Alkuperäinen nimi: American Reunion
Ohjaus: Jon Hurwitz, Hayden Schlossberg
Käsikirjoitus: Jon Hurwitz, Hayden Schlossberg
Pääosissa: Jason Biggs, Alyson Hannigan, Chris Klein
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 110 min
- Were we just as obnoxious back in the day?
- No, we were more mature.
On kulunut 13 vuotta siitä, kun neitsyyden menettämisestä tuskailevat
East Great Fallsin nuoret valmistuivat lukiosta ja nyt he viettävät
aikuisen elämää kaukana kotoaan. Jim (Jason Biggs) on naimisissa
Michellen (Alyson Hannigan) kanssa ja heillä on poika Evan (George
Christopher Bianchi), mutta Jimin ja Michellen seksielämä ei oikein
suju. Myös Kevin (Thomas Ian Nicholas) on omalla tahollaan naimisissa ja
suunnittelee taloja. Oz (Chris Klein) on vanhan jengin menestynein
tapaus, sillä hän on kuuma julkkis, jolla on kaiken lisäksi kuuma
tyttöystävä Mia (Katrina Bowden). Finch (Eddie Kaye Thomas) puolestaan
on kierrellyt maailmaa. Nyt he ovat palanneet kotikulmillensa
luokkakokoukseen ja kuin sattumalta törmäävät toimistoapulaisena
toimivaan Stifleriin (Seann William Scott), jota he eivät olisi
välittäneet nähdä, ja joka porukasta ainoana ei ole juurikaan muuttunut
vuosien aikana. Stifler saakin kaverukset viettämään kanssaan vanhojen
aikojen kunniaksi unohtumatonta viikonloppua, mutta tavalla tai toisella
myös menneisyyden haamut tulevat yhden jos toisenkin eteen...
Tuossa vajaa vuosi sitten tuli katsottua American Pie -sarjan
niin sanotusti viralliseen jatkumoon perustuvat kolme ensimmäistä osaa,
ja vaikka tässä välissä ilmestyneet puolispin-offit jäikin katsomatta,
niin nyt kun alkuperäiset kaverukset ovat koolla neljättä kertaa, niin
oli suorastaan loogista, että kävisin katsomassa tämänkin. Aika tiukille
tosin veti, että pääsin näkemään tätä vielä, sillä täysin puskista tuli
minulle elokuvan suosio, sillä mennessäni lippuluukulle noin kymmentä
minuuttia ennen esityksen alkua oli jäljellä enää kolme vapaata
paikkaa... eikä ollut tietääkseni edes Superpäivä. No, lippu tuli
kuitenkin saatua ja leffa nähtyä, mutta ei American Pie: Luokkakokous mikään erityisen hyvä ollut, vaikkakin juuri ja juuri ihan kelpo.
Elokuva aloitetaan juuri oikealla tavalla eli näytetään, mitä
kaveruksille nykyään kuuluu, mitä nyt Finchin seikkailut jätettiin hänen
itsensä kerrottavakseen. Stifler puolestaan otettiin sisään elokuvaan
ehkä hiukan liian varhain, sillä hänet olisi melkein voitu ottaa mukaan
vasta siinä vaiheessa, missä nyt Finch. Minusta tämä alku leimasi hyvin
koko elokuvan luonnetta, sillä porukan ollessa erillään ainoastaan Jimin
(ja Michellen) touhuissa riitti kunnolla hauskoja tilanteita,
vaikkakaan ei nyt ihan kaikkien osalta. Porukan muiden jäsenien puuhissa
ei riittänyt ihan samalla tavalla potkua kuin Jimin jutuissa. Elokuva
maistuikin selvästi paremmin silloin, kun tämä ydinporukka oli
pääasiassa koolla, sillä vaikka Stiflerin hahmo ärsyttikin, niin hänen
ansiostaan porukalle tapahtui yhtä jos toista älytöntö. Ei sillä,
kyllähän pienin hymähtely seurasi mukana läpi elokuvan ja pieniä
naurunpyrskähdyksiä tuli kanssa silloin tällöin, mutta jotenkin kuvaavaa
oli se, että suurimmat naurut salissa aiheutti noin yleisellä tasolla
erään möreä-äänisen miehen hitaanpuoleinen nauru. Alapäähuumori kukkii
siellä täällä, mutta ehkä johtuen omasta iästäni yleensä minua nauratti
nimenomaan silloin, kun ydinporukka Stifleriä lukuun ottamatta toi
esille oman vanhenemisensa ja tekivät eroa teiniaikoihinsa.
Varsinaisessa tarinassa ei tapahtunut (puoli)huvittavien kohtausten
lisäksi mitään erikoista, vaikka yksi jos toinenkin hahmoista joutui
kosketukseen ongelmiensa ja menneisyyksiensä kanssa, vaan luokkakokous
toimi vain tekosyynä näyttää kaverusten uudelleen kohtaamista, missä ei
sinänsä ollut mitään vikaa. Siinä sen sijaan vähän oli, että elokuva oli
melkein kahden tunnin kestollaan ihan liian pitkä ja siinä vaiheessa,
kun varsinainen luokkakokous starttasi, alkoi pientä puutumisen merkkiä
jo näkyä. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kiva jälleennäkeminen, mutta en
jäänyt ainakaan varsinaisesti toivomaan seuraavaa osaa.
Minusta oli kivaa, että se vanha jengi oli saatu takaisin kokoon eli
mukana olivat kaikki alkuperäisen trilogian kärkihahmoista. Näistä Jason
Biggs Jiminä oli selvästi paras, sillä jotenkin hänen olemuksessaan on
vain sellaista luonnollista hauskuutta, mikä välittyi sitten hänen
hahmoonsakin. Myös Ozia näytellyt Chris Klein ja Kevinin roolissa
nähtävä Thomas Ian Nicholas olivat ihan hyviä, vaikka eivät Biggsin
veroisia olleetkaan. Seann Willian Scott oli roolissaan ihan yhtä
ärsyttävä kuin aiemminkin, mikä tietenkin tarkoitti sitä, että Scott
teki edelleen hyvää työtä. Alyssa Hannigan teki sitten Biggsin
vanavedessä yhtä hauskan roolin Michellenä kuin ennenkin. Mukana sitten
kulkevat totta kai Eugene Levyn esittämä Jimin isä sekä Jennifer
Coolidgen esittämä Stiflerin äiti, kuten myös moni muukin alkuperäisestä
trilogiasta tuttu hahmo, mitä nyt melko pienissä rooleissa, mutta
kuitenkin.
Pisteitä: 3/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: Livid?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti