torstai 28. kesäkuuta 2012

Project 1001, osa 219/1001: Kuiskauksia ja huutoja

Alkuperäinen nimi: Viskningar och rop
Ohjaus: Ingmar Bergman
Käsikirjoitus: Ingmar Bergman

Pääosissa: Harriet Andersson, Kari Sylwan, Ingrid Thulin
Valmistusmaa: Ruotsi

Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 91 min

- Olet muuttunut. Onko sinulla joku muu?
- Aina. Sitä paitsi, luulin, ettei ongelma kiinnostanut sinua.
- Ei kiinnostakaan.

 
 
Syöpään sairastunut Agnes (Harriet Andersson) makaa mahdollisella kuolinvuoteellaan hänen isossa, mutta kohtuullisessa eristyksessä olevassa kartanossa joskus 1900-luvun taitteessa ja häntä hoitaa talon pitkäaikainen apulainen, Anna (Kari Sylwan). Myös Agnesin sisarukset Karin ja Maria (Ingrid Thulin ja Liv Ullmann) ovat tulleet paikalle sairaan sisarensa viereen. Agnesin kipujen laatu ja ilmenemismuoto vaihtelevat suuresti ja hänen siskonsa tuntuvat olevan voimattomia auttamaan häntä ja he eivät voi tehdä muuta kuin katsella vieressä ja odottaa pahinta, kun taas Anna tekee kaikkensa lievittääkseen Agnesin kipuja  Karin ja Maria viettävät aikaa pääosin omissa ajatuksissaan, mutta Agnesin tilan pahentuessa he joutuvat kohtaamaan myös toisensa ja menneisyyksiensä haamut...

Kuten mainitsin aiemmin, en ollut katsonut ennen tämänvuotisia Sodankylän elokuvajuhlia yhtään Ingmar Bergmanin elokuvaa, mutta näillä festareilla niitä tulikin katsottua kaksin kappalein, eikä kolmaskaan olisi ollut sula mahdottomuus. Näistä ensimmäinen, Kesä Monikan kanssa, oli festivaalin avauselokuva ja siitä syystä se tulikin katsottua, kun taas tämän Kuiskauksia ja huutoja -elokuvan katsominen selittyy 1001 elokuvaa -kirjassa mukana olemisella. Tuo Kesä Monikan kanssa ei kaikilta osin vienyt minua mukaansa, mutta koska en kykene tuomitsemaan ohjaajia(kaan) yhden tuotoksen perusteella mihinkään suuntaan, niin ei minulla hirveästi ollut ennakko-odotuksia tämän elokuvan suhteen, joten aika avoimin mielin lähdin tätä katsomaan. Kuiskauksia ja huutoa ei osoittautunutkaan vain vahvasti neljän tähden elokuvaksi, vaan myös koko festivaalin toiseksi parhaimmaksi tapaukseksi.

Muutamia flashbackeja lukuun ottamatta elokuva tapahtui pääosin tämän kartanon sisällä ja vaikka kartano olikin iso, siitä ei kuitenkaan käytetty kuin pientä osaa ja näin tuloksena oli jokseenkin intiimi elokuva. Intiimi oli myöskin elokuvan aihe, joka käsitteli niin kuolemaa kuin sisarusten välisiä jännitteitä ja teki sen eittämättä hienosti. Elokuvan keskiössä oli Agnes ja hänen sairautensa ja muiden sisarusten aika kului tosiaan odotellessa. Näin ollen elokuvassa ei tuntunut tapahtuvan paljon mitään, mutta siitä huolimatta siinä tapahtui paljonkin ja tarinaa vietiinkin eteenpäin pienin, melkein huomaamattomin elein. Tarinan edetessä esille tuli paljon avoimeksi jääneitä kysymyksiä, joihin kaikkiin ei edes halunnut vastauksia, sillä niillä ei tuntunut olevan suurta merkitystä; asiat vain olivat tietyllä tolalla, mutta kaikilla syillä ei vain ollut väliä. Sisarusten välillä oli kuitenkin havaittavissa jotain lausumatonta, jota ei nytkään sanottu ääneen. Elokuva oli monin paikoin ahdistava, järkyttävä ja varsinkin loppupuolella Agnesin viimeisten hetkien ollessa käsillä myöskin todella järkyttäväkin.

Elokuvan värimaailmaa hallitsi punainen väri, jota ei nähty ainoastaan välähdyksenomaisissa siirtymissä, vaan myös silmiinpistävästi huoneiden sisustuksessakin (katso kuva yllä). Elokuva ei kiirehtinyt loppuunsa, vaikka elokuva onkin vain puolitoistatuntinen, vaan kertoi tarinansa hienovaraisesti, mikä näkyi sitten myös kuvauksessa. En tiedä, olenko ainoa, joka näin on ajatellut, mutta Karinin ja Marian sitä eniten inteemiä keskustelua käydessään kohtaus oli kuvattu niin, että ainakin itse olin havaitsevinani jopa pienen, syvällä piilossa olleen eroottisen latauksen. Ihan tällaiseen ei välttämättä ollut pyritty, mutta heidän kohtauksessaan oli vain niin hento ote, että en voinut välttyä tältä mielikuvalta. Agnesin ja Annan välillä tämä eroottisuus tuntui näkyvän sitten selvemmin, joskaan heidänkään kohdalla mitään ei sanottu suoraan.

Koko kärkinelikko suoriutuivat rooleistaan loistavasti. Okei, yhtenä päävieraana ollut Harriet Andersson makasi suurimman osan ajasta paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän onnistui upeasti, sillä hän todella tuntui kuolemansairaalta. Lisäksi Agnesin saadessa kohtauksiaan Anderssonia oli välilä suorastaan vaikea katsoa, niin kauhealta hänen tuskansa tuntui. Muut kolme naista olivat vähäeleisempiä, mutta ei silti yhtään Anderssonia huonompia. Ninpä Ingrid Thulin kosketusta kammoksuvana Karinina ja Liv Ullman tämän kevytmielisempänä sisarena olivat todella aidonoloisia ja siten hyviä. En nyt samaistunut oikein kenenkään näiden hahmojen tunnemaailmaan, mutta ainakin periaatteessa voisin yhdellä katselukerralla samaistua yhteen ja toisena toiseen. Kärkinelikon täydensi sitten palvelija Annaa näytellyt Kari Sylwan, joka osoitti hahmossaan kovin suurta huolta Agnesista ja teki sen hienosti.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: House of Tolerance

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti