torstai 31. toukokuuta 2012

Movie Monday #51 - Nolo suosikkini



Movie Monday paneutuu tällä kertaa noloihin suosikkeihin ja ääriliberaali mieleni pääsee taas vauhtiin. Nolo suosikki kai vastaisi englanninkielistä termiä guilty pleasure, mutta ainakaan minulle ei oikein tuo suomenkielinen termi ole mieleen. Tai oikeastaan sillä on mielestäni negatiivisempi kaiku kuin englannin kielen vastineellaan. Guilty pleasure -leffojahan minulle edustaa ainakin Batman Forever, josta olen kirjoittanut toisaalla. Ehkä sellaisiksi kävisi myöskin japanilainen Deadball, joka omaan nauruhermoon iski kovastikin (IMDB:ssä pisteitä 5.7). Kuuluuko Mamma Mia! joukkoon? Ainakin "tietyissä piireissä". Guilty pleasure on ehdottomasti noista tuo ensimmäinen, mutta sitten taas joku voisi tehdä vielä jaon guilty pleasurejenkin kohdalla noloihin ja hyviin guilty pleasureihin. Itseäni ei kuitenkaan nolota myöntää näiden kuuluvan lempielokuvieni joukkoon.

Jokaisen uuden ihmisen kanssa esimerkiksi Batman-elokuvista puhuessani olen paljastanut aina, että pidän Batman Foreveria loistavana elokuvana ja annan toisen osapuolen hämmästellä kaikessa rauhassa, mutta minkäs minä teen, että elokuvan camp-henkisyys, sarjakuvamaisuus ja oikeastaan lähes kaikki iskee kuin tuhat volttia.Deadball oli minulle ensimmäinen todellinen kosketus japanilaisiin kauhuscifitoimintakomediaurpoiluihin (saa lisää lajityyppejä, jos siltä tuntuu) ja sen siivittämänä olen ostanut lisääkin vähän samansuuntaista kamaa, vaikka en ole vielä ehtinyt katsoa niitä, mutta toivon saavani niistä samanlaista nautintoa kuin tuostakin elokuvasta, olivat ne kuinka noloja tai huonoja tahansa yleisen mielipiteen mukaan. Mamma Miassakin! tykkäämiseen vaikuttaa vahvasti niin Meryl Streepin kuin ABBAnkin fanittaminen, joskin tässä tapauksessa enemmän jälkimmäiseen.

Pystyn siis omalta osaltani perustelemaan ainakin joten kuten tietyistä elokuvista tykkäämiseni, joten miksi pitäisin tykkäämisiäni nolona? Sehän tarkoittaisi silloin sitä, että pitäisin omaa leffamakuani nolona ja sitä minä en tee, kuten en pidä noloina myöskään musiikki-, kirja- tai mitään muutakaan makuani. Miksi tekisin niin? Olen mitä olen, tykkään mistä tykkään, joten mitä noloa siinä on?

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Project 1001, osa 214/1001: Butch ja Kid - Auringonlaskun ratsastajat

Alkuperäinen nimi: Butch Cassidy and the Sundance Kid
Ohjaus: George Roy Hill
Käsikirjoitus: William Goldman

Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford, Katharine Ross
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1969
Kesto: 106 min

- Kid, there's something I ought to tell you. I never shot anybody before.
- One hell of a time to tell me!

 
 
Butch Cassidy (Paul Newman) johtaa pahamaineista Hole-in-the-Wall -rosvojengiä villissä lännessä ja hänen lähin ja uskollisin rikoskumppaninsa on Sundance Kid (Robert Redford). Butch on älykäs, joviaali ja humoristinen Kidin luottaessa nopeaan liipaisinsormeensa. Heidän jenginsä ryöstelee pankkeja ja junia ja he päättävät ryöstää saman junan, Flyerin, niin meno- kuin paluumatkallakin, mitä ei ole ennen tehty. Junan tehdessä paluumatkaansa kaikki ei kuitenkaan mene aivan odotetusti, sillä sen lisäksi, että he räjäyttävät kassakaappivaunun tuusannuuskaksi, Flyerin takaa tulee toinen juna, jossa on vain yksi vaunu, josta ampaisee ulos joukko hevosmiehiä, joiden tähtäimessä tuntuu olevan vain Butch ja Kid, joten nämä joutuvat toden teolla pakenemaan...

Taas on yksi aukko sivistyksestä täytetty tämän elokuvan myötä, sillä varmaankin johtuen lännenteemastaan en ollut tätäkään elokuvaa aiemmin nähnyt. Vähän samanlainen aukko minulla on ollut niin ikään elokuvan päätähtien Paul Newmanin ja Robert Redfordin kohdalla, sillä kummaltakaan en ole nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa; Redfordin olen varmasti nähnyt parissa elokuvassa ja Newmanin ehkä yhdessä (Liekehtivä torni). Vaikka länkkäriteema elokuvassa onkin, niin en sulkenut lainkaan pois sitä mahdollisuutta, että tästä pitäisin, eikä Butch ja Kid - Auringonlaskun ratsastajat yhtään hullumpi ollutkaan.

En tiedä miksi, mutta elokuvan näkemättömyydestä huolimatta minulle oli piirtynyt mieliin - ehkä elokuvan nimestä - tämän olevan jonkinlainen mukava buddy movie ja sellainenhan tämä olikin, sillä vaikka ammuskelua villin lännen tyyliin vähän nähtiinkin, niin kuitenkin elokuva kertoi päällimmäisenä nimenomaan nimitähtiensä seikkailuista, jotka alun väitteestä huolimatta eivät vissiinkään ihan kaikki todellisiin tapahtumiin perustuneet. Elokuva kuvasikin tapahtumia lähinnä Butchin ja Kidin näkökulmasta, sillä montaa sellaista hetkeä ei ollut, milloin vähintäänkin jompi kumpi ei olisi ollut ruudussa. Ei siis ihme, että katsoja väkisinkin asettuu kaksikon puolelle, vaikka he olivatkin roistoja.

Vaikka länkkäriteema vähän epäilyttikin alussa, niin elokuva kuitenkin tarjosi ihan mukavaa viihdettä. Tähän auttoi eittämättä varsinkin Butchin viljelemät vitsikkäät heitot, joiden vuoksi elokuva toikin mieleen 1980-luvun toimintakomediat. Elokuva olisikin melkein käynytkin toimintakomediasta, vaikka olihan tämä enemmän seikkailu villin lännen maisemissa kuin varsinainen(toiminta)komedia. Elokuvan kiinnostavuuden kannalta tärkein juttu oli tämä pakomatka, joka muodosti tarinan rungon ja vaikka voisi luulla, ettei pelkkä pakenemisen kuvaaminen voisi olla viihdyttävää, niin tässä tapauksessa se kyllä oli siitäkin huolimatta, etten ainakaan minä liiemmin jäänyt katselemaan ympärillä olevia maisemia. Huomasin jossain vaiheessa jopa jännittäväni vähäsen kaksikon puolesta. Alussa tämä ryösteleminen ei voittanut puolelleen, mutta maisemanvaihdoksen jälkeen niitä ryöstöjäkin katseli mielellään. Muutenkin tämä maisemanvaihdos oli yllättävyydessään varsin piristävää ja jotenkin tykkäsin tästä puolesta enemmän kuin hetkistä ennen pakomatkan alkua. Yksittäisistä kohtauksista ehkä mieleenjäävin oli Kidin naisen Ettan (Katharine Ross) ensimmäinen kohtaus.

Kuvauksen suhteen elokuva oli kyllä pääsääntöisesti komeaa katsottavaa. Elokuvan alussa kunnioitettiin pienen lyhytfilmin lisäksi mykkäajan tuotoksia kuvaamalla elokuvaa lähes mustavalkoisesti niin, että valkoisen sijaan väritys oli hivenen kellertävää. Minusta ratkaisu oli ihan hauska, mutta juuri kun ehdin ajatella, että ei sitä tyyliä ehkä sittenkään ihan koko elokuvaa kestäisi, niin siirryttiinkin normaaliin väritykseen. Jossain vaiheessa elokuvaa tarinaa tai oikeastaan Butchin, Kidin ja Ettan matkantekoa vietiin eteenpäin niin ikään kellertävien kuvien kera, mutta siitä en jaksanut niin paljon innostua.

Ensimmäinen asia, minkä panin merkille katsellessani Paul Newmania, oli se, että ymmärrän täysin, miksi hän oli niin suosittu varsinkin 1960- ja 1970 -luvulla, sillä en ehtinyt edes panna merkille hänen näyttelijänkykyjään, kun tulin jo siihen tulokseen, että tuossa miehessä on karismaa vaikka miten; jos harrastaisin näyttelijäesittelyjä, varmaan tekisin sellaisen Newmanista. Lisäksi hän tuntui istuvan länkkärimaailmaan kuin nakutettu ja ellen tietäisi paremmin, voisi luulla, että hän on olltu nimenomaan westernien mies. En tiedä, kuinka realistisen kuvan elokuva antoi Newmanin esittämästä Butch Cassidystä, mutta Newman sai oikeasti uskomaan, että oikea Butch on ollut ihan samanlainen. Robert Redford ei millään meinannut saada osaa tästä leffasta, mutta ohjaajan George Roy Hillin käymän pitkällisen väännön jälkeen Redford kiinnitettiin toiseen pääosaan ja hyvä niin, sillä myös Redford teki mainion roolityön Sundancena. Kaiken lisäksi molempien kemiat pelasivat hyvin yhteen, joten heitä oli kiva katsella yhdessä.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Butch ja Kid - nuoret hurjat

tiistai 29. toukokuuta 2012

Project 1001, osa 213/1001: Vihreä oli laaksoni

Alkuperäinen nimi: How Green Was My Valley
Ohjaus: John Ford
Käsikirjoitus: Philip Dunne

Pääosissa: Donald Grisp, Sara Allgood, Roddy McDowall
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1941
Kesto: 114 min

- Look now, you are king in the chapel. But I will be queen in my own kitchen.
- You will be queen wherever you walk.

 
 
Morganin perhe asuu walesilaisessa kaivoskaupungissa, joten on luonnollista, että perheen miehet ovat töissä kaivoksella. Perheen isä Gwilym (Donald Grisp) toimii kaivosmiesten edusmiehenä miesten ja johtajien välillä, mutta myös työskentelee itse kaivoskuiluissa kuten myös kaikki Gwilymin pojistakin nuorinta Huwia (Roddy McDowall) lukuun ottamatta. Gwylim toimii myös perheen päänä ja patriarkkina, jonka sanomisia ei kyseenalaisteta ja jonka edessä ollaan hiljaa silloin kuin käsketään. Muutosten tuulet kuitenkin puhaltavat, sillä kaivosteollisuudessa alkaa esiintyä työvoiman liikatarjontaa, mikä näkyy sitten palkkojen alenemisena, mutta myös Morganin perheessä tapahtuu kaikenlaista...

Olen monesti tavarataloissa kierrellessäni törmännyt näihin 20th Century Foxin Classics-sarjan leffoihin, jotka ovat pistäneet silmään kansitaiteensa vuoksi (valkoiset kannet), mutta vaikka en sieltä niitä ostanutkaan, niin tämä viisi Oscaria voittanut Vihreä oli laaksoni on ollut sellainen elokuva, jonka englanninkielinen nimi oli elävästi jäänyt mieleen, sillä se on sen verran erikoinen. Kun sitten tuttuni myi omia leffojaan pois ja niiden joukossa oli myös tämä 1001-elokuva, niin otin pois kuleksimasta. Yhtään mitään en tämän sisällöstä etukäteen tiennyt, sillä missään muualla kuin noissa tavarataloissa en ollut leffan nimeen törmännyt, mitä nyt tiesin julkaisun perusteella elokuvan olevan luokkaa "vanha". Silti odotin sen verran positiivista tapausta, että samalla pelkäsin pettyväni siihen, mutta katin kontit minä mitään petyin, sillä Vihreä oli laaksoni oli oikein mieluisa uusi tuttavuus.

Elokuvan alussa kuultiin aikuiseksi kasvaneen Huwin (Irvin Pichel) kertojaäänellä pitkä monologi ennen kuin päähenkilöt itse ruudulla inahtivat hetkeäkään. Tämä monologi oli jopa niin pitkä, että minä ehdin jo iloita ajatuksesta, että koko elokuva kerrottaisiin tämän taustapuheen keinoin, silä sellaista en olisikaan kokenut, mutta vaikka niin ei käynytkään, niin ei se haitannut. Kuitenkin tätä kertojaääntä käytetään hyödyksi läpi elokuvan, mikä toi kummasti eloisuutta koko elokuvaan ja dialogi jää melkeinpä kakkoseksi, vaikka sitäkin toki oli. Jossain vaiheessa oikein hämmästyin, kun tuli oikeasti pidempi kohtaus ilman Huwin kertojaäänen katkaisua.

Elokuva kertoo tämän Morgan-perheen elämänmenosta, mutta siihen kytkeytyy myöskin kaivosteollisuuden murros, mikä puolestaan edesauttoi sosialismin nousua tässä Rhondda Valleyn kaivoskaupungissa. Perheen ja lähipiirin elämä oli monipuolista kaikessa yksinkertaisuudessaankin, joten elokuvassa riitti niin iloa, surua kuin kuvausta kaivosmiesten arjestakin, vaikka ehkä hieman romantisoitu kuvaus olikin. 1001 elokuvaa -kirja nimittää tätä elokuvaa nyyhkyleffaksi, mutta vaikka rakkausdraamaakin nähdään, niin se oli vain yksi sivupolku pitkässä, mutta samalla hyvin kirjoitetussa tarinassa, joten en minä nähnyt elokuvaa kokonaisuutena sellaisena. Nyyhkyilyn sijaan yleistunnelma olikin enemmän kepeä, ehkä jopa vähän hilpeä, vaikka koskettavat hetket katkaisivatkin tämän iloisuuden, mutta ei silloinkaan aina kokonaan. Osa kepeydestä johtui siitä, että hahmot olivat ehkä tarkoituksellisenkin höpsöjä, mutta samalla kuitenkin ihania, ja vaikka välillä vähän tapellaankin, niin mitenkään kovaksi meno ei tuntunut muuttuvan missään vaiheessa. Ei siis ehkä todenmukaisin kuva kaivosmiesten arjesta, mutta kuitenkin kaikin puolin ihan nautittavaa katsottavaa.

Elokuvan hyvyyden takasivat oikeastaan sen "aikuisimmat" näyttelijät. Morganin perheen vanhempia esittäneet Donald Grisp ja Sara Allgood olivat molemmat loistavia ja varsinkin kaksikon keskinäistä sanailua oli kiva kuunnella, vaikkei sitä niin paljon tapahtunutkaan. Varsinkin Allgoodin esittämä äiti viljeli niin pistäviä kommentteja Gwilymia kohti, että nauratti. Muita hyvässä mielessä hassuja roolisuorituksia tehneitä oli muun muassa nyrkkeilijää ja hänen kaveriaan näytelleet Rhys Williams ja Barry Fitzgerald, tohtoria näytellyt Frederick Worlock sekä toinen kaupungin papeista, jonka nimeä en löytänyt. Vähän vakavammasta päästä olivatkin sitten elokuvan siitä rakkauspuolesta vastanneet Maureen O'Hara sekä Walter Pidgeon (Kielletty planeetta). Apinoiden planeetoista myöhemmin tunnetuksi tullut Roddy McDowall oli ihan kelpo pikkupoika Huwina, mutta ei mitenkään ikimuistettava. Niin ja Morganin perheen vanhempia poikia en millään tahtonut erottaa toisistaan.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Butch ja Kid - Auringonlaskun ratsastajat

maanantai 28. toukokuuta 2012

Isäpuoli

Alkuperäinen nimi: The Stepfather
Ohjaus: Joseph Ruben
Käsikirjoitus: Donald E. Westlake

Pääosissa: Terry O'Quinn, Jill Schoelen, Shelley Hack
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 85 min

- What's your stepfather gonna do when he finds out?
- He's gonna kill m
e.
 
 
Teini-ikäinen Stephanie (Jill Schoelen) on menettänyt isänsä eikä aikaakaan, kun hänen äitinsä Susan (Shelley Hack) löytää itselleen uuden miehen Jerry Blakesta (Terry O'Quinn) ja alle vuoden päästä Jerry jo asuu heidän kanssaan saman katon alla. Jerry on patavanhoillinen ja uskoo periamerikkalaisiin perhe-arvoihin, mihin kuuluu äärimmäinen tottelevaisuus ja ankara kuri. Susan yrittää pitää Jerryn puolta, mutta Stephanie on siitä huolimatta sitä mieltä, että Jerryssä on jotain todella pahasti vialla, eikä myöskään erehdy, sillä ennen kuin Jerry tuli Susanin ja Stephanien elämään, Jerryllä oli toinen henkilöllisyys ja ennen identiteetinvaihdostaan murhasi julmalla tavalla aiemman perheensä...

Tämä oli nyt toinen kuukauden WANHA, joka valikoitui katsottavaksi täysin randomisti jätesäkistä poimimalla, mutta samalla viimeinen johtuen siitä, että muuttokuvioni menivät mönkään ja joudun ensi viikolla kokoamaan dvd-seinäni uudelleen. Tällä kertaa jätesäkkivalinta osui (edelleen satunnaisvalinnalla) säkkiin, jossa oli ilmeisen paljon the-etuliitteellä varustettuja leffoja ja sieltä nousi muutamalla yrityksellä (ensin käteen osuneet olin jo arvostellut) tämä elokuva, josta en oikeastaan muistanut juurikaan mitään, en edes sitä, että Lostista tuttu Terry O'Quinn on elokuvan pääosassa; kuuluuhan tämäkin elokuva varhaisimpiin hankintoihini, joten katselusta on tosiaan aikaa. Jotenkin muistelin elokuvan olleen aika kehno, mutta kyllä Isäpuoli oli ihan hitusen parempi kuin muistin, joskaan ei paljoa.

Elokuva alkoi kohtauksella, jossa verinen Jerry pesee naamaansa ja muuta ihoa yläkerran kylpyhuoneessa ja siinä sivussa ajaa partaansa pois. Tämän jälkeen mies tyynenrauhallisesti keräili kamojaan ja siivoili leluja lattialta, kunnes meni alakertaan, jossa kunnolla paljastui, mitä Jerry oli oikein tehnyt, sillä ruumiita ja verta oli vähän joka puolella. Arvasin, että kohtaus etenisi raaempaan suuntaan, mutta silti se oli hyytävä ja - ikävä kyllä - elokuvan vaikuttavin kohtaus. Jotenkin vain yläkerran ja alakerran eroavaisuudet siisteystason suhteen oli vain tehokas näky ja asiaa vain paransi Jerryn rauhallinen viheltely hänen poistuessaan talosta kohti uuteen elämään.

Tuon kohtauksen jälkeen päästiin kuitenkin itse päätarinaan, joka oli kyllä paikoitellen ihan mukavaa seurattavaa. Jännitystä ainakin pyrittiin kasvattamaan vähitellen siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, sillä pientä jännitystä ei saatu aikaan kuin vasta loppuvaiheessa. Alkupuolella käytiin läpi Stephanien inho uutta isäpuoltaan kohtaan, joka vähitellen muuttui epäilyksi Jerryn menneisyydestä ja täytyy sanoa, että nämä epäilykset alkoivat suorastaan naurettavan helposti; riitti, että vuoden takaiseen murhenäytelmään viitattiin, niin johan Stephanie katsoi isukkipuoltaan ihan toisella tavalla, vaikka Jerry ei antanutkaan aihetta. Kuitenkin suurin jännityksen latistaja oli tämä sivujuoni, jossa Jerryn entisen elämän lanko Jim (Stephen Shellen) alkoi tutkia siskonsa ja tämän lasten kuolemia. Täysin ennalta-arvattavissa oli, että Jim näyttelisi jotain osaa Jerryn peittoamisessa, ja vaikka tämä osa olikin loppujen lopuksi lähes olematon (ja siten turha), niin sitten ei ollut juuri muuta tehtävissä kuin odotella sitä, että Jim löytäisi Jerryn luokse. Elokuva olisikin ollut paljon tehokkaampi ja jännittävämpi, jos elokuva olisi keskittynyt pelkästään Jerryn uuteen perheeseen, sillä ennen kuin Jim tuli kuvioihin, mielessä pyöri kysymys siitä, miten Stephanie ja Susan pääsisivät Jerryn jäljille; Jimin mukaantulon jälkeen kysymys kaikkosi. Loppuratkaisu oli ihan ok, vaikka ennen sitä Stephanie käyttäytyikin kuin mikäkin perusblondi kauhuelokuvassa.

Lost oli minusta hyvä sarja ja ilokseni panenkin aina merkille, jos näen tuon sarjan näyttelijöitä jossain, mutta siitä huolimatta olin tyystin unohtanut, että Terry O'Quinn on tässä, vaikka häntä olenkin bongannutkin (ja pannut muistiin) yhdestä jos toisestakin produktiosta ajalta ennen Lostia. O'Quinn oli tietenkin tässä elokuvassa paljon nuorempi kuin kyseisessä sarjassa, mutta silti hän oli ihan tunnistettavissa, ainakin ilman partaansa. Ihan kelvollisen roolityön hän myös teki, sillä vaikka välillä hän vetikin vähän yli esim. ollessaan hulluimmillaan, niin pääasiassa hän onnistui varsin hyvin. Hänen olemuksestaan johtui myös se, että rauhallinen Jerry oli alun verilöylyn keskellä niin hyytävä. Jill Schoelen ja Shelley Hack eivät missään nimessä päässeet O'Quinnin tasolle Jerryn uusina perheenjäseninä, vaikka Schoelen ihan ok oli hänkin.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Vihreä oli laaksoni

perjantai 25. toukokuuta 2012

Men in Black III

Alkuperäinen nimi: Men in Black III
Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Käsikirjoitus: Etan Cohen, David Koepp, Jeff Nathanson, Michael Soccio

Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Josh Brolin
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 105 min

- You're late.
- Yeah, I lost track of time.

 
 
Yksikätinen Boris the Animal (Jemaine Clement) pakenee kuussa sijaitsevassa vankilasta 40 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa sille, joka ensinnäkin ampui häneltä käden irti ja sitten vielä passitti linnaan ja tuo henkilö onkin Men In Black -organisaatiossa toimiva agentti K (Tommy Lee Jones, Josh Brolin), jonka ansiosta myös Boriksen planeetan sotaisa kansa kuoli sukupuuttoon. Boriksella on käytössään aikakone, jolla hän aikoo mennä ajassa taaksepäin ja tappaa agentti K ennen kuin tämä ehtii vangita hänet. Boris onnistuukin siinä ja K katoaa nykyisyydestä, mutta syystä tai toisesta K:n työpari agentti J (Will Smith) muistaa K:n, joka kaikkien muiden mukaan kuoli 40 vuotta sitten. Niinpä myös J:n on hypättävä vuoteen 1969 ja yritettävä pelastaa tuleva työparinsa...

Kuten viimeaikaisista blogiteksteistä käy ilmi, tykkäsin ensimmäisestä Men in Black -elokuvasta, mutta toinen ei tehnyt yhtä hyvää vaikutusta. Jostain syystä kuitenkin usko tämän kolmannen osan hyvyyteen oli aika korkealla, minkä epäilen johtuneen siitä, että edellisestä on niin kauan aikaa; tähän liittyy jokin logiikka, jota en osaa selittää. Lähimpänä kai olisi "ei kai sama tyypit (joita on paljon muitakin kun näyttelijät) huonolla elokuvalla palaisi näin pitkän tauon jälkeen" -selitys- Korkeat odotukset saattoivat tosin johtua siitäkin, että tarkoituksella yritin pitää itseni täydellisessä epätietoisuudessa elokuvan sisällön suhteen, enkä katsonut etukäteen edes yhtään traileria, mutta aikamatkustuksesta kuulin sattumalta, mutta siihen ne sitten jäikin. Kun odotukset olivat melko korkealla, niin hämmästyin kyllä, että Men in Black III täytti nämä odotukset.

Ensin elokuvassa esiteltiin pääroisto, joka onneksi tällä kertaa oli mies, sillä useasti naispahiksia on vain yhtä tyyppiä ja sellainen nähtiin jo edellisessä osassa. Samalla tulee myöskin sitten ilmi Boriksen taustoja sen verran, että selviää, mitä hänellä on K:ta vastaan. Tämän prologin jälkeen päästään sitten vauhtiin ja J:n ja K:n kelkkaan ja ihan ensimmäinen huomio, minkä tein, oli se, että elokuvan sävy oli selvästi lähempänä ensimmäisen kuin toisen osan sävyä eli ihan joka asiasta ei pyritty tekemään huumoria vain huumorin vuoksi. Ennemminkin elokuvan huumoria kuvaisi ilmaus "vakava komedia", joka oli vallalla myöskin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi tämäkin osa oli aika nautittava kokemus. Huumoria ei siis tuputettu katsojalle, vaan se kulki toiminnan rinnalla vähän samaan tapaan kuin parhaimmissa kasaritoimintakomedioissa. Toki elokuvassa oli myös joitakin "vitsi vain vitsin vuoksi" -juttuja, mutta niitä oli kuitenkin aika harvoin ja silloinkin yleensä toimi aika hyvin; tällaisista irtovitseistä minua nauratti eniten niiden astronauttien reaktiot tapahtumien kulkuun.

Tarinassa oli siis aikamatkustusta ja vastoin pientä pelkoa sekin oli hoidettu ihan tyylikkäästi. Pieniä aikaparadokseja kyllä mielestäni syntyi, mutta ei häiriöksi asti. Tarinassa oli ykkösosan tavoin ehkä parasta se, ettei kaikkien asioiden taustoja kerrottu heti alussa, vaan katsoja sai vähitellen tietää lisää tapahtumien taustoista useimmiten samaan aikaan kuin J. Ei sillä, että tarina sinänsä olisi ollut välttämättä omaperäisimmästä päästä, vaan monet tapahtumat arvasi etukäteen, mutta juuri tästä pienestä salaperäisyydestä johtuen elokuva oli kuitenkin kaikin puolin viihdyttävää seurata. Niin ja kun elokuvassa palattiin ajassa taaksepäin, niin totta kai vuodessa 1969 naureskeltiin monille tuon ajan ilmiöille, vaikka itse olenkin liian nuori, jotta olisin tajunnut ihan kaikkia... ehkä. Syy siihen, miksi J muisti K:n, vaikka muut ei, oli ehkä vähän köykäinen, mutta yhtälailla ihan tarpeeksi tyydyttävä. Viidennestä ulottuvuudesta (tai jostain) tullut Griffin (Michael Stuhlbarg) tuntui vähän turhalta lisältä (lue: vähemmän hauskalta), mutta noin muuten elokuva kyllä vei mukana ja olikin mielestäni lähes ykkösosan veroinen.

Will Smith ja Tommy Lee Jones olivat jälleen kerran hyvässä vedossa ja siten hyvä tutkapari. Smith sai edelleen hoitaa suun soittamisen Jonesin ollessa oma ynseä itsensä ja jälleen kerran heidän väliset eroavaisuudet aiheuttivat niitä hulvattomia tilanteita. Kun minulle selvisi syyt aikamatkustuksen taustalle, niin pelkäsin tosissani, että nähdäänkö Jonesia enää ennen elokuvan loppupuolta ja latistuuko sen vuoksi meno. No, Jones tosiaan jäi aika pimentoon, mutta elokuva jatkui silti ihan viihdyttävänä, mistä on kiittäminen sitä, että Josh Brolin näytteli nuorempaa K:ta ihan samalla tavoin kuin Jones vanhempaa K:ta ja siten myös Smith ja Brolin pelasivat hyvin yhteen. Melkein voisi sanoa, ettei Brolin esittänyt nuorempaa K:ta, vaan nuorempaa Jonesia. Jemaine Clement näytteli alien-voimistaan huolimatta aika perinteistä pahisroolia ulkonäköä myöten, enkä puhu nyt scifiasteikolla, mikä oli vain piristävää. Ei pahisten aina täydy olla hirveän erikoisia ollakseen hyviä; ei edes scifistisessä toimintakomediassa. Michael Stuhlbarg oli kyllä ihan hyvä Griffininä, mutta hänen hahmonsa oli vain niin turha. Mukana menossa: Lenny Venito (Men in Black II - miehet mustissa 2) sekä Emma Thompson.

Pisteitä: 4/5

Edit 27.5. PS. Niin ja 3D-arvo? Nolla.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Aiempia osia katsellessani olin mieltänyt Rip Tornin hahmon, jota ei tässä nähty kun maininnan asteella, nimenomaan Zedinä, enkä Z:nä, vaikka muut agentit olin mieltänyt nimetyksi vain kirjaimina. Hih!


Seuraavana arvosteluvuorossa: Isäpuoli

maanantai 21. toukokuuta 2012

Men in Black II - miehet mustissa 2

Alkuperäinen nimi: Men in Black II
Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Käsikirjoitus: Robert Gordon, Barry Fanato

Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Lara Flynn Boyle
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 84 min

- Does that come standard?
- Actually it came with a black dude, but he kept getting pulled over.

 
 
1970-luvulla Zartha-nimisen planeetan lähettiläs Lauranna (Linda Kim) saapuu Maahan, koska haluaa piilottaa Zarthan valon Men in Black -miesten avulla vihollisplaneetan Serleenalta (Lara Flynn Boyle), mutta MIB ei sekaannu asiaan, sillä silloin Maa joutuisi suureen vaaraan. Serleena kuitenkin palaa 25 vuotta myöhemmin varmana siitä, että tuo Zarthan valo on vielä Maassa ja hän lähteekin Maassa asustavan kaksipäisen avaruusolion Scradin (Johnny Knoxville) kanssa metsästämään valoa. MIB-päämajassa ollaan kummissaan, sillä paikan pomo Zedkin (Rip Torn) on sitä mieltä, ettei Zarthan valo ole maassa. Ainoa henkilö, joka voisi tietää koko totuuden, on viisi vuotta aiemmin hommat lopettanut agentti K (Tommy Lee Jones), joten agentti J:n (Will Smith) on lähdettävä hakemaan postin työntekijänä toimivan K:n takaisin, mutta ongelmana on vielä se, että J pyyhki K:n MIB-muistin ja nyt K:n tarvitsisi saada muistinsa takaisin...

Yllätin itseni eilen sillä havainnolla, että minun on täytynyt nähdä Men in Black II - miehet mustissa 2 peräti kahdesti, vaikka elin vielä ennen eilistä katselua siinä uskossa, että olin nähnyt tämän ainoastaan leffateatterissa. Tämä havainto perustui siihen, että muistin kesken elokuvaa nähneeni loppukohtaukset pariinkin otteeseen, vaikka varsinainen juoni ei juuri muistissa ollut, mitä nyt K:n muistinpalautusurakan muistinkin. Kolmatta elokuvaa odotan jostain syystä innolla, vaikka muistini mukaan en tästä toisesta osasta saanut läheskään niin paljon irti kuin ensimmäisestä osasta, minkä vuoksi nytkin lähdin vähän vähemmillä odotuksilla tätä elokuvaa katsomaan. Kelpo elokuva Men In Black II - miehet mustissa 2 nytkin oli, mutta ei tosiaan päässyt ensimmäisen elokuvan tasolle.

Elokuvan alussa näytetään pieni pätkä Serleenan edellisestä vierailusta jonkinasteisen salaliittoteoria-aiheisen ohjelman dramatisoimana, mikä sai minut pohtimaan sitä, että tekijät eivät ole osanneet tai viitsineet sisällyttää niitä taustoja varsinaiseen tarinaan mitenkään luontevasti, vaikka pieniä viittauksia menneisiin saatiinkin kuulla pitkin elokuvaa. Minua ei olisi henkilökohtaisesti lainkaan haitannut se, että tätä alkupätkää ei olisi tullut lainkaan, sillä poisjättämällä tarinaa olisi seurannut edes jonkinasteisella uteliaisuudella sen suhteen, että mistä kaikesta on kysymys, sillä tällaisenaan elokuvasta puuttui muutenkin tyystin yllätyksellisyys. MIB-päämaja ja sen toiminta oli esitelty jo kunnolla edellisessä osassa, minkä lisäksi agentti J oli nyt rautainen ammattilainen, joten sellaisia oikeasti hauskoja yllätyksiä ei tullut vastaan. Jollakin vessanpöntön muotoisella kammiolla ei vielä pitkälle pötkitä.

Itse tarinastakin tuntui puuttuvan se hauskin ote, sillä vaikka pidinkin Tommy Lee Jonesista "muistisairaana", niin ihan liian kauan keskityttiin tähän muistinpalautusoperaatioon. Sen olisi kerralla voinut hoitaa pois alta, jotta J:stä ja K:sta olisi saatu hyvin toimiva tutkapari jo aiemmassa vaiheessa, mutta ilmeisesti ideapulasta oli tässäkin suhteessa kärsitty ja muistinpalautusta pitkitettiin, koska a) ei keksitty muutakaan tai b) jotta saataisiin ensimmäisen osan Jeebs (Tony Shalhoub) taas mukaan, eikä siihenkään keksitty muuta tapaa. Elokuva oli jopa vähän tylsä ennen kuin K tuli takaisin kuvioihin, mutta parani sentään jossakin määrin, kun K oli saanut muistinsa takaisin. Ehkä muistnipalautusjutussa haluttiin vaan käyttää aikaa siihen, että ensimmäisen osan asetelma saatiin päälaelleen eli että J on konkari ja K "uusi". Joitakin hauskoja juttuja koettiin kyllä pitkin elokuvaa, mutta ei missään nimessä samoissa määrin kuin ensimmäisessä osassa. Enemmänkin tämä vaikutti vain sellaiselta putkijuoksulta, joka eteni melko suoraviivaisesti sen jälkeen, kun päästiin taas toiminnan makuun. Oli lopun toimintajaksoja ihan kiva katsoa kerran, mutta uudelleenkatsomisarvoa ei oikein ollut, kuten ei myöskään niissä loppukohtausten huipennuksissakaan. Onneksi olin unohtanut suurimman osan tapahtumista, niin elokuvan pystyi melko vaivatta katsomaan.

Elokuva sisälsi jos jonkinlaista avaruusoliota, mutta samanlaiset hauskat hahmot puuttuivat kuin ensimmäisestä osasta lukuun ottamatta ensimmäisen osan mato-otuksia, jotka olivat taas mukana. Ihan niin kuin Gremlins 2:ssa, jossa muuten on sama maskien tekijä, Rick Baker, kuin näissä kahdessa MIB-elokuvassa, tuntui tässäkin kuin olisi yritetty päihittää ensimmäisen osat oliot ja näin minusta tuntui varsinkin pääalieneiden kohdalla. Tietokoneella tehdyissä erikoistehosteissa on viidessäkin vuodessa menty valovuosia eteenpäin, mutta silti jotkut tehosteet näyttivät huonommilta kuin ensimmäisessä osassa. Esimerkiksi Serleenan lonkerot tuntuivat lähes yksinomaan irrallisilta ja näki selvästi, että ne on pistetty kuvaan jälkikäteen; hyvin tehdyistä efekteistä sitä ei huomaisi.

Tommy Lee Jones ja Will Smith pelasivat jälleen kerran hyvin yhteen jopa silloin, kun Jones oli vielä "muistisairas". Kuitenkin Jonesia saatiin odottaa ihan liian pitkään, sillä hän tuli mukaan kuvioihin vasta 25 minuutin kohdalla, joten hän ehti olla mukana menossa alle tunnin. Käsittämätöntä! Tiedä sitten, olisiko sillä ollut jotain asian kanssa tekemistä, että Jones ei ollut kahtena ekana viikkona mukana kuvauksissa. Jo ensimmäinen Jonesin ja Smithin yhteinen kohtaus muuttui hauskemmaksi kuin koko elokuva oli ollut siihen mennessä, kiitos Jonesin jatkuvan vakavuuden Smithin hoitaessa huumoripuolen ja tämä epäsuhta kombo vain toimii hulvattomalla tavalla. Vaikka kyllästyinkin jossain vaiheessa Jonesin hahmon muistamattomuuteen, niin yleisesti ottaen Smith-Jones -kaksikko oli oivassa vedossa läpi elokuvan.

Edellisestä elokuvasta mukana olivat myös tosiaan Tony Shalhoub ja Rip Torn, joista varsinkin jälkimmäinen teki kanssa ihan hyvää jälkeä. Lara Flynn Boyle (Twin Peaks) oli ihan perushyvä naisalienina, vaikkakin ehkä vähän tavanomainen. Minulla on jonkinasteinen inho Johnny Knoxvilleä kohtaan (tykkäsin aikoinaan kyllä Jackassista) ja tässäkin hän vaikutti vastenmieliseltä, mutta roolinsa veti kuitenkin ihan tarpeeksi hyvin. Mukana menossa: Peter Graves (Hei, me lennetään!), Michael Jackson, Martha Stewart, David Cross (Men in Black - miehet mustissa, mutta eri rooli) ja Joel McKinnon Miller (The Truman Show).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Men in Black III

lauantai 19. toukokuuta 2012

Men in Black - miehet mustissa

Alkuperäinen nimi: Men in Black
Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Käsikirjoitus: Ed Solomon

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Will Smith, Linda Fiorentino
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 94 min

- All right, kid, here's the deal. At any given time there are approximately 1500 aliens on the planet, most of them right here in Manhattan. And most of them are decent enough, they're just trying to make a living.
- Cab drivers?
- Not as many as you'd think.

 
 
D ja K (Richard Hamilton ja Tommy Lee Jones) ovat hyvin salaisen Men in Black -palvelun agentteja, joiden tehtävänä on tarkkailla ja valvoa liikennettä avaruuden ja Maan välillä sekä Maassa olevia avaruusolioita. He ovat keikalla, kun jo eläkeiässä oleva D haparoi asetta hakiessaan ja D päättää pistää pillit pussiin ja agentti K tarvitsee uuden työparin. Sellainen on löytymässä NYPD:n poliisista James Darrell Edwards III:sta (Will Smith), joka pysyy nopeasti juoksevan avaruusolion (Keith Campbellin) perässä ja tapaus tekee vaikutuksen K:hon. Edwards pääseekin MIB-tiimiin saaden uuden henkilöllisyyden: agentti J. Agentti J pääseekin heti tositoimiin K:n kanssa, kun Maahan saapuu ötökkä, joka ottaa maalaisjuntti Edgarin (Vincent D'Onofrio) hahmon, ja joka on salaperäisen galaksin perässä...

Ensi viikolla tulee ensi-iltaan kolmas Men in Black -elokuva, joten päätin ottaa nämä sarjan kaksi aiempaa elokuvaa käsittelyyn pikapikaa, sillä postistakin nämä tulivat vasta viime viikolla, vaikka katselua odottavia elokuvia olisikin jonoksi asti. Katseluaikataulu on laadittu siten, että elokuvien lisämateriaalit kommenttiraitoineen, mahdollinen MM-loppuottelu kuin myös Euroviisut on otettu huomioon ja jos kaikki menee putkeen, niin pääsen katsomaan kolmannen osan vielä ensi-iltapäivänään. Nämä aiemmatkin osat tuli nähtyä aikoinaan leffateatterissa ja tämän ensimmäisen osan ainakin pari kertaa sen jälkeenkin ja pitänyt tätä ihan hyvänä leffana, mutta edellisestä katselukerrasta on jo aika paljon aikaa. Hyvin Men in Black - miehet mustissa kuitenkin edelleen iski.

Toisin kuin minä tämän kirjoituksen ulostuottamisen suhteen (aloittelin tätä jo eilen), elokuvassa ei turhia viivytelty, vaan ensin esiteltiin MIB-miesten toimintaa käytännössä, jonka jälkeen toinen näistä eli agentti D ilmoitti vetäytyvänsä MIBistä ja heti seuraavan kohtauksen alussa katsojalle käytännössä selvisi K:n uusi työpari. Ihanan tehokasta! Noin muutenkaan elokuvassa ei liiemmin paikoilleen jääty, vaan koko ajan vietiin juonta eteenpäin pienin annoksin, vaikka katsojalle alkaa vasta noin elokuvan puolessa välissä selvitä elokuvan koko elokuvan juoni, minkä jälkeen jäljellä oli vain sen seuraaminen, miten J ja K estävät pahimman mahdollisen. Sitä ennen he kulkivat melko rauhallisissa merkeissä johtolangasta toiseen, kunnes vähitellen pääsivät jyvälle ja minä kyllä pidin tästä juonenkulun rytmityksestä. Huumori kulki läpi elokuvan mukana ilman, että sitä tuputettiin katsojan sieraimiin täyslaidallisella vitsikkäitä repliikkejä, vaan se nojasi nimenomaan tapahtumiin, vaikka oli niissäkin pari "alta riman" -vitsiä; esimerkiksi Laurelin (Linda Fiorentino) sormella osoittelu -juttu oli vähän kuiva. Lavastuspuolellakin oli onnistuttu, sillä tämä MIB-päämaja sai aikaan vieläkin jonkinasteisen WAU-efektin. Toimivan huumorin, lavastuksen, hyvin toteutettujen avaruusolioiden, hyvän juonenkuljetuksen sekä hauskan scititarinan kera elokuva olikin oikein viihdyttävä kokonaisuus.

Kaiken muun hyvän lisäksi Tommy Lee Jonesin ja Will Smithin kemiat pelasivat oikein hyvin yhteen. Jonesissa oli tässä elokuvassa jotain hyvin leslienielsenmäistä, sillä vaikka hän olikin läpi elokuvan vakavailmeinen, niin silti hän nauratti, vaikka Nielsenistä poiketen Jonesilla ei tosiaan ollutkaan pääosin mitään vitsejä suuhun laitettuna. Jonesin huvittavuuteen vaikuttikin suuresti nimenomana se seikka, että Smith toimi hänen rinnallaan, sillä Smith toi huumoria rennonletkeällä otteellaan ja sillä olikin paljon tekemistä sen kanssa, miksi kaksikko yhdessä olikin niin hyvä tutkapari. Rip Torn oli myöskin hyvä koko MIBin pomona, kun taas Linda Fiorentino vähän vaisumpi ruumishuoneen hoitaja Laurelina. Mukana menossa: Jon Gries (LostKameleonttiBeverly Hills 90210), Carel Struycken (Twin Peaks), Tony Shalhoub (Monk) sekä Fredric Lehne (Lost).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Men in Black II - miehet mustissa
 2

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Gremlins 2 - uusi pesue

Alkuperäinen nimi: Gremlins 2: The New Batch
Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: Charles S. Haas

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, John Glover
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 102 min

- What happened to him?
- I dunno. I guess they pushed him too far.

 
 
Daniel Clamp (John Glover) on New Yorkissa suuri mediamoguli ja bisnesmies, joka aikoo rakennuttaa uuden rakennuksen vanhan tieltä, mutta tontilla kauppaansa pitävä kiinalaisvanhus Wing (Keye Luke) ei aio taipua. Wing kuitenkin kuolee pian, joten hänen hallussaan ollut mogwai, Gizmo, lähtee kauhakuormaajien tieltä, mutta hänet napataan. Gizmon entinen väliaikainen omistaja Billy Pretzel on tyttöystävänsä Katen (Phoebe Caites) kanssa töissä Clampin omistamassa tornitalossa ja kuin vahingossa Billy saa kuulla Gizmon olevan talossa olevassa laboratoriossa ja pelastaa sen sieltä. Pian suorastaan myyttiseksi hahmoksi noussut Clamp käväisee Billyn osastolla ja kehuu Billyä, minkä vuoksi Billyn opportunisti pomo Marla (Haviland Morris) iskee silmänsä aiemmin haukkumaansa Billyyn ja puolipakottaa Billyn päivällisille kanssaan ja Gizmo jää Billyn työpisteen laatikkoon. Gizmo ei viihdy kuitenkaan siellä, vaan hän lähtee seikkailemaan ja ennen pitkää hän kastuu ja pian pahismogwait ottavat käytännössä koko talon haltuunsa...

Kuten edellisessä postauksessa sanoin, tämä osa näistä kahdesta sai kunnian olla minulle se ensimmäinen näkemäni Gremlins-elokuva, jonka taisin nähdä silloin tv-ensi-illan aikoihin 1993 tai 1994 (elokuva uusittiin vain parin kuukauden päästä ensiesityksestään). Tuolloin muistelisin tykänneeni tästä kovastikin ja kohtalaisen kovaa elokuva on saattanut myös sitten seuraavalla katselukerralla luultavasti tyyliin muutamaa vuotta myöhemmin. Sittemminhän tätä elokuvaa ei ole varmaan tullut nähtyä (no, yli kymmenen vuotta ainakin on väliä), enkä ollut lainkaan varma, että tämä elokuva iskisi enää. Ensimmäinen Gremlins osoittautui vielä ihan hyväksi, mutta valitettavasti tämä Gremlins 2 - uusi pesue noudattaa jatko-osille ominaista kohtaloa ja on siten heikompi kuin edeltäjänsä... ollen kuitenkin juuri ja juuri ihan katsottavissa oleva tapaus.

Tämä toinen osa unohtaa kokonaan kauhupuolen ja yrittää olla vieläkin selvemmin vain komediaa siinä ihan täysin onnistumatta. Toki hauskoja tilanteita tulee edelleen eteen, mutta jotenkin kummasti ne hauskimmat hetket painottuivat elokuvan, jos ei nyt ihan loppuhetkiin, niin ainakin melkein, sillä vasta pahismogwaiden vallattua koko Clamp Buildingin alkoi kunnolla naurattaa. Ennen talon totaalista haltuunottoa nähtiin sitten ihmisiä tavalla tai toisella kiusaavia mogwaita, mistä minä en saanut revittyä oikein mitään huvittavaa, kuten en myöskään tapahtumista ennen Gizmon lisääntymistä. Esimerkiksi Marla oli epäuskottavuudessan täysin mielenkiinnoton hahmo ja hänet olisi voitu heivata silppuriin jo käsikirjoitusvaiheessa. Silloin tällöin lisähupia kyllä aiheutti metatasolle menemiset, jollaiseksi voisi kai laskea myös alussa nähty Väiski Vemmelsääri & Repe Sorsa -pätkä, mutta myös itse Gremlins-elokuviin viitataan pariinkin otteeseen ja yhdessä tällaisessa metakohtauksessa nähdään Hulk Hogan, ja oli juuri sellainen kohtaus, että jos elokuva tehtäisiin nyt, olisi Hoganin tilalla ollut Chuck Norris.

Noin muutenkin tuntui siltä kuin tekijät olisivat yrittäneet saada tähän elokuvaan kaikkea enemmän, sillä vaikka nyt kyseessä olikin vain pilvenpiirtäjä kokonaisen pikkukaupungin sijaan, niin silti tapahtumia ja mogwaijen sekoiluja oli selvästi enemmän jopa siinä määrin, että se tuntui ajoittain teennäiseltä. Varsinkin ensimmäisillä mogwailla oli omat persoonallisuutensa, jotta niistä saataisiin kunnolla erilaisia, mutta ei ratkaisu täysin minuun purrut. Osasyynsä oli kyllä silläkin, että mogwaiden ulkonäköä oli muutettu sitten ensimmäisen osan, eikä suinkaan parempaan suuntaan. Nyt nimittäin tuntui siltä kuin otuksista olisi haluttu tehdä enemmän nimenomaan lapsia miellyttävämpiä eli suomeksi sanottuna vähemmän pelottavia. Tätä korosti varsinkin näiden muuttuneiden mogwai-otusten ulkonäkö. Gizmo oli edelleen varsin söötti, mutta myös hän oli saanut pientä päivitystä, mikä vaikutelma saattoi johtua siitäkin, että Gizmo käyttäytyi ihan eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Gizmosta puheen ollen minua häiritsi vähän se, että elokuva keskittyi mielestäni liikaa pahismogwaiden ja Billyn ja kumppaneiden tekemisiin jättäen Gizmon suorastaan sivuosarooliin. Skandaali!

Niistä oikeista näyttelijöistä ensimmäisen osan roolin uusivat pääosissa nähtävät Zach Galligan ja Phoebe Cates sekä Futtermanin pariskuntana nähtävät Dick Miller ja Jackie Joseph. Joseph oli tässä osassa nyt ihan kunnon roolissa, eikä vain vilahda, mutta ensimmäisestä osasta häntä paremmin mieleen jääneet Galligan, Cates ja Miller tekivät vähintäänkin yhtä hyvät roolit kuin ensimmäisessäkin ja mielestäni Miller jopa hitusen paremmankin. Marlaa näytellyt Haviland Morris olisi saanut painua kotiinsa. John Glover oli sopivan hauska suorastaan lapsekkaana mediamogulina. Elokuvan parhaimman roolityön teki kuitenkin - tattadadaa - Christopher Lee, jolle tosin oli jäänyt turhan pieni rooli, enkä toki kiellä sitäkään, etteikö hänen hyvyyteensä olisi saattanut vaikuttaa myöskin hänen roolihahmolleen kirjoitetuista repliikeistä, joissa oli enemmän hauskuutta kuin muissa yhteensä... ainakin melkein. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver), Bubba Smith (Poliisiopisto) ja Robert Prosky (Hill Street Blues).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Men in Black - miehet mustissa

tiistai 15. toukokuuta 2012

Gremlins - riiviöt

Alkuperäinen nimi: Gremlins
Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: Chris Columbus

Pääosissa: Zach Galligan, Hoyt Axton, Phoebe Cates
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1984
Kesto: 101 min

- What are they, Billy?
- They're gremlins, Kate, just like Mr. Futterman said.

 
 
Puolitoimimattomia keksintöjä keksivä Randall Peltzer (Hoyt Axton) yrittää kaupata uusinta keksintöään mystisen kiinalaisen kaupan pitäjälle (Keye Luke), mutta löytääkin kaupasta oudon otuksen, jonka aikoo antaa pojalleen Billylle (Zach Galligan) joululahjaksi. Otus on pieni mogwai, joka nimetään Gizmoksi. Gizmon hoitamisessa on tarkat säännöt eli häntä ei saa päästää päivänvaloon, ei syöttää keskiyön jälkeen eikä kastella vedellä. Billyn ystävän Peten (Corey Feldman) tullessa käymään tämä sitten vahingossa kastelee Gizmon ja Gizmosta lähtee karvapalloja, joista muodostuu pian uusia mogwai-otuksia, jotka eivät ole aivan yhtä viattomia kuin Gizmo. Kaikki kuitenkin menee selvästi pahempaan suuntaan, kun nämä uudet mogwait saavat huijattua itselleen ruokaa keskiyön jälkeen...

Piti eilen lähteä leffaan, mutta kun tuuli niin pirusti, enkä ollut oikein tykännyt siitäkään tuulesta, mikä vaivasi töistä kotiin polkiessani, niin päätin jättää Dark Shadowsin toiseen kertaan. Niinpä otinkin katseluun nämä seuraavina katseluvuorossa olleet Gremlins-elokuvat, joista kummatkin näistä olen nähnyt viimeksi varmaankin yli kymmenen vuotta sitten. En ole varma, paljonko pidin näistä silloin edellisellä kerralla, mutta muistan tykänneeni elokuvista ainakin silloin kun olin pienempi. Yhtälailla muistan senkin, että näin sarjan toisen osan paljon tätä ensimmäistä osaa aiemmin ja itse asiassa sen elokuvan sisällöstä jotain muistinkin toisin kuin tästä, paitsi Gizmon löytymispaikan. Tämä sarjan ensimmäinen osa, Gremlins - riiviöt, oli edelleen ihan mukava, vaikka heikkouksiakin oli.

Päällimmäisenä elokuvasta jäi mieleen se, että tuli sellainen olo kuin tekijät eivät olisi osanneet päättää, millaista elokuvaa tahtovat tehdä. Toki elokuva oli helposti miellettävissä kauhukomediaksi, mutta välillä elokuvaa ei ajatellut sellaiseksi. Alku muistutti nimittäin enemmänkin draamapohjaista perhekuvausta (Steven Spielbergin toimiminen tuottajana sopii kuvaan), jossa huumorista piti vastata Randallin kehnot keksinnöt, mutta ainakaan itse en saanut niistä mitään hupia aikaiseksi. Tämän aikana Gizmo tulee sitten taloon, mutta vaikka uusia mogwaita ilmestyykin, niin meno on aika rauhallinen ilman suuria komediallisuuksia. Kauhupiirteitä tulee mukaan sitten siinä vaiheessa, kun mogwait Gizmoa lukuun ottamatta ottavat uudet olomuotonsa ja komediaksi elokuva muuttuu, kun nämä riiviöt alkavat kunnon mellastuksen. Elokuva oli kauhuhetkiensä aikana jopa vähän jännittävä ja komediahetkien aikaan ihan hauska, mutta pitkään minusta vaikutti siltä, etteivät komedia ja kauhu missään vaiheessa kohtaa, vaikka loppupuolella niin ainakin ajoittain tapahtuikin. Tämä genrevaihtelun tuntu ei nyt varsinaisesti liikaa häirinnyt, vaikka asia jäikin parhaiten mieleen.

Ihan hyvää viihdettä elokuva kuitenkin tarjosi ja tarina olikin kaikin puolin mukiinmenevä, joten ei aika missään nimessä tylsäksi käynyt. Elokuva kyllä sijoittui joulunaikaan, mutta varsinaiseksi jouluelokuvaksi tätä en kutsuisi; joulu lahjoineen vain tarjosi keinon saada Randall ostamaan Gizmo pojalleen. Eihän kaikki tehosteet oikein aikaa olleet kestäneet (mogwaipahisten rellestäessä kaupungilla tämä näkyi ajoittain), mutta kyllä ne minulle kelpasivat. Vähän kyllä suretti tapa, jolla suurin osa pahismogwaista saatiin pois jaloista, mutta ihan vain tapahtumapaikkansa puolesta. Niin ja yksi tärkeimmistä syistä, miksi elokuvan parissa viihdyin oli Gizmo, joka vaan ON ylisöpö!

Näyttelijät eivät olleet mitenkään erityisen mieleenpainuvia, paitsi elokuvan taustapahiksia Ruby Deaglea ja Billyn työkaveria Gerald Hopkinsia esittäneet Polly Holliday ja Judge Reinhold (Beverly Hills kyttä), mutta nämäkin lähinnä vain siksi, että molemmat hahmot oli vähän tarkoituksellisen ylivedettyjä. Päähahmoja näytelleet Zach Galligan, Hoyt Axton ja  ehkä myös Phoebe Cates olivat kaikki ihan kelvollisia, mutta eivät onnistuneet loistamaan oikein yksikään. Keye Luke kiinalaisvaarina oli ihan ok kanssa, vaikkakin kiitos kuului kai enemmän maskeeraajille. Mukana menossa: Corey Feldman (Stand by Me - Viimeinen kesä).

Pisteitä. 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorssa: Gremlins 2 - uusi pesue

torstai 10. toukokuuta 2012

Movie Monday #48 - Oheistuote



Movie Monday kyselee tällä kertaa leffojen oheistuotteiden perään.

No, nyt täytyy myöntää, etten pahemmin harrasta oheistuotteita, jollei satunnaisia soundtrackeja lasketa. Leffajulisteita keräilin joskus, enkä tarkoita nyt jotain Suosikin tynkäjulisteita, vaan ihan aitoja käytettyjä, mutta niidenkin määrä taisi jäädä tyyliin neljään silloin kun minulla ne oli, mutta kun muuton yhteydessä ne sitten katosi johonkin, en jatkanut harrastusta.. Nehän olin saanut Rauman elokuvateatteri Iso-Hannusta, kun kävin katsomassa niitä viimeisiä näytöksiä, joiden jälkeen julisteet otettiin alas. Saatujen julisteiden joukossa oli ainakin Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit-, Tähtien Sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys sekä ShowTimen julisteet. Iron Skynennakkonäytöksestä sain sitten julisteen, enkä ole varma, mitä teen sille nyt, kun muuttokuviotkin meni vähän uusiksi; olin ajatellut pistää sen seinälle vasta seuraavassa kämpässä, mutta kai sen voisi pistää nyt jo seinälle, kun tässä kämpässä kekkuloidaan taas määrittelemätön aika.

Julisteiden lisäksi en ole juuri oheistuotteita harrastanut, enkä ainakaan etsimällä hanki niitä itselleni. Jos kaupasta tai jostain joskus tulisi vastaan sellaisia oheistuotteita, josta tykkäisin, niin en minä ostamatta jättäisi. Totuus on vain se, että julistehankintojen lisäksi varsinaiseksi omistamakseni oheistuotteeksi voi laskea vain tuon Iron Skyn t-paidan, jonka niin ikään sain sieltä ennakkonäytöksestä. Noin yleisemmällä tasolla leffafestareilta ostan aina t-paidan muistoksi, jos niitä on painettu kyseistä festaria varten, mutta tämä ei koske vain leffoja, vaan vähän kaikkia tapahtumia; t-paidat ovat hyödyllisiä, eikä ne jää vain kaapin tai laatikon täytteeksi, joten niitä on kiva ostella.

Tosin jos laajennetaan oheistuotteet koskemaan tv-sarjoja, niin ylläolevan Phoenix Foundation -paidan kyllä tilasin ihan rapakon toiselta puolelta vain siksi, että se näytti makeelta! Niin ja onhan mulla myöskin Laura Palmerin salainen päiväkirjakin, jota olin pitkään jo kaipaillut, kunnes viimein viime vuonna löysin sen sillä tavalla kuin haluan näitä löytää: sattumalta kirpputorilta.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Project 1001, osa 212/1001: Mafiaveljet

Alkuperäinen nimi: Goodfellas
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Nicholas Pileggi, Martin Scorsese

Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 139 min

- You know anything about this fucking restaurant business?
- He knows everything about it. I mean he's in the joint 24 hours a day. I mean another fucking few minutes he could be a stool that's how often he's in there.

 
 
Henry Hill (Ray Liotta, Christopher Serrone) asuu New Yorkissa amerikanitalialaisten gansterien asuttamassa korttelissa ja ihailee näiden elämäntapaa. Hän haluaakin päästä gansteriksi enemmän kuin presidentiksi, sillä gansterit tuntuivat tekevän mitä haluavat. Henry aloittaakin vain 13-vuotiaana gansterien autojen parkkeerajana, vaikka hädin tuskin näkee kojelaudan yli ja vähitellen saa lisää tehtäviä samaan aikaan kuin lopettaa koulunkäymisen. Vähitellen Henry tutustuu sitten kunnianhimoiseen Jimmyyn (Robert De Niro) ja pahasuiseen Tommyyn (Joe Pesci) ja kolmikosta tulee tiimi ja he tekevät yhdessä keikkoja. Henry pääseekin nauttimaan niistä gansterielämän kaikista eduista, joista hän oli haaveillut ja siihen elämään mahtuu yhtä jos toista...

En ole mikään mafiakuvausten suurin ystävä, vaikka ensimmäisistä Kummisedistä ja Sopranosista (joka on mielestäni paljon velkaa tälle elokuvalle) pidinkin, mikä näkyy lähinnä siinä, etten mitenkään suurella innolla hakeudu mafiakuvausten pariin. Silti minulla ei ollut oikeastaan epäilystäkään, ettenkö voisi tästä elokuvasta pitää paljonkin ja siitä on kiittäminen yhtä henkilöä: Martin Scorsesea. Olin pitkään Taksikuskia ja ehkä Kuin raivoa härkää lukuun ottamatta aikamoisessa Scorsese-pimennossa ja vasta viime vuosina olen herran elokuvia alkanut enemmän katsoa ja pitänyt aika monestakin, mitä nyt Hugo oli (Scorsese-asteikolla) pieni pettymys, mutta sekin sai minulta 3,5/5. Scorsesesta onkin pikku hiljaa muodostumassa yksi suosikkiohjaajistani, joten siksikin epäilykset olivat tämän elokuvan suhteen aika vähissä. Niin ja kuten rivien välistä on luettavissa, niin ei. En ollut nähnyt Mafiaveljiä tätä ennen, mutta oli suurin piirtein niin hyvä kuin otaksuinkin olematta kuitenkaan ihan täydellinen.

Elokuva perustui tositapahtumiin ja sen voi karkeasti jakaa kahteen (kuvitteelliseen) osaan. Ensimmäisessä osassa näytettiin gansterien suorastaan yleellinen elämäntyyli, mihin olennaisena kuului pieneltä tuntuvat pahoinpitelyt, ryöstöt ja pelottelut, kun taas toisessa osassa alkoi todellinen vedenvuodatus silloinkaan unohtamatta sitä kohtuullisen rentoa elämänmenoa. Elokuva oli reilusti yli kaksi tuntia pitkä (139 minuuttia), joten näitä mafiaelämän hyviä puolia päästiin katselemaan verrattain pitkä tovi. Katsojaa ei kuitenkaan huijattu luulemaan todellisen mafiaelämän olevan lähes pelkkää kermahyhmää vaan tai että nämä päähenkilöt olisivat olleet (pääosin) vain sellaisia leppoisia hyväntahtoisia mafiosoja, mistä pitää huolen elokuvan alussa näytetty pätkä päähenkilöiden tulevaisuudesta, jossa nämä murhasivat yhden tyypin.

Tarina on peräisin oikealta Henry Hilliltä itseltään, joten hän onkin elokuvan selkeä keskushenkilö. Elokuvan aikana kuullaankin paljon Henryn voice over -monologeja, jotka tuovat huimasti lisää eloa samaan aikaan ruudulla tapahtuviin muutenkin mielenkiintoisiin asiohin, minkä vuoksi nämä Henryn monologipätkät kuuluivatkin elokuvan hienoimpiin hetkiin ja varsinkin alun pitkä monologi, jota tahditti sitten kuvaus Henryn nuoruusvuosista, kuului ehdottomaan parhaimmistoon. Vaikka elokuvan tyyli muuttuukin hieman loppua kohti mentäessä, niin silti ainoa todellinen kokemani yllätysmomentti tapahtui siinä vaiheessa, kun Henryn lisäksi omia monologejaan alkoi pitää Henryn heilaksi nouseva Karen (Lorraine Bracco). Nyt vahvasti epäilen, että syy, miksi en löytänyt ihan yhtä suurta kiinnostusta Karenin monologeihin, ei löytynyt niinkään hahmon tylsyydestä, sillä sitä Karen ei ollut, vaan puhtaasti siitä, että Liottan ääni ja puheen tempo vei mukanaan tavalla, jota Braccon ääni ei tehnyt.

Elokuva oli hyvin kuvattu, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että vaikka jokseenkin rankasta aiheesta elokuva kertoikin, niin silti koko ajan mukana kulki sellainen tietynlainen rentous, minkä tunnelman saamiseen myös elokuvan musiikilla on ollut suuri mierkitys. Musiikki olikin varsin monipuolinen koostuen vähän klassisemmasta menosta modernimpaan, elokuvan tapahtumavuosiin sijoittuviin rock-kappaleisiin. Ajan henki siis oli hyvin esillä. Kuvauspuolelta pitää vielä mainita erikseen parit todella pitkät kamera-ajot, joissa yhdellä otolla kuvattiin pitkiäkin jaksoja kerrallaan, kuten Henryn ja Karenin kulku kellarikäytävän kautta keittiön läpi tyyliin kaupungin hienoimpaan ravintolaan.

Minulla oli etukäteen aavistus siitä, että elokuva on aika pitkä, minkä vuoksi yritinkin aloittaa katsomisen tavallista aikaisemmin siinä kuitenkaan onnistumatta, vaan elokuvan katselu venyi pitkälle puolenyön jälkeen, mutta vaikka normaalisti tuohon aikaan olisi väsyttänyt, niin nyt väsymys ei tullut kuin vasta elokuvan jälkeen. Pituutensa vuoksi elokuvassa oli sitten tapahtumia vaikka miten ja täytyy myöntää, että  yhdessä vaiheessa, joka sijoittui suurin piirtein tyttöystävien illasta puhumisen hetkiin, tuli semmoinen vähemmän mielenkiintoa herättänyt suvantovaihe, mutta sekin suvantovaihe oli aika hienovarainen niin, etten tarkalleen osaa sanoa, missä kohtaa se alkoi ja loppui. Kuitenkaan elokuvan kestosta suvantovaiheen synty ei johtunut, sillä loppupuoli, kuten myös alkupuoli, oli täynnä kunnolla kiinnostavia tapahtumia.

Kuten nyt Scorseselta voi odottaakin, niin näyttelijät tekivät todella hienoa työtä. Ray Liotta oli nappivalinta Henryn rooliin, vaikka ei niin ainutlaatuista, etteikö hänen paikallaan olisi voinut joku muukin. Ketään toista en kuitenkaan kaivannut, sillä Liotta, jonka todellinen läpimurto tapahtui tässä elokuvassa, tosiaan sopi rooliinsa erittäin hyvin ja toi välillä hyvinkin vähillä eleillä Henryn ajatukset katsojalle, vaikka kyllä niitä kunnon tunteenpurkauksiakin nähtiin. Robert De Niro oli totutun hyvä, mutta tässä osassa hän oli ehkä tavallistakin särmikkäämpi tapaus ainakin, mitä tulee herran myöhempiin elokuviin (jos nyt vuonna 1990 julkaistua elokuvaa vielä tähän kategoriaan voi laskea). Joe Pesci oli sitten kärkikolmikon täydentävä näyttelijä, joka oli roolissaan kanssa hyvä, mutta samalla teki hyvin pescimäisen roolin. Toisin sanoen Pesci oli hieman pelle, mutta Tommyn roolissa hyvin vaarallinen ja herkkänahkainen sellainen ja siten nautittava. Erikseen pitää mainita vielä Tommyn äiti, joka ihan oikeasti näytti Martin Scorseselta itseltään ja hetken aikaa jopa mietin, että kyseessä on joku vitsinä tehty cameo, mutta kyseessä olikin oikeasti Scorsecen äiti Catherine Scorsese.

Mafiakuvauksissa nähdään usein ainakin jossain määrin samoja amerikanitalialaisia näyttelijöitä ja tämän elokuvan näyttelijöistä ainakin Lorraine Bracco, Tony Sirico, Tony Darrow, Frank Vincent, Michael Imperioli ja Frank Pellegrino on kaikki nähty Sopranosissa, joka on minulle se tutuin mafiakuvaus johtuen tietysti tv-sarjamaisuudestaan (sekin sarja pitäisi hankkia). Mukana menossa: Frank DiLeo (Wayne' s World -leffat), Tobin Bell (Saw) ja Samuel L. Jackson.

Pisteitä: 4/5

PS. Syy harventuneeseen postaustahtiin löytyy elokuvien ekstroista, sillä siinä missä viime viikolla kului päiviä Kala nimeltä Wanda -ekstrojen parissa, niin nyt aikaa kuluttaa  tämä elokuvan ekstrat, joihin lukeutuu myös kaksi kommenttiraitaa, joista toisessa kuullaan sitä oikeaa Henry Hilliä. Kyllä tää tahti hivenen kiristyy vielä ennen kesää.

10.5. edit. Nimi lisätty.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Gremlins - riiviöt / Dark Shadows

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

War of the Dead - Stone's War

Alkuperäinen nimi: War of the Dead
Ohjaus: Marko Mäkilaakso
Käsikirjoitus: Marko Mäkilaakso

Pääosissa: Andrew Tiernan, Mikko Leppilampi, Samuli Vauramo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Liettua, Italia

Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 86 min

- Shoot them in head.
- Why?
- To make sure.

 
 
Joukko amerikkalaisia sotilaita on tullut jatkosotaan suomalaisten avuksi ja mukana pyörii myös dokumenttia tekevä Selzman (Mark Wingett). Amerikkalaista eliittijoukkoa johtaa Martin Stone (Andrew Tiernan), jonka apumiehenä toimii sitten suomalainen luutnantti Laakso (Mikko Leppilampi), jolla on komennettavanaan myös suomalaisia. Pian joukko joutuu taisteluun venäläisiä vastaan, jonka aikana molemmilla puolilla tulee miestappioita, mutta suomalaiset ja amerikkalaiset perääntyvät ja leiriytyvät odottamaan yötä. Yöllä he näkevät jonkun harhailevan lähistöllä ja kun Laakso menee katsomaan lähempää, tämä joku osoittautuu kersantti Haloseksi (Antti Reini), jonka pitäisi olla kuollut ja pian joukon elossa olevat jäsenet saavat paeta eläviä kuolleita oikein tosissaan...

Toisin kuin Iron Skyn tapauksessa, johon tätä elokuvaa tuotannollisista syistä usein verrataan, tämän elokuvan katsomispäätökseen vaikutti nimenomaan sen kotimaisuusaspekti. Toki elokuvan tuottajamaat löytyvät vain Suomen ulkopuolelta, mikä tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, mutta suomalaiset juuret elokuvalla on ja sijoittuukin tänne kotopuoleen. Elokuva on saanut kuitenkin sen verran nihkeitä arvosteluja, että ilman Suomi-kytköstä en välttämättä olisi mennyt tätä katsomaan. Toisaalta kauhuelokuvia ei koskaan ole liikaa tarjolla, varsinkaan kotimaisia sellaisia, joten sen puolesta elokuva olisi kiinnostanut taatusti, joskin toisaalta koko elokuva ei olisi päätynyt levitykseen, jos tätä ei miellettäisi suomalaiseksi. War of the Dead - Stone's War oli kuitenkin mainettaan hieman parempi tapaus.

Myönnettäköön, että elokuvan juoni oli melkoisen ohut, mutta en minä nyt tällaiselta kauhuleffalta moista juuri kaivannutkaan. Natsit ovat tehtailleet hyvin salaisia kokeita, joiden tuloksena syntyi zombeja ja sankarimme joutuvat lahtaamaan niitä samalla kuin pakenevat. Kuulostaa tietyiltä osin ihan Resident Evil -pelien meiningiltä ihan positiivisessa mielessä, vaikkei niissä natseja ollutkaan. Kyllähän tarinaan tuli vähitellen lisää sisältöä, vaikkakaan ei niin paljon, että sillä olisi ollut mitään merkitystä, mutta kun näennäisesti piti juontakin kuljettaa johonkin suuntaan, niin meni siinä sivussa. Uusia henkilöitä esiteltiin ja tietenkin sankareillemme vähitellen selvisi karu totuus koko hommasta (asia, joka tavallaan paljastettiin katsojalle jo lyhyessä prologissa). Vaikeaa ei kuitenkaan ollut arvata, kuka ainakin selviää elokuvasta hengistä. Se minua viehätti, että jossain vaiheessa zombeja vastaan taisteli samalla puolella suomalainen, venäläinen ja amerikkalainen.

Kun kysessä oli kuitenkin zombienlahtauspeli... -elokuva, niin toimintaahan tässä oli tämän tästä ja en voi käsittää, mitä tekijöiden päässä on voinut liikkua, sillä nämä toimintakohtaukset olivat elokuvan ehdottomasti suurin heikkous. ADHD-leikkauksilta vältyttiin, mutta kamera heilui niin sekavasti sinne tänne, ettei toimintakohtauksista saanut silti mitään selvää. Vaikka alussa keskityttiinkin näyttämään tätä suomalais-amerikkalaista yhteenliittymää, niin ekan taistelun alkaessa ei oikein saanut selvää, kummalta puolelta niitä ukkoja kaatuili milloinkin. Sama epäselvyys haittasi välillä Stonen kaksintaistelua loppupuolella. Zombienkin tullessa kamera poukkoili sinne tänne hämärtäen näkyvyyden, mikä ei todellakaan ollut hyvä juttu. Toki taiteilija saattaa olla sokea omalle luomukselleen, mutta siinä palaverissa olisin halunnut olla kärpäsenä katossa, missä tekijät ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä toimintakohtaukset olivat onnistuneita. Jos ei ollut taitoa tehdä näyttävää toimintaa, niin olisivat pulittaneet vähän lisää ja hommanneet jonkun, joka sen homman taitaa.

Pelkäksi toiminnaksi elokuva ei kuitenkaan jäänyt, vaan väliin mahtui rauhallisempiakin jaksoja ja näistä jaksoista minä kyllä pidin. Ei elokuva tosiaan tarinallisesti tarjonnut mitään erikoista, mutta tunnelma oli kuitenkin elokuvan jonkinasteinen pelastaja, sillä sillä puolella elokuva kyllä maistui. Sopivan hämärää yhdistettynä ihan kelvolliseen jännitysmusiikkiin ei aiheuttanut varsinaista pelkoa taikka ahdistusta, mutta sai silti jatkuvasti miettimään, putkahtaisiko jostain lisää zombeja heti seuraavan nurkan takaa; asia, joka tekee näistä RE:n kaltaisista kauhupeleistäkin niin toimivia. Eihän niitä kunnolla yllättäviä zombien ilmaantumisia tullut, mikä peleissä aiheuttaa niitä parhaita säikähdyksiä, mutta siitä huolimatta loppuun asti asiaa tuli mietittyä. Tosin ihan kaikki tunnelmoinnitkaan eivät toimineet, mutta kuitenkin yleisesti ottaen tunnelman luomisessa onnistuttiin.

Yksi pienenpieni häiritsevä seikka oli se, että suomalaiset näyttelijät puhuivat vain englantia, mutta kun ottaa huomioon pääasialliset tuotantomaat, niin hyväksyttävissä sekin oli. Varsinkin, kun kukaan heistä ei solkannut sellaista rallienglantia, mitä vähän pelkäsin. Olen pitänyt Mikko Leppilammen julki-minäänsä jotenkin turhan siloposkisena ja hieman ärsyttävänäkin, mutta näytellä tyyppi kyllä osaa ja tässäkin elokuvassa hän oli mies paikallaan. Andrew Tiernan puolestaan oli kuin minkäkin tusinatoimintaelokuvan tähti, eikä siten aiheuttanutkaan tuntemuksia oikeastaan puolesta tai vastaan. Jouko Ahola kapteeni Niemenä oli ihan ok. Silti minusta ehkä parhaimman roolityön teki Samuli Vauramo (elokuvassa Samuel), joka esitti englantia venäläisittäin murtavaa Kolyaa. Toki Kolyastakin oli tehty jonkinasteinen supersotilas, mutta Vauramo esitti häntä ainakin minua kovasti miellyttäen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mafiaveljet

Movie Monday #47 - Special songs



Siitä on taas jokunen aika, kun viimeksi olen Movie Mondayhin osallistunut, mutta kun en ole keksinyt mitään järkevää sanotttavaa viime viikkojen juttuihin, niin olen antanut olla. Nyt on kuitenkin jälleen aika tarttua toimeen, kun Movie Monday kyselee soundtrackien perään tai oikeastaan laajemmin kaikkien mielenkiintoisten leffalaulujen perään. No, tämän postauksen aloittaessani keksin ainakin yhden kappaleen, jonka esittäjän ja biisin etsin käsiini (tosin lopputeksteistähän mä sen jo ehkä bongasin) ja tämä oli norjalalaisessa Jäätävä ansa -elokuvassa kuultu Turbonegron All My Friends Are Dead, ja koska en Turbonegroon ollut pahemmin tutustunut, tuo kappale herätti kiinnostuksen, joskin tutustuminen on edelleen lähtöasemissa. Porispereen bändi olisi tulossa, mutta ei tällä kuuntelulla viitsi vielä useampia kymppejä maksaa... mutta se siitä.

Olin joskus sitä mieltä, etten oikein tahdo löytää soundtrackeista ystävää, enkä vuosikausiin omistanutkaan kuin yhden Tähtien sota -musiikkilevyn, joka ei tainnut olla edes virallinen soundtrack, vaan random-levy täynnä John Williamsin kappaleita noista ensimmäisistä kolmesta elokuvasta. Sitten tuli Suspiria ja olisi ainakin vähän liioiteltua väittää, että kaikki muuttui, mutta jokin kuitenkin. Tuo Goblinin elokuvaan säveltämä musiikki oli sen verran tykkiä kamaa, että pitihän sen soundtrack jostain kaivaa esiin, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. En nimittäin tuolloin harrastanut ulkomaisia verkkokauppoja ja kävin sitten kaikki isommat nettilevykaupat läpi, mutta turhaan. Lopulta, pitkien etsintöjen päätteeksi päädyin sitten pienen, ilmeisesti jo edesmenneen jyväskyläläisen Airon Musiikki -levykaupan nettisivuille ja sieltähän tuo kyseinen levy sitten löytyi ja sain sen omakseni.

Ei sillä, että tuon jälkeen minusta mikään soundtrack-fani olisi sittenkään tullut, mutta joitakin satunnaisia levyjä on kyllä hankittua, joiden joukkoon kuuluvat muun muassa Burtonin BatmaninMission:Impossiblen  (Music inspired by -tyylinen kyllä) ja tv-sarjojen puolelta Twin Peaksin levyt. Olen moneen kertaan blogissani nimennyt niiden elokuvien musiikkiraitoja, jotka varmasti tulee hankittua "jossain vaiheessa", mutta vähän vaiheessa tämä juttu tällä hetkellä olevan ja osan niistä hyvistä soundtrackeista olen jo unohtanut ja toivoa sopii, että löydän ne vielä blogini uumenista sitten kun oikeasti haluan niitä levyjä ostella; miksi ostoa aina täytyy viivyttää? Yksi soundtrack, joka on sillä ainaisella hankintalistalla, on Sademies-elokuvasta, mutta milloin sekin tulee oikeasti hankittua, se jää nähtäväksi.

PS. Suspirian Main Theme on muuten kännykässäni soittoäänenä, joka soi tuntemattomien soittaessa.