perjantai 31. elokuuta 2012

Matkalla

Alkuperäinen nimi: On the Road
Ohjaus: Walter Salles
Käsikirjoitus: Jose Rivera
Pääosissa: Sam Riley, Garrett Hedlund, Kristen Stewart
Valmistusmaa: Ranska, Iso-Britannia, Yhdysvallat, Brasilia

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 140 min


- Don't do anything I wouldn't do.


Sal (Sam Riley) on kirjailijanalku 1940-luvun loppupuolen New Yorkissa, mutta häneltä nyt vain sattuu puuttumaan se kirja, joka veisi hänet tähtiin. Hänellä on ystävänään Carlo (Tom Sturridge), joka puolestaan haluaa kirjoittaa maailman parhaan runon ennen kuin on 23-vuotias, mihin on joitakin vuosia aikaa. Yhdessä he tutustuvat Deaniin (Garrett Hedlund), jonka ainoa elämäntehtävä tuntuu olevan vain pitää hauskaa ja pitää hauskaa nimenomaan naisten kanssa, sillä hän kaataa naisia oikein urakalla. Kolmikosta tulee kunnon kaverukset ja Carlo ja Dean lähtevät Denveriin Salin jäädessä New Yorkiin, mutta ennen pitkää hänenkin kulkunsa johtaa kohti Denveriä ja siitä alkaa matka, joka ei niin vain ota loppuakseen...

Tuossa jokin aika sitten syntyi aika spontaanisti ajatus siitä, että alkaisin käydä katsomassa Finnkinon kuukauden elokuvat ihan vain siksi, että ne tarjoavat yleensä erilaisia elokuvia kuin mitä yleensä käyn katsomassa, sillä viime vuoden kuukauden elokuvista kävin katsomassa vain kolme. Tosin samalla annoin itselleni luvan jättää menemättä, jos siltä tuntuu (jatko-osat, kirjafilmatisointi, jonka alkuperäisteoksen tahdon lukea ensin, jne.). Jack Keroaucin pääosin omaelämäkerralliseen menestysromaaniin perustuva ja mielipiteitä vahvasti jakanut Matkalla sai luvan olla tämän uuden tapani ensimmäinen elokuva, vaikka lähellä olikin, että sekin olisi jäänyt näkemättä, kun venytin sen katsomista aika viime tinkaan. Kirja ei ole kuitenkaan minulle tuttu ja elokuvan traileri antoi odottaa ihan mukiinmenevää matkakuvausta, mutta tuo traileri selvästikin lupasi liikoja, sillä en oikein innostunut tästä yhtään.

Salin ja Carlon tutustuessa Deaniin ajattelin, että tästähän voi tulla vielä ihan kiva tarina kaverusten yhteisestä matkasta, mutta mitä vielä, sillä elokuvassa ei varsinaista tarinaa edes ole. On vain ihme haahuilua paikasta toiseen ilman todellista päämäärää, ellei sellaiseksi lasketa kaverusten "sen jonkin" etsimistä, mutta sen löytämiseksi ei tehdä paljon. Välillä Sal on näennäisesti yksin, välillä on äitinsä (Imogen Haworth) kanssa, välillä Dean ilmestyy jostakin ja välillä Carlo ilmestyy jostain ja niin edespäin. Nämä kaikki tapahtuvat eri Yhdysvaltain osavaltioissa ja kaupungeissa, mutta eivät suoranaisesti johda mihinkään eli kulloinkin näkyneestä kohtauksesta ei voinut päätellä, mitä seuraavaksi tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Tuntui ihan siltä kuin jokainen lokaatio olisi ollut oma pieni episodinsa, joka sitten jatkuu toiseen, edellisestä irralliseen episodiin, mutta samalla tuntui siltä kuin Matkalla olisi eräänlainen elokuvallinen ajatusvirran kuvaus. Sitä tien päällä olemistakin oli verrattain vähän, joten varsinaiseksi road movieksi tätä viitsii edes luokitella. Sinänsä kuvauksellisesti elokuvassa ei ollut mitään vikaa, mutta ei se paljon lohduttanut, kun elokuva oli näinkin päämäärätön pökäle. Selvästi on haluttu saada tähän mukaan kirjan henki, joka kuulemma on ollut vähän samantyylinen, mutta tällä kertaa tätä matkantekoa olisi voitu elokuvallistaa enemmänkin ja tehdä siitä valkokankailla helpommin lähestyttävä.

Elokuvan tapahtumien aikajana on vissiin noin viisi vuotta, mutta se tuntui ikuisuudelta. En voi kuitenkaan sanoa, että kesto olisi vienyt terän tältä elokuvalta, sillä olin jo täysin kypsynyt ei-minkään tapahtumiseen jo hyvissä ajoin ennen elokuvan puoltaväliä ja itse asiassa samoihin aikoihin salista poistuikin yksi pariskunta. Hyvä itse asiassa oli, etten tiennyt elokuvan kestoa, sillä muutoin pääni olisi räjähtänyt varmastikin jossain vaiheessa Scanners-tyyliin. En kanna yleensä kännykkääni mukana leffassa käydessäni, enkä tehnyt sitä nytkään ja hyvä niin, sillä muuten olisi koko ajan ollut kiusaus katsoa kelloa, vaikka periaate ei olisikaan sallinutkaan sen tekemistä. Elokuvassa oli monia sellaisia kohtauksia, joiden aikana oikeasti ajattelin elokuvan olevan enää lopputekstejä vailla, mutta sisälläni pääsi parahdus aina tajutessani elokuvan vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan.

Näyttelijät olivat itse asiassa ihan hyviä, mutta ei heissäkään ollut oikein imua tätä elokuvaa pelastamaan. Heidän hahmonsa olivat vain tavallisia kadun tallaajia ilman minkäänlaista tarttumapintaa ja itse asiassa miespääosissa olevat olivatkin tuiki tuntemattomia. Deaniä näytellyt Garrett Hedlundissa oli ehkä pieni häivähdys Ryan Goslingia, mutta paljon enemmän Jussi Vatasta.

Mukana menossa: Viggo Mortensen, Amy Adams, Kristen Stewart, Kirsten Dunst sekä Steve Buscemi, joka olikin yksi elokuvan herkullisimmista tapaukseksi, vaikka visiittinsä lyhyeksi jäikin.

Pisteitä: 1/5

tiistai 28. elokuuta 2012

Bad Moon - pahan ote

Alkuperäinen nimi: Bad Moon
Ohjaus: Eric Red
Käsikirjoitus: Eric Red
Pääosissa: Mariel Hemingway, Michael Paré, Mason Gamble
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 76 min


- If I asked you a question, would you tell me the truth?
- Of course.
- Where is Marjorie?


Ted (Michael Paré) on tutkimusmatkallaan vaimonsa Marjorien (Johanna Marlowe) kanssa viidakossa, kun Marjorien kimppuun hyökkää ihmissusi, minkä tiimellyksessä myös Ted saa siipeensä. Kuluu aikaa ja Ted on palannut Yhdysvaltoihin asuntovaunuunsa ja muutama kuukausi tämän jälkeen kuullessaan veljensä kotiinpaluusta Tedin sisko Janet (Mariel Hemingway) pyytää Tediä muuttamaan asuntovaunuineen Janetin ja poikansa Brettin (Mason Gamble) pihaan. Ted suostuu tähän, mutta hänellä on kannettavanaan ihmissuden pureman aiheuttama kirous, jota hän pystyy erikoisella tavallaan hillitsemään, mutta aina hänen varotoimensakaan eivät auta...

Tämänkertaiseksi kuukauden WANHAksi päätyi Bad Moon - pahan ote, josta en muistanut yhtään mitään ja vasta julkaisun kätösiini ottaessani tajusin kyseessä olevan ihmissusielokuva, minkä toki olisi voinut päätellä (alkuperäisestä) nimestäkin, mutta ei vain tullut mieleen. Syy muistamattomuuteen löytyy osin siitä, että elokuva tosiaan kuuluu niihin varhaisempiin leffahankintoihin, minkä vuoksi sitä en ollutkaan arvostellut vielä, mutta varmaankin myös siitä, ettei tässä elokuvassa nyt hirveästi ole mitään, minkä vuoksi siitä pitäisi jotain muistaa, sillä elokuva oli kyllä aika kömpelöhkö.

Kun elokuva pääsee käyntiin prologinsa jälkeen, niin päästiin sinänsä ihan kohtalaisen (tavallisen) ihmissusitarinan kimppuun, joka ei kuitenkaan lähtenyt oikein kunnolla liikkeelle missään vaiheessa. Elokuva kun on kuin perhetarina, jossa yhdellä, siis Tedillä, on hirmuinen salaisuus kannettavanaan, jota hän tietenkin yrittää sisareltaan ja sisarenpojalta piilottaa. Olihan se nyt tiedossa, ettei tämä salaisuus kovin kauan kestäisi, joten aika pitkälti kului vain odotellessa, milloin lopullinen totuus paljastuisi ja kuinka pahaa jälkeä siitä seuraisi. Sinänsä hauska ajatus oli, että Brettin koira Thor (Primo) aavisti/tiesi Tedissä olevan jotain hyvin pahasti vinossa, mutta ei siitä ideasta saatu hyökkäyksiä enempää irti. Tarina kuitenkin tahtoi kaatua viimeistään siinä, kun jopa ennen muuntumistaan Tedin mielestä paljastumisen jälkeen millään ei ole mitään väliä, vaan sen jälkeen sukulaisetkin saavat mennä, mikä oli vähintäänkin raivostuttavaa. Loppukohtaus oli sekin melkoisen epätyydyttävä.

Minua häiritsi vielä erityisesti sekin, että elokuva on kyllä nykyisellään  K-15 -merkintäinen, mutta siitäkin huolimatta elokuva oli ihan liian kiltti. Ruumiita ei prologin jälkeen tosiaan tullut kuin kameran ulkopuolella ja pahin hetki tuntui olevan kappaleina ollut puunmittausmies. Jotenkin latistavaa. Olisin kaivannut tähän selvästi enemmän verta ja roisketta ja erityisesti päähahmoja edes sen verran, että joitakin olisi riittänyt tapettavaksi asti, mutta ei. Kaiken tapahtuneen jälkeen hyvispäähenkilöt jatkavat elämäänsä lähes vahingoittumattomina ja onnellisina ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Olen aika varma, että tekijät ovat kuvanneet ensiksi tämän prologin ja havaittuaan, että eivät oikein hanskaa hommaa, niin päättivät jättää lopusta elokuvasta ihmissuden hyökkäykset lähes olemattomiin. Prologissa kun tämä ihmissusi näytti hyökätessään Marjorien kimppuun todella orvolta. Tappelua Thorin kanssa lukuun ottamatta nämä kunnon hyökkäykset jätettiiinkin kameran ulkopuolelle ja niinpä pahin tilanne tuntui olevan yllä kuvassakin näkyvä Brettin kuristus. Ei sillä, ihmissusipuku ei ollut ehkä se huonoin mahdollinen, vaikka aika huono sekin, mutta näytettäessä ihmissuden naamaa lähietäisyydeltä tässäkin ihmissudessa oli sentään jotain iloa.

Elokuva on tuotettu verrattain halvalla (7 miljoonalla dollaria) ja se näkyi tuon ihmissusipuvun lisäksi ainakin näyttelijöissä, joita ei paljon riittänyt ja valitutkin olivat aika kehnoja, sekä kuvauspaikkojen vähäisyydessä, joita ei ollut kuin muutamia. Näyttelijät varsinkin olivat varsin puisevan oloisia, vaikka Mariel Hemingway ihan ok paikoitellen olikin; Brettiä näytellyt Mason Gamble nähtiin aikoinaan muuten Ville Vallattomana. Melkein voisi kuvitella elokuvan olleen tv:lle tehty, mutta leffateatteriin tämäkin oli päätynyt ja jäänyt pienestä budjetistaan huolimatta selvästi tappiolle, enkä ihmettele asiaa yhtään. Kyllä tämän nyt näin hyvin harvakseltaan ihmissusileffoja katsovana juuri ja juuri jaksoi katsoa, mutta eipä tätä viitsisi suositella kuin korkeintaan kovimmille ihmissusidiggareille, jos niillekään.

Pisteitä: 2/5


Elokuvaidea vapaaseen käyttöön: Elokuva, jossa mies puree sutta, joka sitten aina keskipäivän auringon kuumottaessa muuttuu ihmiseksi, joka syö Mäkissä roskaruokaa, katselee urheilua sohvan perukoilta ja kuuntelee Popedaa. Tai jos susi on naaras, juoruilee puhelimessa uusien tuttavustensa kanssa ja shoppailee. Aina pimeän tullessa sudeksi muuttuessaan vihaa itseään ja toivoo, ettei enää ikinä kokisi moista helvettiä, mutta ei pääse noidankehästään irti.

maanantai 27. elokuuta 2012

Project 1001, osa 223/1001: Titanic

Alkuperäinen nimi: Titanic
Ohjaus: James Cameron
Käsikirjoitus: James Cameron
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Kate Winslet, Billy Zane
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 187 min


So this is the ship they say is unsinkable.
- It is unsinkable. God himself could not sink this ship.


Rose Dewitt Bukater (Kate Winslet, Gloria Stuart) on lähdössä vuonna 1912 Yhdysvaltoihin maailman suurimmalla valtamerilaivalla seuranaan rikas sulhanen Cal Hockley (Billy Zane), äitinsä Ruth (Frances Fisher) sekä joukko muita ylemmän luokan edustajia ja he seilaavatkin laivan ylimmässä luokassa. Samaan aikaan toisaalla satamakapakassa Jack Dawson (Leonardo DiCaprio) voittaa ystävänsä Fabrizion (Danny Nucci) kanssa liput samaiseen laivaan, joskin vain kolmanteen luokkaan eli heidän hyttinsä sijaitsevat suurin piirtein siellä missä rotatkin. Laivan lähdettyä Jack tulee pelastaneeksi Rosen karmealta kohtalolta ja vähitellen heidän välinsä lämpenevät. Ongelmia ei seuraa kuitenkaan vain mustasukkaisesta puolisosta, vaan myös itse laivasta, joka sattuu kantamaan nimeä RMS Titanic...

Titanic, tuo aikansa kallein elokuva, meinasi jäädä minulta aikoinaan teatterikierroksella väliin, kun en liiemmin innostunut elokuvasta, mutta kun Rauman Iso-Hannussa sitten järjestettiin alepäivä elokuvan ollessa viimeisillä esitysviikoilla, kävin minäkin sen katsomassa. Sen jälkeen olen nähnyt elokuvan ainakin kahdesti ennen eilistä, joten aika hyvin elokuvan tapahtumat olivat mieleen painuneet. Kuriositeettina sanottakoon, että kolmaskin kerta oli lähellä 3D:n muodossa, mikä tekee siitä toistaiseksi ainoan 3D-uusinnan, jonka olen meinannut mennä katsomaan, mutta kun elokuvan edellisestä näkemisestä oli aikaa ja tämä oli kuitenkin tulossa katseluun, niin en sitten mennyt. Muistelisin kuitenkin tykänneeni tästä elokuvasta aikoinaan enemmänkin, mutta nyt elokuva oli kadottanut ainakin hieman silloisesta vetovoimastaan.

Elokuvan taustatarinana eli niin sanottuna prologina oli historiallisen timantin metsästys Titanicin hylystä ja asiasta kiinnostuu sitten vanha Rose, joka saapuu hylkypaikalle kertomaan huimaa tarinaansa. Minusta jonkinlainen prologi oli ihan paikallaan, mutta ottaen huomioon, kuinka pitkästä elokuvasta onkaan kyse, olisi sitä ihan hyvin voitu tiivistääkin vähän. Väittäisin melkein, että tässä prologissakin ohjaaja James Cameronia on vaivannut pieni näyttämisen halu, minkä vuoksi Titanicin hylkyä näytettiin niinkin kovasti. Tämän prologin pituutta selitti myös osittain se, että katsojalle on haluttu kunnolla täsmentää, miksi Titanic upposi niin kuin se upposi. Seurasi siis lyhyt uppoamisen fysiikan oppitunti, joka ei ollut vaikeaselkoista, mutta tylsää.

Varsinaisen tarinan voisi jakaa melkein kahteen osaan eli tähän Jackin ja Rosen rakkaustarinan syntymiseen ja siihen varsinaiseen uppoamiseen, ja itse asiassa näiden osien välissä palataankin hetkeksi nykyaikaan. Näistä tämä rakkauspuoli noudatti loppujen lopuksi aika tuttua kaavaa ja suurena erona oli vain se, että rakkaustarina tapahtui Titanicilla. Oli mahdoton rakkaus kahden tyystin eri yhteiskuntaluokista olevan ihmisen välillä, oli ylemmän luokan puoliskon äiti, joka katsoi hyvin karsaasti alempiluokkaista tyttärensä piirittäjää ja oli tietenkin myöskin se toisen mustasukkainen tuleva puoliso. Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta kieltämättä Titanic tarjosi tälle rakkaustarinalle sen verran mukavat puitteet, että kyllä sitä jaksoi kohtalaisen hyvin katsoa. Tällä puoliskolla tarjotaan myöskin monta dialoginpätkään, jonka tarkoitus on ainoastaan antaa asioiden todellisen laidan tietäville katsojille (eli kaikille) mahdollisuuden vahingonilon/myötähäpeän täyteiseen jälkiviisasteluun ja näihin kuuluvat mm. keskustelut laivan uppoamattomuudesta ja pelastusveneiden määrästä. Itse olin näissä kohdin ainoastaan silleen "Joo joo, tajusin suurten puheiden pointin, joten voitaisko mennä eteenpäin".

Ns. toisella puoliskolla eli vanhan Rosen kertomuksen jatkuessa aletaankin jo valmistautua tähän suureen törmäykseen, vaikka hetken keskityttiinkin vielä Jackin ja Rosen tarinaan. Olin muistellut, että tämä jälkipuolisko olisi uppoamisen vuoksi ollut paljon toiminnantäyteisempi eli viihdyttävämpi, mutta ei, sillä melko draamallisissa tunnelmissa elokuvaa vietiin loppua kohden. Itse asiassa meno tuntui välillä turhankin rauhalliselta niin, että kuten prologiin, niin myös tähän uppoamisjuttuun olisin kaivannut tiivistystä, sillä siitä tahtoi puuttua jännitys kokonaan, kun pientä toimintajaksoa seurasi monesti pidempi draamahetki. Toki sitä jännitystäkin ajoittain yritettiin saada aikaan niin, että Jack ja Rose pelastautuivat pulasta kuin pulasta aina viimeisellä hetkellä; kuinka yllättävää. Loppu meni aika siirapiksi.

Se vielä tästä tarinapuolesta pitää sanoa, että olen melko varma siitä, että suhtautumiseni elokuvaan saattaa johtua juurikin siinä, ettei tämä kestä minulla ainakaan samalla tavalla uusintakatselua kuin monet muut elokuvat, sillä vaikka elokuvan näkemisestä on ikuisuuksia, niin silti elokuva pääpiirteittäin oli muistissa. Niinpä Jackin ja Rosen taipaleen vaiheiden seuraamisessa oli kaikki mielenkiinto poissa, kun koko ajan tiesi, että mitä oli seuraavaksi vuorossa ja sen, että kaikki nämä edellisessä kappaleessa mainitut jännityksen ainekse eivät johtaisi vielä mihinkään lopulliseen. On paljon elokuvia, jotka onnistuvat syystä tai toisesta jännittämään uudestaan ja uudestaan, mutta Titanic ei siihen pystynyt, sillä koko ajan oli selvillä, miten pariskunnan käy ja milloin. Luulen, että olisin saanut tarinasta paljon enemmän irti, jos näkisin sen nyt ensimmäistä kertaa.

James Cameron on pyrkinyt täydellisyyteen ja niinpä ei olekaan ihme, että leffa on (vieläkin) tekniseltä puolelta upea kokemus. Hänhän rakennutti aidon kokoisen kopion laivasta ja sisälavastuksen puolelta etsi käsiinsä firmat, jotka olivat olleet sisustamassa alkuperäistä Titanicia, jotta kaikki näyttäisi autenttiselta, joten ihmekös tuo, että lopputulos on yksi kalleimmista elokuvakokemuksista koskaan. Niinpä en voinut kuin ihastella näitä elokuvan lavasteita ja etenkin tämä ns. porraskäytävä oli upea, kuten oikeastaan kaikki ykkösluokan tilat. Minäkin melkein haluaisin sinne tallustelemaan tietenkin vailla pelkoa hukkumisesta.

Kestosta vielä sen verran, että tavallaan sitä oli liikaa, sillä kuten jo pariin otteeseen mainitsin, olisin kaivannut selvästi runsaampaa editointia varsinkin prologissa ja loppupuoliskon osalta. Toisaalta taas runsaasta kestostaan huolimatta elokuva ei tylsistyttänyt missään vaiheessa, vaan se soljui eteenpäin melko vaivattomasti ilman, että kelloa olisi pitänyt katsoa kertaakaan. Niin ja vaikka nurisinkin vähän siitä loppupuoliskosta, niin silti ei voinut kuin ihmetellä, kuinka paljon siihen uppoamisvaiheeseen saatiinkaan käytettyä aikaa, sillä siinä totisesti riitti yhtä jos toista ennen kuin laiva saatiin upotettua.

Tämän elokuvan myötä ymmärrän täysin, miksi jotkut eivät voi sietää Leonardo DiCapriota tai oikeastaan miehen nuoruusvuosien rooleja, sillä ainakin omaan silmään hän tuntui olevan hyvin tietoinen omasta kiiltokuvamapoikamaisuudestaan, eikä tuntunut oikein tarjoavan mitään sen lisäksi ja muistaakseni hän vaikutti vähän samanlaiselta myös Romeossa ja Juliassa. The Beachissa se pahin kiiltokuvamaisuus oli jo miehen harteilta karissut ja myöhemmin on noussutkin omien suosikkien joukkoon, mutta tässä elokuvassa hän ei liiemmin minuun iskenyt ja samaa voisin sanoa myös Kate Winsletistä, joka näistä kahdesta kuitenkin vähän paremmin miellytti. Näitä kahta enemmän pidin Rosen mustasukkaista sulhoa esittäneestä Billy Zanesta ja oma suosikkini kaikista näyttelijöistä oli muun muassa Armottomassakin nähty Frances Fisher, joka esitti Rosen äitiä Ruthia.

Mukana menossa: Kathy Bates, Bill Paxton ja Michael Ensign (Frendit, Salaiset kansiot)

Pisteitä: 3/5

lauantai 25. elokuuta 2012

Trail Mix-Up

Alkuperäinen nimi: Trail Mix-Up
Ohjaus: Barry Cook
Käsikirjoitus: Rob Minkoff, Barry Cook, Mark Kausler, Patricia A. Ventura
Pääosissa: Charles Fleischer, April Winchell, Kathleen Turner
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1993
Kesto: 8 min


-  Roger, you star-spangled bonehead! 
What?
You ruined a national monument! 


Roger Rabbit (Charles Fleischer) on lähtenyt Herman-vauvan (April WinchellLou Hirsch) ja tämän äidin (April Winchell) kanssa luonnon helmaan Yellowstainin kansallispuistoon. Rouva Herman lähtee metsästämään  jättäen vauvansa kahdestaan Roger Rabbitin kanssa ja sehän tietää taas aimo tukun ongelmia, sillä Herman-vauva saa päähänsä lähteä muuan majavan perään...

Trail Mix-Up esitettiin aikoinaan ennen Matka aavikon halki -elokuvaa - ja minä kun olisin veikannut Jurassic Parkia, koska Steven Spielberg toimi näiden lyhäreidenkin tuottajana. Samalla lyhäri oli viimeinen sarallaan eikä siis Roger Rabbit -lyhäreitä tämän jälkeen tullut. En tiedä, vaikuttiko tämän lyhärin laatu jotenkin asiaan, sillä ainakaan minulle tämä oli hivenen heikompi kuin kaksi aiempaa lyhäriä.

Lyhärin heikkous oli ehkä sen alkuosa, sillä kohkaaminen siellä luonnon helmassa ei ollut ihan aiempien osien veroisesti hoidettu, varsinkin kun Roger Rabbitkin saa siipeensä välillä ilman vauva-Hermanin taustaukea. Pian kuitenkin alkaa tuttu kissa- ja hiirileikki, kun Herman-vauva lähtee seikkailemaan, eikä todellakaan iha yhtä nautittavaa ollut kuin aiemmat lyhärit. Kaiken lisäksi lyhäri antaa ymmärtää, että tässä filmissä Roger Rabbit ja Jessica Rabbit (Kahtleen Turner) eivät tuntisi vielä toisiaan. Onneksi loppuun oli saatu ihan hauskaakin tavaraa, niin ei tämä jäänyt sellaiseksi pannukakuksi kuin pitkään (tämän elokuvan mittakaavalla ajateltuna) kuvittelin.

Pisteitä: 3/5

Roller Coaster Rabbit

Alkuperäinen nimi: Roller Coaster Rabbit
Ohjaus: Frank Marshall, Rob Minkoff
Käsikirjoitus: Bill Kopp, Kevin Harkey, Lynne Naylor, Patrick A. Ventura
Pääosissa: Charles Fleischer, April Winchell, Kathleen Turner
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 7 min


-  What?
-  
SAVE ME!



Roger Rabbit (Charles Fleischer) on Herman-vauvan (April Winchell, Lou Hirsch) ja tämän äidin (April Winchell) kanssa huvipuistossa, kun rouva Herman näkee ennustaja-eukon ja päättää kokeilla onneaan, kun taas Roger Rabbit jätetään lapsenvahdiksi. Vauva-Hermanilta pääsee ilmapallo karkuun, joten Roger Rabbit lähtee hakemaan uutta ilmapalloa. Sillä välin vauva lähteekin karkuteille, joten Roger Rabbitilla on suuri työ saada vauva kiinni, kun huvipuistosta nyt vain sattuu löytymään huvituksia joka lähtöön...

Roller Coaster Rabbit esitettiin Dick Tracyn esitysten yhteydessä, ja se jatkaa tutulla Roger Rabbit -tyylillä eli hauskoja kommelluksia tapahtuu tälläkin kertaa ja vieläpä huvipuistomaailmassa. Eihän tässä mitään päätä tai häntää ollut ja hyvä niin. Niin vauva kuin Roger Rabbit joutuvat jos jonkinlaisiin vaaroihin, mutta luonnollisesti Roger Rabbit on ainoa, joka niistä todellisuudesta kärsii. Tex Averyn henkeä tämäkin lyhäri oli täynnänsä ollen ehkä hivenen tuhmempi kuin Averyn(kin) Warner-tuotannot... tai sitten muistan totaalisesti väärin. Tarina huipentuukin sitten pitkään vuoristoratajaksoon, enkä minä voi todeta siitä oikein muuta kuin "MÄKIN HALUUN".

Pisteitä: 4/5

Tummy Trouble

Alkuperäinen nimi: Tummy Trouble
Ohjaus: Rob Minkoff
Käsikirjoitus: Kevin Harkey, Bill Kopp, Rob Minkoff, ym.
Pääosissa: Charles Fleischer, April Wichell, Lou Hirsch
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1989
Kesto: 7 min


 All right, let's cut him open.  
 Just get me a bicarb. I'll be fine.



Roger Rabbit (Charles Fleischer) on lastenvahtina, mutta ei saa pientä Herman-vauvaa (April Winchell, Lou Hirsch) rauhoittumaan. Sitten hän tajuaa ottaa esille helistimen, jonka antaa Hermanille, joka siitä sitten rauhoittuukin, mutta tuleekin niellaikseeksi helistimen. Roger Rabbitin ei auta muu kuin viedä Herman sairaalaan, mutta siellä hänelle itselleen on käydä hassusti...

Olen aika tylysti sivuuttanut leffajulkaisujen lisämateriaaleista löytyvät lyhytelokuvat, mutta nyt siihen tulee stoppi tämän elokuvan myötä ja kai jossain vaiheessa ne aiemmatkin lyhärit tulee katsottua (ei niitä ole muistini mukaan kuin vain parissa julkaisussa). Tämä, kuten tätä seuraavat kaksi muutakin Roger Rabbit -lyhäriä, löytyy tietenkin Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -julkaisusta, joten tulee nyt sitten katsottua pääleffan pariin. Tummy Trouble ja muut RR-lyhärit esitettiin alun perin leffateattereissa ennen varsinaisia näytöksiä ja tämä kyseinen pätkä nähtiin aina ennen Kultsi, kutistin kakarat -elokuvaa.

Sanoin tuon varsinaisen elokuvan arvostelussa, että tuskin minuun iskisi Warner-tyyli, jos Warnerin klassikkopiirrettyjä katselisin. No, tämä oli kuitenkin ihan hauska ja tehty juuri Warner-henkisellä yliampuvalla tyylillä, vaikka Disneyn tuottama onkin. Itse asiassa tämä toi minulle mieleen juuri nämä Tex Averyn tuotokset, joista tykkään ja niin tykkäsin tästäkin. Roger Rabbitille tapahtuu jos jonkinmoisia kommelluksia sairaalassa ja meno menee loppua kohden aina vain kahelimmaksi, joten nauraa sai useammassa paikassa (niin kuin sairaalan käytävillä on hirvee kasa räjähteitä). Hauska tapaus varsinki näin lyhyessä muodossa.

Pisteitä: 4/5

Project 1001, osa 222/1001: Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?

Alkuperäinen nimi: Who Framed Roger Rabbit
Ohjaus: Robert Zemeckis
Käsikirjoitus: Jeffrey Price, Peter S. Seaman
Pääosissa: Bob Hoskins, Charles Fleischer, Christopher Lloyd
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1988
Kesto: 100 min


 You crazy rabbit! I'm out there risking my neck for you, and what are you doing? Singing and dancing! 
 But I'm a toon. Toons are supposed to make people laugh.



Roger Rabbit (Charles Fleischer) on piirrokki/Toon, jolla on naishuolien vuoksi vaikeuksia kuvauksissa. Studion pomo R.K. Maroon (Alan Tilvern) epäileekin Rogerin vaimon Jessica Rabbitin (Kathleen Turner) kuhertelevan jonkun muun kanssa ja palkkaa yksityisetsivä Eddie Valiantin (Bob Hoskins) selvittämään asiaa, vaikka Valiant ei pidäkään piirroshahmoista, sillä yksi tällainen tappoi aikoinaan Valiantin veljen. Valiant näkeekin Jessican läpsyttelemässä piirroshahmojen kodin Piirrokselan/Toontownin omistajan Marvin Acmen (Stubby Kaye) kanssa ja kun Roger kuulee asiasta, hän murtuu tosissaan. Seuraavana päivänä Valiant saa kuulla, että Acme on murhattu ja Rogeria pidetään syyllisenä, mutta häntä ei löydy mistään. Roger onkin hakeutunut Valiantin huostaan Valiantin niin tahtomatta ja yhdessä he lähtevät totuuden perään, mutta heillä on myös vastassa piirroshahmoja vihaava tuomari Doom/Tuho (Christopher Lloyd)...

Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? rikkoi katsojaennätyksiä monissa maissa ja oli mm. valmistusmaassaan Yhdysvalloissa vuotensa katsotuin elokuva, minkä lisäksi se voitti tukun palkintojan, joista kolme Oscar-pystiä. Itse olen nähnyt elokuvan kerran ennen tätä, mutta siitä kerrasta on niin kauan aikaa (ehkä tyyliin 15 vuotta), että en muistanut siitä muutamaa kärkihahmoa lukuun ottamatta yhtikäsä mitään, enkä edes sitä, paljonko tästä tuolloin pidin. Minusta elokuvan idea on jo lähtökohdiltaan kahjo sanaa käytettäessä mahdollisimman positiivisessa mielessä, mutta ei, vaikka toisaalta pidinkin näkemästäni, niin en harmikseni vain löytänyt tästä sitä taikaa, jota olin arvellut/toivonut löytäväni.

Elokuvaa voisi ehkä parhaiten luonnehtia komedialliseksi film noir -henkiseksi dekkariksi, jossa on myös piirroshahmoja. Pääosin komediasta vastasivat juuri nämä piirrokit oikeiden näyttelijöiden vastatessa dekkaritarinan eteenpäin viemiseksi, vaikka toki poikkeuksiakin nähtiin: Bob Hoskins oli paikoitellen hyvinkin hauska varsinkin Toontownissa, kun taas Jessica Rabbit puolestaan parista huumorikohtauksesta huolimatta toi mieliin lähes koko elokuvan ajan film noirien femme fatalet, kuten tarkoitus toki on ollutkin. Kuitenkin jos elokuvasta olisi poistettu piirrosmaailma kokonaisuudessaan pois, niin tarinan puolesta elokuva olisikin ainakin melkein voinut olla pesunkestävä rikosraina.

Tarina itsessään oli tosiaan ihan mukiinmenevä dekkari, mutta ei niin erikoinen, ettäkö se kunnolla olisi vienyt mukanaan. Siinä oli tapaus, murhamysteeri ja syyttömän jäniksen ajojahti, siinä oli femme fatale, Jessica Rabbit, ja tietenkin myös elokuvassa oli sitä perinteistä etsivätyötä. Myönnettäköön, että komedialliset puitteet toivat tähän perustarinaan vähän lisää hohtoa, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Joitakin todellisia yllätyksiä matkan varrelle kuitenkin sattui, mutta kuitenkin tarina eteni melko tutuin kuvioin loppuunsa, oli siinä piirroshahmoja tai ei.

Oikean maailman ja piirrosten yhdistäminen on tosiaan hyvin mainio idea ja yhdistelmä kieltämättä tarjosikin ihan riemukkaita hetkiä ja hyvänä esimerkkinä oli Roger Rabbitin hyppääminen ensi kertaa ulos piirrosmaailman keskeltä. "Maailmojen" yhdistäminen oli toteutettu erittäin hyvin ottaen huomioon, että piirrokset oli käsintehtyjä, eikä yhdistämistä muutenkaan ollut tehty tietokoneiden avulla, kuten nykyään vastaavanlaisia tehtäisiin. Silti piirrokit ja oikeat ihmiset olivat jatkuvassa kosketuksessa toistensa kanssa, joten toisistaan irrallisuuden tuntua ei pahemmin näkynyt. Parhaimmillaan tämä maailmojen kohtaaminen oli kuitenkin Roger Rabbitin ja Valiantin yhteisissä kohtauksissa.

Kuitenkaan Rogeria ja Jessicaa lukuun ottamatta piirroshahmojen tenho ei kestänyt kauan, sillä monesti monet tutut piirroshahmot tekivät lähinnä vain cameo-luokan esiintymisiä ja siten leffa olisi helposti voinut mennä tuttujen piirroshahmojen bongailemiseksi ja itse asiassa leffan lisämateriaalina ollut info-tekstitys vähän siihen yllyttikin. Kyllähän aina välillä elokuvassa sai nauraa piirrosmaailman sallimille absurdiuksille, mutta nämä hetket taisivat sittenkin jäädä turhan vähälle.

Ihan kiitettävää, että elokuvaan on saatu iso kasa tarinan sijoittumisvuoteen 1947 mennessä nähtyjä piirroshahmoja sekä Disneyltä että Warnerilta, vaikka kummankaan tuotantoyhtiön elokuva tämä ei ollut, ja elokuvassa paistoi kunnianosoitus näille klassikkohahmoille, mutta enemmän elokuvan piirrokkien seikkailut toivat mieliin jälkimmäisen ja etenkin Warnerin leivissä aikoinaan olleen animaatio-ohjaajan Tex Averyn huumori ja siten muisto näkyi vahvasti. Monet bongaamistani "Avery-vitseistä" naurattivatkin usein paljon, kuten teki myös elokuvassa Mask - naamio, jossa "Avery-vitsejä" taisi olla paljon enemmän. Noin yleisesti ottaen kuitenkaan edes Roger Rabbitin kohdalla nämä animaation suomat vitsit eivät oikein uponneet ja älkää ymmärtäkö väärin: Ei se niinkään tästä elokuvasta johtunut kuin yleisestikin warnemaisuudesta, sillä luulen, että sama ilmiö toistuisi katsottaessa näitä Warnerin klassikkopiirrettyjä. Animaatiojälki oli kuitenkin kaikin puolin hyvää ja niinpä hahmosuunnittelussa oli onnistuttu hienosti, joten siitä elokuvasta tykkääminen ei ollut kiinni.

Bob Hoskins teki hyvän roolityön Eddie Valiantina ja vaikka hahmonsa ei käyttäytynytkään humoristiseksi läheskään koko aikaa, niin Hoskinsin eleissä ja ilmeissä oli paljon komediallisuutta vähän niin kuin Peter Gravesissa ja Leslie Nielsenissä ZAZ-komedioissa konsanaan. Christopher Lloyd oli loistava tuomari Doomina/Tuhona ja hälle olisin suonut mielelläni enemmän ruutuaikaa. Kuriositeettina mainittakoon, että monien Warnerin klassikkopiirroshahmojen ääninäyttelijä Mel Blanc oli mukana tässäkin elokuvassa ja monista Disney-hahmojen ääninäyttelijöistä tuli hahmojensa virallisia ääniä tämän elokuvan myötä.

Pisteitä: 3/5

torstai 23. elokuuta 2012

Yksin kotona 4

Alkuperäinen nimi: Home Alone 4
Ohjaus: Rod Daniel
Käsikirjoitus: Debra Frank, Steve L. Hayes
Pääosissa: Mike Weinberg, Jason Beghe, French Stewart
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 84 min


Robbers were trying to rip off your house!
So you chose to trash it? 


Kevinillä (Mike Weinberg) on perheen kuopuksena iso ongelma, sillä hänen isommat sisarukset kiusaavat häntä jatkuvasti. Kevinin vanhemmat ovat eronneet ja lapset asuvat äitinsä Katen (Clare Carey) luona, joten heidän isänsä Peter (Jason Beghe) tulee joulun alla kysymään, josko lapset voisivat tulla hänen luokseen jouluksi, jotta he voisivat samalla tutustua isän uuteen naisystävään Natalieen (Joanna Going). Lapset kuitenkin kieltäytyvät kutsusta, vaan jäävät äitinsä luo, mutta kun Kevin kyllästyy varsinkin isoveljensä Buzzin (Gideon Jacobs) simputukseen, hän ottaa isänsä kutsun vastaan. Peter on päässyt Natalien myötä ylellisen elämän makuun ja he asuvatkin isossa kartanossa ja Peterin ja Natalien lisäksi kalustoon kuuluvat nuiva hovimestari Prescott (Erick Avari) ja taloudenhoitaja Molly (Barbara Babcock). Kartanoon odotetaan kuninkaallisia vieraita, johon on iskenyt silmänsä myös Kevinin vanha tuttu Marv (French Stewart) sekä tämän vaimo Vera (Missi Pyle), joten Kevin joutuu jälleen kerran puolustautumaan roistoilta...

Tv-elokuvaksi kuvattu Yksin kotona 4 piti aikoinaan olla eräänlainen prologi suunnitteilla olevalle Yksin kotona -tv-sarjalle, mutta elokuvan todella kehnon menestyksen - ja syystä - jälkeen tv-sarja -ideasta luovuttiin, mikä taisi olla ihan hyvä päätös. Suunniteltu tv-sarja selittänee myös syyn sille, miksi tässä elokuvassa on kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan hahmot. Itselle tämän katselu tuli eteen jatko-osamaisuutensa vuoksi ja itse asiassa vasta viime viikkoina olen kiinnittänyt (vähäistä) huomiota elokuvaa koskeviin kommentteihin, jotka eivät totisesti hyvää luvanneet. Olihan tämä selkeästi sarjan heikoin osa, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten tykännyt tästä yhtään.

Jo elokuvan ensimetreiltä käy käsittämättömän huonojen näyttelijöiden kautta selväksi, että elokuva on todella huono. Siis todella huono. Jopa niin huono, että seikka melkein kääntyi elokuvan eduksi, mutta vain melkein. Elokuva on selvästi suunnattu perheen pienimmille ipanoille, mutta jopa he varmaan ajattelevat "Vittu mitä paskaa". Tämä vaan oli sellainen pökäle, että minua alkoi naurattaa elokuvan huonous siinä määrin, että aloin jopa viihtyä elokuvaa katsellessani. Kuitenkin pökälearvollakaan ei kauan ratsastettu, vaan lähes huomaamattomasti viihtyminen muuttui vähitellen tylsistymiseksi ja tämä tapahtui selvästi ennen elokuvan puoltaväliä.

Tarina etenee jo elokuvan alkuasetelmista asti hyvinkin ennalta-arvattavasti ja paljon yllätyksiä ei koettukaan, vaikka myönnettäköön, että ne pienimmät vesselit saattaisivat kokea jonkin sortin yllätyksen tarinan edetessä, mutta kaikki vähänkään vanhemmat osannevat varmasti päätellä/arvata oikein jo hyvissä ajoin. Edellisessä osassa päähenkilö oli yksin korkeintaan joitakin tunteja, mutta tässä osassa Kevin ei ollut sitäkään, vaan hänellä oli aina vähintään Prescott ja Molly samassa talossa. Vaikka välillä yhteneväisyysmerkkejä voidaankin vetää tämän ja ensimmäisen osan välille, niin kyllä tässä silti oli löydettävissä paljon samaa sarjan kolmannen osan kanssa, kuten nyt tämä kliseistäkin kliseisempi "lapsella on vain liian vilkas mielikuvitus" -hommeli. Lisäksi Kevinin aiheuttamien tuhojen määrä oli lievästi sanottuna liioiteltu, mistä tietenkin paras esimerkki oli tämä vedenpaisumus, mutta myös väenpaljouden keskellä syntyneistä tuhoista puuttui vähäinenkin uskottavuus. Tämä ns. lopputaistelu oli vesitetty kunnolla ja Kevinin ansat muistuttivatkin lähinnä harmittomia käytännönpiloja. Jos huonossa elokuvassa voisi olla erikseen vielä antikliimaksia, niin sellainen kyllä saatiin tämän elokuvan lopussa.

Elokuva vilisi paljon tuttuja kasvoja, mutta silti sen suurimpana tähtenä voitiin pitää monissa (melko pienissä) rooleissa näytellyttä mutta silti persoonallista Erick Avaria, joka olikin onnettomien näyttelijöiden keskellä ainoita valopilkkuja. Muita minulle tuttuja näyttelijöitä olivat muun muassa Melrose Placessa (pikkuroolissa) näytellyt Jason Beghe, Hill Street Bluesista tuttu ja ihan kelpo Barbara Babcock, Frendeissä vilahtanut Missi Pyle sekä Kolmas kivi auringossa -sarjasta tunnetuksi tullut French Stewart. Näistä varsinkin Stewart oli tunnetuimmassa roolissaan loistava, joten miksi hän oli tässä elokuvassa niin huono? Vain, koska tämä on lastenelokuva?

Pisteitä: 2/5

PS. Niin ja: Kevin ja Marv ovat tuttuja keskenään eli ainakin ensimmäisen osan tapahtumat ovat tapahtuneet aiemmin. Toisessa osassa Kevinin äiti puhuu "viime vuodesta", mutta silti Kevin oli ikääntynyt kaksi vuotta ollen ensimmäisessä osassa kahdeksan ja toisessa kymmenen. Tässä osassa Kevin on yhdeksän, joten onko tämä sijoittuvinaan näiden kahden osan väliin? No, jos näin on, niin olisi aikajanassa muutenkin paljon virheitä, joten turha tätä on tämän enempää pohtia.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Movie Monday #57 - Posters

Tällä kertaa Movie Mondayn käsittelyssä ovat leffajulisteet.

Tällä hetkellä minulla ei ole muita julisteita kuin Iron Skyn leffajuliste, mutta se on edelleenkin sillä alkuperäisellä rullalla, mihin sen heitin kyseisen elokuvan ennakkonäytöksestä poistuessani... ja rullalla sen pitää samaisesta näytöksestä saatu t-paita. Syy tähän on se, että olen jo liian kauan ajatellut muuttoa ja ajattelin, etten julistetta jaksa nykyiseen asuntooni enää pistää, joten julisteen seinälle pistäminen jääköön tulevaan kämppään. Kyllähän sen saisi ihan hyvin nykyiseenkin asuntoon, mutta säästettäköön se vaurioilta siihen tulevaan kämppään, milloin sitten muutankin.

Mitä muihin leffajulisteisiin tulee, niin minä olen aina ollut jonkin sortin keräilijä. Milloin sileitä kivejä (MIKSI???), milloin pullonkorkkeja, milloin puhelinkortteja ja nyt tällä hetkellä keräilen tietenkin leffoja. Joskus muinoin ajattelin sisustaa oman Raumanaikaisen huoneeni aidoilla leffajulisteilla, mutta mistä niitä saada? No, paikallisesta leffateatterista Iso-Hannusta tietenkin. Minulla olikin toisinaan tapana käydä elokuvien viimeisissä näytöksissä vain siksi, että nimelliseen hintaan voisin lunastaa itselleni kyseisen elokuvan leffajulisteen. Jostain kumman syystä näitä julisteita kertyi itselleni vain kolme ja kaiken hyvän lisäksi ne kaikki katosivat aikoinaan muuton yhteydessä. Kyseiset julisteet olivat nämä (kieli saattoi olla eri):


Mitä tulee leffajulisteisiin nykyään, niin toki silloin tällöin käy mielessä, jos niitä alkaisi tosissaan kerätä, mutta aina ajatuksen tasolle se jääkin, vaikka tuo Iron Skyn juliste löytyykin. Ongelma näissä julisteissa on se, että haluaisin saada niitä ns. alkuperäisessä koossa eli toisin sanoen jos haluan niitä seinille, seinät tulisivat täyttymään nopeasti ja "loput" julisteet menisivät komeroihin piiloon. Toki julisteet voi aina kiinnittää sinitarralla tai jollain ja tehdä niistä eri aikoina erilaisia kollaaseja, mutta itseni tuntien en ole lainkaan varma, haluaisinko nähdä sitä vaivaa edes silloin tällöin, että vaihtelisin niitä toisiin, vaikka myönnänkin, että aina uuden kokonaisuuden miettiminen saattaisikin olla ihan mieleistä ajanvietettä. Joskus suunnittelin myös sellaista kollaasia yhdelle seinälle, jossa julisteet olisivat jokseenkin sekaisin niin, ettei kaikkia näkyisi kokonaan, vaan paloja sieltä täältä.

Yksi vaihtoehto tietenkin olisi, että päinvastoin kuin itse leffojen kohdalla, rajaisin ostettavien julisteiden määrää esimerkiksi tiettyyn genreen, mutta en tiedä "osaisinko", kun olisihan se vähän tylsä ratkaisu. Hienojakin julisteita on pilvin pimein, joten niitäkin kertyisi aikanaan ylijäämä. Hankintavaihtoehtoja ovat muun muassa kaikki leffateatterissa katsotut leffat, ne tykeimmät klassikot, julisteiden itsensä miellyttävä ulkoasu ja ties vaikka mitä. Toisin sanoen ennen kuin pääsisin ostelemaan niitä julisteita pitäisi miettiä, millaisia julisteita oikeasti haluaisin seinilleni ja miten niitä ostelisin noin niin kuin ostamistiheyden suhteen, joten näissä onkin sellainen mysteeri, että niitä miettiessä voi kulua helposti niin kauan aikaa, ettei julisteita kotini seinille koskaan tulekaan... ehkä tuota Iron Sky -julistetta lukuun ottamatta.

Tosin olen mielessäni sisustanut jo unelmakämppäni eli asunnon, jonka hankin, kun saan lottovoiton (tai ainakin melkein) ja sinne voisi ainakin muutama mustavalkoinen leffajuliste sopia hyvin, mutta ei niitäkään hirveästi löydy, kun vanhojen mustavalkoelokuvien julisteet ovat värillisiä. Kyllä väriä saa tässä unelmakämppäskenaariossa julisteissakin olla, mutta ei liikaa. Mutta unelmat unelmina ja vaikka sitä unelmakämppää ei koskaan tulisikaan, niin eihän sitä tiedä, vaikka noita julisteita tulevistakin asunnoista saattaisi löytyä.

tiistai 21. elokuuta 2012

Abraham Lincoln: Vampire Hunter

Alkuperäinen nimi: Abraham Lincoln: Vampire Hunter
Ohjaus: Timur Bekmambetov
Käsikirjoitus: Seth Grahame-Smith
Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 105 min


I'm sorry, Mary. I'm sorry I've kept you in the dark all these years... I need you, Mary.
I've waited a long time to hear you say those words.


Nuori Abraham Lincoln (Benjamin Walker, Lux Haney-Jardine) menee keskelle mustan ystävänsä Willien (Anthony Mackie, Curtis Harris) pahoinpitelyä, jonka suorittajana on satamayhtiön pomo Jack Barts (Marton Csokas) ja kun Barts käy Abrahaminkin kimppuun, tämän isä Thomas (Joseph Mawle) tulee väliin ja hankkii itselleen potkut. Bartsin mielestä Thomas on hänelle velkaa ja hoitaa velanmaksun imemällä Abrahamin äidin (Robin McLeavy) kuiviin. Vuosia myöhemmin Abraham Lincoln janoaa kostoa ja hyökkää Bartsin kimppuun, mutta Barts osoittautuuukin vampyyriksi, jonka kynsistä muuan Henry Sturges (Dominic Cooper) Lincolnin pelastaa. Henry ottaa Lincolnin oppilakseen ja kouluttaa tästä vampyyrintappajaa ja Lincolnilla on edessä uusi, salainen elämä samalla, kun julki-Lincoln kapuaa tietään kohti poliittista huippua...

Otetaan satunnaisen historiallisen henkilön elämäntarina, liimataan siihen päälle pinnalla olevia fantasiahahmoja ja tehdään yhdistelmästä seikkailullinen toimintaelokuva. Kuulostaako kököltä? No, Abraham Lincoln: Vampire Hunterin idea sellainen totisesti oli. Kerroin joskus, että olen joskus ostanut elokuvan (Blob - valuva kuolema) ihan vain siksi, että se lähtöidealtaan jo kuulosti niin typerältä, mutta nyt oli leffafestivaalien ulkopuolella ensimmäinen kerta, kun sovelsin samaa perustetta leffateatterielämyksenkin kanssa. Tässä elokuvassa kun ei haissut kuin suuri kalkkuna kilometrien päähän, joten pitihän elokuva mennä katsomaan; ties vaikka kyseessä olisi ollut ihan viihdyttävä kalkkuna. Tällainen tämä elokuva ei kuitenkaan ollut, vaan kuten jo sanoin: melko kökkö tapaus elokuvaksi.

Sanottakoon se nyt suoraan: Tämä elokuva ei olisi varmastikaan päätynyt edes tuotantoon, ellei sen päähenkilöksi olisi heitetty Abraham Lincolnin kaltaista suurhenkilöä. Lincolnin tarina nimittäin ainakin mukailee hänen oikeita vaiheitaan vampyyriteema unohtaen, mutta periaatteessa päähahmo olisi voinut olla täysin keksittykin tapaus, sillä tietyistä tunnistettavista elämänvaiheista huolimatta todelliselle historialle ei paljon anneta painoarvoa. Niinpä elokuva olisi yhtä hyvin voinut olla fiktiivisestä hahmosta kertova elokuva, jossa vallan huipulle nouseva miekkonen keihästäisi sivutyönään vampyyreja... paitsi ettei siinä tapauksessa koko elokuva olisi nähnyt päivänvaloa koskaan. Näin voi sanoa jo elokuvan käsikirjoitukesta, joka oli vain kehno, sillä vaikka joitakin yksittäisiä jännityksen hetkiä koinkin eli itse tarina oli paikoin seurattavakin, niin ei noin yleisesti ottaen tarina niin erikoista tarjonnut, joskin positiivisena seikkana ainakin yhden pienen ylläripyllärin koin loppuvaiheilla. Loppu oli hienoinen pettymys, sillä olisin toivonut Lincolnin kuoleman kytkeytyvän näihin vampyyrikuvioihin, mutta ei sitten.

Tarinaa vielä huonommin pärjäsi kuitenkin nämä toimintaosuudet eli taistelut, joista ei paljon selkoa ottanut. Heti, kun vastustaja vähänkin otti osumaa, kuvakulma vaihtui äkisti niin, ettei mitään nähdä, paitsi jo valmiiksi lentävää verta. Hyvänä esimerkkinä huonosta taisteluohjauksesta käy jo ensimmäinen pimeydessä käytävä taistelu, jonka aikana ainakaan minä en tahtonut pysyä kärryllä. En, vaikka taisteluihin oltiin otettu Matrix-vaikutteita slow motion -tekniikan muodossa ja jos jossain elokuvassa on vielä onnettomampaa slow motionin käyttöä, niin ihmettelen. Ei tekniikassa sinänsä vikaa ollut, mutta kun se sai kaikki lentävät veret ja ihmiset näyttämään tavallistakin epäuskottavimmilta, sillä CGI kävi niiden aikana liiankin selväksi. Muutenkin kaikista vähänkään vauhdikkaammista pätkistä, kuten hevos- ja junakohtauksista, paistoi läpi aitouden puute melkein ennätyksellisen näkyvästi. Tämä on sikälikin sääli, että kaikesta huolimatta elokuva kaatui enemmän juuri näiden toimintakohtausten huonouteen kuin kehnoon käsikirjoitukseen.

Ei sillä, että näyttelijätkään hirveästi olisi miellyttäneet, vaan useimpien kohdalla mentiin alta riman ja valitettavasti näihin tapauksiin kuului myös elokuvan päätähti Benjamin Walker, joka näköjään on Meryl Streepin vävy! Anoppinsa kykyä eläytyä Walker ei ole kuitenkaan omaksunut, vaan hyvin vaatimattomaksi hän jäi. Myös Lincolnin vaimoa esittänyt Mary Elizabeth Winstead oli vaisumpi kuin vuoden takaisessa The Thingissä, mutta saattaa olla, että se johtui vain hänen hahmonsa vähäeleisyydestä. Pari valopilkkua elokuvassa kyllä oli. Rufus Sewell (Pariisi, rakkaudella) teki ihan kelpo työtä päävampyyrina, mutta Henryä näytellyt Dominic Cooper (Mamma Mia!) tahtoi varastaa koko show'n aina ollessaan ruudussa. Häntä lisää!

Pisteitä: 2/5

maanantai 20. elokuuta 2012

Get the Gringo

Alkuperäinen nimi: Get the Gringo
Ohjaus: Adrian Grunberg
Käsikirjoitus: Mel Gibson, Adrian Grunberg, Stacy Perskie
Pääosissa: Mel Gibson, Kevin Hernandez, Daniel Giménez Cacho
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 95 min


I need to spring someone out of prison here.
Oh yeah? What's his name, 1.7 mil?


Mies (Mel Gibson) pakenee autolla rajavartiopoliisia Meksikon rajalla auto täynnä varastettua rahaa sekä vertavuotava rikostoveri (Aarón I. Campos). Kuin ihmeen kaupalla hän selviytyy Meksikon rajan toiselle puolelle, mutta rajavartiopoliisien yhteisestä laittomasta sopimuksesta hänet meinataan palauttaa Yhdysvaltain puolelle, mutta havaittuaan autossa rahasäkit meksikolaiset päättävät pitääkin miehen Meksikon puolella. Siellä hän joutuu vankilaan, joka muistuttaa pikemminkin slummikaupunginosaa kuin vankilaa. Oikeaa nimeään hän ei paljasta, joten häntä kutsutaan Gringoksi. Hän tekee kaikkensa pärjätäkseen ja tutustuu vankilassa asuvaan 10-vuotiaaseen poikaan (Kevin Hernandez), joka on syystä tai toisesta vankilaa kuin omanaan pitävän vangin Javin (Daniel Giménez Cacho) suojeluksessa. Gringoa ei ole myöskään unohdettu vankilan ulkopuolella, sillä joltakin hän oli ne rahat varastanut...

Get the Gringo on Mel Gibsonin eräänlainen paluu toimintakentille hänen taannoisten yksityiselämän ongelmien jälkeen ja vaikka en herran suurimpiin faneihin kuulukaan, niin tämä elokuva vaikutti ihan lupaavalta. Elokuvan juliste ei sinänsä vielä herättänyt kiinnostusta, mutta leffateatterissa näkemäni traileri sitäkin enemmän, joten päätin mennä leffan katsomaan, jos vain se tänne asti tulisi. Myönnettävä on, että tuon trailerin näkemisestä oli kulunut sen verran aikaa, etten täysin muistanut katsomispäätöksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä, sillä arvelin eilen syyn olleen elokuvan toimintakomediallisesta luonteesta, mutta muistin ilmeisen väärin, sillä eihän tämä komediallinen ollut juuri lainkaan, vaan ennemminkin toimintadraama ja kieltämättä ihan mukava sellainen.

Elokuva muistuttaa ehkä enemmänkin draamaa kuin toimintaa, sillä alun autohurjastelun jälkeen elokuva keskittyy seuraamaan Gringon - tai Driverin, kuten häntä nimitetään eri hahmolistauksissa - vankilaelämää ja hänen kipuamista ainakin jossakin määrin vähän ylemmälle arvoasteikolle, vaikka usein nämä nousut tapahtuvatkin vähintäänkin kyseenalaisin keinoin... tai ehkä keinot olisivat kyseenalaisia, jos ei oltaisi vankilamaailmassa. Kovin nopealla tahdilla ei selviä, mistä elokuvasta itse asiassa tulee olemaan kyse, vaan hetken sitä jo miettii, että onko elokuvan tarkoitus kuvata vain Gringon vankilaelämää tai kenties tämän pakoyrityksiä, mutta vähitellen tämän 10-vuotiaan pojan tullessa kuvioihin katsojallekin alkaa selvitä koko kupletin juoni... noin niin kuin pääpiirteittäin ainakin. Tarina oli kuitenkin ihan kiva ja näissä rauhallisemmissakin hetkissä elokuvaa jaksoi aika hyvin katsoa, johtuen osittain ainakin Gibsonin vetovoimasta. Ehkä vähemmän olisin kaivannut tätä konsulaattikaveria (Peter Gerety), mutta muuten ei liiemmin valittamista.

Toiminnallisia osuuksia elokuvassa tosiaan oli melko harvakseltaan. Toki Gringo silloin tällöin omia etuja ajaakseen tekee "kepposen" tai toisenkin, joilla tuodaan sitä toiminnallista puolta esiin, mutta ennen lopputapahtumia nämä jäivät aika harvoiksi. Loppupuolella meno yltyy kuitenkin aika väkivaltaiseksi, mutta ei niin, että elokuvasta menisi liiaksi maku, vaan toiminta oli hyvin kuvattua ja siten paikoitellen jopa mukaansatempaavaa, vaikka esimerkiksi tätä rynnäkköä katselinkin aika neutraalein fiiliksin. Eri rikollisten - Gringoa mukaan laskematta - kohdatessa vankilan seinien ulkopuolella ei sekään ihan täysin vienyt mukanaan.

Jo elokuvan alussa selviää, että Gringoa ei todellakaan ole vangittu väärin perustein, vaan hän on todellinen rikollinen, joten miksikään syyttömänä tuomittu -asetelmaan ei jouduta. Kuitenkin se, kuinka kova Gringo itse asiassa onkaan, jää alkuvaiheessa vielä hämärän peittoon, ja kun tämä sitten selviää, niin ainakin minä vähän hätkähdin yllätyksestä ottaen nyt huomioon sen, kuinka hän kohteli tiettyjä henkilöitä vankilan sisäpuolella. Gringo osoittautuu todella tylyksi tapaukseksi ja mikäs siinä, kun Gibson näyttelee miestä niin hienosti. Tosin ihmekös sekään, kun Gibson on saanut itse olla kirjoittamassa elokuvan käsikirjoitusta ja niinpä kirjoittanut omasta hahmostaan itselleen sopivan. Kaukana onkin Tappava aseen Martin Riggsin tyyppinen irvileuka, vaan kyseessä on hahmo, joka ei todellakaan ole mikään Mr. Nice Guy.

Kuvaus pistää erityisesti silmään, sillä siinä on välillä todella kellertävät sävyt ja täytyy tunnustaa, että välillä tuli mieleen, että nyt on ollut Trafficin kellertävät Meksiko-kuvat esikuvana, ja juuri sekunti sitten vaikutelma vain vahvistui, kun tarkistin, että tätä ensimmäistä ohjaustyötään ennen Adrian Grunberg on toiminut mm. Trafficissa - surprise surprise - Meksiko-jaksojen apulaisohjaajana. Tämän yhtäläisyysviivan löytyminen ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että ihan hyvin Grunberg tästä leffasta suoriutui ja erityisesti kiitosta täytyy antaa jo mainituista toimintakohtauksista. Myöskin pidin ratkaisusta, että osa henkilöistä jäi lopulta nimettömiksi osoittaen, ettei niillä nimillä nyt niin suurta väliä aina ole.

Pyöräillessäni eilen kotiin päin ajattelin elokuvan olleen jokseenkin sellaista yhden illan viihdettä ja itse asiassa sellaisena tätä vieläkin tietyssä määrin pidän. En näe mitään varsinaista syytä sille, miksi elokuva ansaitsisi myöhemmin (lue: jo nähtynä) paikkansa leffakokoelmassani muuten kuin ehkä keräilymielessä, mutta samalla en näe mitään syytä myöskään sille, miksei se sitä ansaitsisi. Sen verran tästä kuitenkin pidin, että kunhan aikaa tarpeeksi kauan kuluu, niin mitä jottei elokuvan vielä uudestaankin voisi katsoia siinä missä jonkin toisenkin "yhden illan viihde-elokuvan".

Mukana menossa: Patrick Bauchau (Kameleontti)

Pisteitä: 3/5

perjantai 17. elokuuta 2012

The Expendables 2

Alkuperäinen nimi: The Expendables 2
Ohjaus: Simon West
Käsikirjoitus: Richard Wenki, Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Jean-Claude Van Damme
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 102 min


What's the plan? 
Track 'em, find 'em, kill 'em. 



Barney Rossin (Sylvester Stallone) johtama The Expendables -ryhmä on suorittamassa tehtävää Aasiassa ja vapauttavat siinä rytäkässä Rossin vanhan tutun Trenchin (Arnold Schwarzenegger). Keikka menee juuri niin kuin pitikin, mutta ryhmän uusin jäsen Bill the Kid (Liam Hemsworth) sanoo kaipaavansa vaimonsa (Nicolette Noel) luo Pariisiin ja lopettavansa ryhmässä vuoden päätteeksi. Sitä ennen kuitenkin ryhmä joutuu ottamaan uuden tehtävän CIA:n agentti Churchilta (Bruce Willis), jolle Ross on velkaa. Ryhmän on löydettävä Albaniasta pudonnut kone, jonka sisuksissa on kassakaappi, jonka sisällä on salaperäinen laatikko. Operaatio menee kuitenkin pieleen muuan Vilainin (Jean-Claude Van Damme) johtaman paikallisen rikollisjärjestön toimesta, sillä Vilain nappaa laatikon ja tappaa Bill the Kidin ja niinpä Rossin ryhmineen joutuu lähtemään kostoreissulle...

Tuskin koskaan kirjoittamani juonikuvaus on sisältänyt niin paljon testosteronia kuin mitä tämä tässä yllä ja tietenkin suurin syy The Expendables 2:n katsomassa käymiseen oli juuri sen sisältämä testosteroni. Toki, ensimmäinen osa oli minusta hyvä ja kyllähän sitä tältäkin elokuvalta odotin suurin piirtein samaa, vaikka elokuva onkin saanut monissa arvosteluissa aika nuivan vastaanoton, mutta itse sellaisille totta kai annoin piupaut ja menin katsastamaan leffan itse ja mikäs käydessä, kun ennakkonäytös järjestettiin juuri Finnkinon Superpäivänä. No, ei tämä ihan ensimmäisen osan tasolle päässyt, mutta oli kuitenkin ihan kelpo leffa kuitenkin.

Arvasin ensimmäisen osan perusteella alkukohtauksen olevan tosiaan vain prologi, enkä lähtenyt sitä mitenkään erityisesti ruotimaan, mitä nyt odotin Jet Lin pääsevän oikeuksiinsa ja odotukseni palkittiinkin, joskin vain pieneksi hetkeksi. Noin muuten tässä alkupalassa ei ollut  juurikaan jännitettävää, ellei sellaiseksi laske sitä, kuka lopulta paljastuu tämän aasialaisjengin panttivangiksi; Schwarzeneggerin lisäksi epäilin myös Willisiä. Tosin mitäpä jännityksestä, jos toiminta toimii, mutta kun sekään ei tässä alussa hirveästi toiminut, sillä monin paikoin toiminta oli hyvin sekavaa ja paria hahmoa lukuun ottamatta välillä oli epäselvää, missä mennään ja kenen toimesta. Sinänsä tässä toimintajaksossa oli hyvä idea, mutta toteutus jäi hivenen puolitiehen. Huumorikin jäi pitkälle Rossin ja Jason Stathamin esittämän Lee Christmasin sanailun varaan ja aiheuttihan se hymähdyksiä, mutta ei juuri sen enempää. Pelkästään tässä prologissa muuten niitataan väkeä melkein enemmän kuin näiden näyttelijöiden aiemmissa leffoissa yhteensä, mikä kyllä lupasi hyvää muun leffan kannalta.

Varsinainen tarina oli sitten aika perustoimintaa, mutta kieltämättä ihan viihdyttävä. Perinteinen hyvät vs. pahat -asetelmahan tässä oli ehkä sillä erotuksella, että näitä hyviksiä olikin sitten tosiaan iso liuta. Kuten varmaan on ollutkin tarkoitus, niin kyllähän koko rikollisten juoni muistutti niitä vanhoja(kin) toimintaelokuvien juonikuvioita, joten tässä mielessä kunnianosoituksen osoittamisessa on onnistuttu. Kuitenkin keskelle leffaa mahtui turhan paljon tyhjäkäyntiä ja joidenkin hauskojenkin juttujen lisäksi myös sellaista muka-hauskaa sanailua, mikä sitten veikin hivenen fiiliksiä; Chuck Norriskin tahtoi jäädä oikeastaan vain yhden vitsin mieheksi, vaikka sinällään hänen ilmaantuminen mukaan olikin ihan hauska. Alun toiminnan sekavuudesta kuitenkin toettiin, joten ne muutamat toimintakohtaukset (ennen lopputapahtumia) olivat kyllä ihan näyttäviä ja tällä kertaa pysyi paremmin mukana, vaikka välillä taisteltiinkin monella rintamalla. Parasta antia oli tämä toimintakohtaus, jossa taistelukykyäään mainostanut Maggie (Nan Yu) pääsi kunnolla näyttämään kyntensä, mutta älkää ymmärtäkö väärin, sillä kohtauksen hyvyys ei ollut kiinni vain Yusta, vaan myös esim. Stathamista nautin paljon.

Parasta antia elokuvassa oli monestakin syystä elokuvan lopputaistelu, kun roistoja ruvetaan oikein kunnolla pistämään lihoiksi. Tämä johtui etenkin siitä, että silloin päästettiin ryhmä ihan kunnolla valloilleen ja vaikka kuinka yritti välttyä fanipoikailusta, niin ei sille voinut vain mitään: Stallone-Schwarzenegger-Willis -kolmikon yhteistyö oli vaan helvetin tyylikästä katseltavaa ja siinä vaiheessa jopa Statham tuntui jäävän taka-alalle. Se vihoviimeinen taistelu oli niin ikään komea, mitä sopi toki odottaakin (ja odotinkin), kun pääpahiksena häärii Van Damme.

Elokuva on kyllä täysverinen toimintaleffa, mutta ei kuitenkaan ota itseään tälläkään kertaa liian vakavasti, mikä näkyy ja kuuluu yleensä lähinnä dialogissa. Toisinaan dialogit naurattivat, toisinaan sitten vähän vähemmän ainakin mitä tulee varsinaisen The Expendables -ryhmän jäseniin. Sitten kun nähtiin näitä vanhoja staroja keskenään, niin homma meni keskinäiseksi kuittailuksi, mikä sopi kyllä allekirjoittaneelle, sillä ne jutut tahtoivat naurattaa eniten; Norrisin kohdalla kyllä osasin odottaa ainakin sitä yhtä Chuch Norris -faktaa, mutta samaan syssyyn tuli pääteltyä yksi Norrisin roolihahmonkin nimi oikein. Olin jo aika varma, että Stallone ei olisi halunnut elokuvaan "I'll be back" -repliikkiä, mutta tulihan sekin ja yllättäen se hetki kuului niihin hauskimpiin, mutta tämäkin johtui sen repliikin jatkoksi rakennetusta muusta dialogista. Vilain nimenä muuten nauratti kanssa.

Kokonaisuutena elokuva ei siis iskenyt allekirjoittaneelle ihan yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, mutta se täytyy kyllä sanoa, että tässä leffassa oli kyllä näistä kahdesta ne paremmat yksittäiset kohtaukset. Toki tehosteet oli tietokoneverta ja muuta vastaavaa, mutta ei seikka minua juurikaan häirinnyt, kun pääasia, että ruumiita joka tapauksessa tuli ja toiminta oli prologia lukuun ottamatta miellyttävää katsella.

Pisteitä: 3/5