torstai 28. kesäkuuta 2012

House of Tolerance

Alkuperäinen nimi: L'Apollonide (Souvenirs de la maison close)
Ohjaus: Bertrand Bonello
Käsikirjoitus: Bertrand Bonello

Pääosissa: Hafsia Herzi, Céline Sallette, Jasmine Trinca
Valmistusmaa: Ranska

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 122 min

- Miksi valitsit tämän paikan?
- Ollakseni itsenäinen... ja vapaa.
- Vapaa? Suvaitsevaisuuden talossa? Vapaus on ulkona, ei täällä.

 
 
1900-luvun vaihteessa pariisilainen bordelli on täynnä elämää. Näitksi laittautuneet prostituoidut tarjoavat palvelujaan läheisyydenkipeille miehille. Bordelli on hyvin tunnettu ja sillä on hyvä maine, mistä kertoo sekin, että nuoret naiset hakevat sinne töihin jopa vanhempiensa suosituksilla. Kun bordelli on vierailta suljettu, viettävät naiset aikaa talossa hyvin monin tavoin keskenään tai yksin. Auvoisaa elo ei prostituoiduilla kuitenkaan aina ole, sillä useimmat naiset ovat bordellissa suuren velkataakkansa vuoksi, ulos ei voi lähteä ilman miesseuraa ja heidän vapautensa on muutenkin hyvin rajoitettua. Myöskin sukupuolitaudit ja asiakkaiden väkivaltaiset teot uhkaavat jokaista, eikä itse bordellinkaan talous ole täysin vakaalla pohjalla, joten talossa prostituoituna oleminen on myös murheensa...

Tämä elokuva ei kuulunut alkuperäiseen aikataululuonnokseeni, sillä muistaakseni elokuvan alkuperäinen esitysaika oli vähän myöhäisempi (ja tuli toisessa esityspaikassa, mutta sillä ei ollut mitään väliä), mikä ei sopinut minulle. Tämä esityspaikka eli perjantain viides näytös taisi olla suunnitelmissani alun perin tarkoitettu israelilaisellePolicemanille, mutta kun se siirtyi Pieneen Telttaan ja tämä tuli sen tilalle ja kun tämä kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän, niin meninkin katsomaan sitten tämän. House of Tolerance oli yksi harvoista elokuvista, joista olin syystä tai toisesta katsonut edes vähän ennakkotietoa (tiesin miljöön, mihin tämä sijoittui, en muuta) ja elokuvan aihe yhdistettynä valmistusmaahan riitti minulle katsomispäätöksen syntymiseen. House of Tolerance olikin ihan hyvä ja mielenkiintoinen elokuva.

Elokuvassa ei ole varsinaista tarinaa, vaan se seuraa prostituoitujen elämää niin hyvässä kuin pahassakin parin vuoden aikana. Nähdään naisia valmistautumassa iltaa varten, terveystarkastuksissa, asiakkaiden kanssa ja niin edespäin. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä tunnelmansa ansiosta elokuva oli oudon kiehtova paketti, minkä vuoksi mielenkiinto pysyi hyvin ylhäällä läpi elokuvan, mistä oli kiittäminen myös elokuvaan hyvin sopivaa musiikkia. Tarinattomuus saikin elokuvan tuntumaan ajoittain dokumentaariselta, kuin aitojen tilanteiden lavastamiselta kameraa varten. 
Jäinkin oikeasti pohtimaan sitä, antaako elokuva kuinka realistisen kuvan 1900-luvun vaihteen bordellielämästä, sillä kaikista murheista huolimatta prostituoitujen elämä tuntui olevan omalla kieroutuneella tavalla mallillaan.

Paulinen (Iliana Zabeth) saapuminen taloon tuntui tarinan aloittamiselta, mutta pian hänestä tulikin vain yksi tytöistä, eikä hän lopulta siten erottautunutkaan joukosta, mikä ehkä viittasi sitten siihen, että yksittäisiä henkilöitä ei tuossa talossa - ja elokuvassa - suosittu. Pieniä tarinatynkiä oli kyllä parin vakiasiakkaan sekä talon talousvaikeuksien muodossa, mutta ne olivat kuitenkin jatkuvasti hyvin taustalla. Elokuvasta ei puuttunut ilon hetkiä (esim. ulkoilupäiviä) eikä myöskään tummempiakaan sävyjä, mutta noin kokonaisuutena prostituoitujen elämä oli vähintäänkin siedettävän oloista, vaikkakaan ei tietenkään täydellistä.

Nyt joku elokuvasta jotain tietävä on tajunnut jättäneeni yhden oleellisen asian mainitsematta: alastomuuden. Kyllä! Elokuvassa oli paljon alastomuutta ja varsinkin rinnat näkyivät yhtenään, mutta nämä seikat eivät tehneet elokuvasta mitenkään eroottista kokemusta. Niitä ei näytetty tissien esittämisen vuoksi, vaan ne vain olivat luonnollinen osa kantajiensa kehoa; bordellissa asuville yläosattomuus kun tuntui olevan mitä tavallisin juttu, eikä siitä tehty numeroa. Niinpä en kutsuisi elokuvaa millään muotoa eroottiseksi taikka edes tirkisteleväksi, vaan esimerkiksi niin ikään festareilla katsomani Pitkät jäähyväiset tuntui paljon enemmän näyttävän tissejä vain tirkistelyn vuoksi, vaikka siinä niitä nähtiinkin selvästi vähemmän ja useimmiten kauempaa. Noin muutenkin eroottisuus oli aika pitkälle karsittu tästä pois, sillä vaikka elokuva kertoikin bordellissa työskentelevistä prostituoiduista, niin yhtään varsinaista aktia ei edes näytetty.

Näyttelijät olivat tasoa "ihan ok", vaikka toki muutama sieltä joukosta erottuikin, kuten Julieta näytellyt Jasmine Trinca, enkä voi kieltää, ettenkö olisi katsellut Paulinea näytellyttä Iliana Zabethia ihan mielellään... myös vaatteet päällä. Kuitenkin elokuvassa oli niin paljon henkilöitä, ettei yhteenkään keskitytty kunnolla, joten kunnon mielipidettä en useimmista näyttelijöistä voinut muodostaa. Ei kukaan huonoa roolisuoritusta tehnyt, mutta mieleenjäävyyskin oli aika matalalla. Tosin Madeleinea näytellyt Alice Barnole totta kai jäi mieleen, mutta se johtuikin siitä, että Madeleine toi elävästi mieleen Heath Ledgerin Jokerin.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa (ehkä viikonlopun jälkeen): Härmä

Project 1001, osa 219/1001: Kuiskauksia ja huutoja

Alkuperäinen nimi: Viskningar och rop
Ohjaus: Ingmar Bergman
Käsikirjoitus: Ingmar Bergman

Pääosissa: Harriet Andersson, Kari Sylwan, Ingrid Thulin
Valmistusmaa: Ruotsi

Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 91 min

- Olet muuttunut. Onko sinulla joku muu?
- Aina. Sitä paitsi, luulin, ettei ongelma kiinnostanut sinua.
- Ei kiinnostakaan.

 
 
Syöpään sairastunut Agnes (Harriet Andersson) makaa mahdollisella kuolinvuoteellaan hänen isossa, mutta kohtuullisessa eristyksessä olevassa kartanossa joskus 1900-luvun taitteessa ja häntä hoitaa talon pitkäaikainen apulainen, Anna (Kari Sylwan). Myös Agnesin sisarukset Karin ja Maria (Ingrid Thulin ja Liv Ullmann) ovat tulleet paikalle sairaan sisarensa viereen. Agnesin kipujen laatu ja ilmenemismuoto vaihtelevat suuresti ja hänen siskonsa tuntuvat olevan voimattomia auttamaan häntä ja he eivät voi tehdä muuta kuin katsella vieressä ja odottaa pahinta, kun taas Anna tekee kaikkensa lievittääkseen Agnesin kipuja  Karin ja Maria viettävät aikaa pääosin omissa ajatuksissaan, mutta Agnesin tilan pahentuessa he joutuvat kohtaamaan myös toisensa ja menneisyyksiensä haamut...

Kuten mainitsin aiemmin, en ollut katsonut ennen tämänvuotisia Sodankylän elokuvajuhlia yhtään Ingmar Bergmanin elokuvaa, mutta näillä festareilla niitä tulikin katsottua kaksin kappalein, eikä kolmaskaan olisi ollut sula mahdottomuus. Näistä ensimmäinen, Kesä Monikan kanssa, oli festivaalin avauselokuva ja siitä syystä se tulikin katsottua, kun taas tämän Kuiskauksia ja huutoja -elokuvan katsominen selittyy 1001 elokuvaa -kirjassa mukana olemisella. Tuo Kesä Monikan kanssa ei kaikilta osin vienyt minua mukaansa, mutta koska en kykene tuomitsemaan ohjaajia(kaan) yhden tuotoksen perusteella mihinkään suuntaan, niin ei minulla hirveästi ollut ennakko-odotuksia tämän elokuvan suhteen, joten aika avoimin mielin lähdin tätä katsomaan. Kuiskauksia ja huutoa ei osoittautunutkaan vain vahvasti neljän tähden elokuvaksi, vaan myös koko festivaalin toiseksi parhaimmaksi tapaukseksi.

Muutamia flashbackeja lukuun ottamatta elokuva tapahtui pääosin tämän kartanon sisällä ja vaikka kartano olikin iso, siitä ei kuitenkaan käytetty kuin pientä osaa ja näin tuloksena oli jokseenkin intiimi elokuva. Intiimi oli myöskin elokuvan aihe, joka käsitteli niin kuolemaa kuin sisarusten välisiä jännitteitä ja teki sen eittämättä hienosti. Elokuvan keskiössä oli Agnes ja hänen sairautensa ja muiden sisarusten aika kului tosiaan odotellessa. Näin ollen elokuvassa ei tuntunut tapahtuvan paljon mitään, mutta siitä huolimatta siinä tapahtui paljonkin ja tarinaa vietiinkin eteenpäin pienin, melkein huomaamattomin elein. Tarinan edetessä esille tuli paljon avoimeksi jääneitä kysymyksiä, joihin kaikkiin ei edes halunnut vastauksia, sillä niillä ei tuntunut olevan suurta merkitystä; asiat vain olivat tietyllä tolalla, mutta kaikilla syillä ei vain ollut väliä. Sisarusten välillä oli kuitenkin havaittavissa jotain lausumatonta, jota ei nytkään sanottu ääneen. Elokuva oli monin paikoin ahdistava, järkyttävä ja varsinkin loppupuolella Agnesin viimeisten hetkien ollessa käsillä myöskin todella järkyttäväkin.

Elokuvan värimaailmaa hallitsi punainen väri, jota ei nähty ainoastaan välähdyksenomaisissa siirtymissä, vaan myös silmiinpistävästi huoneiden sisustuksessakin (katso kuva yllä). Elokuva ei kiirehtinyt loppuunsa, vaikka elokuva onkin vain puolitoistatuntinen, vaan kertoi tarinansa hienovaraisesti, mikä näkyi sitten myös kuvauksessa. En tiedä, olenko ainoa, joka näin on ajatellut, mutta Karinin ja Marian sitä eniten inteemiä keskustelua käydessään kohtaus oli kuvattu niin, että ainakin itse olin havaitsevinani jopa pienen, syvällä piilossa olleen eroottisen latauksen. Ihan tällaiseen ei välttämättä ollut pyritty, mutta heidän kohtauksessaan oli vain niin hento ote, että en voinut välttyä tältä mielikuvalta. Agnesin ja Annan välillä tämä eroottisuus tuntui näkyvän sitten selvemmin, joskaan heidänkään kohdalla mitään ei sanottu suoraan.

Koko kärkinelikko suoriutuivat rooleistaan loistavasti. Okei, yhtenä päävieraana ollut Harriet Andersson makasi suurimman osan ajasta paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän onnistui upeasti, sillä hän todella tuntui kuolemansairaalta. Lisäksi Agnesin saadessa kohtauksiaan Anderssonia oli välilä suorastaan vaikea katsoa, niin kauhealta hänen tuskansa tuntui. Muut kolme naista olivat vähäeleisempiä, mutta ei silti yhtään Anderssonia huonompia. Ninpä Ingrid Thulin kosketusta kammoksuvana Karinina ja Liv Ullman tämän kevytmielisempänä sisarena olivat todella aidonoloisia ja siten hyviä. En nyt samaistunut oikein kenenkään näiden hahmojen tunnemaailmaan, mutta ainakin periaatteessa voisin yhdellä katselukerralla samaistua yhteen ja toisena toiseen. Kärkinelikon täydensi sitten palvelija Annaa näytellyt Kari Sylwan, joka osoitti hahmossaan kovin suurta huolta Agnesista ja teki sen hienosti.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: House of Tolerance

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Poikani Kevin

Alkuperäinen nimi: We Need to Talk About Kevin
Ohjaus: Lynne Ramsay
Käsikirjoitus: Lynne Ramsay, Rory Kinnear
Pääosissa: Tilda Swinton, Ezra Miller, John C. Reilly
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 112 min

- Hey, Kev. Listen buddy, it's easy to misunderstand something when you hear it out of context.
- Why would I not understand the context? I am the context.
 
 
Eva Khatchadourian (Tilda Swinton) asuu yksin rähjäisessä talossa, joka kuitenkin sotketaan punaisella värillä, kenties maalilla, kenties verellä ja osansa saa myös Evan auto. Evalla on myöskin ollut vaikeuksia saada töitä, mutta vaikka hän sellaisen saakin matkatoimistosta, häntä katsotaan kieroon ja ohikulkijatkin saattavat lyödä häntä. Jatkuvalla syötöllä Evan ajatukset harhautuvat menneisyyteen, jonka tapahtumat tulisivat selittämään ihmisten asennoitumisen Evaan. Kaikki tuntuukin juontuvan Evan pojasta Kevinistä (Ezra Miller, Jasper Newell, Rock Duer), johon Eva ei saa minkäänlaista yhteyttä edes Kevinin ollessa vauva, kun taas Kevinin isä (John C. Reilly) siinä onnistuu kaikissa Kevinin elämänvaiheissa. Kevinillä onkin jokin kummallinen tunnehäiriö, mutta mitä sellaista on mahtanut tapahtua, että Eva on saanut suurin piirtein kaikkien vihat päällensä?

Vielä tämän elokuvan arvostelun verran pidän taukoa Sodankylässä katsottujen elokuvien arvostelemisesta, mutta sitten vedetään pikku hiljaa loput pois alta, vaikka viikonloppunakin reissailen. Noiden Sodankylän arvostelujen vuoksi yritinkin pitkittää tämän katsomista mahdollisimman pitkään, mutta ne muutamat myöhemmät näytösajat eivät enää aikatauluihin sopinutkaan, joten kävin katsomassa tämän nyt elokuvan ainoalla kokonaisella "Porin-viikollaan". Rehellisesti ottaen olin hieman yllättynyt, että elokuva edes tuli Poriin asti, mutta olisikohan tämä sitten tehnyt sen verran hyvät rahat muualla, että elokuva päätettiin näyttää myös Porissakin? Joka tapauksessa väkeä oli parisenkymmentä leffasalissa, mikä oli selvästi enemmän kuin oletin ja nämä parikymmentä ihmistä saivatkin todistaa tätä upeaa, hienoa, mutta ei todellakaan hyvälle mielelle saavaa Poikani Keviniä.

Elokuvan alku oli suorastaan kollaasimainen kokoelma Evan elämästä, sillä se hyppi tämän tästä aikakaudesta toiseen, mutta silti näistä erinäisistä välähdyksistä sai hyvin selvää, missä mentiin. Pieniä onnenhetkiä ennen Kevinin siittämistä lukuun ottamatta kaikista näistä kohtauksista kävi kuitenkin hyvin selväksi, kuinka alistunut ja henkisesti rikki Eva jo oli, vaikka syyt olivat jokseenkin epätietoisuuden peitossa... ainakin, jos ei ole liiemmin kuullut elokuvan tarinasta etukäteen, kuten minä. Kuitenkaan ennakkotiedot eivät vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti, vaan koko elokuva oli vangitseva, pysäyttävä, vaikuttava, surullinen ja siten koskettava ja oikeastaan ylistyssanoja voisi keksiä loputtomiin. Elokuva oli myös melko hiljainen elokuva ja sitten kun musiikkia kuultiin, se tuntui positiivisessa mielessä olevan melkein ristiriidassa valkokankaalla nähtävien asioiden kanssa, mutta samalla oudosti sopien elokuvaan, sillä soundtrackilta löytyi menneiden aikojen hittibiisejä aina WHAM!-yhtyeen Last Christmasista Buddy Hollyn Everydayhin, jota kuultiin myös trailerissa.

Vaikka eri aikatasoilla hypittiinkin, niin kuitenkin alussa elokuvan focus pidettiin nykyhetkessä, jossa Eva sai tuntea niskassaan ihmisten vihan samalla, kun hän itse yritti sopeutua vallitsevaan tilanteeseensa mahdollisimman hyvin. Välähdykset menneistä tapahtumista sitten tarjosivat vihjeitä tuleviin tapahtumiin ja niiden kautta myös katsojalle tarjoutui mahdollisuus päätellä, mitä hirveyksiä oikein olikaan tapahtunut. Evan olo oli hyvin syyllinen ja muiden asenne vain kasvattivat syyllistä oloa, mutta siltikään ihan kaikki ei ollut katsojankaan tiedossa. Voisi luulla, ettei tämä jatkuva ajasta toiseen hyppeleminen voi olla elokuvalle hyväksi, mutta kun se vain toimi.

Kevinin synnyttyä keskityttiinkin sitten juurikin Kevinin kasvuvaiheeseen ja niinpä välähdykset koskivatkin pääosin nykyaikaa. Tämä keskiössä olleen aikakauden vaihtaminen toimi täydellisesti, sillä ainakin minä paloin uteliaisuudesta tietää, millaista elämä Kevinin kanssa sitten oli ja millaisten vaiheiden kautta päädyttäisiin lopulta elokuvan eittämättä karmeisiin lopputapahtumiin. Mitä parasta, Kevinin jo vauvaiästä alkanut jonkin sortin persoonallisuushäiriötä ei diagnosoitu sen kummemmin (yritystä kyllä oli), joten katsojankin oli tyydyttävä keksimään omat teoriansa Kevinin käytökselle. Oma teoria jonkinasteisesta käänteisestä oidipuskompleksista ei kuitenkaan ihan täysin selittänyt asioita, kuten ei myöskään täydellinen misantrooppisuuskaan. Ero Evan elämäntilanteessa Kevinin kasvaessa ja nykyajassa on niin suuri, että elokuvassa riitti myös paljon kysymyksiä, joihin vastauksia mietin kovastikin ja ainakin yhdessä tapauksessa vastaus oli paljon käsittämättömämpi kuin olin osannut kuvitellakaan.

Kaikesta elokuvaa koskevasta hehkutuksesta huolimatta elokuvan vaikuttavuuden taustalla oli yksi henkilö: Tilda Swinton. Swintonin näytteleminen tuntui niin aidolta, että minullekin meinasi tulla paha olo Swintonin esittämän Evan puolesta ja oikeastaan joka elämänvaihetta kuvatessaan Swintonin eleet ja ilmeet iskivät tajuntaan niin lujaa, etten yhtä valtavaa eläytymistä ole vähään aikaan kokenut ja jotenkin samaistuin täysin Evan hahmoon ja mietinkin juurikin Swintonin upean roolisuorituksen ansiosta koko ajan, miten itse toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa Kevinin kanssa. Mitä parasta, myös muissa näyttelijöissä oli potkua. John C. Reilly teki kyllä aika rutiininomaisen suorituksen, mutta kun hän tekee sen aina niin hyvin, niin ei valittamista. Myös teini-Keviniä näytellyt Ezra Miller tuntui samaan aikaan hyvin tunteettomalta,  laskelmoivalta kuin myös vihaiselta eli hienoa työtä sai aikaan myös hän. Mukana menossa: Siobhan Fallon (Men in Black - miehet mustissa).

Pisteitä: 5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuiskauksia ja huutoja

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Klamydia - Rockperry Live 2003

Alkuperäinen nimi: Klamydia - Rockperry Live 2003
Ohjaus: Jari Parkkari
Valokeilassa: Klamydia
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 110 min
 
 
Ei! Tämä ei kuulunut Sodankylän ohjelmistoon, vaan nyt siirryin hetkeksi pois sieltä kuukauden WANHAn pariin. Kun on kesä ja kaikkea, niin ei sitä oikein tahtonut päästä kotona leffafiilikseen, joten katsoinkin kuukauden WANHAna tämän yhdeksän vuotta vanhan keikkataltioinnin Vaasan Rockperry-festivaaleilta.

Olen Klamydian suhteen verrattain myöhäisherännäinen, sillä itse hyppäsin bändin kelkkaan vasta vuoden 1997 Tango Delirium -levyn myötä, kun veljeni esitti syystä tai toisesta äidilleni Aku Ankka -laulun kasetilta, johon oli äänitetty sekä Tango Delirium että Klamydian ja saksalaisen Die Lokalmatadoren yhteislevyn Kipsin Klamydian kappaleet, ja minä satuin olemaan myöskin kuulolla. Sittemmin lainailin tuota kasettia yhtenään ja myöhemmin ostin veljeltäni Pää kiinni painajainen -albumin ja siitä sitten levyjen määrä lähti kasvamaan ja nykyään omistankin bändin kaikki fyysiset cd-sinkut, pari kokoelmaa sekä albumit, mitä nyt Urpojugendin biisit löytyvät Piikkinä lihassa -kokoelmasta. Klamydiasta onkin tullut minulle kotimaisista bändeistä se mieluisin. Kirjoitin tähän hitonmoisesti syitä siihen, miksi Klamydia on minulle niin suuri bändi, mutta kun käsittelyssä on nimenomaan tämä keikkataltiointi, eikä minun Klamydia-suhteeni, niin annan sen olla. Jos joku haluaa tietää enemmän, niin voin kertoa  kommentessa enemmän.

Tämä keikkataltiointi on vuoden 2003 Rockperry-festivaaleilta, jossa Klamydia veti sen virallisen 15-vuotisjuhlakeikan ja tämä näkyi sitten siinä, että bändi oli etsinyt käsiinsä kaikki bändissä aikoinaan soittaneet jampat ja sitten käytiin ainakin melkein kaikki kokoonpanot läpi, mitä nyt bändin nykyinen basisti Sami "Severi" Kohtamäki tuli lavalle vähän turhan aikaisin. Klamydiassahan on soittanut kaiken kaikkiaan kymmenen heeboa, joista bändin solistina tunnetuksi tullut Vesa "Vesku" Jokinen on ainoa alkuperäisjäsen, joskaan ei alkuperäislaulaja. Entisten jäsenien saaminen lavalle olikin ollut ilmeisesti työn ja tuskan takana, sillä Veskun sanojen mukaan varsinkin bändin ensimmäistä laulajaa Ari Ahoa saatiin houkutella ihan tosissaan mukaan ja sen lisäksi keikkaluontoinen laulaja Kari "Metu" Bondén, joka on laulanut muutamilla bändin biiseillä ja vähän kitaraakin vingutellut, jouduttiin hakemaan vankilasta yhden vuorokauden lomalle. Tämä kaikkien kokoonpanojen läpikäyminen olikin aikoinaan syy, miksi olisin halunnut kyseiselle keikalle, mutta eihän siihen aikaan Raumalta mihkään lähdetty. Sen sijaan sainkin myöhemmin tyytyä klubikeikkaan, jossa kävi entisistä jäsenistä Hannu "Hantta" Viinamäki ja/tai Marko Vuorimaa.

Keikka jakautui kahteen osaan ja ensin tosiaan olivat vuorossa nämä eri kokoonpanot. Ne käytiin läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, mitä nyt Metu tuli lavalle verrattain myöhään, mutta tämä selittyi ehkä sillä, että ennen Metua kävi laulamassa Hantta ja tämä Veskun laulutauko haluttiin jättää yhteen, mene ja tiedä. Niin ja mitä parasta, eri kokoonpanot lauloivat oman aikansa biisejä eli Metun lauluja lukuun ottamatta mentiin kappaleesta toiseen suhteellisesti julkaisujärjestyksessä. Tämä oli hyvä asia, sillä näin alkuun tulivat nämä ensimmäiset tuotokset, joista en ainakaan nykyään ole kauhean kiinnostunut, mutta kun ensimmäinen hyvin iskenyt kappale  tuli vuoroon, eli kuudentena esitetty Mäki Haluun Rock-Tähdex, niin siitä eteenpäin fiilis oli katossa oikeastaan koko keikan loppuun asti. Keikan eräänlaisena erikoisuutena kuultiin sitten Hantan tulkitsemana kappale Viulisti, jota ei ennen sitä ollutkaan kuultu livenä, ja joka olikin ollut vain yhden sinkun b-puolella ja myöhemmin Klamytologia-kokoelman kolmoslevyllä. Monien ns. perusbiisien lisäksi kuultiin Metun laulamana Vanha holvikirkko. Mitään suuria yllätyksiä ei biisivalinnoissa ollut, ellei Metun laulamaa Liian monta kertaa -kipaletta lasketa, vaan kappaleet edustivat omaa aikaansa tiettävästi aika hyvin ja samoja biisejä on varmasti tullut soitettua keikoilla useastikin... jo ennen kuin itse pääsin keikkailun makuun. Kaiken kaikkiaan vanhat kokoonpanot soittivat yhteensä parikymmentä kipaletta, mikä oli ihan mukava määrä.

En tiedä, soittaako Klamydia saman kiertueen aikana täysin saman setin, mutta niillä keikoilla, millä olen ollut, niin vanhojen kappaleiden joukossa on toisinaan ollut pieniä yllätyksiäkin. Niin tälläkin keikalla sen jälkeen, kun nykykokoonpano aloitti ja soitti loput 15 kipaletta. Okei, Punktsipum oli vielä aika tuore levy, joten siinä mielessä albumin biisi Ookko Tehny Lenkkiä? oli ihan ymmärrettävä valinta, mutta (silloin tuore) EP-lohkaisu Pakkoruåttii edustikin vähän yllättävämpää. Vielä vanhemmista albumeilta/sinkuilta kuullut Kesäöitä sekä Aleksi eivät nyt ihan aina settilistaan kuulu. Noin muuten nykykokoonpano soitti pitkälti niitä kappaleita, mitä normaalissa settilistassa on sillä erotuksella, että joitakin vakibiisejä (kuten Pala rauhaa) soitettiin jo vanhojen kokoonpanon aikana. Kuitenkin fiilis pysyi ylhäällä koko keikkatallenteen ajan siitäkin huolimatta, ettei PS3 tahtonut ihan kaikkien kappaleiden kohdalla oikein jaksaa pyörittää levyä. Ehkä vähän toivoin, että olisivat ehtineet saada joitakin sen vuoden juhlalevyyn tulleita uusia kappaleita soitantaan, mutta ei sitten vielä. Noh, hyvä näinkin. Kaikki nykyiset ja entiset jäsenet tulivat vielä laulamaan yhteislauluna Juhannuksena-biisin. Hyvä lopetus oli.

Pisteitä: 4/5

PS. Olen asunut kohta yhdeksän vuotta Porissa, mutta en tunne itseäni porilaiseksi tippaakaan, sillä sydän on muualla. Tuon yhdeksän vuoden aikana Porikin on jossakin määrin muuttunut eli erilaisia rakennuksia on purettu ja uusia rakennettu tilalle. Siitä huolimatta on vain tasan yksi jo menneisyyttä oleva juttu, mitä olen täällä jäänyt kaipaamaan: Club 19 -nimistä baaria, joka ei ollut räkälä, ei yökerho, vaan jotain siltä väliltä ja siellä soitti moni tällainen valtakunnallisesti semimerkittävä bändi, kuten juurikin Klamydia. Kun se lopetettiin kuusi vuotta sitten, olin surullinen, sillä se oli rento mesta ja liian monen bändin kohdalla se tarkoitti sitä, ettei keikkoja Poriin tahtonut enää saada. Näin kävi myös Klamydialle, joka onkin sen jälkeen käynyt täällä vain festarikeikoilla. Asia ei sureta pelkästään Klamydian takia, mutta toki Klamydiallakin vaikutusta on tälle tunteelle, en sitä kiellä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Poikani Kevin

Tabu

Alkuperäinen nimi: Tabu
Ohjaus: Miguel Gomes
Käsikirjoitus: Miguel Gomes

Pääosissa: Teresa Madruga, Laura Soveral, Ana Moreira
Valmistusmaa: Portugal, Saksa, Brasilia, Ranska

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 110 min

- Sinun täytyy löytää tämä mies. Rouva haluaa nähdä hänet. Sinun täytyy kiirehtiä. Rouva on kuolemaisillaan.

 
 
Pllar (Teresa Madruga) on vanharouva, joka tutustuu vähän höppänään Auroraan (Laura Soveral, Ana Moreira), joka on vähän erikoinen persoona, mutta myös peliriippuvainen. Pilarin tutustuessa Auroraan tällä ei ole ketään muita tuttavia kuin tämän afrikkalainen palvelija Santa (Isabel Muñoz Cardoso). Pilar alkaa kanssa huolehtia Aurorasta tämän terveyden heiketessä, mutta ennen pitkää Aurora joutuu sairaalaan. Hän on kuitenkin kirjoittanut lapun, jossa on erään herra Venturan (Henrique Espïrito Santo, Carloto Cotta) osoitteen, eikä Pilar satavarmasti usko Venturaa todelliseksi henkilöksi, mutta kun Ventura löytyy, kertoo hän Pilarille ja Santalle tarinan heidän nuoruusvuosiltaan Afrikassa sijaitsevan Tabu-vuoren lähistöltä, mutta mitä tekemistä krokotiililla on kaiken tämän kanssa?

Tämä elokuva oli vahva ehdokas voittamaan Berliinin filmijuhlien Kultaisen karhun, mutta voittoa ei tullut. Sen sijaan elokuva voitti pari muuta palkintoa, joiden joukossa muun muassa kriitikkojen palkinto. Elokuvaa katsomaan mennessä en näitä asioita tiennyt, joten ne eivät olleet katsomispäätöksen taustalla, vaan menin katsomaan tämän elokuvan puhtaasti siitä syystä, että se esitettiin Pienessä Teltassa ja olin ottanut periaatteekseni, että vähintään yksi elokuva pitää nähdä jokaisessa esityspaikassa ja tämän piti olla se yleisesti heikommasta tarjonnasta kärsivän Pienen Teltan ainoa elokuvani, vaikka ennen ensimmäisiä ohjelmakarttamuutoksia elokuvan piti olla jokin toinen, ja vaikka tämä ei sitten loppupeleissä ollutkaan ainoa siellä katsomani elokuva. Tabu oli kuitenkin ihan kiva, erilainen elokuva.

Elokuva jakautui kahteen osaan, jotka olivat Paratiisi eli nykyisyys ja Kadotettu paratiisi eli menneisyys. Nykyisyyden kuvauksessa oli mielestäni hetkittäistä sekavuutta, mutta totuuden nimissä onkin myönnettävä, että se saattoi johtua vähän myös Auroran lievästä höppänyydestä. Kyllähän tätäkin osaa katseli, mutta ei tämä ollut ehkä ihan yhtä vahva kuin tuo toinen osan, vaikka Pilarin, Santan ja Auroran keskinäisiä kanssakäymisiä ja keskusteluja mukava seurata, mutta ei juuri sen enempää.

Toisessa osassa eli Kadotetussa paratiisissa sitten palataan menneisyyteen Venturan kertojaäänen siivittämänä, hän kun tarinaa kertoo Santalle ja Pilarille, ja vaikka tämäkään osa ei nyt mitenkään suurta vaikutusta tehnyt, niin tämä kertojaääni toi selvästi lisää eloa tähän osaan ja Venturan ääni kuulostikin hyvin miellyttävältä. Kertojaääntä oli myös osattu käyttää oikeissa paikoissa tai oikeammin oiken rytmitettynä. Muuta puhetta ei ollut, vaan tapahtumia vietiin eteenpäin musiikin avulla ja musiikkina kuultiin muun muassa poppia ainakin 1960-luvulta, mille vuosikymmenelle tapahtumat menneessä sijoittuvatkin. Tämän osan tarina oli oikeinkin mukava ja siitä puuttui se tietty sekavuus, mikä vaivasi ensimmäistä osaa, mutta siitä huolimatta on sanottava, että tässä osassa oli ehkä sittenkin hitusen liikaa tavaraa, mutta kokonaisuutenahan tätäkin puolta katseli ihan ilokseen.

Vaikka äänielokuva olikin, niin elokuva teki kyllä kunniaa vanhoille mustavalkoisille mykkäelokuville ja tekee sen kieltämättä ihan komealla tavalla, mutta eipä tämä seikka sinänsä katsomiselämystä parantanut, joskaan ei huonontanutkaan. Elokuva onkin kuvattu mustavalkoisena ja varsinkin toisessa osassa oli nähtävissä ajoittain sellaisia kuvakulmista otettuja otoksia, jotka toivat elävästi mieleen nuo vanhan ajan filmit. Onhan elokuvan ja päähenkilön nimikin otettu F.W. Murnaun elokuvista.

Näyttelijät olivat ihan kelvollisia. Paratiisin näyttelijöihin en oikein tahtonut saada tarttumapintaa, mutta Kadotetun paratiisin näyttelijöihin sitäkin enemmän ja niinpä nuoria Auroraa ja Venturaa näytelleet Ana Moreira ja Carloto Cotta olivat erityisesti mieleeni. Tosin, kyllä nykyisyydessä ollut Santan näyttelijä Isabel Muñoz Cardoso vähän jäi mieleen ainakin verrattuna muihin kärkinäyttelijöihin, mutta ei hänkään niin hyvin kuin Moreira ja Cotta.

Pisteitä: 3/5

Edit. Vaihdoin osien nimet; olivat väärinpäin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Klamydia - Rockperry Live 2003

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Project 1001, osa 218/1001: Alaston satama

Alkuperäinen nimi: On the Waterfront
Ohjaus: Elia Kazan
Käsikirjoitus: Budd Schulberg

Pääosissa: Marlon Brando, Eva Marie Saint, Karl Malden
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1954
Kesto: 108 min

- If I spill, my life ain't worth a nickel.
- And how much is your soul worth if you don't?

 
 
Terry Malloy (Marlon Brando) houkuttelee ystävänsä Joeyn (Ben Wagner), joka on suostunut todistamaan ganstereita vastaan, tämän asuttaman kerrostalon katolle, jotta gansterit voisivat omien sanojensa mukaan "kovistella Joeya", mutta Terrylle tuleekin yllätyksenä, että gansterit heittävätkin Joeyn alas katolta. Terry tuntee asiasta huonoa omatuntoa, mutta gansterit, jotka pitävät koko New Yorkin satamabisnestä hallussaan, antavat Terrylle lohdutukseksi joka päiväksi varmuudella töitä työntekijöiden ylitarjonnasta kärsivästä satamasta ja vieläpä helpoimmasta päästä sellaisia. Joeyn sisko Edie (Eva Marie Saint) kuitenkin on päättänyt saattaa Joeyn tappajat vastuuseen teoistaan ja vähitellen hän tutustuu Terryyn ja heillä alkaa suhde mutta, mitä tapahtuu, kun Edielle paljastuu koko totuus Joeyn kuolemasta?

Tämä elokuva aloitti Sodankylässä minun perjantain leffat, vaikka samaan aikaan olisi mennyt toinenkin 1001-elokuva, Ingmar Bergmanin Kuin kuvastimessa, mutta päädyin lopulta tähän, sillä Bergmanin elokuvia oli muutenkin omassa ohjelmassani kaksin kappalein. Tämä elokuva näytettiin Mestariluokka-sarjassa eli elokuva-asiantuntijan valitsemana elokuvana ja tällä kertaa valinnan teki metodinäyttelemisen asiantuntija Foster Hirsch. Hirsch kertoi elokuvan taustoista kiinnostavia seikkoja toisen maailmansodan jälkeisistä kommunistivainoista, joista sai kärsiä myös tämän elokuvan ohjaaja Elia Kazan, joka paljasti vuosikymmenten takaisia kommunistitovereitaan, joidenkin mukaan pelastaakseen uransa, ja tämä elokuva toimi ikään kuin anteeksipyyntönä. Eli toisin sanoen hyvin poliittisesti latautuneesta elokuvasta Alastomassa Satamassa on kyse, mutta sen lisäksi kyseessä on oikein mainio elokuva.

Elokuva on käytännössä tarina gansterien hallinnoimasta New Yorkin satamabisneksestä, mihin sitten Terry Malloyn oma elämä kytkeytyy. Osin tarinan taustalla on todellisista satamien ganstereista kertova kirjoitussarja, mistä saattaakin johtua se seikka, että elokuva antaa satamaelämästä hyvin realistisen kuvan ja siten varsin kiinnostavan. Tähän kun lisäsi vielä Terryn omat vaiheet niin satamassa kuin vähän sen ulkopuolella Edien kanssa, niin kokonaisuus oli varsin toimiva. Elokuva toimi ikään kuin Terryn kasvutarinana, jossa nuoresta ja naiivista Terrystä kasvaa suoraselkäinen mies, joka on valmis todistamaan ganstereita vastaan, vaikka oma velikin (Rod Steiger) toimii gansterina. Tähän väliin mahtuu sitten lukuisia vahvoja hetkiä, joihin lukeutui myös paljon hehkutusta saanut taksiajelu. Elokuva oli samaan aikaan raaka ja jännittävä, joten mulle tämä maistui oikein hyvin. Ilman taustatietojakin elokuvan poliittisuus kyllä olisi käynyt hyvin selvästi ilmi ja sosialismin nimeen vannottiin sen verran vahvasti, että ihme, että elokuva on päässyt tuon ajan sensuuriseulan läpi. Poliittinen leffa tai ei, mielenkiinto pysyi yllä kuitenkin alusta loppuun asti, eikä elokuvaan hirveästi suvantovaiheita mahtunut. Ei elokuva silti ihan täyden kympin (tai viiden pisteen) leffa ollut mutta en kiellä, etteikö se sellainen voisi olla joskus uusintakatseluiden koittaessa, joita varmasti tulee.

Elokuva on tunnettu metodinäyttelemisestään ja tekee sen kieltämättä hyvin. Marlon Brando teki vaikutuksen jo Viettelysten vaunussa, mutta tässä elokuvassa hän teki ehkä vieläkin parempaa jälkeä ja oli Terryn roolissa suorastaan loistava. Myös Eva Marie Saint tekee valkokangasdebyytissään hyvää jälkeä, kuten myös Karl Malden satamapappina. Lee J. Cobb (Manaaja) oli hänkin keskimääräistä parempi tapaus mafian pomomiehenä Johnny Friendlynä, kun taas Rod Steiger Johnnyn oikeana kätenä olikin vähän perinteisempi lihaskimppugansteri.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tabu

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Project 1001, osa 217/1001: Pitkät jäähyväiset

Alkuperäinen nimi: The Long Goodbye
Ohjaus: Robert Altman
Käsikirjoitus: Leigh Brackett

Pääosissa: Elliott Gould, Nina Van Pallandt, Sterling Hayden
Valmistusmaa: Turkki, Bosnia ja Hertsegovina

Ilmestymisvuosi: 1973
Kesto: 114 min

- My, my, you are a pretty asshole.
- Yeah, my mother always tells me that.

 
 
Philip Marlowe (Elliott Gould) on nukkavieru yksityisetsivä, jonka yksityiselämän suurimmat haasteet on löytää kissallensa oikeanlaista kissanruokaa. Sitten hänen ystävänsä Terry Lennox (Jim Bouton) pyytää Marlowea kuskaamaan tämän Tijuanaan Meksikon rajalle, johon Marlowe suostuu. Palatessaan hän löytääkin kotoaan poliisit penkomassa hänen tavaroitaan ja selviää, että Lennoxia syytetään vaimonsa tappamisesta ja koska Marlowe ei usko syytettä, hän kieltäytyy auttamasta poliisia ja hänet pidätetään ja päästetään vapaaksi vasta kolmen päivän päästä. sillä Lennox on tehnyt itsemurhan Meksikossa. Marlowe alkaa tutkia omin päin Lennoxin tekemisiä, mutta hänet keskeyttää Eileen Wade (Nina Van Pallandt), joka pyytää häntä etsimään miehensä Rogerin (Sterling Hayden). Pian Marlowe saakin kuulla, että Wadet ovat tunteneet Lennoxit...

Tämä Raymond Chandlerin romaaniin perustuva Pitkät jäähyväiset sai luvan päättää torstain elokuvien katsomiset, vaikka rehellisesti sanoen ei ollut kaukana sekään vaihtoehto, että olisin mennyt jo ennen tätä elokuvaa takaisin hotellille nukkumaan. Elokuvan näyttäminen festareilla selittyy taas sitten sillä, että päävieraisiin kuulunut Alan Rudolph toimi toisena assariohjaajana. En ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt, mutta nimi oli tullut esiin siellä täällä ja itse asiassa nimen perusteella olin kuvitellut elokuvaa ihan toisenlaiseksi, ehkä jonkinlaiseksi rakkaustarinaksi, mutta nämä kuvitelmat menivätkin sitten pahemman kerran mönkään. Eihän Pitkät jäähyväiset suuria tarjonnut, mutta oli silti ihan ok pätkä.

Elokuva ei edustanut minkäänlaista jännittävää dekkaritarinaa, vaan ennemminkin luonnehtisin tätä leffaa hömppädekkariksi, sillä elokuva oli loppujen lopuksi aika kevyttä viihdettä, vaikka pari tylympääkin kohtausta elokuvassa oli. Tarina ei ollut mitenkään erikoinen, vaan Marlowe suhaili suuntaan ja toiseen päätyen tietenkin lopulta oikeaan. Arvattavissa oli heti alkumetreiltä saakka, että kaikki liittyy lopulta kaikkeen, joten tarinaa kykeni alusta asti katsomaankin etsien jatkuvasti vihjeitä toiseen tapaukseen jo ennen kuin yhtäläisyysmerkkejä tapausten välille vedettiin. Tiedä sitten, johtuiko halvasta tuotannosta vai mistä, mutta Marlowen kämppä tuntui olevan olemassa vain siksi, että päästäisiin tämän tästä katselemaan naapurissa asuneiden varsin estottomien nuorten naisten tissejä. Kyllä tämä oli ihan sopivan kevyt tapa päättää torstaileffailta (tai oikeammin -yö), vaikka olikin ehkä hitusen liian pitkä, mutta noin kokonaisuudessaan ihan kelpo kamaa kuitenkin ja loppu oli hyvällä tavalla tyly.

Philip Marlowe edusti yksityisetsivissä sitä nuhjuisinta tyyppiä ja oli suoranainen antisankari ja tavallaan koko elokuva oli Marlowen näköinen. Elokuvaa ei voinut pitää millään tasolla komediana, mutta silti Marlowen tekemiset aiheuttivat huvittuneisuutta niin minussa kuin muussakin yleisössä. Tuntui nimittäin siltä kuin Marlowe olisi päässyt eteenpäin jatkuvasti puolivahingossa täysin rennolla otteella. Marlowe ei siten edustanutkaan sitä terävä-älyisintä etsivätyyppiä, vaan melkeinpä päinvastoin. Ei sillä, että Marlowea olisi voinut pitää idioottina, mutta hän oli kuitenkin sotkuinen ja vähän pummin oloinen tavalla, että jos hänelle lainaisi rahaa, ei tietäisi, saisiko rahojaan takaisin. Samalla Marlowe oli kuitenkin todella sarkastinen, mikä kyllä minulle sopi hyvin.

Niinpä ei taida olla ihme, että pidin paljon Elliott Gouldin, joka on minulle ikuisesti Monican ja Rossin isä Frendeissä, roolisuorituksesta ja olisi ollut vaikea kuvitella ketään muuta hänen rooliinsa. Oli tilanne mikä tahansa, Gouldista huokuva asenne oli aina kohdillaan ja hänen puhetapansakin sopi hyvin Marlowelle. Muut näyttelijät edustivatkin sitten luokkaa "ihan ok" jäämättä kuitenkaan sen kummemmin mieleen eli juuri sopivanlaista tällaiselle halpisdekkarille. Eivät Wadeja näytelleet Nina Van Pallandt tai Sterling Hayden kumpikaan huonoja olleet, mutta eivät tosiaan hirveän hyviäkään. Mark Rydell rikollispomonakin edusti aika perinteistä roistokuvalmaa. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Alaston satama

Once Upon a Time in Anatolia

Alkuperäinen nimi: Bir zamanlar Anadolu'da
Ohjaus: Nuri Bilge Ceylan
Käsikirjoitus: Nuri Bilge Ceylan, Ebru Ceylan, Ercan Kesal

Pääosissa: Muhammet Uzuner, Yilmaz Erdogan, Taner Birsel
Valmistusmaa: Turkki, Bosnia ja Hertsegovina

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 150 min

- Jokainen maksaa tekemistään asioista, mutta lapset maksavat aikuisten synneistä.

 
 
Yön pimeydessä joukko autoja ajelee pitkin Anatolian pikkutietä ja kun he pysähtyvät, autosta tulee ulos patologian tohtori Cemal (Muhammet Uzuner), poliisikomissaari Naci (Yilmaz Erdogan), syyttäjä Nusret (Taner Birsel) sekä pari kaivajaa, kuski Arab Ali (Ahmet Mümtaz Taylan) ja heidän pidättämänsä murhasta epäillyt Kenan ja Ramazan (Firat Tanis ja Burhan Yildiz). Kenan ja Ramazan ovat murhanneet jonkun ja kaivaneet uhrin maahan, mutta sen lisäksi, etteivät he tarkkaan muista että miksi, he eivät myöskään muista että minne, joten viranomaisille tulee pitkä yö etsiessään ruumista Anatolian kukkulaisilta maastoilta...

Festivaaleilla esitettiin (ainakin) kaksi turkkilaista elokuvaa ja tämä oli näistä kahdesta se, joka paremmin sopi aikatauluihin, vaikka vähän muistelisinkin, että alkuperäisessä ohjelmakartassa tämäkään ei olisi mahtunut katselulistalle, mutta en ole ihan varma tästä. Ellen nyt täysin väärässä ole, niin turkkilaisia elokuvia en ole aiemmin tullutkaan katselleeksi tai jos olen, niin en kovin montaa sellaista, joten siinäkin mielessä uusi aluevaltaus tuli tehtyä tämän elokuvan myötä. Ihan oikeasti hyvästä alusta huolimatta Once Upon a Time in Anatolia jäi kuitenkin loppupeleissä aika laimeaksi tapaukseksi.

Elokuva alkaa tällä autoajelulla, jota seurataankin pieni tovi ennen kuin päähenkilöt tulevat ulos autoissaan ja selviää, mistä on kyse. Samalla myös tulin päätelleeksi sen tosiseikan, että tätä ruumista tultaisiin etsimään jokseenkin koko yö ja tämä päättely osoittautui jokseenkin oikeaksi. Toisin sanoen päähenkilöt ajelivat autoillaan ristiin rastiin etsien ruumista ja aina pysähtyessään ryhtyivät kaivuuhommiin ja samaa toistettiin useaan otteeseen.

Ei kuulosta järin mielenkiintoiselta? Voin sanoa, että oli, sillä kun itse tapahtumat pidettiin melko vaatimattomina, nousi dialogin rooli elokuvassa arvoon arvaamattomaan ja mikäs siinä noustessa, kun dialogi onnistui voittamaan puolelleen. Varsinkin hahmojen ollessa autoissaan he puhuivat melko avoimesti niin henkilökohtaisista kuin työhöön liittyvistäkin asioista ja puidaanpa välillä myös itse meneillään olevaa ruumiin etsintääkin. Homman juju piilikin siinä, että nämä jutunaiheet ovat pienin variaatioin tuttuja useimpien työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluista; välillä puhutaan työasioista ja välillä sivutaan yksityiselämää. Homma toimi. Melkein oli sama löytyisikö sitä perhanan ruumista mistään, kunhan päähenkilöt saivat jauhaa mieltä painavista asioista.

Mikä sitten pilasi tämän elokuvan? Ei niinkään elokuvan pituus, joka oli kahden ja puolen tunnin kestossaan kuitenkin vähän liikaa, vaan se, että elokuvaa turhaan pitkitettiin lisäämällä siihen tapahtumia tapahtuvaksi kaupungissa ja muun muassa ruumishuoneella. En ollut ainoa festivaalivieras, jonka mielestä elokuva olisi pitänyt päättää siihen, että viranomaiset ajavat aamun hälvetessä kohti kaupunkia. Näin elokuva olisi ollut paljon tehokkaampi, mutta ei. Pakko oli tulla vielä kaupunkiin ja setviä koko tapausta vielä vähän lisää, vaikka todellisuudessa näillä asioilla ei ollut enää mitään merkitystä, vaan ne olivat vielä aika turhia. Kaiken muun lisäksi näitä tapahtumia kaupungissakin riitti sen verran paljon, että sen vuoksi elokuva alkoi tuntua liian pitkältä, mikä tappoi vähitellen katsomishaluja. Maaseutujaksolle olisin helposti voinut antaa ainakin 3,5 pojoa, mutta tämän turhan kaupunkijakson takia pisteet tipahtivat paljon.

Näyttelijät olivat ihan hyviä ja vaikka hahmot edustivatkin eri ammatteja ja heillä oli omat persoonansa, niin siitä huolimatta he kaikki olivat jokseenkin melankolisia, mikä varmaan voisi kuvitella iskevän suomalaisiin. Kukin näyttelijöistä tuntui tekevän perusvarmaa työtä, eikä yksikään kärkinäyttelijöistä tahtonut nousta toisen yläpuolelle, mitä nyt Kenania näytellyt Firat Tanis oli kyllä aika kammottavan näköinen ja siten sopikin hyvin roiston rooliin.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pitkät jäähyväiset

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Project 1001, osa 216/1001: Auringonnousu

Alkuperäinen nimi: Sunrise: A Song of Two Humans
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Carl Mayer

Pääosissa: George O'Brien, Janet Geynor, Margaret Livingston
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1927
Kesto: 94 min

- Don't be afraid of me!

 
 
Maalla asuvalla miehellä (George O'Brien) on säpinää erään kaupunkilaisnaisen (Margaret Livingston) kanssa. Nainen suputtelee miehelle romantikoituja kuvia kaupungin iloista ja riemuista, joihin nainen haluaa viedä miehen. Tiellä on kuitenkin mutkia, joista isoin on tietenkin miehen vaimo (Janet Geynor). Kaupunkilaisnainen houkuttelee miestä tappamaan vaimonsa, mutta aluksi mies ei tahdo suostua moiseen julmuuteen, mutta mitä enemmän nainen syöttää miehen mieliin kuvia kaupungista, sitä enemmän mies on valmis murhan tekemään. Hän suostutteleekin vaimonsa lähtemään kanssa veneretkelle, jossa miehen on tarkoitus pudottaa vaimonsa veteen, mutta kun tosipaikka tulee, onko hän sittenkään valmis siihen?

Tämä vast'ikään meillä dvd-julkaisun saanut mykkäelokuva oli myöskin toinen livesäestetyllä esitetyistä mykkäelokuvista, jonka kävin Sodankylässä katsomassa. Juuri mitään muuta en tästä tiennyt, mitä nyt - kiitos dvd-julkaisun - muutamastakin lähteestä olin kuullut tätä tituleeratun ihan yleisestikin maailman kauneimmaksi elokuvaksi ainakin ilmestymisensä aikoihin. Tämä tietenkin nostatti ainakin vähän odotuksia myös minulla, vaikka yritinkin pitää ennen elokuvan alkua jalat maassa ja ennakkofiilikset kaukana. En sitten tiedä, kuinka hyvin siinä onnistuin, mutta ei Auringonnousu omalla listallani noussut miksikään merkkiteokseksi ollen kuitenkin ihan mukiinmenevä elokuva.

Elokuvan voisi karkeasti jakaa kahteen jaksoon eli tähän murhasuunnitelmiin ja siihen kaupunkijaksoon, vaikka ihan täysin tämäkään jako ei tee oikeutta elokuvalle. Näistä selvästi mielenkiintoisempi on tämä murhan suunnittelu ja suunnitelman toimeenpano, vaikka minulla olikin jo heti alussa suuret epäilykset sen suhteen, pystyisikö mies toteuttamaan aikeitaan, mutta ei tämäkään jakso kunnolla vienyt mukanaan. Päinvastoin minua alkoi vähän kyrpiä tämä mies ja se, kuinka helposti hän oli viettelijän vietävissä. Aiheensa vuoksi tämä alkujakso olikin varsin synkkä, mitä toki voikin odottaa ohjaaja F.W. Murnaulta, ja sellaisena ihan hyvää, vaikka tämä alkujakso ei päättynytkään ihan niin kuin olin ajatellut... melkein kuitenkin.

Vähitellen siirrytäänkin sinne kaupunkiin ja arvatenkin kaupunkikohtauksissa on piillyt se syy, miksi tätä elokuvaa on kuvattu maailman kauneimmaksi, mutta en minä vain tahtonut löytää edes sieltä sitä taianomaista tunnelmaa, mikä oikeuttaisi elokuvan saamaan moisen tittelin. Pariskunta kierteli päämäärättömän näköisesti ympäri kaupunkia miehen liehitellessä naistaan ja lopulta he viettävätkin ihan kivan päivän siellä. Selvästi iloluontoisemmissa merkeissä kaupunkijaksoa vietiin läpi ja rakkaustarinakin ihan kiva, mutta missä oli se suuri tunteiden palo? Tokihan pariskunnan rakkaus kasvoi elokuvan edetessä, mutta olen nähnyt paljon mukaansatempaavampiakin rakkaustarinoita. Loppuun saatiin vielä vähän jännitystäkin mukaan, mutta sekin onneksi päättyi niin kuin pitikin.

Tekniseltä toteutukseltaan elokuva oli kyllä jokseenkin huippua. Hämmästyin kovasti, kun luin jälkikäteen, että elokuvan kaupunki olikin vain (kallis) lavaste, eikä oikea kaupunki, sillä ihan oikealta kaupunki oli minun silmiin vaikuttanut. Lisäksi myrskykin oli toteutettu oikein mallikkaasti. Mitä tulee taas livenä kuultuun musiikkiin, niin välillä sitä unohti kuuntelevansa livesoitantaa, sillä niin hyvin ja tarkasti orkesteri Mononen soitti. Tässä elokuvassahan oli ensimmäisiä ammattimaisia tuotettuja soundtrackeja ja sellaisena ihan hyvä. Monesti musiikki pelastikin jotkut kaupunkikohtaukset, jotka muuten olisivat olleet vähemmän mielenkiintoisia.

Näyttelijät tekivät ihan kelvollista työtä, vaikka eivät nyt kunnolla mieleen jääneetkään. Janet Geynor vaimona toi monet tunteet esille ja teki sen kieltämättä ihan hyvin, eikä George O'Brienkaan huono ollut, vaikka vähän perinteikkäämpää mykkäkauden näyttelijää edustikin. Ehkä parhaiten kuitenkin veti viekasta kaupunkilaisnaista esittänyt Margaret Livingston, joka toi rooliinsa jopa hieman kauhumaisia piirteitä ja osin tästä syystä hänelle olisin luonut vielä vähän isommankin roolin.

Pisteitä: 3/5

PS. Niin ja minusta se maailman kaunein elokuva? No, jos pelkkiä mykkäelokuvia ajatellaan, niin sitten ehdottomasti Katkenneita kukkasia.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Once Upon a Time in Anatolia

Project 1001, osa 215/1001: Ollako vai eikö olla

Alkuperäinen nimi: To Be or Not to Be
Ohjaus: Ernst Lubitsch
Käsikirjoitus: Edwin Justus Mayer
Pääosissa: Carole Lombard, Jack Benny, Robert Stack
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1942
Kesto: 99 min

- Oh, yes. As a matter of fact I saw him on the stage when I was in Warsaw once before the war.
- Really?
- What he did to Shakespeare we are doing now to Poland.

 
 
Joseph ja Maria Tura (Jack Benny ja Carole Lombard) kuuluvat puolalaiseen teatteriin 1939. He harjoittelevat Hitleristä kertovaa näytelmää varten, mutta esittävät parhaillaan kuitenkin Hamletia. Molemmat heistä ovat kuuluisia ja Maria on jokseenkin Puolan tunnetuin teatteritähti. Niinpä häneen ihastuukin eräs puolalainen luutnantti Stanislav Sobinski (Robert Stack), joka tapaa Mariaa silloin, kun Joseph aloittaa lavalla Ollako vai eikö olla -monologin. Jonkin ajan päästä Saksa hyökkää Puolaan ja Sobinski joutuu lähtemään sotaan, mutta lähettää viestin erään professorin Siletskyn (Stanley Ridges) kautta tietämättä, että Siletsky on vakooja, joka kerää osoitteita natseille ja pian niin Sobinski kuin koko teatterin väkikin Turat etunenässä on sotkettu suureen vakoilujupakkaan...

Samaan aikaan tämän elokuvan kanssa esitettiin argentiinalainen Las Acasias, joka espanja-fanina olisi kiinnostanut nähdä, varsinkin kun muita espanjankielisiä elokuvia ei tuntunut sopivan aikatauluihin. Ollako vai eikö olla oli kuitenkin 1001-elokuva ja näiden festivaalien ensimmäinen sellainen, joten laitoin tämän etusijalle. Tämä kuului festivaaleilla Mestariluokkaan, jossa joku vieraista saa itse valita näytettävän elokuvan ja Joe Dante sitten valitsi tämän. Elokuvan nimi viittaa totta kai Hamletiin, joten ajattelin jo, että elokuva on jonkinasteinen muunnelma siitä, mutta sainkin jotain ihan muuta. Ollako vai eikö olla yllättikin minut lähes täysin.

Elokuva starttaa kohtauksella tästä natsinäytelmästä ja katsoja ehtii oikeasti kuvitella kyseessä olevan oikeiden natsien. Jo tämän lyhyen kohtauksen aikana tuli naurettua useasti ja vielä enemmän nauratti, kun selvisi kyseessä olevankin vain esitystä. Tämän jälkeen lähteekin itse päätarina käyntiin, josta siitäkään ei hulvattomia hetkiä puuttunut, mutta ei myös hyviä juonenkäänteitä. Tarina olikin rakennettu varsin toimivaksi ja niinpä hyvän huumorin lisäksi se tarjosi myös mielenkiintoisen tarinan ja sitä ihan oikeasti vähän ajattelikin, että minkälaisten vaiheiden kautta loppuun oikein päästäänkään ja näitä vaiheita sitten olikin monia, eikä niitä voinutkaan oikein ennakoida etukäteen.

Elokuvahan oli tyyliltään screwballkomedia, mutta sellaiseksikin huumori oli välillä hyvinkin mustaa, mistä minä ainakin pidin. Natseja pidettiin toisen maailmansodan aikana (syystä) niin suurena uhkana, että edes natsien pilkkaamista ei katsottu hyvällä, joten siksikin tämän elokuvan sisältämä natsisatiiri tuntui rohkealta ja natsi-ideologialle naurettiinkin surutta. 
Kun vakoojavyyhti oli kuumimmillaan, niin silloin myös osattiin vähän vakavoituakin, mutta ei liiaksi, jotta humoristisuus olisi kadonnut mihinkään ja niinpä yleissävy oli läpi elokuvan humoristinen. Minuun huumori kuitenkin iski ja jos näinkin rohkea natsien käsittely oli tuolloin tuore ajatus, niin edelleen elokuva tuntui jollakin tavalla raikkaalta.

Näyttelijät olivat hyviä roolissaan ja omaksi suosikikseni nousi etenkin Joseph Turaa näytellyt Jack Benny, mutta tämä ei taida olla mitenkään ihmeellinen juttu, sillä Benny mielessään Lubitsch alkuperäisen tarinan Josephin roolin oli kirjoittanutkin. Bennyn reaktiot erilaisiin elokuvan käänteisiin olivat todella hauskoja ja varsinkin nämä Sobinskin salista poistumiset saivat Bennyn naamalla ikimuistoisia ilmeitä. Myös Maria Turaa näytellyt Carole Lombard onnistui hyvin roolissaan. Robert Stack (Hei, me lennetään!) teki aika rutinoidun suorituksen ollen kuitenkin paikoitellen vähän jäykähkö (ajan mukaisesti). Professori Siletskyä näytellyt Stanley Ridges ja natsiupseeri Ehrhardtia näytellyt Sig Ruman tekivät hekin ihan hulvatonta työtä.


Sarjassamme "pakkohankintoja" ja mitä jottei sen Mel Brooksin versionkin voisi jossain vaiheessa hommata.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Auringonnousu

perjantai 22. kesäkuuta 2012

The Target

Alkuperäinen nimi: Mishen
Ohjaus: Aleksandr Zeldovich
Käsikirjoitus: Vladimir Sorokin, Aleksandr Zeldovich

Pääosissa: Maksim Sukhanov, Justine Waddell, Danila Kozlovsky
Valmistusmaa: Venäjä

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 158 min

- Onko se vaarallinen paikka?
- Zoya, tulet näkemään sen omin silmin. Siellä olleet ovat palanneet sieltä uudestisyntyneinä.

 
 
Eletään vuotta 2020 Moskovassa, jossa runium-mineraalin löytyminen on saanut aikaan Venäjällä kukoistuksen aikakauden. Luonnonvaraministeri Viktorin (Maksim Sukhanov) vaimo Zoya (Justine Waddell) pitää yllään naamiota, jonka pitäisi estää hänen ikääntymisensä. Viktor ja Zoya lähtevät yhdessä Zoyan veljen ja tv-julkkis Mityan (Danila Kozlovsky) ja muuan rekkaliikennevirtoja operoivan everstiluutnantti Nikolayn (Vitaly Kishchenko) kanssa jonnekin Mongolian rajan tuntumassa sijaitsevan Altai-vuoriston kupeeseen, jossa on Targetiksi nimetty salainen paikka, jonka säteily on peräisin avaruudesta. Targetin kerrotaan antavan siellä yöpyville ikuisen nuoruuden ja sitä nelikko on hakemassa, mutta vaikuttaako Target väliaikaisiin asukkaisiin vain positiivisessa mielessä?

Tämä elokuva valikoitui katsottavaksi lähinnä sillä perusteella, että kyseessä oli venäläinen elokuva, sillä muita venäläisiä elokuvia en katselusuunnitelmiin sisältänytkään, jos niitä muita edes oli. Elokuvan kesto (158 min) kyllä vähän epäilytti, mutta rohkein mielin päätin siitä huolimatta lähteä tätä katsomaan. Nämä pienet epäilykset kuitenkin ainakin vähän hälvenivät nähdessäni elokuvan julisteen, joka vaihtoi nämä epäilykset jopa jonkinasteisiin positiivisiin odotuksiin. No, odotuksista ja kiehtovasta aiheesta huolimatta lopputulos tahtoi jäädä vähän puolitiehen, mutta silti The Target oli ihan mukava elokuva.

Elokuva käsitteli ikääntymistä ja kuolemattomuuden tavoitetta jokseenkin tuoreella otteella, vaikka sinänsä idea taustalla on ikivanha. Tuolla jossakin on mystinen rakennelma, jonka avulla ihminen saavuttaa kuolemattomuuden. Miksi ja miten sinne vuoristoseutuihin Target oli oikein joutunut, sitä ei juurikaan selitetä, mitä pidin ihan hyvänä ratkaisuna, sillä Targetin alkuperä ei suinkaan ollut isossa asemassa ja vaikka itse en tahtonutkaan löytää tilaa pohdinnoille, niin tykkäsin siitä, että asia jäi katsojan mietittäväksi.

Tärkeämpää olikin nimenomaan tämän retkueelle, johon liittyi paikan päällä Mityan ihannoima kiinanopetusohjelmaa radiossa vetävä Anna (Daniela Stoyanovich), Targetiin laskeutumisesta seuranneet vaikutukset, sillä tokihan heti oli arvattavissa, etteivät ne seuraukset voineet olla vain positiivisia. Niinpä luvassa oli muun muassa kolmiodraamaa, sekoamisia tv-ruudussa kuin myös tunneköyhyyttä ja varsinkin nämä kokkiohjelmakohtaukset jäivät mieleen, etenkin se jälkimmäinen niistä. Vaikka välillä meno muuttui vähän turhankin oudoksi tai jopa sekavaksi, niin kokonaisuutena elokuvaa oli ihan kivaa katseltavaa. Aikakäsitys hämärtyi ainakin minulla tyystin, vaikka loppua kohden paljastuikin, että tapahtumat käytiin suurin piirtein parin viikon aikana, mutta jotenkin elokuvasta välittyi sellainen tunne kuin ajanjakso olisi ollut pidempikin. Toki elokuvassa oli päähenkilöt ja sivuhenkilöt, mutta itseä kyllä vähän kismitti, että eräät henkilöistä unohdettiin turhan pitkiksi ajoiksi niin, että joutui oikein kysymään mielessään, että missäs se yksi hahmo nyt onkaan.

Jos Targetin alkuperän miettimiseen ei kannattanutkaan tuhlata aikaa, niin ainakin minulle kiintoisana pohdintana nousi esiin kysymys siitä, kuinka paljon päähenkilöiden luonteiden muutokset johtuivat Targetista itsestään ja kuinka paljon muutoksista tapahtui niin sanotusti vain korvien välissä. Toisin sanoen olisiko kyse voinutkin olla siitä, että tämä kuolemattomuuden tai oikeammin ikääntymättömyyden saanti olisi muuttanut henkilöiden persoonia riippumatta siitä, mitä kautta he sen olivat saaneet. Tätä kysymystä tuli pohdittua jo elokuvan aikana ja yritinkin löytää nyansseja, jotka varmasti paljastaisivat asian suuntaan tai toiseen, mutta näin ei käynyt. Myönnettävähän on, että ilman tätä pohdiskelua elokuva olisi saattanut olla vähän tylsempikin.

Elokuva sijoittui jonkinlaiseen dystooppiseen tulevaisuuteen, eikä edes niin kaukaiseen sellaiseen, vaan vuoteen 2020, joten vaikka elokuvassa onkin paljon futurista tekniikkaa, niin pääosa elokuvan maailmasta on hyvinkin nykyajan mukainen. Ilmeisesti ohjaaja Zeldovich on tehnyt kunniaa useammallekin elokuvalle, mutta itselle Targetista ja sinne menemisestä tuli viipymättä mieleen Andrei Tarkovskyn Stalker; muut ovat löytäneet viitteitä ainakin Solarikseen ja Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutiin. Elokuva oli totisesti pitkä, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla pitkä, että aika olisi pitkäksi käynyt, mutta eipä tätä tämän pidempäänkään varmaan olisi jaksanut katsoa.

Vaikka oma venäläisten elokuvien tuntemus onkin aika heikkoa, niin silti näyttelijät vaikuttivat jotenkin perusvenäläisiltä näyttelijöiltä. Toisin sanoen läpikotaisin näyttelytyöskentely oli varmaa ja laadukasta, mutta samalla ei mitenkään niin erikoista, että ainakaan useimmat näyttelijät olisivat mieleen jääneet. Erityisesti pidin Tayaa näytelleestä Nina Loshchininasta, jota häntäkin nähtiin vähän liian vähän, mutta kuitenkin häntäkin suuremmassa roolissa olleet tekivät yhtälailla hienot suoritukset ja näistä päähenkilöistä mainittakoon Nikolayta näytellyt Vitaly Kishchenko, jonka hahmon tunteenpurkaukset jäivät mieleen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ollako vai eikö olla

torstai 21. kesäkuuta 2012

Muista minut

Alkuperäinen nimi: Remember My Name
Ohjaus: Alan Rudolph
Käsikirjoitus: Alan Rudolph

Pääosissa: Geraldine Chaplin, Anthony Perkins, Berry Berenson
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1978
Kesto: 94 min

- This's for you... Barbara?
- How do you know my name? How do you know Neil?

 
 
Emily (Geraldine Chaplin) yrittää aloittaa uutta elämää uudessa kaupungissa. Pian hän kuitenkin törmää sattumalta Curryn pariskuntaan, Neiliin ja Barbaraan (Anthony Perkins ja Berry Berenson) ja varsinkin Neilistä hän tuntuu olevan jostain syystä kovinkin kiinnostunut ja alkaa seurata tämän liikkeitä, mutta myös Barbara saa osansa. Emily lähestyy vakoilemaansa pariskuntaa varovasti ja tekee itsensä huomatuksi pikku hiljaa, mutta kuka hän oikeasti onkaan ja miksi hän vainoaa Curryja?

Täytyy myöntää, että ennen avajaisnäytöstä olin jotenkin täysin missannut sen tiedon, että minulle ennakkoon tuntematon Alan Rudolph oli päävieraiden joukossa, vaikka ohjelmistossakin oli monta hänen elokuvaansa, mutta silti tämä elokuva kuului jo ennen sitäkin tietoa suunnitelmiini. Tämä elokuva sai luvan startata torstaipäivän ihan vain siksi, että samaan aikaan tuli Ingmar Bergmania, jota oli jo muutenkin listalla sekä Joe Danten Gremlins - riiviöt, jonka vasta viime kuussa katsoin. Lisäksi näistä Rudolphin elokuvista tällä oli mielenkiintoisin (alkuperäinen) nimi, joten melkein puhtaasti sen perusteella juuri tämän Rudolphin elokuvan kävin katsomassa ja Muista minut olikin ihan mukava perustrilleri.

Varsinkin alussa elokuvassa riitti jännitettävää. Kun ei oikein tiennyt Emilyn tai Curryjen taustoja, niin päässä pyöri paljon kysymyksiä sen suhteen, missä mennään. Kuka Emily on? Kuka Neil tai Barbara on? Onko se tosiaan Neil, jota Emily vakoilee vai voisiko se olla Barbara? Näine kysymyksine elokuvaa seurasi enemmän kuin mielellään, sillä elokuvassa pysyi jännite lähes koko ajan yllä niin kauan, kun näihin kysymyksiin ei oltu saatu vastauksia. Varsinkin Emily oli mysteeri pitkälle elokuvan loppuun ja hänen mielentilastakaan en ottanut ihan täysin selvää. Hän kyllä näytti vähän hullulta, mutta ennen kuin tapahtumat alkoivat eskaloitua, siitäkään ei nyt täysin varma voinut olla, vaikka jutut esimerkiksi Emilyn työpaikalla vähän vihjasivatkin siihen suuntaan. Kuitenkin sitten kun totuus valkeni, elokuvan jännitys laimeni olemattomiin. Tämä olisi ollut ok, jos elokuva olisi päätetty pian tämän jälkeen, mutta kun näin ei edes tapahtunut, vaan elokuva jatkui vielä senkin jälkeen hyvin tovin, mikä vei pojoja muuten ihan hyvin edenneeltä trilleriltä. Ei niissä lopputapahtumissa ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut erityisen mielenkiintoista, mutta kiitos hyvän alkupuoliskon loppupuolikaan ei käynyt varsinaisesti tylsäksikään.

Geraldine Chaplin oli kyllä hieno roolissaan, sillä useimmiten hänen ei tarvinnut edes puhua mitään ollakseen semihyytävä, mutta tämä fiilis ei häipynyt mihinkään hänen puhuessaankaan. Vaikka lopussa Chaplinin hahmoa Emilyä ajattelikin vähän eri tavalla kuin alussa, niin Chaplin onnistui silloinkin olemaan riittävän vakuuttava. Anthony Perkins puolestaan ei ollut päässyt eroon Psyko-maneereistaan, minkä johdosta hänenkin hahmonsa tuntui alkuvaiheessa vähän mysteeriltä ja siten elokuva miellyttävämmältä. Berry Berenson oli ihan kelpo Barbarana. Mukana menossa: Jeff Goldblum.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Target

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Kesä Monikan kanssa

Alkuperäinen nimi: Sommaren med Monika
Ohjaus: Ingmar Bergman
Käsikirjoitus: Per Anders Fogelström, Ingmar Bergman

Pääosissa: Harriet Andersson, Lars Ekberg, Dagmar Ebbesen
Valmistusmaa: Ruotsi

Ilmestymisvuosi: 1953
Kesto: 96 min

- Haluaisin tappaa kaikki, jotka haluavat pitää meidät täällä ja pakottaa ryömimään.
- Antaa heidän kärvistellä töissä.. Mitä me siitä välitetään?

 
 
Monika (Harriet Andersson) tapaa kahvilassa Harryn (Lars Ekberg) ja he ihastuvat toisiinsa. Molemmat heistä ovat tyytymättömiä töissään, minkä lisäksi varsinkin Harry saa koko ajan kuulla kunniansa työnsä laadusta. Kun sitten Monika saa tarpeekseen määräilevästä perheestään, hän ja Harry varastavat veneen ja he lähtevät viettämään kesää saaristoon, jossa he seikkailevat, kujeilevat ja vain nauttivat kesästä, mutta kuinka pitkään he pystyvät kuitenkaan olemaan vallattomia, kun Ruotsinkin kesä on melko lyhyt?

Viime vuonna pikkuriikkisen harmitti, etten saanut lippua viralliseen avajaisnäytökseen, joten nyt oli tilanne korjattava. Peter von Bagh piti avajaispuheena joka välissä toistamansa "filmiä tuntemattomat lapset -puheensa", minkä lisäksi hän esitteli festivaalivieraat, joten ei tuo nyt niin erikoinen häppeninki ollut, että se joka vuosi pitäisi kokea. Toisin sanoen tulevaisuudessa voisin hyvinkin viedä rauhassa kamani hotellille, vaikka se sitten tietäisikin sitä, etten saisi avajaisnäytöksiin lippuja; tämä siis tosiaan siinä tapauksessa, että yövyn tulevaisuudessakin 40 kilometrin päässä.

Kesä Monikan kanssa sai siis kunnian olla tämän vuoden virallinen avajaiselokuva, mikä selittyy sillä, että elokuvan tähti Harriet Andersson oli yksi festivaalin päävieraista. Samalla tuli tehtyä uusi aluevaltaus, sillä elokuva edusti minulle ensimmäistä näkemääni Ingmar Bergmanin elokuvaa. Elokuvan tekoaikaan erityyppiset kesäaiheiset elokuvat olivat Ruotsissa hyvinkin suosittuja ja tämä oli sitten Bergmanin tekemä kesäleffa, mutta kuinka tyypillinen sellainen tämä on, sitä en tiedä. Näin festivaalien aikana kaksi Bergmanin elokuvaa, joista tämä ensin nähty Kesä Monikan kanssa oli selvästi heikompi, mutta kuitenkin jotenkuten katsottavissa.

Kun Monika tapasi Harryn, oltiin jonkin aikaa jossain Tukholman työläiskortteleissa ja jos nyt ihan rehellisesti sanotaan, niin tämä jakso edusti ehkä elokuvan parasta antia, mikä saattoi johtua siitäkin, että näin alussa ei vielä ollut selvää, millainen elokuvasta todellisuudesta muodostuisi. Kun se sitten selvisi, olin ainakin lievästi pettynyt. Suurin osa elokuvasta kun vietetään melko päämäärätöntä elämää saaristossa ja tehdään vähän yhtä ja toista satunnaiselta tuntuvaa. Tietenkin koko huvittelun voisi nähdä viittauksena siihen, ettei huoletonta kesää viettäessä nyt tarvitsekaan tehdä mitään erikoista, mutta en vain jaksanut kunnolla innostua tässä sinne tänne sompailusta. Toki on myönnettävä, että omenavarkausjakso oli jopa hieman jännittäväkin. Rakkaustarina toi mukaan sellaista höpsöyttä, josta minä kyllä jossakin määrin pidin, vaikka se ei päättynytkään lähellekään niin kuin minä olin ajatellut. Aina välillä oli hauskoja hetkiä, mutta vähän turhan usein koettiin suvantohetkiä, jotta tämä olisi kunnolla miellyttänyt. Toisaalta loppuratkaisu oli kiva, mutta toisaalta loppuhetket kesän jälkeen eivät jaksaneet hirveästi enää kiinnostaa, vaikka toikin pienen yllätyksen mukanaan.

Harriet Andersson teki mielestäni hyvän työn jokseenkin villinä Monikana ja hänen näyttelytyöskentelyään olikin ihan ilo katsoa pitkin elokuvaa, oli Monika millaisella päällä tahansa. Lars Ekbergkään ei toki huono ollut, mutta ei ollut ihan Anderssonin veroinen, vaan kelvollisesta suorituksestaan huolimatta helpommin unohdettavissa. Muut näyttelijät jäivätkin sitten enemmän sivuosaan, sillä puhtaasti Anderssonin ja Ekbergin elokuva tämä oli.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Muista minut

17 Girls

Alkuperäinen nimi: 17 filles
Ohjaus: Delphine Coulin, Muriel Coulin
Käsikirjoitus: Delphine Coulin, Muriel Coulin
Pääosissa: Louise Grinberg, Juliette Darche, Roxane Duran
Valmistusmaa: Ranska
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 86 min

- Meistä ei koskaan tule vanhempiemme kaltaisia.
- Ei ikinä.
 
 
Lukion suosituimpiin oppilaisiin kuuluvalle Camillelle (Louise Grinberg) tapahtuu seksiä harrastaessaan vahinko kondomin kanssa ja hän tulee raskaaksi. Kun asia tulee julki, pian hänen kaveriporukkansa hyljeksimä Florence (Roxane Duran) kertoo myöskin tulleensa raskaaksi ja Camille päästää hänet porukkaan. Florencen ilmoituksen johdosta muutkin porukan tytöt päättävät hankkiutua raskaaksi, jotta kaikki synnyttäisivät suunnilleen samaan aikaan. Pian raskausvillitys leviää entisestään siinä määrin, että koulun opettajat ja rehtorikin joutuu puuttumaan tilanteeseen, vaikkakin huonolla menestyksellä. Camillen porukalla on kuitenkin suuret suunnitelmat niin raskausaikaan kuin lapsen kasvattamiseen liittyenkin, mutta he saavat myöhemmin todeta, etteivät todellisuus ja haaveet aina kohtaa...

Kuten edellinenkin elokuva, niin myös tämä tuli käytyä katsomassa sillä perusteella, että halusin nähdä elokuvan tilassa, jossa matkalaukkuni ei ainakaan ole tiellä, mikä tarkoitti 700 henkeä parhaimmillaan vetävää Isoa Telttaa. En tiennyt tämän elokuvan tapahtumista mitään etukäteen, mutta elokuvan aikana muistinkin lukeneeni joskus jotain elokuvan taustalla olleista tapahtumista, elokuva kun perustui tositapahtumiin. Tapahtumat on vain siirretty Yhdysvalloista Ranskaan. Koska en nyt hirveästi noihin todellisiin tapahtumiin ollut vihkiytynyt, niin en asioiden etenemistä niin tiennyt, minkä vuoksi 17 Girls olikin ihan kelpo leffa.

Elokuvan aihe oli kiinnostava ja siksi sitä olikin varsin hauska seurata. Ensin ajattelin elokuvan kertovan laajemminkin lastenhoidosta ja siihen liittyvistä mielikuvista, mutta lopulta se keskittyikin vain tähän näiden tyttöjen raskausaikaan, mikä oli minusta hyvä ratkaisu. Ei tarina siltikään minua kunnolla puolelleen voittanut, vaan lopputulos tahtoi jäädä hivenen puolitiehen, mutta siitä huolimatta sellainen terve uteliaisuus seurasi mukana läpi elokuvan. Esimerkiksi kaikkien hahmojen perhesuhteet eivät vain jaksaneet kiinnostaa, vaikka joidenkin perheenjäsenten suhtautuminen saattoi olla hyvinkin jyrkkää. Joitakin pieniä yllätyksiä nähtiin, johtuen luultavimmin elokuvan tosipohjaisuudella, mutta ei sittenkään mitenkään niin ihmeellistä, että kunnon juonenkäänteistä voisi puhua.

Vaikka elokuva ei missään nimessä ollut komedia, niin silti se jaksoi huvittaa, mikä johtui tietenkin näiden teinien hyvin naiivista maailmankuvasta, mikä toki kuului siihen ikään. Esimerkiksi teinien hyvin positiivissävytteiset laskelmat siitä, kuinka paljon he oikein saisivat rahaa, aiheutti suurta hupia, sillä tokihan nyt reilun 700 euron avustuksilla eletään leveästi lapsen kanssa. Muutenkin teinit siavat äitiyden kuulostamaan melkeinpä lapsellisen helpolta, joten odotin innolla sitä hetkeä, kun heidän pilvilinnansa toden teolla romahtavat, mutta vaikka pieniä heräämisiä todellisuuteen tapahtuikin, niin koska elokuva keskittyi teinien raskausaikaan, niin kunnon romahtamisia ei ehtinyt tapahtua, paitsi vähän elokuvan loppulauseissa.

Näyttelijät olivat ihan mukavia ja etenkin pidin siitä, että ainakin muutamilla tytöillä oli selvästi muista erottuvat persoonansakin. Päähenkilö Camillea näytellyt Louise Grinberg sopi rooliinsa hyvin, sillä Camille keskushenkilönä vaati uskottavan näyttelijän ja Grinberg oli tosiaan riittävän uskottava tapaus, mikä näkyi varsinkin hänen puhuessaan aikuisten kanssa. Roxane Duran tekee myöskin ihan kelpo suorituksen hylky-Florencena, vaikkakin ehkä hieman stereotyyppisen. Muista tytöistä minua viehätti eniten hentoa Clémentineä näytellyt Yara Pilartz. Aikuiset jäivätkin sitten selvästi näiden tyttöjen varjoon, mutta niin toki pitikin, sillä nämä teinitytöthän elokuvan pääosassa olivat.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kesä Monikan kanssa

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tatsumi

Alkuperäinen nimi: Tatsumi
Ohjaus: Eric Khoo
Käsikirjoitus: Eric Khoo

Pääosissa: Tetsuya Bessho, Motoko Gollent, Yoshihiro Tatsumi
Valmistusmaa: Singapore

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 96 min

- Tarinoiden luominen on aina ollut suuri iloni.

 
 
Yoshihiro Tatsumi on arvostettu mangataiteilija, joka on kehittänyt gekiga-tyylin, aikuisemmalle kohdeyleisölle tarkoitetun mangatyylin. Hänellä on ollut pitkä elämä ja niin hän kuin hänen piirrostyylinsä on ajan saatossa muuttunut. Hänen tarinoissaan on paljon omaelämäkerrallisia piirteitä, joissa päähenkilöinä on useimmiten työläinen. Hänen tarinoissa seikkaillaan hyvin synkeissä merkeissä muun muassa apinan kanssa tai Hiroshimassa toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka Japani kokeekin suuria muutoksia, niin yksi asia kuitenkin pysyy: Tatsumin tahto piirtää...

Koska halusin saada liput kahdeksalta alkavaan avajaisnäytökseen, kirjauduin 40 kilometrin päässä sijaitsevaan hotelliin vasta sen jälkeen, sillä festaribussiaikataulut eivät suosineet aikaisempaa majoittumista niin, että olisin ehtinyt ostaa liput, mennä hotellille ja tulla takaisin tarpeeksi ajoissa. Niinpä jouduin kanniskelemaan matkalaukkuani kolmessa elokuvassa, joten avajaisnäytöstä lukuun ottamatta valitsin keskiviikon elokuvikseni Isossa Teltassa näytettävät elokuvat, koska arvelin, että ainakin siellä laukkuni ei olisi kenenkään tiellä (ja olin oikeassa) ja ensimmäiseksi vuoron saikin sitten tämä leffa. 
En ole erityisemmin perehtynyt anime- tai mangamaailmaan, joten myöskin Yoshihiro Tatsumi oli minulle täysin tuntematon nimi. Minulla ei ollut oikeastaan mitään hajua tämän elokuvan sisällöstä tai edes valmistusmaasta, mutta tapani mukaan ennakkoluulottomin mielin lähdin katsomaan Tatsumia, joka osoittautuikin ihan kelvolliseksi animaatioksi.

Elokuva siis kertoi Yoshihiro Tatsumin elämästä, mutta ei vain siitä, vaan toi myös liikkuvaksi kuvaksi viisi Tatsumin luomaa sarjakuvanovellia. Tatsumin elämä sekä uran kehittyminen ja hänen piirtämänsä novellit vuorottelivatkin niin, että lopputuloksena oli ihan mukiinmenevä kollaasi. Tarttumapintaa oli kuitenkin vaikea saada tästä omaelämäkerrallisesta elokuvasta johtuen juuri siitä, että taiteilija on minulle tuikituntematon.Niinpä nämä Tatsumin omasta elämästä kertovat pätkät eivät minulle paljon antaneetkaan.

Tarinat eivät ole mitenkään iloisia, vaan aiheet niissä ovat verrattain synkkiä, mistä selittynee myös se, että nämä sarjakuvat ovatkin olleet tarkoitettuja nimenomaan aikuisille. Valitettavasti useampi tarina tarkoittaa turhan usein sitä, että kaikki tarinat eivät millään muotoa voi olla yhtä kiinnostavia ja niin kävi nytkin. Vireystilani oli huipussaan, mutta silti heti elokuvan jälkeen osa tarinoista tahtoi unohtua kovin nopeasti toisten ollessa sitten paljon mielenkiintoisempia. Parhaimmat tarinat olivatkin tämä Hiroshiman jälkimaininkeja kuvaava Hell, jossa valokuvaaja joutui epäkiitolliseen asemaan ja kuvausreissulle Hiroshimaan, mikä sitten aikaansai mukaansatempaavan tapahtumaketjun, sekä - jos nyt yhdistän nimen oikeaan tarinaan - Good-Bye, jossa käsiteltiin eläköitymistä. Muut tarinat eivät sitten iskeneet ihan samalla tavalla, vaan siinä missä mukana olikin yksi ihan ok tarina, niin kaksi muuta olivat jopa vähän tylsiä.

Elokuva jäljitteli ainakin osittain Tatsumin piirrosjälkeä ja koska se tosiaan kehittyi ajan saatossa, niin myös elokuvan tarinoissa ja Tatsumin omaelämäkerrallisissa osioissa piirrosjälki vaihteli, joten kahta täysin samalla tyylillä piirrettyä tarinaa ei tainnut olla. Itse asiassa koko elokuva aloitettiin liikkumattomilla mangaruuduilla ja ehdin jopa epäilemään koko elokuvan tehdyn niin, mutta pian siirryttiinkin liikkuvan kuvan pariin. Siitä huolimatta animaatio tuntui enemmän nimenomaan mangalta kuin animelta, enkä jaksa uskoa, että vaikka erilaisia animetyylejä tietenkin on lukemattomia, niin siltikään animeita tehtäisiin ihan tällä tyylillä, jos ei tosiaan haluta jäljitellä mangamaista piirrostyyliä. Voin olla toki väärässäkin.

Kokonaisuutena elokuva oli sen verran erilainen kokemus kuin mihin yleensä törmään, että sitä oli kuitenkin ihan kiva katsella. Uteliaisuudesta, jos ei muuten. Elokuva ehkä vähän antoi minulle taustatietoa mangakulttuurista, mutta tuleeko tuolla tiedolla olemaan mitään hyötyä elämässäni, en tiedä, kun en mangan maailmaankaan oikein ole tutustunut eikä se silleen kiinnostakaan. Esimerkiksi gekiga-tyylistä kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Animen maailma kiinnostaa minua sentään vähän enemmän. Jos manga kuitenkin iskee, niin en näe kuitenkaan mitään syytä, miksei tämän voisi vaikka katsoakin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: 17 Girls