainakin omien mielikuvieni perusteella. Näyttelijät tekivät ihan hyvää työtä Guy Pearce ja Tom Hardy etunenässä, mutta valitettavasti elokuvan keskushenkilöä Jackia näytellyt Shia LaBeouf jäi melko vaisuksi. Ihan vähäsen olisin kaivannut elokuvaan lisää särmää, sillä nyt korkeammasta pistemäärästä jäätiin vain hiuksenhienosti.

Mukana menossa: Mia Wasikowska, Jennica Chastain, Gary Oldman

Pisteitä: 3/5