keskiviikko 8. elokuuta 2012

Yksin kotona

Alkuperäinen nimi: Home Alone
Ohjaus: Chris Columbus
Käsikirjoitus: John Hughes
Pääosissa: Macaulay Culkin, Joe Pesci, Daniel Stern
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 98 min


  Just stay up there. I don't want to see you again for the rest of the night. 
 
 I don't want to see you again for the rest of my whole life. And I don't want to see anybody else either. 



McCallisterin perhe ja lähisukulaiset ovat lähdössä joulunviettoon Pariisiin. Lähtöä edeltävänä iltana 8-vuotias Kevin (Macaulay Culkin) aiheuttaa suuria hankaluuksia, joten hänet pistetään yksin nukkumaan talon vintille. Seuraavana aamuna perhe nukkuu pommiin ja heräävät vasta lentokenttätaksin kuskin koputteluun ja heille tulee kauhea kiire. He kuitenkin pääsevät viime hetkellä matkaan, mutta koneessa he tajuavat, että heiltä jäi yksi pieni asia kotiin: Kevin, joka ottaa uudesta vapaudestaan kaiken ilon irti. Lähistöllä kuitenkin pyörii pari murtovarasta, Harry ja Marv (Joe Pesci ja Daniel Stern), jotka ovat iskeneet silmänsä Kevinin perheen taloon...

Kaksi ensimmäistä Yksin kotona -elokuvaa olivat suuria hittejä 1990-luvun alussa ja tekivät sen päänäyttelijästä Macaulay Culkinista aikansa lapsitähden, jonka kohtaloksi oli kuitenkin jäädä vain sellaiseksi. Itsekin on tullut nähtyä tämä ensimmäinen Yksin kotona -elokuva monituisia kertoja, sillä elokuvan VHS-julkaisu oli yksi kolmesta meillä kotona olleesta jenkkikomediasta ja eittämättä se kulutetuin. Noista päivistä on kuitenkin todella paljon aikaa, enkä ole elokuvaa sen koommin nähnyt, joten olen hieman pelonsekaisin tuntein pohtinut, onko elokuvan tenho voinut kestää näihin päiviin eli tähän ikään asti. Hyvin Yksin kotona kuitenkin edelleen iski.

Elokuva vie oikeastaan mukanaan jo ensi hetkeiltä asti, vaikka myönnänkin, että tässä oli paljon myös nostalgian tuomaa fiilistä. Eihän siinä McCallisterien sekasortoisessa vouhotuksessa paljon päätä tai häntää ollut silloin illalla eikä aamulla, mutta ihan hauskaa sitä oli myöskin katsoa, vaikka Kevinin isoveljenä toiminut Buzz-hahmo (Devin Ratnay) lähinnä ärsyttikin äärimmäisyyksiin viedyllä stereotyyppisyydellään. Aikuisempi katsoja voisi kyllä vähän nyrpistää nenäänsä tietyille epäloogisuuksille, kuten sille helppoudelle, millä perhe pääsi turvatarkastuksesta puhumattakaan koneeseen ilman, että kukaan huomasi Kevin puuttuvan; eikö jollakulla kuitenkin ollut hallussaan Kevinin passi? Itseä tämä ei sinänsä haitannut, kun oli vaan kiva palata tuttujen tapahtumien äärelle, eikä tällaista kepeää komediaa nyt liian vakavasti saa ottaa.

Macaulay Culkin ei ole ehkä moni-ilmeisin lapsinäyttelijä, mutta söpö poika hän kyllä oli, minkä takia Kevinin tempauksia tyhjässä talossa oli hauska katsella, oli kyse sitten Kevinin ravaamisessa ympäri kämppää tai laskemalla (epärealistisesti) pulkalla portaita pitkin ulos. Mitä parasta, näitä Kevinin edesottamuksia saatiin katsella hyvä tovi ennen kuin esiteltiin kunnolla elokuvan pääroistot Harry ja Marv, eikä senkään jälkeen Kevinin omia, roistoista vapaita puuhia puuttunut. Silloin tällöin hypitään Pariisissa ja vähän muuallakin näyttämässä huolestuneita sukulaisia ja ehkä kohtaus tai pari vähemmänkin olisi riittänyt. Tähän jaksoon mahtui muuten monia sellaisia ulkoilujaksoja, jotka olin tyystin unohtanut ja osa niistä olisi ehkä voinutkin jäädä leikkauspöydälle, kuten tämä muovipussien repeäminen.

Elokuvan suola on kuitenkin Kevinin ja Vesiroistojen, kuten Marv heitä nimittää, välinen kamppailu. Myönnän, että minua jopa hieman jännitti se, miten Kevin pääsee näistä rosmoista eroon ensimmäisellä kerralla, kun sitä en muistanut. Roistothan yrittävät pariinkin otteeseen sisälle taloon, mutta kyllä vaan näiden Kevinin viritysten katsominen pisti naurattamaan. Koko elokuva huipentuu tähän viimeiseen ryöstöyritykseen, jonka Kevinin kehittelemät puolustustavat muistin aikai hyvin, mutta siitä huolimatta koko ryöstyöyritys oli hulvatonta katseltavaa. Tässä yrityksessä oli parasta ehkä juurikin se, että se päästi roistot kunnolla pääosaan Kevinin vain aina välillä muistuttaessa olemassaolostaan, mikä toimi, sillä niin Joe Pesci kuin Daniel Sternkin olivat molemmat oivia esittämään näitä ääliöroistoja tekemättä kuitenkaan liian pinnallista työtä; Pesci tekee vieläpä siinä määrin hyvää työtä, että hän näyttää ihan erilaiselta kuin muissa hänen rooleissaan, joskin pipollakin voi olla jokin vaikutus.

Viihtyvyyden kannalta isossa osassa oli elokuvan musiikki, josta vastasi John Williams. Juuri hänen musiikkinsa ansiosta elokuva tempaisikin minut jo alkumetreiltä mukaansa ja muutenkin hänen melodiansa tahdittavat hyvin elokuvaa. Kaikki elokuvassa kuultu musiikki ei ole kuitenkaan Williamsin kädestä lähtöisin, mutta silti monet niistä tuovat mieliin juuri tämän elokuvan. Esimerkiksi vanhasta kansansävelmästä peräisin olevaa joululaulua Carol of the Bellsiä on vaikea kuunnella ilman, että tämä elokuva(sarja) tulee väkisinkin mieleen. Sen verran hieno musiikillinen kokonaisuus tässä elokuvassa on, että pakko napata elokuvan soundtrack joskus kokoelmiin.

Pisteitä: 4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti