perjantai 27. heinäkuuta 2012

Serranon perhe - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Los Serrano - 1° temporada
Ohjaus: Begona Álvarez Rojas, José Ramón Ayerra, David Molina Encinas
Käsikirjoitus: Laura Belloso, Raquel Casasús, José Castillo, ym.
Pääosissa: Antonio Resines, Belén Rueda, Jesús Bonilla, ym.
Valmistusmaa: Espanja

Ilmestymisvuosi: 2003
Jaksojen määrä: 13


- Haluan lähteä kavereiden kanssa maalle kesällä.
- Maalle? Ethän sinä ole koskaan pitänyt maaseudusta.
- Nyt pidän. Olen vähän sekaisin. Mun on vaan päästävä tästä talosta, olla yksin raittiissa ilmassa ja ajatella omia asioita.


Nuoruusvuosien ystävät ja seurustelupari Diego Serrano ja Lucía Gómez Casado (Antonio Resines ja Belén Rueda) tapaavat vuosikymmeniä myöhemmin ja menevät naimisiin. Kahdenkeskistä rauhaa heillä ei tule olemaan, sillä Diegolla on kolme poikaa, Marcos, Guille ja Curro (Fran Perea, Victor Elías ja Jorge Jurado), kun taas Lucían myötä Serranojen taloon asettuvat, vastoin tahtoaan, Lucían tyttäret Eva ja Teté (Verónica Sánchez ja Natalia Sánchez), joten avioliiton myötä syntyneessä uusperheessä on kaiken kaikkiaan seitsemän jäsentä. Oman lusikkansa perheen eloon sotkee myös Lucían äiti Carmen (Julia Gutiérrez Caba) ja Diegon veli Santiago (Jesús Bonilla) sekä kaikki heidän ystävänsä. Niin aikuisilla kuin lapsillakin on vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen, joten kommelluksia uusperheessä riittää...

Muutaman vuoden takainen - tai onhan siitä jo viisi vuotta, kun tämä alkoi! -  Ylellä esitetty yllätyshitti Serranon perhe kuuluu niihin harvoihin sarjoihin, sanoisinko vaikka viimeisten kymmenen vuoden ajanjaksolla, joita en ole aloittanut katsomaan ihan alusta, vaan vasta kun sarjaa oli esitetty useampia jaksoja (tämä kausi oli ainakin jo mennyt), mutta kuitenkin ennen kuin sarjan hitiksi nouseminen nostettiin mediassa esille. Myöhemmin, sarjan hitiksi nousemisen ansiosta näytettyjen viikonloppu-uusintojen myötä pääsin sitten näkemään nämä aikaisimmatkin jaksot ja olenkin siis tainnut nähdä kaikki jaksot ainakin kertaalleen. Pidin kovasti näkemästäni silloin, joten kun hinnat laskivat tarpeeksi alas (näiden hinnat hipoivat parhaimmillaan viittäkymppiä alkuvaiheessa), DVD:iden osto tuli ajankohtaiseksi ja sarja pääsikin tämän kesän kesäprojektiksi, joka ainakin tämän ensimmäisen kauden perusteella venyy pitkälle syksyyn asti, kun ei ole vain ehtinyt kunnolla katsella.

Miten kaikki kohdallani alkoi? Olin tainnut kuulla sarjasta ennen sen alkua meillä jo yhdellä espanjan tunnilla, mutta silloin en kiinnittänyt vielä sarjaan sen kummempaa huomiota. Silloin kesällä 2007 työttömänä ollessa (lue: kun oli sitä ylimääräistä aikaa paljon) kerran vain satuin kanavalle samaan aikaan, kun puuhailin tietokoneella jotain katsoen tätä lähinnä sivusilmällä. Kun havaitsin yhden äidin, jonka myöhemmin opin tuntemaan Candelana (Nuria González), tutkivan teini-ikäisen poikansa, joka tietenkin paljastui Raúliksi (Alejo Sauras), munia toteamalla "Olen minä nämä ennenkin nähnyt", suustani pääsi hämmennyksen aiheuttama epäuskoinen naurahdus ja totesin ehkä jopa ääneen, että "Mitä helvettiä minä oikein katson?". Tämän jakson jälkeen katselin jaksoja vielä vähän tyyliin silloin tällöin, mutta vähitellen aloin yhä enemmän saada sarjasta irti ja jäin ihan kunnolla koukkuun ja minusta tuli sitä myöten myös sarjan fani. Kyllä, olen viettänyt lyhyeksi jääneen ajan verran aikaani yhdellä sarjan fanifoorumilla ja löytyypä minulta myös se Fran Perean täällä julkaistu albumikin.

Sarjan tunnuskappale on tosiaan Marcosia näytelleen Fran Perean käsialaa ja minä tykästyin, espnajafani kun olen, tähän kappaleeseen kovastikin, mutta vielä enemmän pidän siitä versiosta, jota kuullaan kauden aikana Marcosin laulamana, ja jonka tempo on selvästi nopeampi. Noin sivuhuomiona mainittakoon, että Marcos lauleskelee kauden aikana monestikin, mutta ellen ihan täysin väärässä ole, niin ainoastaan paria eri laulua, ellei yhtä song battlea Joan Manuelia vastaan lasketa mukaan, mikä oli kyllä aika tylsää. No, ehkä se laulelee useampia lauluja sitten myöhemmin.

Täytyy sanoa, että vaikka sarjan loppumisesta on vain muutama vuosi, niin aika paljon olin ehtinyt jo unohtaa, kuten esimerkiksi Guillen, Marcosin ja Tetén kaverit (no Raúlin tietenkin muistin) kuin myöskin sen, kuinka vähän myöhemmin isompaan rooliin nouseva Lourditasia (Goizalde Núñez) oikein näkyikään; myös koulun psykologi Fernando näkyi vain parissa jaksossa. Lisäksi Guille ja vähän Currokin olivat tietenkin - ensimmäinen kausi kun on - paljon nuoremmannäköisiä, kuin muistin heidän koskaan olleen, mutta sitten taas Teté on jäänyt muistikuviini ihan samanlaisena snobina ulkonäköä myöten kuin mitä se jo tällä ensimmäisellä kaudella näytti. Hieman säikähdytti, kun näin Evan lookin ensimmäisessä jaksossa, että tuollainenko kampaus Evalla olikin, mutta toisessa jaksossa hänelläkin oli jo sellainen kampaus kuin muistinkin... ja hyvä niin. Niin ja  Candelan lanko Andrés (Jorge Fernández) ja Serranon tavernan tarjoilija Paquillo (Manolo Caro)? Olisiko heidätkin pitänyt muistaa? Andrés tosin jääkin loppukaudesta jo pimentoon, joten saa nyt nähdä, nähdäänkö miestä enää.

Sarjassa on hahmoja yllin kyllin, joten itsestäänselvää on, että hahmoja pitää olla monenkirjavia ja niin onkin asianlaita ja mitä parasta, lukuisat erilaiset hahmot muodostavat nautittavan hahmokatraan. On vanhan liiton mies Santiago, kaikkeen sekaantuva äiti/anoppi Carmen, hieman nössö ja koulussa alisuorittava Marcos, snobahtava Teté, pilke silmäkulmassa ja jokseenkin huoleton Guille ja vaikka keitä. Lisäksi on vain ilahduttavaa, että Diegon lapset muodostavat veljeksinä ihan erilaisen ryhmän kuin Lucían tytöt, eikä kyseessä ole vain sukupuolikysymys. Kauden mittaan uusperheen jäsenet ottavatkin aina silloin tällöin vaikutteita toisistaan, mutta myös yhteen eri kasvuympäristöissä kasvaneina. Mitä parasta, näyttelijät hahmojen takana tekevät loistavaa työtä kukin, eikä yksikään hahmo siten ärsyttävä olekaan ainakaan vielä tällä kaudella. Omiin suosikkeihini kuuluu ehdottomasti Santiago, sillä hahmo on todellinen jäärä äärimmäisyyksiin asti ja Jesús Bonilla näyttelee hahmoa todella elävästi.

Olen aina pitänyt käytännön piloista, väärinkäsityksistä ja yllätyksistä, kunhan se totuuskin aina jossain vaiheessa paljastuu, joten ihmekös sitten, että pidän tästä sarjasta, kun niitä tämä sarja on pullollaan ja jo tällä ensimmäisellä kaudella näiden suhteen homma on lähtenyt hyvin käyntiin. Guillen ja kavereidensa harrastama keppostelu on toki oma lukunsa ja omiin suosikkeihini kuuluikin tämä kummittelutapaus, mutta tekevät niitä jäyniä muutkin Santa Justan - eli tapahtumien keskipisteessä olevan Madridin fiktiivisen kaupunginosan - asukkaat, välillä jopa melkein kohtalokkain seurauksin, joten näille jutuille saa naureskella yllin kyllin ja sellainen positiivinen myötähäpeäkin seuraa ajoittain mukana (poor Valdano... (Juan Luppi)). En kyllä juuri nyt muista, jatkuuko Guillen kepposet koko sarjan ajan yhtä runsaslukuisena kuin tällä ensimmäisellä kaudella vai kasvaako hän niistä yli. Väärinkäsityksiäkin tapahtui pitkin kautta vähän jokaiselle, mutta usein niihin tuntui liittyvän Diego ja hänen kohtalaisen huono itsetunto, joka sai hänet epäilemään onneaan ja viehätysvoimaansa Lucían suhteen. Myönnettävä kyllä on sekin, että välillä nämä väärinkäsitystilanteet syntyvät hyvinkin väkinäisen dialogin turvin, mistä hyvänä osoituksena oli kauden viimeisen jakson keittiössä tapahtunut Marcosin ja Evan keskustelu. Noin yleisesti ottaen kauden väärinkäsitystilanteet kuitenkin olivat maittavia.

Kuten monissa sarjoissa, myös tässä sarjassa tiettyä aihetta käsitellään yleensä vain yhden jakson ajan ja seuraavassa jaksossa ollaankin taas uuden aiheen kimpussa ja aiempiin tapahtumiin saatetaan viitata lähinnä sivulauseessa. Kauden aikana pelataankin jalkapalloa, käsitellään Santiagon homofobiaa, luetaan toisten päiväkirjoja, porataan reikiä kylpyhuoneeseen, huijataan älykkyystesteissä, muutetaan omilleen asunnon pihalle pystytettyyn telttaan (kyllä. luitte oikein!) ja paljon muuta. Jaksot ovat kauttaaltaan hauskoja ja niiden aikana saa nauraa räkättää useastikin ja muulloinkin päällä on jatkuva kestohymy, eikä suvantojaksoja ole juurikaan tällä ensimmäisellä kaudella. Samalla sarjassa on myös draamallisempikin puoli, joka kyllä ajoittain herättää itsessäkin tunteitakin aikaan ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudella (ja muistini mukaan myöhemminkin) draama ja komedia lyövät hyvin hynttyyt yhteen, joten niiden sekoitus toimii kunnolla edukseen.

Kuitenkin samalla myös hahmojen välillä tapahtuu pientä tai isompaakin muutosta, vaikkei aihetta suoraan ihan joka jaksossa käsitelläkään. Isoin kehittyvä juonikaarre on Marcosin ihastuminen siskopuoleensa Evaan Evan tai kenenkään muunkaan sitä tajuamatta; kauden loppujaksossa Marcos tunnustaakin sitten rakkautensa. Lisäksi Diegon ja Lucían avioliiton alkua käsitellään totta kai useammassa jaksossa, joten heidänkin liittonsa kehittyy kauden edetessä. Lyhyempiä, mutta ainakin jossain muodossa jaksosta toiseen jatkuvia juonikuvioita oli muun muassa Tetén kaverin Yolin (Sara López) ihastuminen Valdanoon, Evan kuviot eri miesten, kuten Raúlin ja Barcelona-aikojen poikaystävän Joan Manuelin (Joan Negrié), kanssa. Myös Diegon kaverin Fitin (Antonio Molero) ja Candelan aviokriisin poikanen nähdään, kuten myös Marcosin ja Raúlin riita.

Yksi mielenkiintoa herättänyt piirre on minulla myös tuotantokausien päätökset, sillä Ylen näyttäessä kaudet pääosin putkeen sen verran kuin kesien aikana ehti, niin minulla oli hämärän peitossa se, miten kaudet päättyvät, joten kauden päätös kiinnosti kovastikin. Mitään suurta cliffhangeria ei jätetty ainakaan tällä kaudella nähty, ellei sellaisena halua ajatella Marcosin ihastumisen paljastumista, mikä osittain kyllä käsiteltiin jo jakson aikana, tai vihjausta uudesta hahmosta, jota häntäkään en enää muistanut. Kausi päättyikin kesälomamatkalle lähtemiseen, joten ei mitenkään erityisen erikoisella tavalla.

Pisteitä: 4/5

PS. Vaikka suunnitelma sarjan katsomisesta kesän aikana ei mennytkään niin kuin Strömsössä, niin pyrin kuitenkin vielä elokuun loppuun mennessä katsomaan ainakin pari kautta, mitä auttaa toki sekin, että mulla alkoi juuri parin viikon loma, enkä ihan kaikkea aikaani aio tuhlata olympialaistenkaan katsomiseen.

PS2. Kokoelmassa-välilehti pitäisi olla nyt kunnossa, joten seuraavaksi siirryn itse posteissa esiintyvien rikkinäisten linkkien pariin ja varmaan melko nopeasti sen jälkeen Leffasarjat-välilehden pariin ja nyt olympialaisia katsellessa niitä ehtii hyvin duunailla.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Jos IMDB:tä on uskominen (ei sitä aina ole), ensimmäistä jaksoa oli käsikirjoittamassa 12 henkilöä. Voiko se pitää paikkaansa? :o

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Amazing Spider-Man / Serranon perhe - 2. kausi

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Yön ritarin paluu

Alkuperäinen nimi: The Dark Knight Rises
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan, Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway
Valmistusmaa: Yhdysvallat, lso-Britannia

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 165 min


I call him The Bat and yes Mr. Wayne, it does come in black.
Now you're just showing off.


Harvey Dentin ja rakastettunsa Rachelin kuoleman jälkeen Bruce Wayne (Christian Bale) ei ole vain pistänyt Batmanin pukua narikkaan, vaan myös omana itseään vetäytynyt pois julkisuudesta oman kartanonsa perukoille samalla, kun Gothamin rikollisuus on laskenut huimasti niin sanotun Harvey Dent -lain avulla, minkä varjolla monet rikolliset on korjattu poliisin talteen kahdeksan vuoden aikana. Erakoituneen Waynen pakeille kenelläkään ei Waynen palvelijaa Alfredia (Michael Caine) lukuun ottamatta pitäisi olla mitään asiaa, mutta kissamaisen sulavasti liikkuva mestarivaras Selina Kyle (Anne Hathaway) niin tekee omien tarkoitusperiensä vuoksi, mikä herättää Waynen mielenkiinnon. Hänellä on myös erakoitumisestaan huolimatta oma salainen sivuprojektinsa fuusiobisneksessä, mistä hengitysmaskia pitävä terroristi Bane (Tom Hardy) kiinnostuu ja kun Bane saapuu Gothamiin, on Waynen otettava Batman-puku naftaliinista ja kohdattava Bane yhdessä poliisikomissaari Jim Gordonin (Gary Oldman) kanssa...

Yön ritarin paluuta on odotettu kuin yön ritarin paluuta, mutta itse kun en lukeudu niihin Christopher Nolanin Batmanien  kovimpiin faneihin, vaikka Batman supersankarina kovin kaikista onkin, niin en ole osannut oikein kunnolla innostua tämän ensi-illasta, mutta silti minun oli pakko nähdä tämä jo heti alkuunsa. Miksi? Olisin mielelläni jättänyt elokuvan vaikkapa tähän viikkoon, mutta näin tekemällä olisin altistunut kaiken maailman spoilereille kaveriseurassa, julkisissa kulkuvälineissä kulkiessani jne. jne., ja tämän elokuvan kohdalla en missään nimessä halunnut niin käyvän. Aiemmat osat, Batman Begins ja Yön ritari, olivat molemmat lopulta aika vahvoja, joskaan ei omaan makuun täydellisiä ja Yön ritarin paluu jatkaa samalla viivalla tehden näin koko trilogiasta todella onnistuneen.

Elokuva alkaa* ehkä koko trilogian parhaalla aloituskohtauksella. Kuten Yön ritarissa, niin myös tässä aloitetaan ryminällä, mutta tällä kertaa pankin sijaan ilmassa, jossa Bane joukkoineen lavastaa lento-onnettomuuden ja ydinfyysikko tohtori Pavelin (Alon Aboutboul) kuoleman. Eihän koko kohtauksessa realismilla juurikaan juhlittu, mutta todella näyttävä se siitä huolimatta oli ja Hans Zimmerin mahtipontisesti pauhaava musiikki vain lisäsi kohtauksen vaikuttavuutta.

Tuon prologin jälkeen meno hieman laantuu hetkeksi, vaikkakaan ei liikaa. Waynen erakoitumisen näyttämisen ja Banen suunnitelmien täysvaihteen päälle pistämisen välissä ehti tapahtua yhtä jos toista, mutta valitettavasti täytyy todeta, etteivät ihan kaikki tapahtumat saaneet minua innostumaan, vaikka yhtälailla joitakin loisteliaitakin kohtauksia nähtiin, kuten Gordonin pitämä muistopuhe. Esimerkiksi Waynen ja rikkaan sijoittaja Miranda Taten (Marion Cotillard) lähentyminen ei vienyt mukaansa. Toisaalta sitten tämä alkuvaihe herätti joitakin kiinnostavia kysymyksiä, joihin vastausten saamista odotellessa tarinaa oli mukava seurata, ja joista suurin osa liittyi näihin uusiin hahmoihin. Kuka on Miranda Tate? Mitä tekemistä rivipoliisi John Blakella (Joseph Gordon-Levitt) on rikollisten juonien kanssa vai onko mitään? Voisivatko molemmat heistä olla oikeasti hyväntekijöitä vai onko heillä omia suunnitelmia, joilla pyrittäisiin horjuttamaan Batmania? Olisiko jommasta kummasta tulossa jokin Batman-universumin suurpahis, josta en muista mainintaa elokuvasta asioita kuullessani? Myönnettävä on, että sen verran on Batman-hahmojen taustat unohtuneet/hämärän peitossa, että sekunnin murto-osan ajan pohdin jopa sitä, että Miranda olisi se Kissanainen, vaikka Selina jo samaan aikaan seikkailikin rikollisissa puuhissa Waynen kartanossa. Mistä minä olisin voinut tietää, vaikka Selinalla olisi yritetty harhauttaa katsojaa? Toisaalta Selinan nimi soitti kelloja, mutta niin hämärästi, etten heti tunnistanut häntä Kissanaiseksi.

Menemättä sen kummemmin tapahtumien yksityiskohtiin, niin elokuvasta tuli täyttä rautaa siinä vaiheessa, kun Bane aloittaa toden teolla Gothamin tuhoamiseen tähtäävät suunnitelmansa, sillä siitä eteenpäin keskittyminen oli sataprosenttista. Vaikka toiminta olikin pääosassa, niin myös niitä vähän rauhallisempia jaksoja nähtiin, kuten heikentyneen Waynen treenausjaksot ja parit takaumat, mutta nekin tuntuivat perin iskeviltä, joten ne eivät vieneet mielenkiintoa pois juuri lainkaan. Banessa ei ehkä ollut hahmona samanlaista hohtoa kuin edellisen osan Jokerissa, mutta hänen suunnitelmansa Gothamin rappion toteuttamiseksi oli omalla sairaalla tavallaan nerokas ja niinpä suunnitelman noudattaminen ja lopulta estäminen kiinnostivat kovastikin, mikä käytännössä tarkoitti huikeaa ja todella viihdyttävää katseluelämystä loppuun asti. Joitakin yllätyskäänteitäkin nähtiin silloin tällöin ja vaikka yhdessä ratkaisevassa asiassa tajusin twistin ennen aikojaan, niin en niin aikaisin, että sillä olisi ollut (negatiivista) vaikutusta elokuvan katsomisen kannalta. Tiettyjä taiteellisia vapauksia Nolan oli kyllä ottanut, mitä tulee tunnetun Batman-universumin uudelleenmuokkaukseen, mutta eipä sillä suurta väliä ollut. Elokuvan loppu oli monessakin mielessä vahva, vaikka tietyiltä osin turhan alleviivaava; esimerkiksi sen viimeisen takaumapätkän olisi voinut jättää pois.

Kuten aiemmatkin Nolanin elokuvat, niin myös tässä toimintakohtaukset ovat pääosin hyvin tehtyjä, vaikka en kieltämättä Banen ja Batmanin tappeluista saanutkaan ihan kaikkea irti, mutta muuten menoa ja meininkiä oli enemmän kuin ilo katsoa. Näin varsinkin, kun Hans Zimmerin voimallinen musiikkiraita toimi suurin piirtein jokaisessa toimintakohtauksessa vain edukseen, eikä se ollut lainkaan huonoa niissä rauhallisemmissakaan kohtauksissa. Yön ritarin paluuhan on koko trilogian pisin elokuva, peräti 165 minuuttia, mutta se tosiaan imi allekirjoittaneen lopulta niin vahvasti mukaansa, että kestoa ei juuri ajatellut, vaan se olisi melkeinpä voinut olla vähän pidempikin.

Jo Yön ritarissa oli mukana Nolanin poliittisia kannanottoja, mutta siinä, missä kyseisen elokuvan mielestäni voi katsoa hyvin ja siitä pitää paljon kiinnittämättä niihin mitään huomiota, niin sama ei kyllä missään nimessä taida onnistua tämän elokuvan kohdalla. Mukaan kun on ympätty vähemmän hienovaraisia viittauksia kommunismiin, fasismiin, anarkismiin, demokratian rappioon sekä Patriot Actiin. Gandhin toimintakin tuli jossain välissä mieleen, vaikka väkivallattomuutta ei juuri tuettukaan. Jotain tällaista olin tosiaan odottaakin ja kuittasinkin nämä poliittisten kannanottojen mukanaolemisen lähinnä Nolanin päähänpinttymänä, mutta silti yritin pysyä kärryillä siitä, mitä Nolan ihan oikeasti yritti sanoa, mutta ei se kyllä ihan täysin selvinnyt, mutta toisaalta ei tämä seikka minua häirinnytkään, kun en minä poliittista luentoa ollut tullut katsomaan. Nolan ei kai toivonut demokratian alasajoa, mutta... mitä sitten? En tiedä.

Olen ehtinyt tähän päivään mennessä lukemaan lukuisia eri kommentteja Anne Hathawayn sopivuudesta Kissanaisen rooliin niin puolesta kuin vastaan, mutta ainakin omalla kohdallani Nolanin osaaminen näyttelijöiden ohjaamisessa näkyi myös Hathawayn kohdalla, sillä kuten Heath Ledger edellisessä osassa, niin myös Hathaway pesee hahmonsa edeltäjän, eli Michelle Pfeifferin, mennen tullen, vaikka aluksi ehkä vähän huomasin yllättyneeni Hathawayn valinnasta rooliin. Banea näytellyt Tom Hardy tekee ihan mainion roolin, mutta johtuen ehkä hengitysmaskistaan ei noussut miksikään ikimuistoiseksi tapaukseksi, vaikka sivuprofiilista Bane/Hardy näyttikin oikein hyvältä. Poliisi John Blakea näytellyt Joseph Gordon-Levitt miellytti minua paljon jo Inceptionissa, mutta jos mahdollista, niin tässä hän oli vielä enemmänkin edukseen, enkä millään muotoa halunnut uskoa missään vaiheessa elokuvaa, että hänestä tulisi yksi elokuvan pahiksista, mutta en saanut päähäni elokuvan ollessa vielä kesken, että mikä muukaan hän olisi voinut olla.

Christian Bale oli jälleen hitusen parempi kuin edellisessä osassa ja etenkin pidin Balesta Waynen ollessa erakoituneena. Batmanina Bale oli edelleen elementissään. Muista trilogian vakinaamoista Gary Oldman, Morgan Freeman ja Michael Caine tekevät jälleen vahvat suoritukset.

Kokonaisuutena siis todella vahva elokuva ja jos pitäisi pistää nämä kolme, saman pistemäärän saanutta elokuvaa järjestykseen se taitaisi olla lopulta Batman Begins, Yön ritarin paluu ja Yön ritari. Tämä kyllä vaikutti sellaiselta elokuvalta, että uusintakatselu voisi nostaa tämänkin pistemäärää ja siten voisi nousta peräti suosikki-Batmaniksi.

Mukana menossa: Aiemmista osista tutut Cillian Murphy, Nestor Carbonell ja Liam Neeson.

Pisteitä: 4/5

PS. Pieni muutos: IMDB-linkit tästä lähtien ylhäällä Alkuperäinen nimi -kohdassa.

PS2. Nyt kun kerran tämä Batman-trilogia on niin sanotusti taputeltu, onko seuraavaksi Catmanin vuoro?

Edit. *Kuten tiinanen kommenteissa valisti, lentokonekohtaus ei aloittanutkaan koko elokuvaa, kuten muistin, vaan tuli vasta Gordonin puheen jälkeen. Pahoittelut virheestä *tähän nolostumishymiö* ja tiinaselle kiitos korjauksesta. Jääköön virhe kummittelemaan tuonne varsinaiseen tekstiin ja korjattakoon se nyt tänne alas, niin ei unohdu moiset virheet (omasta) mielestä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Serranon perhe - 1. kausi

torstai 19. heinäkuuta 2012

Yön ritari

Alkuperäinen nimi: The Dark Knight
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan, Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart
Valmistusmaa: Yhdysvallat, lso-Britannia

Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 146 min

[imdb]

- So why steal them?
- Well, because he thought it was good sport. Because some men aren't looking for anything logical, like money. They can't be bought, bullied, reasoned, or negotiated with. Some men just want to watch the world burn.


Jokerina esittäytyvä mies (Heath Ledger) ryöstää joukkoineen pankin, johon on säilötty rahaa, jotka on Batmanin (Christian Bale) ja poliisiluutnantti Jim Gordonin (Gary Oldman) avulla merkattuja, jotta mafiosojen kanssa yhteistyötä tekevät pankit voitaisiin narauttaa. He ottavat operaatioon mukaansa uuden pääsyyttäjän Harvey Dentin (Aaron Eckhart) testatakseen miehen rehellisyyden astetta. Dent myös seurustelee Batmanin eli Bruce Waynen entisen mielitietyn Rachelin (Maggie Gyllenhaal) kanssa, mutta silti Wayne vakuuttuu Dentistä. Poliisien ratsia ei mene suunnitellusti, mutta silti roistoille jää siitä paha maku suuhun. Apuun rientää Joker, jolla on Batmanin suhteen näennäisesti yksi tavoite: paljastaa tämän henkilöllisyys...

En muista, kuinka pitkä tauko oli ensimmäisellä katselukerralla Batman Beginsin ja Yön ritarin katsomisen välillä, mutta kuten ensimmäisen osan arvostelun yhteydessä kerroin, pidin tuota osaa selvästi tätä osaa parempana. Nyt uusintakatseluiden jälkeen olen edelleenkin samaa mieltä, joskin Yön ritarikin on nostanut asemiaan selvästi, sillä nyt elokuva tuntui lähes yhtä hyvältä kuin Batman Beginskin. Tämä ei siis vieläkään noussut allekirjoittaneen arvoasteikolla kaikkien kehujen arvoiseksi tapaukseksi, mutta oli kuitenkin varsin pätevä toimintaelokuva.

Elokuvan keskiössä on totta kai Batmanin ja Jokerin välinen kissa ja hiiri -leikki, jonka välissä sitten tapahtuu myös vähän kaikkea muuta, kuten tämä tapaus Lau (Chin Han), jolla ei kuitenkaan tuntunut olevan elokuvan kokonaisuuden kannalta mitään tekemistä, vaikka Gothamin alamaailman kanssa tekikin yhteistyötä. Niin ja kuten Batmaninsa tuntevat tietävät, myös Harvey Dentillä on elokuvan tapahtumien edistymisen kannalta suurta merkitystä. Elokuvan kestoa ajatellessa alkaakin helposti pohtia, miten näin yksinkertaiselta juonirakenteella varustetusta elokuvasta on saatu näinkin pitkä... ja osin toimivakin kokonaisuus, mutta lähempi tarkastelu osoittaa elokuvan sisältävän tapahtumia vaikka millä mitalla.

Alku ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään erityisen lupaavalta, vaan siinä oli sellaista pientä sillisalaatin tuntua, mihin osasyynä on tietenkin turhake Lau. Alussa haettiin vielä vasta asetelmia puolin ja toisin ja niinpä "alkupuoli" vaikutti vähän näpertelyltä, kun tiedossa oli, ettei pitkään aika tapahdu kunnon yhteenottoja. Lisäksi näitä Jokerin kahnauksia muiden roistojen kanssa oli vähän turhankin kanssa ja vähempikin olikin riittänyt. Lopputuloksena oli (alkupuolen osalta) sellaista ihan kelpo toimintaa, mutta kunnolla elokuvan alkupuolisko ei kerta kaikkiaan vain vienyt minua mukanaan. Ei sillä, olihan alkuvaiheessakin joitakin yksittäisiä huippukohtauksia, mutta vastapainona oli myöskin suvantovaiheita.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin muuttui, enkä ole täysin varma, että missä kohdin tarkalleen, mutta viimeistään poliisikuljetuskohtauksessa aloin minäkin tosissani innostua ja siitä eteenpäin elokuva oli erittäin makoisaa katseltavaa. Olisiko voinut olla peräti niin, että kun tavisroistoille lakattiin pääosin antamasta statistia isompaa roolia ja Joker pääsi siten rellestämään rauhassa, elokuva parani huomattavasti? Mene ja tiedä. Toisaalta syy saattoi piillä myös siinä, että loppupuolella Gothamin synkkä puoli pääsi kunnolla esille, sillä valoisaan aikaan ei ainakaan ulkosalla tapahtunut suurestikaan mitään. Joka tapauksessa tämä epämääräisesti määritelty "loppupuoli" sisälsi mukaansatempaavaa toimintaa ihan eri tavalla kuin alussa ja sitä riitti oikeastaan lähes koko ajan. Mitä parasta, tapaus Harvey Dent ei tuntunut irralliselta tai ylimääräiseltä, vaan sopi hyvin Batmanin ja Jokerin sekaan. Yllättäviltä käänteiltäkään ei vältytty ja oikeastaan suurimmat yllätykset tulivat elokuvan loppuun, joista isoimpana tietenkin Batmanin kohtalo.

Tähän väliin mainittakoon, että niistä harvoista asioista, jotka elokuvasta muistin, oli tämä ns. valeloppu, jonka kohdalla ensimmäisellä kerralla kuvittelin - ja myönnettäköön: toivoin - elokuvan olevan tosiaan lopuillaan (ei tarvitse varmaan sanoa, että mikä kohtaus?). No, tuo valeloppu oli jäänyt minulle tosiaan vahvasti mieleen ja odottelinkin, milloin näen sen taas ja hämmästyin, sillä nyt se kohtaus ei tuntunut millään tapaa lopun ajoilta, vaan vain yhdeltä käänteeltä, jonka jälkeen tarina ainoastaan jatkuisi taas uutta rataansa pitkin, niin kuin se myös teki. Niinpä siinä ei tullut sellaista katsojan huijaamisen tuntua, mitä muistelisin kokeneeni ensimmäisellä kerralla.

Koko elokuvan herra ja hidalgo on Jokerin hahmo. Olen oppinut tuntemaan Jokerin hyvin psykopaattisena ja sadistisena hahmona, mutta tässä elokuvassa Joker onkin psykopaatti ja sadisti potenssiin sata, eikä hän todellakaan kaihda keinoja saadakseen haluamansa, mikä on yleensä valtaisa kaaos. Yksi ikimuistettavimmista kohtauksista - miksi en sitten muistanut sitä? toim. huom. - oli ehdottomasti se hetki, kun Joker lähti sairaalasta, sillä se ei näyttänyt Jokeria vain erittäin julmana ja kaikessa kamaluudessaankin määrätietoisena tappajana, vaan myös sen karmean leikittelevyyden, mihin Joker oli valmis myös tehdessään äärimmäisiä tuhojaan. Lisäksi Jokerille oli kirjoitettu selvästi elokuvan parhaat dialogit, jotka eivät muuten iskeneet samalla tavalla kuin Batman Beginsissä. Toisaalta sitten opin ymmärtämään Jokerin ajatuksenjuoksua varsinkin uhkaillessaan muita, pääosin kuitenkin Batmania ja poliiseja, mutta silti sinne joukkoon mahtui yllätyksiä.

Sanoin joskus Batmanin arvostelun yhteydessä, kun olin jo nähnyt tämän, siis, että minulle se ainoa oikea Joker on Jack Nicholson, mutta nyt kyllä täytyy pyörtää sanoja sen verran, että kyllä Heath Ledger pistää Nicholsonille kuonoon 6-0, ainakin mitä tulee Jokerin esittämiseen. Ledger todella tekee Jokerista niin maanisen ihmishirviön, että on vaikea kuvitella ketään, joka olisi suoriutunut tehtävästä paremmin ja pitkälti Ledgeristä itsestään johtui sekin seikka, että yllä mainittu sairaalakohtaus oli niinkin upea kuin se oli. Loistava Ledger oli toki joka puolella, vaikka alussa vähän sopeutumista Ledgerin maskeerattu naama vaatikin, mutta silloinkin hän oli Jokerina tavallista särmikkäämmän oloinen.

Sanoin edellisen osan yhteydessä, että minun oli vaikea kuvitella Christian Balea itse Bruce Wayneksi, mutta nyt hän istui siihenkin rooliin paljon luontevammin (tai sitten ehdin parissa päivässä tottua häneen), eikä häirinnyt oikeastaan lainkaan. Batmanina Bale oli edelleen hyvä. Aaron Eckhart ei ollut läheskään niin hyvä kuin Ledger, mutta silti hänkin jäi vahvasti positiivisena mieleen. Maggie Gyllenhaal ei Rachelina ollut Katie Holmesin veroinen söpöliini, vaan oikeasti jäin kaipaamaan Holmesia. Lopuksi mainittakoon, että muistan, kuinka kuvittelin neljä vuotta sitten Morgan Freemanin esittämän Lucius Foxin päätyneen elokuvan lopussa nähtyyn ratkaisuun siksi, ettei Freeman syystä tai toisesta halunnut jatkaa tulevissa osissa, mutta onneksi nyt tiedän, ettei näin asianlaita todellisuudessa ole.

Mukana menossa: Cillian Murphy, Gary Oldman, Michael Caine sekä Colin McFarlane aiemmasta osasta sekä Nestor Carbonell (Lost) ja William Fichtner (Pako)

Pisteitä: 4/5

PS. Täytyy vielä sanoa, että se Batmanin käyttämä moottoripyörä oli upea ja vaikka realistisuudesta on tingitty lievästi sanottuna paljon, niin se eturenkaan kääntyminen oli niin upean näköinen, että oli pakko tsekata kohta heti uudestaan.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Yön ritarin paluu (joskin ehkä vasta sunnuntaina)

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Batman Begins

Alkuperäinen nimi: Batman Begins
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan, David S. Goyer
Pääosissa: Christian Bale, Michael Caine, Liam Neeson
Valmistusmaa: Yhdysvallat, lso-Britannia

Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 134 min

[imdb]

- Are you ready to begin?
- I-I can barely stand ...
- Death does not wailt for you to be ready! Death is not considerate, or fair! And make no mistake: here, you face Death.



Ryöstön yhteydessä tapahtuneessa ammuskelussa vanhempansa menettänyt Bruce Wayne (Christian Bale) on aikuistuttuaan lähtenyt Gothamista maailmalle ja ajautunut Aasiassa ollessaan vankilaan, jossa hän joutuu jatkuvasti kahnauksiin muiden vankien kanssa, mutta voittaa nämä taistelutaidoillaan. Muuan Henri Ducard (Liam Neeson) pyytää Waynea mukaan League of Shadows -nimiseen salaiseen järjestöön, jossa oikeudenmukaisempaa maailmaa haikaileva Wayne oppisi taistelemaan kunnolla, minkä turvin Wayne pääseekin sitten vankilasta. Järjestön tarkoitusperät eivät käy yksiin Waynen ajatusmaailman kanssa, joten hän taistelee itsensa ulos järjestön piilopaikasta ja palaa Gothamiin, jossa hän alkaa rakentaa uutta identiteettiään, Batmania...

Christopher Nolanin ohjaaman Batman-trilogian päätösosan tullessa teattereihin onkin hyvä hetki käyda läpi nämä aiemmat osat, kun muistikuvat näistä elokuvista ovat hälvenneet vuosien saatossa. Muistan kuitenkin pitäneeni Batman Beginsistä enemmän kuin yleensä ne kaikki ylistykset keränneestä Yön ritarista. Vaikka Batman suosikkisupersankarikseni lukeutuukin, en mennyt katsomaan Batman Beginsiä aikoinaan leffateatteriin, vaan elokuva sai jäädä odottamaan DVD-julkaisua, joten siksi elokuva saakin kantaa kuukauden WANHAn lepakkoviittaa harteillaan. Täytyy myöntää, että hieman hämmästyin sitä, kuinka paljon tästä pidinkään, sillä Batman Begins taisi maistua selvästi paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla ja rehellisesti sanottuna loikin tiettyjä odotuksia niin Yön ritarin uusintakatseluun kuin myös Yön ritarin paluuseen.

Elokuva keskittyy nimensä mukaisesti Batmanin syntyyn ja tekee sen kyllä aika mallikkaasti. Elokuvan alussa on paljon takaumia, mikä ehkä hieman sotkee kerrontaa, mutta ei kuitenkaan häiriöksi asti, varsinkaan kun nämä takaumat ovat kaikki vähintäänkin tunnelmallisia pätkiä Waynen menneisyydestä. Sama tunnelmallisuus on läsnä oikeastaan koko elokuvan ajan, mikä teki siitä sitten hyvinkin jännittävän ja mielenkiintoisen, joten keskittyminen ei pääse herpaantumaan missään vaiheessa. Eittämättä tunnelmaan vaikutti vahvasti Hans Zimmerin ja James Newton Howardin elokuvaan säveltämä musiikki, joka ei puske ruudun läpi mitenkään erinomaisena kuunteluelämyksenä, mutta kuitenkin löytää hienosti paikkansa elokuvan sisällä.

Mitä parasta, Bruce Waynen tie kohti Batmania selitetään paljon monivivahteisemmin kuin pelkästään hänen vanhempiensa murhilla. Toki nuo murhat ovat siinä taustalla koko ajan, mutta hänelle tapahtuu monia muitakin asioita ennen kuin hänestä tulee Batman. Niinpä tarinassa riittää käänteitä, tapahtumia kuin eri tapahtumapaikkoja yllin kyllin ja etenkin minuun teki vaikutuksen tämä League of Shadows -järjestön piilopaikassa tapahtunut harjoittelujakso ja erityisesti ne ninjat! Gothamissa Batman joutuu totta kai ensimmäistä kertaa tositoimiin ja tekeekin sen varsin tyylikkäästi, vaikka etenkin hiippailukohtauksissa olisin toivonut näkeväni vähän enemmän kuin mitä Batmanin jahtaamat roistot, mutta toisaalta ihan hyvä näinkin. Loppu ennakoikin parillakin vihjauksella jatko-osaa.

Dialogi oli myöskin varsin onnistunutta, sillä ei se nyt ihan jokapäiväistä ole, että dialogi imaisee katsojan sisäänsä niin kuin tämä teki, vaikka onhan niitä esimerkkileffoja monia muitakin, ei sen puoleen. Sellaista perusdialogia ei loppujen lopuksi hirveästi ole, vaan monesti dialogeissa on syvällisempiä ulottuvuuksia jopa siinä määrin, että se olisi voinut kääntyä itseään vastaan jonkinasteisena teennäisyytenä, mutta ainakaan minun kohdalla näin ei käynyt. Sitten taas Waynen ja Alfredin (Michael Caine) välillä sanailu oli täynnä ihanan toverillista läpänheittoa menemättä kunnolla komedialliseksi, mistä kanssa tykkäsin.

Minulla on tietty mielikuva Bruce Waynesta ja täytyy myöntää, ettei Christian Bale nyt ihan täysin istunut tähän mielikuvaan, vaikka toki ehkä paremmin kuin moni muu. Bale ei missään nimessä ollut huono, mutta jotenkin olen aina mieltänyt Waynen olemukseltaan toisenlaiseksi. Vetäessäään Batman-kamat niskaan Bale kuitenkin loisti, eikä se todellakaan johtunut vain siitä, että Balea itseään näkyi niin vähän puvun alta. Pidän kuitenkin näyttelijästä noin yleensä.

Nämä uudet Batman-elokuvat ovat muokanneet minun käsitystäni Gary Oldmanista vahvasti ja niinpä kun olen nähnyt hänet jossain muualla, olen vain miettinyt, että miten hän voikin olla niin nuoren näköinen (no on hän nyt jo yli 50 v.), kun näissä elokuvissa hän vaikuttaa niin vanhalta. Rutger Hauer puolestaan edustaa minulle juurikin aika perinteistä toimintaleffapahista, joten siksi hänen näkemisensä yhtiön johtajana oli ihan piristävä yllätys, vaikka tiedänkin, että hänen filmografiastaan löytyykin vähän kaikenlaista. Olen aina ajatellut, että ei ole aiemman Batman-leffasarjan Michael Goughin voittanutta mitä tulee Alfredin esittämiseen, mutta kieltämättä ilahduttaa katsoa Michael Caine samassa roolissa ja vetäähän hän vähintäänkin yhtä hyvin Alfredin roolin kuin Gough. Myös suosikkinäyttelijöihini lukeutuva Morgan Freeman oli kiva nähdä, varsinkin kun hänkin tekee perusvarmaa jälkeä ihan niin kuin aina. Liam Neesonkin vakuutti League of Shadowsin jonkinasteisena puhemiehenä.

Mukana menossa: Cillian Murphy, Tom Wilkinson, Katie Holmes ja Ken Watanabe (Inception).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Yön ritari

torstai 12. heinäkuuta 2012

Uusi osoite, uudet tuulet

Childe Sivustakatsoja to Blogspot came
Story so far...

Uusi blogi(palvelu), uusi ulkoasu, sama idea. Tervetuloa!

Niin, nyt on uusi blogi ainakin suhteellisesti sellaisessa kunnossa, että kelpaa esitellä, mutta aluksi hieman siirtourakasta. Tosiaan aloin syksyllä rakentamaan tätä varablogia, kun Vuodatus.netin puolella blogi kaatui vuosimaksuongelmien kanssa ja tuolloin siirsin muutamassa päivässä n. 250 arvostelua Blogspotin puolelle ja vaikka tuolloin ongelmista selvisinkin, niin aloin kuitenkin haikailla tosissani Bloggerin puolella, sillä tuntui, että aina jotain pientä häikkää oli Vuodatuksessa. Oli Vuodatuksessa paljon hyvääkin, mutta sen paikan hyvien ja huonojen puolten suhde alkoi enenevissä määrin kallistua sinne huonomman puolelle. Yksi ikuinen riesa oli esimerkiksi automaattisen luonnostallennuksen puute. Bloggerista minulla oli jo eri blogien kautta kokemusta, joten tunsin sen metkuja sen verran paljon, että päätös vaihtamisesta tuli sitten viime syksynä.

Niinpä jatkoin arvostelujen siirtämistä, mutta paljon rauhallisemmin, sillä asetin itselleni tiukan rajan siihen, että siirrän maksimissaan vain yhden kuukauden arvostelut per viikko (enkä aina edes sitä), ettei menisi kaikki aika tähän siirtourakkaan, kun muotoiluasetukset aiheuttivat lisätyötä jokaisen arvostelun kohdalla. Noin kolmeen vuoteen riittää kuitenkin kuukausia aika monta, joten aikaahan tässä meni ja vasta toukokuussa pääsin urakan loppuun. Töiden edistyessä tulikin annettua pieni vihjaus tulevasta, mistä tuo ylläoleva kuvakin on peräisin, mutta kukaan ei ainakaan tunnustanut tajunneensa vihjausta.

Tämän jälkeen hankin tämän .net -päätteen ja aloitin välilehtien kanssa työskentelyn, mutta edelleen rauhallinen kesätahti oli suunnitelmissa, mutta kaikki ei sitten mennytkään ihan niin kuin Strömsössä. Vuodatus.net pannahinen meni kaatumaan, kun Elokuvat A-Ö ja - 1-5 -välilehdistä oli valmiina vasta vajaa puolet. Sittten parin päivän sisällä selvisi, että Vuodatus.net on alhaalla monta viikkoa (blogien lukeminen onnistui), joten päätin kiristää tahtia huomattamasti, sillä halusin ainakin nuo välilehdet kuntoon ennen blogin julkaisua, vaikka alkuperäisissä suunnitelmissa piti kaikki jutut pistää kuntoon ennen tämän julkistusta, mut mut... ei sitten. Niinpä tässä noin viikko menikin pitkälti noita linkkejä korjaillessa, mutta koska muut arvosteluvälilehdet (Muut ja Project 1001) olivat niin vähätöisiä, hoidin nekin sitten vielä kuntoon ennen blogin julkaisua. Toisaalta julkaisuajankohtaan vaikutti sekin, että halusin nämä muutamat jäljellä olleet Sodankylä-arvostelut kirjoitettua ennen tämän postin julkaisua, jotta tämä voisi olla Blogilistalla ykkösenä muutaman päivän ennen seuraavia arvosteluja.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että tuli kyllä hyvään aikaan tämä huoltokatko, kun on ollut niin ikävät kelit, ettei ole pyöräilemäänkään päässyt, sillä vaikka monet muut asiat ovatkin jääneet tekemättä siirtotöitä tehdessä, niin pyöräily olisi säilynyt niiden yläpuolella. Lisäksi voisin mainita, etten koskaan Vuodatus.netin aikana käynyt niitä sivuja läpi niin suurella antaumuksella kuin nyt oikolukiessani näitä välilehtiä. Nimittäin niin paljon Vuodatus.netin listoissa oli virheitä ja elokuvia väärissä paikoissa, että itkisin, jollen tietäisi kyseisen sivuston olevan omalta osaltani pikku hiljaa historiaa, ja oli niitä virheitä tälläkin puolella, mutta toivon mukaan sain ne jo korjattua.

Siltä varalta, että joku olisi eksynyt tänne ennen aikojaan, tein tänne jo poistetun tervehdyspostin olevaksi tuoreimpana kirjoituksena ja siellä tein seuraavanlaisen listan töistä aikataulujärjestyksessä:

- Välilehdet linkityksineen
- "Rikkinäiset" linkit posteissa; nämäkin linkit johtavat Vuodatus.netiin. Jos kaikki on mennyt kuten piti, minulla on täydellinen lista niistä posteista, missä näitä linkkejä on.
- Ulkoasu. Nyt näkemänne, Vuodatus.netin blogin ulkoasua mukaileva ulkoasu ei ole välttämättä lopullinen. Tässä on mielestäni enää yksi iso ongelma, jota en saanut itse ratkaistua, mutta täytyy kysyä viisaampien apua vielä. Sitten taas muissakin blogipohjissa oli muokkaamisen suhteen aina jotain häikkää, joten blogipohjan vaihto on kaikkea muuta kuin varmaa. Hoidettu ensimmäiseksi... ehkä!

- No. Ulkoasu tuli hoidettua yllättäen ensimmäiseksi, mutta nämä muut ovat vielä hoitamati, vaikka välilehdetkin ovat pääosin kunnossa, vaikka Kokoelmassa-sivun linkityksistä on hoidettu tätä kirjoitettaessa vasta 50 ensimmäistä linkkiä ja Leffasarjat-sivu on vielä alkutekijöissään. Kokoelmassa-sivu on tällä hetkellä työn alla (muutaman tunnin homma?) ja sen jälkeen siirryn rikkinäisiin linkkeihin, mutta nyt kun blogi on ylhäällä, välitöntä kiirettä en pidä, mutta viikon parin sisällä varsinkin nämä kaksi ensimmäistä hommaa pitäisi olla valmiita. Leffasarjoissa voi mennä vähän kauemminkin, siitä lisää alla. Muitakin pieniä twiikkauksia tulee myös tehtyä vielä, mutta niillä ei ole pahemmin vaikutusta blogin seuraamisen kannalta, eivätkä muut niitä muutoksia juuri huomaa.

Uudistuksia:

- Ulkoasu. Alun perin suunnitelmissa (Nimikenttää lukuun ottamatta) oli pitää ulkoasu mahdollisimman lähellä Vuodatuksen vastaavaa ja itse asiassa mulla olikin valmiina blogipohja siihen, mutta koska parin muun pikkuvian takia välilehtirivi meni koko sivun halki, hylkäsin sen blogipohjan ja tein tämän. Hieman ärsyttää, että eri blogipohjissa ei pysty tekemään mallinäkymässä ihan kaikkia muutoksia kuin muissa ja tässä blogiipohjassa häiritsi linkkien värit, jotka eivät voineet olla erilaisia tekstissä ja sivupalkissa, mutta loppujen lopuksi aika pieni harmi. Vaikka itse sanonkin, niin ihan hyvä tääkin kai on. Otsikkokuva on nyt sellainen kuin halusin sen viimeiseen Vuodatuksen ulkoasuun, mutta se muokkausmahdollisuus oli siellä niin huono, että jouduin luopumaan toisesta kuvasta.

- Välilehdet yleisesti. Toki mulla oli sivut jo Vuodatuksessa, mutta nyt näihin tuli aika iso muutos, sillä jossain vaiheessa sain päähäni tehdä sivut taulukkomuotoon, mikä piti tehdä sitten koodinäkymässä, koska Luo-näkymässä ei pystynyt vaihtamaan soluriviä ja jos osan olisin tehnyt Luo-näkymässä ja osan HTML:ssä, niin ensimmäisestä jälkimmäiseen siirtyessä mukaan olisi tullut yrimääräisiä rivinvaihtoja. Elokuvat-välilehdet oli se suuritöisin urakka, mutta muut taulukkomuotoiset sivut olivat nopeampia, varsinkin Project 1001 -sivut, koska se oli sitten jo pelkkää copypastea; hankalin homma oli lisätä numero elokuvan eteen eli piece of cake. Kokoelmassa-sivu on suurin piirtein entisenlaisensa, jotta kykenen säilyttämään automaattisen luetteloinnin.

- Leffasarjat-välilehdet. Korvaa aiemman käytännön, jolloin listasin kaikki elokuvien jatko-osat arvosteluiden lopuksi. Tämänkin sivun leffat menevät taulukkomuotoon, mutta jakoperusteena aakkosten tai määrän sijaan onkin itse elokuvat, joten jokainen leffasarja menee omaan taulukkoonsa. Toisin kuin ennen, en listaa enää jatko-osia, joita en ole vielä arvostellut, mutta tarkoitus olisi jokaisen sarjan kohdalla mainita, kuinka monta osaa on vielä arvostelematta. Se, kuinka tämän käytännössä toteutan, on vielä vähän auki. Ainoa miinuspuoli on se, että olen arvostellut leffasarjoja viitaten sarjan muihin osiin, mutta jättänyt linkittämättä niitä osaksi viittauksia, koska postin alareunassa on ollut ne linkit, joten niitä linkkejä täytyy ainakin joissakin tapauksissa lisätä itse posteihin, minkä vuoksi tämä projekti on tärkeyslistalla viimeisenä ja etenee tyylillä "kunhan jaksan". Enhän tainnut saada hommaa kokonaan valmiiksi edes Vuodatuksen puolella, vaan se vain jossain vaiheessa unohtui.

- Pisteytys. Yksi suurista muutoksista. Siirryn käyttämään pisteytystä 1-5 ilman puolikkaita pisteitä. Olen joutunut tilanteisiin, missä olen halunnut antaa elokuvalle pisteitä esim. 3,5 ja 4 pisteen väliltä ja siten kumpikaan vaihtoehto ei olisi tuntunut luontevalta, vaikka pakko jompi kumpi on ollut antaa. Tämä on kai ollutkin yksi syy aikoinaan siihen, miksi puolikkaita pisteitä rupesin käyttämään ja tiedän, että siirtyessäni tähän uuteen systeemiin niiden pattitilanteiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Kuitenkin rupesi pikku hiljaa hatuttamaan se, että tekstistäni ei aina voinut päätellä ilman pisteen tarkistusta, miksi joku elokuva on saanut kahden vaihtoehdon väliltä juuri sen toisen. Miksi jokin elokuva oli juuri 3,5 pisteen, eikä vain 3 pisteen arvoinen, kun arvostelun perusteella se olisi voinut kumpi vain? Toivon, että tämä muutos toisi selkeyttä tähänkin hommaan, mutta aika näyttää.

Pisteytysten mukaan listattujen nimikkeiden välilehdillä on ja ehkä Leffasarjat-sivullekin tulee olemaan arvostelut jaoteltuna Bloggerin ja Vuodatuksen puolella arvioituihin elokuviin, jotta pisteiden seuraaminen olisi mielekkäämpää; ei olisi johdonmukaista listata niitä samaan kasaan, koska arvosteluasteikko poikkeaa toisistaan. Tämä on myös syy, miksi en eri pisteisiin johtavia alalinkkejä lisännyt pisteytyssivuille, koska sitten ne olisi pitänyt lisätä kahta eri taulukkoa varten. Vaikka totuuden nimissä vähän tekisikin mieli, niin en kuitenkaan lähtenyt Vuodatuksen aikaisia puolipistekkäitä arvosteluja muuttamaan jompaan kumpaan suuntaan, sillä vaikka varsinkin osasta 4,5-leffoista tiedän varsin hyvin, kumpaan suuntaan kuppi kallistuisi, niin kaikkien osalta en, joten olkoon noin. Toki Blogger-taulukossa on nyt vähän arvosteluja, mutta eiköhän se siitä kasva niin, että ero Vuodatukseen kavenee huomattavasti. :) Niin ja syy, miksi en tee samaa aakkosittain listattuihin välilehtiin, johtuu juuri siitä, että siellä fokuksena on juurikin aakkosjärjestys eikä pisteet.

- Arvostelut. Myös nämä ovat kokeneet tai kokevat pientä muutosta. Osin pientä muutoksen tuulta oli silloin tällöin havaittavissa Vuodatuksen puolella, mutta hyvin vähäiseksi se jäi. Nyt toivon mukaan vähän paremmin. Minusta teksteissäni on ollut tietynlaista jäykkyyttä, jollaista en niihin kaipaisi ja yritänkin saada teksteihini ilmavuutta ja siten antaa niiden soljua vähän vapaammin. Se, tuleeko näin tapahtumaan, jää nähtäväksi, mutta toivotaan näin. Ainakin yksi aika iso muutos on se, etten enää kaikissa teksteissä näyttelijöissä soperra omassa kappaleessaan, jos en oikeasti keksi niistä mitään oikeaa sanottavaa, mutta en minä näyttelijöitäkään kokonaan aio unohtaa.

Lisäksi aloin lihavoida henkilöiden nimiä ja IMDB-linkkikin tuli laitettua näkyviin tuotantotietojen perään. Ai miksi en ollut tehnyt näin aiemmin? Puhtaasta laiskuudesta, josta nyt olen vähitellen toivottavasti pääsemässä eroon. Täytyy vielä mainita, että elokuvien nimien kursivointikin lähti käyntiin vasta heinäkuussa 2009 eli melkein vuosi blogin perustamisen jälkeen ja silloinkin aluksi vain kerran per arvostelu ja ennen sitä ne jäi kursivoimatta juurikin samasta syystä. Kyllä! Osaan olla kunnolla laiska niin halutessani!

-  Kategoriat. Kategoriat on tällä hetkellä pilvimuodossa, mutta voin pistää ne myös pinoon, jos tulee kannatusta. Pieniä muutoksia niissäkin on tapahtunut, sillä esim. "Sodankylää" ja "Night Visions" kategoriat on jaettu eri kategorioihin järjestysvuoden perusteella. NV järjestetään kaksi kertaa vuodessa, mutta niputan ne saman vuoden alle kuitenkin. Lisäksi uusina kategorioita on lisätty vanhoihin arvosteluihin kategoriat "urheilu" ja "road movie".

Lopuksi

Näin loppuun täytyy vielä sanoa, että Sodankylä-yhteenvedon kuvat tulevat näkyviin vasta sitten, kun Vuodatus.net taas toimii, sillä ne kuvat sisältävät muotoiluja, jotka tein töissä Photoshopilla ja tiedostot oli vain muistitikulla ennen kuin siirsin kuvat Vuodatuksen kuvapalvelimelle, minkä jälkeen tyhjensin muistikoritn, joten kuvien näkymistä saa odottaa nyt ainakin seuraavat pari viikkoa, sillä en jaksa tehdä niitä kuvia uudestaan.

Yksi ikävä muutos blogipalvelun vaihtamisessa on se, että nyt kaikki arvostelujen kommentit jäivät Vuodatuksen puolelle eli jos haluan lukea niitä nostalgiamielessä tai jotain, täytyy nähdä vähän isompi vaiva, mutta täyttäkäähän tämäkin blogi kommenteillanne, sillä niitä on aina ilo lukea. Voisitte esimerkiksi kertoa mielipiteenne siitä, haluatteko kategorioiden näkyvän pilvi- vai pinomuodossa, sillä minulle käy molemmat vaihtoehdot. Myös siitä olisin kiinnostunut, olisiko parempi kuvien avautua uuteen välilehteen vai auki olevaan välilehteen, sillä itse en niitä pahemmin klikkaile, joten tämänkin kohdalla minulle käy molemmat vaihtoehdot. Myös blogin ulkoasua ja muita uudistuksia saa kommentoida vapaasti. Areena on teidän ja toivottavasti viihdytte tälläkin puolella! :)


Niin ja muistakaa linkittää uusi osoite blogeihinne, jos teillä sellainen on. ;)

T: Sivustakatsojan ominaisuudessa Simo

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Toisessa blogissa käyneet ovat varmaankin huomanneet vaillinaisen La souriante Madame Beudet -arvostelun. Sen tarina on sellainen, että tein sitä sen verran yhtenä iltana, mutta en sitten ehtinyt tehdä loppuun, vaan ajattelin jatkaa seuraavana päivänä, joten pistin sen julkaisuajan vajaan viikon päähän (automaattista luonnostallennusta ei siis siellä ole) ja olisin muuttanut sen aikaisemmaksi, kun olisin saanut arvostelun valmiiksi. No, seuraavana päivänä äkkiarvaamatta tullut huoltotauko oli jo alkanut, joten en päässyt kojelaudalle enää. Huoltotauosta riippumatta se arvostelu tuli sieltä näkyviin juuri silloin, mihin olin sen ajoittanutkin, mutta en voinut tehdä sille mitään tuosta tauosta johtuen, joten siksi olette saaneet katsella puolivalmista arvostelua. Tällä ajoitusperiaatteella Vuodatuksen puolella luonnokset muutenkin joutui tekemään, joten kirjoittaessani noita loppuja Sodankylä-arvosteluja tänne Bloggerin puolelle tuli talletettua luonnokset samalla tavalla ennen kuin muistin, ettei enää tarvitsekaan. :D

PS. Niin ja jos koskaan kuulette minun haikailevan siirtymisestä taas uuteen blogipalveluun, tehkää minulle palvelus ja ampukaa minut! Kiitos!

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Back to Stay

Alkuperäinen nimi: Abrir puertas y ventanas
Ohjaus: Milagros Mumenthaler
Käsikirjoitus: Milagros Mumenthaler
Pääosissa: Maria Canale, Martina Juncadella, Ailin Salas
Valmistusmaa: Argentiina, Sveitsi, Hollanti

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 97 min
[imdb] 

- En tajua, miksi käyt täällä.


Vanhempansa hyvin kauan sitten menettäneet noin parikymppiset sisarukset Marina, Sofia ja Violeta (Maria Canale, Martina Juncadella ja Ailin Salas) ovat hiljattain menettäneet myös isoäitinsä ja ovat asettautuneet tämän omistamaan taloon. Heillä on omat persoonansa ja ajanviettotapansa, joten konflikteja syntyy väkisinkin sisarusten välille. Aikuistuminen ja itsenäistyminen ovat jokaisella heistä enemmän tai vähemmän vaiheessa, joten miten he mahtavatkaan sopeutua tähän isoäidin poismenon aiheuttamaan uuteen tilanteeseen?

Sunnuntaina Sodankylän elokuvajuhlia alettiin jo purkaa ja vaikka kävinkin katsomassa Jukka Virtasen vetämää Leffaraatia, ja vaikka illalla piti lähteä kotia päin, niin mahtui päivään vielä yksi elokuvakin esityspaikalla, jolla olisi ollut tarjottavanaan Anssi Mänttärin uutukaista ja Joe Danten Pieniä sotureitakin. Näistä jälkimmäinen itse asiassa oli katselulistallani ennen viimeistä ohjelmakarttaversiota, mutta kun tämä elokuva sai uusintaesityksen samalla esityspaikalla, meninkin katsomaan tämän ihan vain sillä perusteella, että kyseessä on espanjankielinen elokuva, jotka meinasivat mennä kokonaan sivu suun tämän vuoden festivaaleilta, mutta nyt Back to Stay sai edustaa minulle tämänkertaisten festareiden päätöselokuvaa.

Elokuva on merkitty joka puolella ensisijaisesti komediaksi, mutta en tiedä miksi, mutta itse en tahtonut tästä löytää kunnolla huumoria. Toki komediallisia elementtejä oli mukana, mutta pääosin ne peittyivät sinänsä ihan hyvin kirjoitetun draaman alle tai sitten minä en vain ymmärrä argentiinalaista huumoria, mene ja tiedä. Oli lajityyppi mikä hyvänsä, niin Back to Stay oli kuitenkin varsin mukiinmenevä kasvutarina näistä kolmesta sisaruksesta, vaikka alku ei järin paljon luvannutkaan.

Back to Stay tapahtuu lähes yksinomaan sisarten isoäidin talossa tai sen pihalla ja seuraa siskosten elämää aika tiukasti nykyajassa, sillä heidän sukulaistensa kuolemat kyllä mainitaan, mutta niissä ei vellota, eikä niitä käsitellä mitenkään, kuten ei sisarusten muitakaan taustoja. Paljon jää katsojan itsensä pohdittavaksi ja itselle suuremmaksi kysymykseksi nousi näiden kuolemantapausten sijaan sisarten tai suvun taloudellinen tilanne, sillä vaikka laskuja maksellaankin, niin siskoilla ei tunnu kuitenkaan olevan rahasta pulaa ja itse jäin kyllä miettimään, että miksi; kenties perintörahoja tai jotain? Myöskään esimerkiksi Sofian tekemisistä talon ulkopuolella ei sanota mitään suoraan, mikä jättääkin tiettyjä epäilyksiä hänen ajanviettotavoista ilmaan.

Elämä talossa ei kuitenkaan vienyt minua niin hyvin mukaansa kuin olisi ollut suotavaa siitä huolimatta, että näyttelijät olivat ihan hyviä, vaikka minun olikin ihan alussa vaikea erottaa Marina ja Violeta toisistaan. Jotenkin kolmikon elo tuntui olevan ainakin jollain tapaa aneemisen oloista, vaikka sisarusten välillä yksin tai yhdessä tapahtuikin kaikkea pientä, ja tämä aneemisuus sitten tuntui jollain tapaa välittyä myös katsomoon tai ainakaan omalla kohdalla alkupuoleen mahtui paljon tylsiä hetkiä.

Kesken elokuvan tuli ylimääräinen tauko, kun viimeisillään ollutta tykkiä piti jäähdytellä. Tuon tauon luulin ihan hetken ajan olleen syy siihen, että sen jälkeen elokuvakin maistui paremmin, mutta todellinen syy taisi kuitenkin olla juuri ennen taukoa nähty Violetan tekemä ratkaisu, jolla oli sitten kunnolla vaikutusta muihin sisaruksiin. Tämän jälkeen nimittäin Sofiaan ja Marinaan tuli paljon lisää eloa ja talossa alkoi kunnolla tapahtua kaikkea mielenkiintoista ja ne todelliset muutokset niin talossa kuin henkilöissäkin alkoivat. Elokuvan jälkeen toivoinkin, että alkuosa olisi ollut yhtä mielenkiintoinen kuin tämä loppupuoli, sillä silloin elokuva olisi saattanut olla jopa vieläkin vähän parempi. 

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Batman Begins

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Project 1001, osa 221/1001: Sátántangó

Alkuperäinen nimi: Sátántangó
Ohjaus: Béla Tarr
Käsikirjoitus: László Krasznahorkai, Béla Tarr
Pääosissa: Mihály Vig, Putyi Horváth, László feLugossy
Valmistusmaa: Unkari, Saksa, Sveitsi

Ilmestymisvuosi: 1994
Kesto: 450 min
[imdb] 

- Minun ei pitäisi juoda. Kun juon, ajattelen ruumiita.


Unkarilaisella farmikylällä menee huonosti ja muutama maanviljelijä on päättänyt lähteä pois mukanaan kaikkien maanviljelijöiden hankkima palkka. He kuitenkin kuulevat, että kauan sitten kuolleeksi luultu profeetan viittaa kantava huijari Irimiás (Mihály Vig) on palaamassa kylään ja jäävät. Myös paikalliset viranomaiset ovat kiinnostuneet Irimiasista ja tämän opetuslapsesta Petrinasta (Putyi Horváth) ja pääjehu (Péter Dobai) pitää heille puhuttelun ja haluaa heidän seuraavan lain oikeaa puolta. Irimiás ja Petrina kuitenkin tulevat tuohon epäonnesta kärsivään kylään ja Irimiás maalailee kyläläisille suunnilleen kuuta taivaalta ja pian he ovatkin Irimiáksen vietävissä...

Sátántangó on kulkenut minulla niin Sodankylässä kuin sen jälkeenkin lisänimellä "festivaalien pääelokuva", vaikka sellainen se ei missään nimessä oikeasti ollutkaan, mutta se vain tuntui minusta sellaiselta. Tähän vaikutti elokuvan huima kesto, peräti seitsemän ja puoli tuntia, minkä vuoksi se täyttikin sitten useamman esityspaikan. Elokuvan ohjaajalla ja yhdellä päävieraista Béla Tarrilla oli festivaaleilla tarjolla useampikin elokuva, mutta koska tämä elokuva oli näinkin pitkä, jätin ne muut huomiotta. Tietenkin voisin sanoa, että menin katsomaan elokuvan siksi, että se löytyy 1001 elokuvaa -kirjasta, mutta se olisi vain osatotuus ja melkeinpä puolivalheellinen sellainen, sillä ilman 1001-kytköstäkin olisin mennyt tämän katsomaan ihan vain hullun pituutensa vuoksi. En tiennyt oikein, miten suhtautua tähän elokuvaan (tai Tarriin) etukäteen, vaikka kesto aiheuttikin epäilyksiä, mutta lopputuloksena olikin todella hyvä elokuva.

Aina kun joku kysyy minulta tästä elokuvasta, muistan aina ensimmäiseksi mainita lehmät, joiden tallustelua seurataan ensimmäiset noin kymmenen minuuttia. Tämä siksi, että olin kuullut etukäteen Tarrin viivyttelevästä tyylistä ja minusta pelkkä lehmien kuvaus näinkin pitkään oli vain huvittavaa. Pian tämän kohtauksen jälkeen huvittavuus kuitenkin kaikkosi, sillä elokuvasta tuli oikeasti melko vangitseva. Elokuva oli nimittäin äärimmäisen hidastempoinen, mutta ei suinkaan pitkäveteinen.

Ihmiset kuitenkin liikkuvat normaalisti ja puhuvat juuri sillä nopeudella, kuin mitä voisi olettaakin hahmojen kaltaisten henkilöiden puhuvan, joten hahmoista itsestään ei elokuvan hitaus ollut kiinni. Ehkä jopa hitaus on hieman väärä sana, sillä ennemmin käyttäisin sanaa normaali. Kun Irimiás ja Petrina kävelevät roskien ja lehtien seassa kylätietä pitkin toiseen päähän kadoten melkein horisonttiin, se ei käy käden käänteessä, vaan siinä menee aikaa, ja kun he odottavat pääsyä viranomaisen pakeille istuen pitkään liikkumattomina ja vähäpuheisina, kuvastaa kohtaus sitä aivan normaalia odottelua, jota virastoissa joutuu kokemaan. Elokuva oli muutenkin täynnä vastaavanlaisia esimerkkejä, mutta tärkeää elokuvassa ei tuntunut olevankaan liike tai sen hitaus, vaan äänet ympärillä ja paikoitellen jopa (hahmojen aikaansaama) musiikkikin.

Pieniä komediallisia elementtejä sisältävä, mutta pääosin draamavetoinen tarina on jaettu tangon 12 askeleen mukaisesti yhtä moneen osaan - asia, jonka lunttasin jälkikäteen; en jaksanut laskea - ja sijoittui parin viikon ajanjaksolle seuraten useaa eri henkilöitä. Niinpä elokuvassa nähdään muun muassa farmari Futaki (Miklós Szekely B.) vehtailu naapurinrouvan (Éva Almássy Albert) kanssa, pahasti ylipainoisen tohtori Orvos (Peter Berling) juopottelemassa varmaankin melkein tunnin ajan, tietenkin Irimiás ja Petrina, pikkutyttö Estike (upeasti näyttelevä Erika Bók) kiduttamassa kissaansa ja paljon muuta. Myöskin koetaan luostarin kellon soitantaa kuin myös todella kauan kestävää tanssia kapakassa. Paljon tapahtumia (ei tässä ollut edes vielä kaikki), joita ei kuitenkaan kerrota lineaarisesti, vaan samoja tapahtumia kuvataan usean eri henkilön kautta. Minusta oli hieno ratkaisu, että henkilöstä toiseen siirryttäessä jo nähtyihin tapahtumiin ei tullut yleensä varsinaisesti lainkaan lisävalaistusta, vaan kunhan nyt muuten vain tarkasteltiin asioita uuden henkilön kautta. Näiden henkilöiden tarina saattoi sitten jatkua omaa polkuaan senkin jälkeen, kun edellisten henkilöiden osalta tapahtumien tarkastelu oli lopetettu.

Kuten sanoin yllä, musiikki ja äänet olivat tärkeässä osassa tässä elokuvassa, mutta kyllä muussakin toteutuksessa oli onnistuttu varsin hyvin vai miksi muutenkaan olisin tämän parissa niin hyvin viihtynyt? Tarinallisten kohtausten välissä saattoi olla sellaisia pieniä tunnelmapaloja tyyliin junan, auton tai muun kulkuneuvon avulla kuvattuja pitkiä maisemaotoksia, jotka saivat aikaan ainakin minussa pientä rauhoittumisen tunnetta kaikkien tapahtumien välissä. Kamerat olivat usein juuri siellä missä pitikin, eikä sen liikuttelussa tosiaankaan pidetty mitään kiirettä. Ei uskoisi, että esimerkiksi puoliksi jonkun henkilön selän takaa kuvattu kohtaus tai sen osa voisi olla järinkään onnistunut, mutta niin vain sekin puolusti hyvin paikkaansa. Näyttelijöistäkään ei jäänyt pahaa sanottavaa, mutta parhaiten mieleen jäivät tosiaan Etsikea näytellyt Erika Bók ja tohtori Orvosia näytellyt Peter Berling.

Elokuva oli tosiaan pitkä ja vaikka kahdella tauolla varustettu elokuvan toisella jaksolla luulin jo jonkin aikaa järjestäjien luopuneen toisesta tauosta, niin aika ei missään nimessä käynyt pitkäksi. Kuten perusvalitus taitaa kuulua, olisihan tämä voitu tehdä toki lyhyemmässäkin ajassa, mutta... olisiko elokuva ollut silloin yhtä vakuuttava? Elokuvan kesto ei siis minua säikäyttänyt, vaan siitä huolimatta haluan saada elokuvan itselleni ja katsoa jossain vaiheessa uudestaan ja haluaisin näin ilman 1001-kytköstäkin (tapanani kun on keräillä niitä).

Pisteitä: 4/5

PS. Totta kai ymmärrän, että näin pitkässä elokuvassa pitää olla väliaikoja ja ovat suorastaan välttämättömiä, varsinkin kun ihmisten pitää käydä vessassakin (niin minunkin piti), mutta kieltämättä olisin katsonut elokuvan mieluummin putkeen ilman 10-15 minuutin taukoja. No, sitten kun hankin elokuvan kotiini, pidänkin vain ne pakolliset vessatauot.


Seuraavana arvosteluvuorossa: Back to Stay

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Vain tunnit

Alkuperäinen nimi: Rien que les heures
Ohjaus: Alberto Cavalcanti
Pääosissa: Blanche Bernis, Nina Chousvalowa, Philippe Hériat
Valmistusmaa: Ranska

Ilmestymisvuosi: 1926
Kesto: 45 min
[imdb]


Kaunis Pariisi on tarkastelun kohteena tässä Alberto Cavalcantin ohjaamassa lyhytelokuvassa, joka näytettiin Sodankylässä heti La souriante Madame Beudetin jälkeen (samalla lipulla näki siis molemmat) ja edellisen lailla musiikista vastasi hollantilainen mykkäelokuvasäveltäjä Maud Nelissen orkesterinsa kanssa. Madame Beudet ei ollut jättänyt minuun mitään parasta fiilistä, joten tietenkin toivoin, että tämä olisi toiminut vähän paremmin, mutta ei, sillä Vain tunnit jäi jopa edeltävästä elokuvasta vähän.

Elokuva ei sisältänyt selkeää tarinaa, vaan siinä kuvattiin Pariisia yhden päivän ajan vähän joka kantilta, mutta painottuen kuitenkin köyhemmän kansanosan joukkoon. Elokuva ei ollut ainakaan omasta mielestäni varsinainen dokumentti, jollaiseksi se on monessa lähteessä merkitty, vaikka siinä olikin dokumentaarisia piirteitä, mutta monet kohtauksista oli lavastettuja, eivätkä siten näyttäneet aitoja tilanteita. Pieniä lyhyitä tarinantynkiä elokuvassa kyllä oli, kuten tämä ryöstökohtaus, mutta noin yleisesti ottaen mentiin paikasta toiseen ilman varsinaista päämäärää. Ellen täysin väärässä ole, sama vanha, riutunut nainen seikkailee pitkin elokuvaa, mutta elokuva ei keskity myöskään häneen. Ajattelin kuitenkin elokuvaa katsellessani, että elokuva varmaan päättyisi sen jälkeen, kun tuon naisen viimeisetkin voimat ehtyisivät. Kuitenkin päämäärättömyys ja haahuilu paikasta toiseen eivät vain minua jaksaneet kiinnostaa, vaan olisin halunnut nähdä ihan kunnon tarinaakin.

Kokonaisuutena elokuva muistutti musiikkiaan myöten sellaista pientä tunnelmapalaa, mutta ainakaan nyt en ollut tosiaan sellaisella tuulella, mutta en sano, että joskus jos kaipaisin pientä rauhoittumishetkeä maailman kiireiltä, tämän parissa voisi antaa mielen levätä. Itse asiassa elokuva toikin minulle mieliin vuosikymmeniä myöhemmin tehdyn Fellinin Rooman, josta siitäkään en tosin innostunut. Molemmat elokuvat kun kuvaavat kaupunkiaan monesta eri kulmasta, mutta erona Fellinin Roomaan tämä elokuva siirtyi paikasta toiseen paljon nopeammin, mitä toki sopiikin odottaa lyhytelokuvalta.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Sátántangó

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Project 1001, osa 220/1001: La souriante Madame Beudet

Alkuperäinen nimi: La souriante Madame Beudet
Ohjaus: Germaine Dulac
Käsikirjoitus: Germaine Dulac, André Obey
Pääosissa: Germaine Dermoz, Alexandre Arquillière, Jean d'Yd
Valmistusmaa: Ranska

Ilmestymisvuosi: 1923
Kesto: 54 min
[imdb]


Rouva Beudet (Germaine Dermoz) elää hyvin epätyydyttävää avioelämää. Hänen aviomiehensä (Alexandre Arquillière) on huumorimiehiä ja miehellä onkin tapana parodioida itsemurhaa pistämällä lataamaton ase ohimoaan vasten ja painamalla liipaisinta. Mies tekee näin varsinkin vieraiden osuessa paikalle, mutta huvittaa hän sillä myös vaimoaan. Tai no, yrittää ainakin, sillä rouva Beudet ei  juuri jaksa enää innostua moisesta, sillä hän on nähnyt sen niin monta kertaa. Heidän välillään ei ole enää rakkautta ja rouva Beudet onkin saamassa ihan totaalisesti tarpeekseen. Niinpä kun hänen miehensä suuntaa illanviettoon muualle, rouva Beudet panee toimeen ovelan juonen miehensä päänmenoksi, mutta onnistuuko hän juonessaan?

Ehdin kirjoittaa puolet tästä tekstistä jo Vuodatuksen puolelle, mutta kun se meni nurin, ne jäivät sinne, joten kirjoitanpas nyt sitten uusiksi. Tämä elokuva oli tarjolla Sodankylässä lauantai-illan ensimmäisenä livesäestettynä mykkäelokuvana, mutta lyhyytensä vuoksi tämän jälkeen tarjoiltiin vielä toinen lyhäri. Tämä esitettiin festivaaleilla nimellä The Smiling Madame Beudet ja vaikka yleensä olen pistänytkin (yleensä englanninkielisen) festivaalinimen, jos suomenkielistä nimeä ei elokuvalla ole ollut, mutta koska elokuva on 1001 elokuvaa -kirjassa alkuperäisnimellään, en sitä lähtenyt muuttamaan. La souriante Madame Beudet ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta valitettavasti täytyy sanoa, että perin vaisuksi tämä tahtoi jäädä.

Elokuvan nimi on aika ironinen, sillä rouva Beudet ei juurikaan elokuvassa hymyillyt tai jos hän niin teki, niin silloinkin kyseessä oli aika teennäinen hymy. Elokuvan tarina on aika simppeli, sillä se kietoutuu tasan yhden idean ympärille, mikä toisaalta sopiikin ainakin nykymittapuun mukaan lyhytelokuvalle. Toisaalta taas simppeliys näkyi myöskin siinä, että elokuvan alusta asti oli oikeastaan selvää, mitä siinä tulisi tapahtumaan ja näin vei ainakin meikäläiseltä sen suurimman katsomisen ilon, eikä tarina siten vienytkään minua mukanaan. Elokuva sisältää aseleikkejä, rouva Beudetin juonittelua ja katumisia, kunnes päästään loppuhuipennukseen, eikä siten tarjonnutkaan mitään kovin ihmeellistä, mikä sai minut sitten jälkikäteen miettimäänkin, että miten tähän kaikkeen saatiin tuhlattua 54 minuuttia. Parhaat hetket elokuvassa koetaankin näiden itsemurhaleikkien aikana, mutta sekin vain siksi, että Alexandre Arquillière roolissaan ampui (sic!) vähän yli, mutta ne eivät tahtoneet oikein riittää. Loppuratkaisusta oli annettava vielä pieni lisäpiste, sillä se ei vain yllättänyt, vaan oli myös päätöstavallaan muutenkin ihan hauska piristysruiske.

Elokuvan musiikista vastasi hollantilainen mykkäelokuvasäveltäjä Maud Nelissen, joka on ilmeisesti tehnyt tähän elokuvaan ihan uudet musiikit sävellyksestä ja sovituksesta lähtien. Hän ja hänen pieni orkesterinsa soittivat ihan kivasti niin tämän kuin tätä seuranneen elokuvankin, Vain tunnit, että musiikista elokuvan vaatimattomuus ei mielestäni johtunut, vaan sitä oli oikein mukava kuunnella.

Pisteitä: 2/5

PS. Annoin tälle alun perin pisteitä 2,5/5, mutta koska päätin siirtyä pois puolipisteistä heti, kun siirryn kokonaan Bloggerin puolelle, niin pudotin pistemäärää hiukan, sillä ilman loppuratkaisun yllättävyyttä tämä olisi muutenkin jäänyt tähän pistemäärään. Tämä on näistä lopuista Vuodatus.netiin alun perin tarkoitetuista arvosteluista ainoa, jolle tuli puolipisteitä, joten loput kolme arvostelua kertovat sen alkuperäisen pistemäärän.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Vain tunnit

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Tytöt

Alkuperäinen nimi: Les Girls
Ohjaus: George Cukor
Käsikirjoitus: John Patrick
Pääosissa: Gene Kelly, Mitzi Gaynor, Kay Kendall
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 114 min

- Would you like a glass of water?
- Why, do you want to soak your feet?



Aikoinaan hyvin menestyneen ja tanssija Barry Nicholsin (Gene Kelly) johtaman pariisilaisen Les Girls -tanssiryhmän jäsenten tiet ovat kaikonneet. Vuosia myöhemmin yksi ryhmän jäsenistä, Sybil Wren (Kay Kendall) kirjoittaa ryhmän loppuajoista muistelmansa, jossa väitetään toisen ryhmän jäsenen, Angèle Ducrosin (Taina Elg) yrittäneen itsemurhaa. Angèle suivaantuu väitteistä ja haastaa Sybilin oikeuteen. Niinpä Sybilin täytyy alkaa kerrata hänen, Angèlen sekä ryhmän kolmannen jäsenen Joanne "Joy" Hendersonin (Mitzi Gaynor) yhteisistä hetkistä, mutta mikä lieneekään totuus, sillä myös Angèle ja Barry pääsevät kertomaan oman versionsa samoista ajoista ja kaikki ne poikkeavat jossain määrin toisistaan?

En tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla, mutta syystä tai toisesta halusin kovastikin nähdä tämän. Ehkä luulin elokuvaa alun perin nimensä perusteella ranskalaiseksi, mikä jostain syystä näkyi sitten siinä, että halusin nähdä tämän, enkä ole varma, että miksi, sillä en minä heikkona ranskalaisiin elokuviin ole. Toisaalta senkin jälkeen, kun tajusin kyseessä olevan amerikkalainen elokuva, katsomishalut eivät vähentyneet lainkaan. Elokuva esitettiin kahdesti, mutta ensimmäistä, torstain esitystä en "ehtinyt" katsomaan, mutta lauantain esityksen kyllä ja hyvä niin, sillä näin pääsin kuin varkain katsomaan edes yhden elokuvan myös päävieras Taina Elgiltä, jonka mukana olemista en tiennyt silloin, kun katselupäätös syntyi (myöhemmin mutta ennen esitystä kuitenkin tämäkin selvisi minulle). Noh... Les Girls ei ollut ihan niin mukaansatempaavaa viihdettä kuin olin vähän ounastellut, mutta kuitenkin ihan pikkuhauska musikaalikomedia.

Elokuvan oikeussali toimi ikään kuin tekosyynä sille, että elokuvassa voitaisiin kuulla kolme eri versiota tapahtumista, mutta oikeastaan ei ollut edes kunnolla väliä, miten oikeudenkäynti päättyisi. Aluksi kuvittelin, että jokaisen todistajan - eli Sybilin, Angèlen ja Barryn - tarinat olisivat identtiset muuten, mutta näkökulmaa vain olisi vaihdettu niin, että versiosta toiseen siirryttäessä katsoja saisi aina vähän lisävalaistusta tapauksesta, mutta ei. Noh, ottaen huomioon elokuvan pituuden tämä oli ehkä ihan ymmärrettävää, sillä niin paljon hahmot keskenään viettivätkin aikaa, ettei perustarina hirveästi muuttuisi. Sen sijaan eri tarinat sisälsivät paljon oletuksia silloin, kun todistusvuorossa ei ollut itse nähnyt kaikkea, mutta myös suoranaisia valheita erinäisistä tapahtumista. Tämä oli sinänsä vähän ikävää, sillä nyt jäi oikeuden päätöksestä riippumatta lähinnä katsojan itsensä arvioitavaksi, jos sillä siis halusi päätään vaivata, että mikä tarinoista oli totta ja jotenkin tuli sellainen tunne, että tekijät ovat halunneet kansan uskovan nimenomaan elokuvan päämieshahmoa eli Barrya; minä ainakin uskoin juuri hänen tarinaansa.

Tästä pienestä harmituksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin kokonaisuutena ihan hauska ja kevyt tapaus. Sellaista perushömppää, jonka helposti jaksoi katsoa ja kunhan aikaa kuluisi tarpeeksi kauan, niin mitä jottei jossakin vaiheessa uudestaankin. Perushömppyys tarkoitti sitten myös sitä, että vaikka elokuvan rakenne poikkesikin kovasti useimmista muista vastaavista, niin silti tarinassa oli paljon tutunoloista. Vaikka tämä olikin osin myös musikaali, niin laulua elokuvassa nähtiin verrattain vähän ja ehdottomasti vähemmän kuin luulin, ja niistäkin suurin osa kuultiin lavalla, sillä lavan ulkopuolella taidettiin lauleskella vain pariin otteeseen. Tanssinumerot olivat kyllä hyviä ainakin silloin, kun hahmot keskittyivät nimenomaan siihen tanssimispuoleen.

Tytöt oli Gene Kellyn viimeinen MGM-musikaali ja nyt jopa vähän hämmästyneenä huomasin, että elokuva oli myös ensimmäinen elokuva, jonka Kellyltä olen nähnyt (joo, en ole katsonut edes Laulavia sadepisaroita vielä). Hyvä ja valovoimainen esiintyjä hän kuitenkin oli ja tanssiakin osasi, joten en ihmettele lainkaan hänen suosiotaan. Elokuvantyttöjä näytelleet Taina Elg, Kay Kendall ja Mitzi Gaynor olivat kaikki kanssa ihan hyviä ja en voi kieltää: vähän ihaniakin. Tasavertaisilta kolmikko tuntui, eikä yksikään heistä noussut oikeastaan toista paremmin esille, vaikka hahmojen luonteista eroja olikin, joten heidän tekemisiään oli varsin kiva katsella.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: La souriante Madame Beudet

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Pieni suuri seikkailu

Alkuperäinen nimi: Innerspace
Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: Jeffrey Boam, Chip Proser
Pääosissa: Dennis Quaid, Martin Short, Meg Ryan
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 120 min

- Uh, good news Jack! I think we can rule out demonic possession right off the bat.
- But, the little voice from inside was talking to me.
- See, that proves it: demons talk through you - not to you.



Armeijan leivissä toimiva luutnantti Tuck Pendleton (Dennis Quaid) aiheuttaa humalapäissään kohtauksen ansioituneiden lentäjien juhlatilaisuudessa ja hänet potkitaan pihalle ja tapauksen johdosta Tuckin tyttöystävä Lydia (Meg Ryan) jättää Tuckin. Hänen toimintakykyynsä eivät ihan kaikki luota, mutta silti hänet valitaan salaiseen hankkeeseen, jossa on tarkoitus pienentää ihminen avaruuskapselia muistuttavassa aluksessa ja siirtää jänikseen, jotta tiedemiehet saisivat lisätietoja jäniksen elimistön toiminnasta. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä rahanahneet rikolliset asemyyjät murtautuvat laboratorioon juuri, kun Tuck on pienennetty ja koetta valvova tutkija Ozzie Wheeler (John Hora) pakenee pienennetyn Tuckin sisältävän ruiskun kanssa, mutta saa peräänsä aseproteesikädellä varustetun Igoen (Vernon Wells). Wheeler hätääntyy ja ostoskeskuksessa sitten hätäratkaisuna pistää ruiskun sisällä kaupan myyjänä toimivan Jack Putterin (Martin Short) sisälle ja pian Tuck ja Jack joutuvat yhdessä toimimaan estääkseen rikollisten juonet...

Sodankylän lauantaipäivä starttasi tällä elokuvalla, sillä vaikka en onnistunutkaan täyttämään koko aikataulusuunnitelmaa Joe Danten elokuvilla, niin nyt tällä esityspaikalla oli tarjolla Mestariluokkaa, joita olin katsonut jo pari kappaletta, Miss Farkku-Suomea, jonka nimi ei herättänyt mielenkiintoa sekä elokuva Béla Tarrilta, jolta olin myöhemmin samana iltana menossa katsomaan toisen elokuvan, joten tämä esityspaikka sopi oikein hyvin käyttää Dantelle, joka kuitenkin lukeutui allekirjoittaneella festivaalin kiinnostavimpien (lue = minulle tunnetuimpien) vieraiden joukkoon. Tiesin kyllä Danten Gremlinsien perusteella ihan hyväksi ohjaajaksi, mutta minulle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon tästä elokuvasta pidinkään. Pieni suuri seikkailu nimittäin oli näistä monista festivaaleilla nähdyistä neljän tähden elokuvista ainoa, jonka kohdalla harkitsin jossain vaiheessa jopa korkeampaa pistemäärää.

Vaikka elokuvan suomen- ja englanninkielisten nimien perusteella pystyikin päättelemään jo jotain, niin kunnolla kuulin elokuvan aiheen vasta esitystä edeltäneessä esittelyssä ja myönnettävä on, että olin hieman pettynyt, kun kuulin elokuvan sisältävän enemmän komediaa kuin scifiä, sillä aiheesta olisi saanut kiehtovan scifiseikkailun. Nopeasti pettymys vaihtui suureksi iloksi, sillä huomasin todellakin viihtyväni tämän elokuvan parissa, sillä elokuvan huumori oli kuin olikin todella hauskaa, eikä elokuvaan hirveästi suvantovaiheita mahtunut (ihan vähän kuitenkin). Tähän auttoi eittämättä tarinan totaalinen älyvapaus, sillä eipä siinä hirveästi järkeä ollut, mistä hyvänä esimerkkinä kävi vaikkpa tämä aseilla varustetulla proteesikädellä varustettu Igoe. Elokuva sisälsi pieneksi yllätyksekseni vähemmän seikkailua itse Jackin kehon sisällä kuin etukäteen kuvittelin, mutta mitäpä siitä, kun kehon ulkopuoliset tapahtumatkin naurattivat kovasti, sillä elokuvassa oli monia hulvattomia käänteitä, joita ei tosiaankaan voinut etukäteen arvata. Eniten minua kuitenkin hauskuutti Tuckin ja Jackin yhteiset hetket, joita sattuneista syistä riittikin aika paljon. Tuckin seikkailut Jackin sisällä sisälsivät niin ikään monia absurdeja tapahtumia, vaikka Jackin sisäinen maailma menikin visuaaliselta ilmeeltään melkein campin puolelle. Viitaten humalakohtaukseen, niin kaikenlaisia lisävarusteita siinä pienennyskapselissa olikin! Kuin kaiken kruunuksi elokuva päättyi melko hulvattomalla tavalla viitaten mahdolliseen jatko-osaan, jota ei koskaan tullut, vaikka suunnitteilla se taisikin olla.

Yksi elokuvan suoloista oli sen hahmot, jotka olivat todella pöhköjä, mutta juuri siksi niin hauskoja. Varsinkin elokuvan pahikset olivat mieleeni eli heidän näyttelijänsä tekivät verratonta työtä. Vernon Wells Igoena oli varsinkin todella hauska, mutta myös muita pääpahiksia tohtori Margaret Cankeria ja Victor Scrimshawia näytelleet Fiona Lewis ja Kevin McCarthy tekivät kanssa hyvät suoritukset. Ei sillä, elokuvan päätähti Dennis Quaid oli kyllä elementissään tässä virkaheiton lentäjän roolissaan ja hän sai aikaan monituiset naurut. Eipä Martin Shortissa tai Meg Ryanissakaan kauheasti mitään vikaa ollut, mutta ihan näiden muiden tasolle he eivät nousseet, vaikka Short ajoittain loistava olikin. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver) ja Dick Miller (Gremlins; Danten luottosivuosanäyttelijä).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tytöt