maanantai 30. huhtikuuta 2012

Project 1001, osa 209/1001: American Beauty

Alkuperäinen nimi: American Beauty
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Alan Ball
Pääosissa: Kevin Spacey, Annette Bening, Thora Birch
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 116 min

- Man, you are one twisted fuck.

- Nope; I'm just an ordinary guy with nothing to lose.

 
 
Lester Burnhamin (Kevin Spacey) perheellä menee hienosti ja niin Lester kuin vaimonsa Carolyn (Annette Bening) ovat ainakin tavallaan menestyneitä ja he tuntuvat suorastaan elävän amerikkalaista unelmaa kahdella autolla ja hienolla omakotitalolla kauniissa lähiössä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä Lesterin töissä tehdään vähennyksiä ja Lesterin työpaikka on vaarassa, eikä Lesterin ja Carolynin avioliitossakaan ole mitään intohimoa ja lisäksi Lester vieraantuu aina vain enemmän tyttärestään Janesta (Thora Birch). Lester tunteekin olevansa henkisesti kuollut, mutta kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän menee seuraamaan Janen cheerleader-esitystä, jossa on mukana Janen ystävä Angela (Mena Suvari), josta Lester ei saa silmiä irti ja Lester saakin Angelasta uutta virtaa elämäänsä. Kun sitten vielä naapuriin muuttaa äitinsä (Allison Janney) ja homofobisen isänsä Frankin (Chris Cooper) kanssa Janesta kiinnostuva ja huumeita myyvä Ricky (Wes Bentley), Lesterin elämä mullistuu totaalisesti...

Taisin nähdä American Beautyn edellisen ja ainoan kerran silloin, kun elokuva tuli pääkanavilta ensimmäistä kertaa eli edellisestä katselusta on ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin. Siitä huolimatta huomasin, että elokuvassa oli monia kohtia, jotka muistin vieläkin aika hyvin, vaikka paljon olin ehtinyt myös unohtaa. Senkin muistin, että silloin muinoin olin tykännyt tästä elokuvasta, mutta kuinka paljon, siitä en muistanut mitään. Niin ja jos rehellisiä ollaan, niin tämä kuuluu minulla niihin elokuviin, joiden tenhon ei tahtoisi millään katoavan, joten pienen pelon turvin rupesin tätä katsomaan, mutta ihan turhaan, sillä American Beauty oli edelleen varsin hyvä elokuva.

Elokuva kuvaa Lesterin keski-iän kriisiä ja tapaa, jolla hän sen ratkaisee, mutta elokuvan on myös niin paljon muutakin, sillä lisäksi siinä murretaan lähiöelämän täydellisyyden kulisseja vähän samaan tapaan kuin mitä Täydelliset naiset teki myöhemmin. Elokuvan alussa Lesterin pitäessä voice over -monologiaan arvasin pitäväni elokuvasta edelleen ja olin pääosin oikeassa. Nämä Lesterin repliikit niin näissä monologeissa kuin dialogienkin aikana olivat nimittäin todella hauskoja ja minä oikeasti repeilin tämän tästä, joten tylsistymään elokuvan parissa ei missään nimessä päässyt. Pieniä suvantovaiheita kyllä oli, mutta siinä vaiheessa kun Lester ottaa kunnolla itseään niskasta kiinni, suvantohetket poistuvat tyystin. Tarinaa seurataan lähinnä kolmesta näkökulmasta, missä ensimmäistä edustaa Lester ja kaikki muut, toista Jane ja Ricky (sekä Angela) ja kolmatta Frank ja Ricky ja näistä Lesterin osuudet olivat niitä mielenkiintoisimpia, kun taas Janen ja Rickyn yhteiset hetket eivät ihan samalla tavalla iskeneet, vaikka pariskunnassa olikin sellaista söpöä outoutta.

Hauskuudesta huolimatta elokuva ei ollut pelkkää komediaa, vaan komediallisuus kulki pääosin taustalla elokuvan pääsävyn ollessa kuitenkin draamassa ja täytyy myöntää, että jotkin näistä enemmän draamallisista kohtauksista tuntuivat ihan hivenen vaisummilta; noin yleisesti ottaen yleissävy toi hieman mieleen käsikirjoittaja Alan Ballin seuraavan suuren luomuksen, Mullan alla -sarjan. Elokuva oli, ehkä jopa nykymittapuunkin mukaan, uskalias ja siinä käsiteltiin aiheita (kuten keski-ikäisen miehen fantasiat teinitytöstä), jotka saattaisivat saada kukkahattutädit pöyristymään, mutta tekee sen sellaisella tyylillä, ettei voi kuin kehua. Nämä Lesterin fantasiat nimittäin olivat komeita ja hyvin toteutettuja, mistä johtuikin varmaan se seikka, että elokuvassa riitti paljon kohtauksia, jotka olivat jääneet mieliin siitä ensimmäisestä, hyvin kaukaisesta katselukerrasta.

Olen aiemminkin nimennyt Kevin Spaceyn ehdottomien suosikkimiesnäyttelijöiden joukkoon ja tässäkin elokuvassa hän tekee vaikuttavaa työtä, eikä ihme, että hän suorituksestaan sai parhaan miespääosan Oscarin (ja ison liudan muita palkintoja). Kevin Spacey nimittäin istui täydellisesti Lester Burnhamin rooliin. Elokuvan hyvyys lepäsikin pitkälti Spaceyn harteilla, mikä ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, etteivätkö muut näyttelijät olisi tehneet Spaceyn rinnalla vähintäänkin yhtä hyvää työtä, sillä Lesterin vaimoa Carolynia esittänyt Annette Bening (The Kids Are All Right) oli suorastaan herkullisen hyvä ja hänkin olisi voinut ansaita Oscar-pystin (vaikka sinä vuonna palkinto menikin ihan oikeaan osoitteeseen). Pidin myös Thora Birchin roolista Burnhamin perheen suloisena outolintuna. Mena Suvari (American Pie -leffat) teki kanssa hyvää jälkeä, mikä vain korostui elokuvan loppuvaiheessa. Fittsin perheen isää ja poikaa esittäneet Chris Cooper ja Wes Bentley (Dolan's Cadillac) olivat hekin ihan kivoja, vaikka Cooper varsinkaan ei erottunut niin hyvin kuin nämä muut. Rickyn äiti oli vähän turha hahmo, minkä vuoksi Allison Janneyta ei paljon näkynytkään. Mukana menossa: Peter Gallagher (O.C.) ja Scott Bakula (Aikahyppy).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Clueless

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Battleship

Alkuperäinen nimi: Battleship
Ohjaus: Peter Berg
Käsikirjoitus: Erich Hoeber, Jon Hoeber
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, John Tui
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 131 min

- I have bad feeling about this.

 
 
Alex Hopper (Taylor Kitsch) on veljensä Stone Hopperin (Alexander Skarsgård) nurkissa loisiva nahjus, joka naista, Samanthaa (Brooklyn Decker), pokatessaan menee äärimmäisyyksiin ja murtautuu kauppaan saadakseen Samanthan himoitseman kanaburriton. Stone saa tarpeekseen ja pakottaa Alexin merivoimiin, jossa tomiva amiraali Shane (Liam Neeson) on Samanthan isä. Myöhemmin Alex etenee urallaan ja koittaa suuren kansainvälisen sotaharjoituksen aika Havaijin lähellä. Havaijilla on myös lähetetty vuosia signaalia kaukaiselle Maan kaltaiselle planeetalle, jossa se on kuultu ja sieltä tulee aluksia Maahan. Avaruusoliot muodostavat Havaijin ympärille voimakentän, jonka läpi ei pääse ja muun muassa Alexin johtama alus jää voimakentän sisäpuolelle yhdessä avaruusalusten kanssa, joten yhteenotto on lopulta väistämätön...

Elokuvia on tehty jos jonkinlaisista peleistä, mutta kun kuulin, että laivanupotuspelistä on tekeillä elokuva, olin pudota tuolilta, sillä idea tuntui ihan yhtä järjettömältä kuin elokuva Monopolysta, joka sekin on kehitteillä, joten oli kyseessä kuinka kalkkuna tahansa, niin olihan tämä päästävä näkemään. Intoa ei latistaneet lainkaan ne oikeiksi osoittautuneet huhut, joiden mukaan elokuva ei loppujen lopuksi olisi kovinkaan pelin kaltainen. Juonesta en varsinaisesti tiennyt juurikaan mitään etukäteen, vaikka joitakin kuulemiani juttuja (kuten nämä avaruusoliot) muistuivat mieleen sitä katsoessani. Myöntää täytyy, että odotukset olivat aikalailla nollissa, joten elokuva ei voinut yllättää kuin positiivisesti ja niin se myös teki, sillä vaikkei Battleship ei ollutkaan missään nimessä erinomainen tapaus, oli se kuitenkin ihan katsottava sellainen.

Elokuvan alku ei kuitenkaan hyvää. Vaikka elokuva sinänsä tarpeeksi nopeasti etenee siihen, että Alex on siellä merivoimien joukoissa, niin kuitenkin alkujaksolle ennen todellisia taisteluja mahtui paljon turhia juttuja, eikä tarina todellakaan vienyt mukanaan ja epäilinpä jopa, että tästä saattaisi kuin saattaisikin tulla sellainen kalkkuna, jollaista ounastelinkin. Tarinallisella puolella elokuva ei loistakaan ja varsinkin Alexin kohtalo oli koko elokuvan ajan täysin selvä, sillä ennen avaruusolioiden invaasiota ei mainittu vain kerran sitä, kuinka Alex tulisi saamaan potkut heti harjoitusten jälkeen ja kun mukaan oli sotkettu vielä amiraali Shanen tyttären kosiminen, oli homma sitä myöten taputeltu. Toki taistelujen välissä koettiin yksi ihan positiivinen käänne, johon AC/DC:n Thunderstruck oleellisesti liittyi. Samanthan oma sivupolku siellä Oahulla oli sitten vieläkin tylsempi.

Tilanne kuitenkin muuttuu paremmaksi heti taistelujen alkaessa. Vaikka olinkin sitä mieltä, että tätä voimakenttää olisi voitu hyvin käyttää laivanupotusmeininkiin jotenkin niin, että vain pienet esineet kuten ammukset pääsisivät läpi, vaikka kohdetta ei nähtäisikään, niin lajityypissään toiminta oli kuitenkin varsin noh... toimivaa, minkä vuoksi toiminnan alettua toden teolla elokuva muuttui  kertaheitolla ihan viihdyttäväksi tapaukseksi. Joitakin todella älyttömiä kohtia kyllä oli esimerkiksi tyyppien lentelyssä paineaaltojen seurauksena, mutta selvästi vähemmän, kuin mitä olin tässä elokuvassa kuvitellut näkeväni. Avaruuskohtauksissa CGI ei oikein päässyt oikeuksiinsa, mutta siellä merellä sekin puoli maistui selvästi paremmin. Niin ja päästään ainakin toisen osapuolen osalta pelaamaan myös sitä laivanupotustakin hieman muunnellusti ja minusta oli hyvin keksitty se, minkälaisten taustojen kautta siihen laivanupotukseen päästiin. Niin ja kun tosiaan muutamaankin otteeseen kuultiin AC/DC:tä (tai no, Thunderstruck oli ainoa, jonka tunnistin varmasti AC/DC:ksi), niin mikäs oli toimintaa katsoessa.

Näyttelijät olivat ihan mukiinmeneviä tällaiseen toimintapätkään. Taylor Kitsch tuli minulle tunnetuksi John Carterista, mutta sopi hän tähänkin rooliin ihan kivasti, vaikka hänellä ei ehkä ollutkaan ihan paras auktoriteetti aluksellaan. Hieman yllätti nähdä Rihanna tässä leffassa, vaikka jotain huhuja muistinkin kuulleeni asiasta, eikä tehnyt hänkään sinänsä yhtään hassumpaa debyyttiä. Alexander Skarsgård näytti ja kuulosti ihan True Bloodin Ericiltä, mutta silti en ajatellut häntä nimenomaan Ericinä. Liam Neesonkin oli ihan ok amiraali Shanena, mikä ei sinänsä yllättänyt.. Mukana menossa: Gary Grubbs (Will & Grace, O.C.) ja Peter MacNicol (Ally McBeal).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: American Beauty

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä

Alkuperäinen nimi: Extremely Loud & Incredibly Close
Ohjaus: Stephen Daldry
Käsikirjoitus: Eric Roth
Pääosissa: Thomas Horn, Tom Hanks, Sandra Bullock
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 129 min

- If things were easy to find, they wouldn't be worth finding.

 
 
Oskar Schell (Thomas Horn) on vähän erikoislaatuinen poika, jonka isä Thomas (Tom Hanks) on kertonut Oskarille New Yorkin muinaisesta kuudennesta kaupunginosasta näin saaden Oskarin kiinnostumaan tutkimisesta ja etsimisestä kuin myös asiaan liittyvästä puhumisesta ihmisille, mikä on Oskarille hankalaa. Sitten Thomas kuolee New Yorkin terrori-iskuissa, mikä musertaa niin Oskarin kuin Oskarin äidin Lindankin (Sandra Bullock). Noin vuotta myöhemmin Oskar käy ensimmäistä kertaa isänsä kuoleman jälkeen tämän huoneessa, joka on lähes koskematon ja alkaa tutkia komeroa, josta hän löytää salaperäisen avaimen kuoresta, jossa on vain yksi johtolanka: sana Black. Oskar olettaa tarkoittavan jonkun sukunimeä ja niinpä hän päättää käydä läpi kaikki New Yorkin alueella asuvat Black-nimiset henkilöt saadakseen selville avaimen mysteerin, mutta löytääkö Oskar sen, mikä on tullut hakemaan...

Kiinnostuin tästä elokuvasta oikeastaan jo trailerin ensimmäistä kertaa nähdessäni, sillä minusta oli jotenkin kiehtova ajatus, että poika kulkee ovelta ovelta etsimässä tietoja isästään ja tiesin jo tuolloin, että kävisin elokuvan katsomassa, jos se tänne Poriin asti rantautuisi. Elokuvan 9/11 -kytkökset eivät siis olleet vaikuttamassa katsomispäätökseen, vaikka kuuleman mukaan jotkut tästäkin kytköksestä olivat suuttuneet. Viime esitysviikolla elokuva tuli vähän epäsuotuisaan aikaan, joten siirsin leffakäyntiä tälle viikolle, kun esitysaikaa myöhennettiin vähän, mutta tulipahan nyt viimein nähtyä ja onneksi tuli, sillä Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä oli varsin hieno kuvaus nuoren pojan tutkimusretkestä.

Elokuva kuvaa tosiaan Oskarin tutkimuksia, mutta pohjimmiltaan kyse oli kuitenkin tarina Oskarin tavasta ja samalla kyvyttömyydestä käsitellä isänsä poismenoa ja tekee sen todella hienosti. Oskar haluaa ikään kuin pitää isänsä lähellään vielä tämän kuoltuaankin, minkä johdosta hän lähtee pitkäkestoiseen projektiinsa. Vaikka Oskarin ajattelumaailma vaikuttikin välillä hieman pikkuvanhalta, niin kuitenkin koko hänen projektistaan paistoi läpi sellainen naiivi lapsenusko, jossa mikään ei ole mahdotonta. Kun sitten Oskarin tekemä suunnitelma oli hyvinkin järjestelmällinen, niin projektia oli varsin kiva seurata, vaikka tämä järjestelmä ei ainakaan minulle täysin auennut, mutta pääpiirteittäin kyllä. Eihän elokuvan tarinallinen puoli täysin vienyt mukanaan, vaikka mukaan tarinaan ja Oskarin etsintaretkeen tuotiinkin mukaan Oskarin mummon (Zoe Caldwell) vuokralainen (Max von Sydow), mutta elokuvan toteutus oli sen verran vahva, että se voitti minut puolelleen. Elokuvan kohtaukset oli nimittäin rytmitetty todella upeasti, joista esimerkkinä vaikkapa viimeinen kohtaus, ja tämä yhdistettynä läpi elokuvan soineeseen Alexandre Desplatin (mm. Vallan kääntöpuoli) rauhalliseen musiikkiin teki elokuvasta loppujen lopuksi positiivisen, mutta samalla koskettavan kokemuksen. Elokuva ei tarjonnut päälinjoiltaan kovinkaan yllättävää elokuvaa, sillä arvasin monet asiat etukäteen, myös tällaisenaankin minulle maistunueen loppuratkaisun, mutta elokuva oli kuitenkin lajityypissään aika nautittava ja luulen, että tämä elokuva katsottua vielä monet kerrat uudestaankin ja ties vaikka jonakin kertana olisin valmis antamaan elokuvalle täydet viisi pistettä. Nyt siihen ei ihan ylletty.

Thomas Horn on elokuvan ehdoton keskushenkilö ja sellaisena varsin hyvä, vaikkakaan ei ikimuistettavaa. Ehkä vika ei ollut Hornissa itsestään, vaan elokuvan Oskarista antamaan mielikuvaan, jonka mukaan Oskarilla ei ole ihan kaikki asiat kohdallaan. Annetuissa raameissa Horn kuitenkin teki ihan hyvän roolisuorituksen. Taustalla sitten vilisi tähtinäyttelijöitä siihen malliin, että pientä arpomista oli siinä, ketkä kuuluivat Hornin rinnalle tuonne yläosan tietoihin. Tom Hanks teki perusvarmaa työtä, vaikka häntä nähtiinkin pääasiassa vain elokuvan alussa. Sandra Bullock oli ihan kiva Oskarin äitinä, joskin häntäkin nähtiin vain taustalla, vaikka loppua kohden Bullock tuleekin vähän enemmän esiin. Oscar-ehdokkuuden sivuosaroolistaan napannut Max von Sydow oli hänkin ihan hyvä mykkänä vuokralaisena, eikä minua olisi haitannutkaan, vaikka hän sen Oscarin olisi napannutkin. Tähtikaartin täydentää sitten aivan viime aikoina enemmän tunnettuutta kerännyt Viola Davis (Piiat), joka ei myöskään ollut yhtään huono. Hornista vielä sen verran, että en pistäisi pahitteeksi, vaikka hän ei kokisi monelle lapsinäyttelijälle koituvaa kohtaloa, vaan pysyisi pinnalla vielä nuoruusvuosien jälkeenkin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa. Battleship

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Paha maa

Alkuperäinen nimi: Paha maa
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Paavo Westerberg, Jari Rantala, Aku Louhimies
Pääosissa: Jasper Pääkkönen, Petteri Summanen, Mikko Leppilampi
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 127 min

- Mä aattelin pyytää Nikoo mukaan.

- Voiks siihen luottaa?
- Totta kai. Se on mun lapsuudenystävä.

 
 
Pertti Smolander (Pertti Sveholm) on yksi lukion pidetyimmistä opettajista, mutta äidinkielenopettajia on koulussa liikaa, joten taloussyistä koulu pistää Smolanderin pihalle ja hän alkoholisoituu. Myöhemmin Smolander kauppaa kaljanhimossaan poikansa Nikon (Jasper Pääkkönen) tavaroita ja Niko saa tarpeekseen ja lähtee. Hän kutsuu itsensä hyvän kaverinsa Tuomaksen (Mikko Leppilampi) tyttöystävän Elinan (Pamela Tola) serkun uudenvuodenjuhliin ja siellä hän näkee tietokoneen ruudulla viidensadan euron setelin molemmat puolet ja päättää printata ne. Hän yrittää käyttää sitä panttilainaamossa ja onnistuu. Tästä alkaa tapahtumaketju, jossa yksi jos toinenkin joutuu kärsimään ainakin välillisesti Nikon tempun johdosta...

Paha maa valikoitui kuukauden WANHAksi puoliksi summamutikassa, sillä tällä hetkellä lähes kaikki katsotut leffat löytyvät numeroiduista jätesäkeistä, joista valitsin randomilla yhden (tiesin suurin piirtein, missä mentiin aakkosissa). Poimin kyseisestä jätesäkistä leffoja käteeni, kunnes tuli vastaan se ensimmäinen, josta vielä arvostelu puuttui ja tämähän sieltä sitten käteen tuli. Mainittakoon vielä, että samaa menetelmää aion käyttää muutamana seuraavanakin kuukautena. Tämä elokuva tuli saatua kuin puolivahingossa, kun olin unohtanut peruuttaa Home Entertainmentin kuukauden tuotteen ja siten tämä saikin edustaa ensimmäistä saamaani kotimaista elokuvaa (DVD:llä), joita en tuohon aikaan paljon katsellut. Muistelisin tykänneeni elokuvasta katsoessani sen ensimmäistä kertaa, mutta nyt Paha maa ei oikein uponnut.

Elokuva perustuu löyhästi Leo Tolstoin tarinaan Väärennetty korkolippu, johon elokuvassakin pariin otteeseen viitataan ja saman tarinan pohjalta olen nähnyt myös elokuvan Raha. Elokuva on jaettu Eppu Normaalin Tuhansien murheiden maa -kappaleen sanojen mukaisesti seitsemään osaan, jotka ovat Työttömyys, Viina, Kirves, Perhe, Lumihanki, Poliisi ja Viimeinen erhe ja jokaista näistä teemoista käsiteltiin osissaan vähintäänkin löyhästi. Aluksi jaksoin olla kiinnostunut tästä ketjureaktiosta, joka oikeastaan alkoi jo heti Nikon isän jäädessä työttömäksi eikä vasta sen väärennetyn setelin myötä ja tällä tavalla ajateltuna elokuvaa olikin edes vähän helpompi katsoa, sillä pian koko setelin olemassaolo unohdettiin tyystin ja keskityttiin vain käymään läpi seurauksia. Muuten ihan jees, mutta minusta jotkut näistä seurauksista olivat vähintäänkin väkinäisiä, kuten vaikkapa siirtymä Istosta (Mikko Kouki) Teukkaan (Sulevi Peltola). Jossain vaiheessa sitten siirryttiin ajassa taaksepäin tapahtumiin, jotka eivät ainakaan olleet missään kytköksissä siihen väärennettyyn viissataseen, vaikka toki myöhemmin todella etäisesti niin tekikin, jos oikein jaksoi yhteyttä miettiä. Elokuvan antama kuva tuntui olevan se, että Suomi on paska maa ja kaikilla menee ihan vitun huonosti, eli toisin sanoen elokuva yrittää tarkoituksella masentaa katsojaa, eikä tee sitä mitenkään erityisen hyvin. Elokuva oli tosiaan jaettu seitsemään osaan ja minä jo sen neljännen osan jälkeen (laulussahan on siinä kohdassa lyhyt tauko) ehdin toivoa elokuvan päättymistä. Ei siksi, etteikö minua olisi kiinnostanut ne muutkin osat, vaan siksi, että elokuva oli yli kahden tunnin mitassaan selvästi ihan liian pitkä, mikä vei sitten viimeistään mahdollisuudet parempiin pisteisiin. Puoli tuntia kun olisi otettu pois ja asioita siten tiivistetty selvästi, niin mitä jottei lopputuloskin olisi näyttänyt paremmalta.

Näyttelijöissä ei sinänsä valittamista ollut ja itse asiassa he edustivatkin aikalailla elokuvan parasta antia aina Jasper Pääkkösestä Mikko Leppilampeen ja Hannelea näytelleeseen Matleena Kuusniemeen asti. Oikeastaan kuitenkin parhaasta roolisuorituksesta vastasi Sulevi Peltola ja muistan olleeni samaa mieltä jo ensimmäisellä katselukerralla, minkä vuoksi hänen kohtauksensa (ainakin osittain) olivat jääneetkin mieleen ja kuuluivat elokuvan parhaimmistoon. Petteri Summanen oli oma vahva itsensä, eikä Mikko Koukikaan huono ollut, vaikka hänen hahmonsa olikin aika ärsyttävä. Pertti Sveholm ei kyllä ihan uskottavin juoppo ollut. Mukana menossa: Janne Virtanen, Susanna Anteroinen (Salatut elämät), Martti Syrjä ja Sue Willberg (Salatut elämät).

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Night Visions: The Room

Alkuperäinen nimi: The Room
Ohjaus: Tommy Wiseau
Käsikirjoitus: Tommy Wiseua
Pääosissa: Tommy Wiseau, Juliette Danielle, Greg Sestero
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 99 min

- I cannot tell you; it's confidential.

- Aw, come on. Why not?
- No, I can't. Anyway, how is your sex life?

 
 
Lisa (Juliette Danielle) on menossa naimisiin Johnnyn (Tommy Wiseau) kanssa, mutta aikoo perua häät, sillä hän ei enää rakasta Johnnya. Sen sijaan Lisa on iskenyt silmänsä Markiin (Greg Sestero), Johnnyn parhaaseen kaveriin ja lopulta Lisa ja Mark ajautuvat suhteeseen. Johnny antaa Lisalle kaiken, mitä tämä voi tarvita, minkä vuoksi Lisan äiti (Carolyn Minnott) on ehdottomasti sitä mieltä, että Lisan tulee jatkaa Johnnyn kanssa, rakkaudesta viis, kun taas Lisan ystävä Michelle (Robyn Paris) on ymmärtäväisemmällä kannalla. Mark ei millään haluaisi jatkaa suhdettaan, koska hän pelkää suhteen pilaavan itsensä ja Johnnyn välit, mutta ei mahda asialle mitään, sillä Lisa on aika päällekäyvä. Lopulta Johnny kuitenkin saa vihiä suhteesta...

Kello lipui jo yli kahdeksan ennen kuin Night Visionsin viimeinen elokuva pääsi alkamaan ja täytyy kyllä sanoa, että olipahan uskomattoman kalkkunan valinneet yön viimeiseksi elokuvaksi, enkä voi olla muuta kuin iloinen, että näin tämän elokuvan nimenomaan Night Visionsissa ja nimenomaan valvotun yön jälkeen. Salissa kun yksi jos toinenkin oli jo aika väsynyt, mikä näkyi sitten hyvin leppoisassa tunnelmassa, sillä tämän pökäleen äärellä nauru maittoi läpi elokuvan ja naurua vain korosti se seikka, että salissa oli muutama tyyppi, jotka elokuvan olivat aiemmin nähneet ja he huutelivat repliikkejä (ja vähän muutakin) pitkin elokuvaa jo kauan ennen kuin repliikit kuultiin valkokankaalta. Vaikka puolitosissani mietinkin salinvaihtoa (toisessa salissa näytettiin samaa elokuvaa), niin kyllähän ne huudot omalta osaltaan nostivat sitä salissa vallinnutta rentoa ilmapiiriä ja siten voinkin sanoa, että tämän viimeisen elokuvan parissa oli oikein hauskaa. Hyvästä fiiliksestä huolimatta itse The Room oli kuitenkin huono.

Tarina oli kuin minkäkin saippuasarjan yhden kuukauden jaksojen yksi juonipolku typistettynä reiluun puoleentoista tuntiin. Elokuvahan on independent-tuotantoa, mikä näkyi tällä kertaa toteutuksen äärimmäisenä huonoutena. Vertaaminen saippuasarjoihin mitään sarjaa mainitsematta olisi joka tapauksessa loukkaus kaikkia maailman saippuasarjoja kohtaan, sillä tähän elokuvaan ja sen toteutukseen verrattuna saippusarjojen tulisi taistella maidensa tärkeimmistä tv-sarjapysteistä. Itse asiassa minulle ei tullut elokuvaa katsellessani mieleen edes saippusarjat, vaan pornoelokuvat. Annoinkin tälle elokuvalle lisänimityksen puoliporno, sillä vaikka Lisan tissti muutamaan otteeseen näytettiinkin, niin varsinaiseksi pornoiluksi elokuva ei mennyt missään vaiheessa. Kuitenkin näytteleminen ja kohtaukset olivat sitä luokkaa, että ihan oikeasti koska vain olisi voinut kuvitella ovikelloa pimputtavan röörejä tsekkaamaan tulevan putkimiehen tai vaihtoehtoiseksi elokuvan porukan pistävän pystyyn jonkinlaiset orgiat, mikä oli vähintäänkin häiritsevä ajatus, kun elokuvassa oli myös Lisan äiti. Välillä sitten vaan alettiin yllättäen kopittelemaan palloa ilman, että ns. juonta vietiin eteenpäin yhtään. Ei tämä nyt niin surkea ollut, ettenkö pariin otteeseen olisi nauranut ihan aidostikin, mutta kokonaisuus jäi aika vaisuksi. Elokuva oli sen verran suhdedraamaa täynnä, että loppuratkaisu tuli ehkä jopa vähän yllätyksenä.

Minua tosiaan ärsytti ja ei ärsyttänyt nuo jatkuvat huutelut salissa, mutta samaa voisin sanoa myös itse elokuvasta. Tässä oli periaatteessa kaikki ainekset siihen, että elokuva on niin huono, että se on jopa hyvä, mutta totuus on se, että vaikka salissa tuli naurettuakin paljon, niin en niinkään itse elokuvalle, vaan se massanauru sai minutkin mukaansa, vaikka samaan aikaan tapahtumat valkokankaalla aiheuttivatkin paikoitellen suurtakin myötähäpeää, eikä tällä kertaa positiivisella tavalla. Niinpä olenkin täysin varma, että huutaisin suorastaan henkisestä kivusta, jos olisin joutunut tämän katsomaan yksin kotona. Olen tosiaan ihan tyytyväinen siihen, että näin tämän elokuvan, mutta tämä johtui ainoastaan siihen, että paikka ja ajankohta oli täysin oikea. En usko, että alkuillasta olisi nauru maittanut tämänkään vertaa. Kuitenkin elokuva, jonka voi katsoa kaveriporukassa, mutta vain silloin, kun olisi tarkoituksenakin katsoa jotain aidosti huonoa. Hieno kokemus, huono elokuva.

Näyttelijät olivat tosiaan niin huonoja kuin näyttelijät vain pystyvät olemaan. Tommy Wiseau, joka on myös ohjannut, käsikirjoittanut, leikannut ja ties mitä tämän elokuvan, oli Johnnyna täysin epäuskottava ja jatkuvan narinaäänensä vuoksi myöskin välillä jopa ärsyttävä. Samalla minun ei olisi ollut yhtään vaikeaa kuvitella häntä pornoelokuviin ja samanlainen fiilis minulle tuli myös Lisaa näytelleestä Juliette Daniellesta, mutta nämä vaikutelmat saattoivat johtua juurikin siitä, että elokuva muistutti ihan pornoelokuvaa. Muutkin näyttelijät olivat päähenkilöiden tavoin onnettomia. Näin oli laita myös Philip Haldimanin, jonka hahmon Dennyn mukanaolon syy ei oikein selvinnyt missään vaiheessa, Denny vaan kävi silloin tällöin kylässä.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Paha maa

Night Visions: Katujengi

Alkuperäinen nimi: Los Angeles Streetfighter
Ohjaus: Woo-sang Park
Käsikirjoitus: Ji-woon Hong, Jaime Mendoza-Nava
Pääosissa: Jun Chong, Phillip Rhee, James Lew
Valmistusmaa: Etelä-Korea, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 82 min
 
 
Kouluun tulee uusi oppilas Tony (Phillip Rhee), jonka yhden jengin pomo Chan (James Lew) ottaa silmätikukseen, mutta kilpailevan jengin pomo Young (Jun Chong) tulee Tonyn avuksi ja Young antaa Chanille kuonoon, mutta Chan ei aio unohtaa Tonya. Asiaa ei yhtään helpota myöskään se, että Tony alkaa seurustella Chanin siskon Lilyn (Rosanne King) kanssa. Youngin taistelijalahjat kuitenkin huomataan ja häntä pyydetään ryhtymään takaamaan katujen turvallisuutta ja Young jengeineen ryhtyy hommaan. Vähitellen jengi saa mainetta ja lopulta he päätyvät huumepomo Frankin (Frank Marmolejo) hommiin, mutta helppo raha houkuttaa ja Young ja Tony varastavat Frankin rahat ja saavat peräänsä palkkatappajat...

Nimellä Ninja Turf festivaaleilla esitetty Katujengi oli toinen niistä varmasti tietämistäni b-luokan elokuvista, jonka halusin nähdä, joskaan en ihan samassa määrin kuin edellä katsomaani Star Pilotia. Kun elokuvan nimenä on Ninja Turf, niin eihän tämä voinut olla muuta kuin uskomaton pökäle, mutta oliko se sitä hyvässä mielessä, sen minä halusin nähdä siitäkin huolimatta, että kyseessä oli taisteluleffa, jotka eivät mitenkään lähellä sydäntäni ole, mutta osin festivaalin luonteesta ja osin nimen tuomasta mielikuvasta johtuen päätin kuitenkin ottaa elokuvan katseluun. Vaikka samoille pisteille Star Pilotin kanssa juuri ja juuri pääsikin, niin Katujengi jäi siitäkin ihan vähän.

Elokuvan rytmi oli hyvin yksinkertainen: chillaillaan --> tapellaan --> chillaillaan --> tapellaan --> chillaillaan --> tapellaan ja niin edespäin. Juonesta ainakaan elokuvan alkuvaiheessa oli turha puhua mitään, sillä sellaista ei ollut näköpiirissä, vaan Youngin jengi kulki pitkin Los Angelesin katuja vain pistämässä pahiksia kumoon, mikä toi tähän sellaista irrallisuuden tuntua. Toki kaikki tämä tehdään hyvin absurdeissa merkeissä, joista yksi absurdeimmeista asioista oli elokuvan jäätävän huono dialogi, joka kyllä pisti naurattamaan pitkin elokuvaa ja pitkälti sen ansiosta elokuvaa juuri ja juuri jaksoikin katsoa, varsinkin kun dubbaus on hoidettu puolivaloilla; elokuvan jälkeen olin varma, että elokuva ei ollut alun perin englanninkielinen, mutta oli se. Silloin tällöin taistelut viihdyttivät, mutta lähinnä koomisuutensa vuoksi eikä siksi, että ne olisivat oikeasti näyttäneet hyviltä. Jos Tonyn ja Chanin siskon Lilyn suhdetta ei lasketa, niin noin yleisesti ottaen hahmojen taustatarinoilla ei ollut mitään väliä, eli esimerkiksi Youngin äidin (Gina S. Im) alkoholiongelmat olivat yhtä tyhjän kanssa. Vasta lähempänä loppua elokuvaan tulee jotain juontakin mukaan, kun Chan ja Tony vievät nämä rahat, mutta senkin jälkeen homma meni lähinnä tappeluja odotellessa, vaikka tarina vähän siitä sitten etenikin. Loppuratkaisu oli aika tyly.

Näyttelijät olivat aika tönkköjä, mutta ei suinkaan pahimmasta päästä. Parhaimmasta päästä oli sen sijaan se fakta, että Youngia esittänyt Jun Chong oli peräti nelikymppinen. En ehkä häntä ihan niin vanhaksi olisi uskonut, mutta ei hän myöskään teiniltä missään nimessä vaikuttanut ja vähän samaa vikaa oli kaikissa muissakin näyttelijöissä. Ei elokuvassa kovin montaa mieleenjäävää tyyppiä ollut ehkä Chongia ja Tonya esittänyttä Phillip Rheetä lukuun ottamatta, eikä Rheekään jäänyt mieleen vain positiivisessa mielessä.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Room

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Night Visions: Star Pilot

Alkuperäinen nimi: 2+5: Missione Hydra
Ohjaus: Pietro Francisci
Käsikirjoitus: Ian Danby, Pietro Francisci, Fernando Paolo Girolami
Pääosissa: Leonora Ruffo, Roland Lesaffre, Mario Novelli
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1966
Kesto: 85 min
 
 
Jossain päin Sisiliaa avaruusalus laskeutuu maahan ja joukko tiedemiehiä saa siitä vihiä. Professori Solmin (Roland Lesaffre) johtama tutkijaporukka lähteekin laskeutumispaikalle ja mukaan lähtee myös Solmin mallitytär Luisa (Leontine May). Heitä seuraa kuitenkin salaperäinen itämainen agenttikaksikko. Päästyään laskeutumispaikan välittömään läheisyyteen ehtii tapahtua yhtä jos toista, mutta lopulta porukka pääsee laskeutumaan luolaan, jossa avaruusalus on ja siellä he törmäävät näihin agentteihin ja seuraa tappelu. Avaruusaluksen sisällä sitten on Hydra-planeetalta kotoisin olevia avaruusolioita, joiden johtajana on naispuolinen Kaena (Leonora Ruffo) ja he toden totta haluavat tutkijoilta jotain...

Meinasin kirjoittaa tämän arvostelun eilen illalla, kun väsytti, sillä se olisi ollut samassa hengessä kuin itse elokuvaa katsoessani, sillä Star Pilot sai olla tämän festivaalin ainoa elokuva, jonka aikana minua väsytti, sillä vasta tämän elokuvan jälkeen join ainokaisen kahvini, mikä piristikin kovasti. Kuten taisin aiemmin mainitakin, niin halusin vakavampien elokuvien vastapainoksi vähän aivot narikkaan -osastoakin, joiksi olin etukäteen laskenut vain tämän ja Katujengin/Ninja Turfin, ja näistä kahdesta tämä Star Pilot oli selvästi kiinnostavampi johtuen kombosta Italia+valmistusajankohta+genre. Arvelin elokuvan kalkkuna-arvon olevan siis aika korkealla ja vaikka näin olikin, niin silti homma tahtoi jäädä vähän puolitiehen.

Periaatteessa elokuva tarjosi juuri sitä mitä olin tullut hakemaankin eli kökön italialaisen halvalla tuotetun scifileffan, mikä tiesi paljon tahattoman riemukkaita hetkiä elokuvan parissa. Alkuun elokuvassa tuntui vielä olevankin jonkinmoinen tarina, kun tutkimusryhmä ja itämaiset agentit lähestyivät avaruusaluksen laskeutumispaikkaa ja vähitellen kohtasivat hydralaiset. Näin tapahtuessa elokuva oli jo tarjonnut monet naurut typerine käänteineen, mutta kunnolla kökköys pääsi valloilleen vasta sinne luolaan laskeutumisen myötä, kun ensin paljastettiin tutkimusryhmää seuranneiden agenttien tarkoitusperät (mielestäni liian aikaisin) ja sitten vielä tuotiin esiin hydralaiset outoine muumiomaisine robotteineen. Taistelukohtaukset olivat ihan yhtä onnettomia ja siten ainakin välillä hauskoja.

Vähitellen päästään sitten avaruusalukseen ja matkaan, mutta tämä ei tarjonnut ihan yhtälailla hauskoja hetkiä kuin maassa, vaikka toki tässäkin puolessa tahatonta komiikkaa riitti ainakin silloin tällöin. Avaruudessa nimittäin annetaan piupaut kaikille fysiikan laeille ja niinpä avaruudessa pääsi ilman sen kummempia suojavarusteita ja niinpä siirtyminen toiseen avaruusalukseen tai huoltotöiden teko kävi helposti vähän avaruudessa hyppimällä. En tiedä, johtuiko väsymyksestä, mutta minusta elokuvasta katosi punainen lanka jossain vaiheessa ja oikeastaan nämä kaikki avaruusjutut tuntuivat vähän väkisinväännetyltä. Mitään tapahtumia ei pystynyt ennakoida, vaan kaikki heidän kohtaamansa uudet tilanteet tuntuivat irrallisilta toisiinsa nähden. Oli tosiaan avaruuskävelyitä, apinoita ja vaikka mitä. Niin ja... mitä oikeasti tapahtui niille agenteille? Ne vaan jätettiin johonkin ja sillä selvä. Loppuratkaisu seurasi kökköydessään kaikkea muuta nähtyä ja tarjosi sentään viimeiset naurut.

Elokuvan parhaimmat naurut aiheutti kuitenkin Leontine Mayn näyttelemä Luisa, jonka liikkuminen tuntui ylivedetyltä ja siten aiheutti jatkuvia naurunpyrskähdyksiä ja kovasti haluaisin ajatella, että tämä koominen näytteleminen oli tarkoituksellista, mutta pahoin pelkään, ettää näin ei kuitenkaan ollut. Mayn tehtävänä oli kuitenkin näyttää mahdollisimman seksikkäältä ja siinä hän tuntui onnistuvankin, sillä hän monesti dominoi valkokangasta silloin kun häntä näkyi. Ei sillä, oli muidenkin näyttelijöiden eleissä samanlaista tahatonta komiikkaa havaittavissa, mutta ei yhtä paljon kuin Mayn kohdalla. Leonora Ruffo edusti sitten elokuvan toista naista hydran johtaja Kaenaa, mutta ei hän samalla tavalla iskenyt kuin May. Näyttelijäsuorituksiltaan yhtä kökköjä olivat oikeastaan kaikki.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Tää leffa on katsottava joku kerta uudestaan vähän virkeämpänä ihan vain nähdäkseni, oliko loppupuolella se punainen lanka kadoksissa vai ei, mutta vaikka ei toisellakaan katselukerralla saisi tämän enempää pisteitä, niin ei tämä nyt huonoin vaihtoehto ole uusintakatselua ajatellen.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Katujengi

torstai 19. huhtikuuta 2012

Night Visions: Tappava pelko

Alkuperäinen nimi: Fight for Your Life
Ohjaus: Robert A. Endelson
Käsikirjoitus: Straw Weisman
Pääosissa: William Sanderson, Robert Judd, Daniel Faraldo
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1977
Kesto: 82 min

- Damned if you don't look like you belong there.

- What are you talking about.
- Why you, little coon! You're a nigger in the woodpile!

 
 
Vankeinkuljetusauto ajaa kolarin ja kolme sen sisällä ollutta vankia, Jessie Lee Kane, Chino ja Ling (William Sanderson, Daniel Faraldo ja Peter Yoshida) pakenevat. Samaan aikaan toisaalla Turnerien perheessä valmistaudutaan päivällisen viettoon, minkä johdosta yksi perheen jäsenistä, Corrie (Yvonne Ross), käväisee kaupassa asioilla. Päivällissuunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun vankikolmikko osuu samaan aikaan kauppaan, sillä he ottavat Corrien panttivangiksi ja lopulta käskee Corrien johdattamaan heidät kotiinsa, johon kolmikko linnoittautuu. Seuraa väistämättömia yhteydenottoja, sillä Turnerit ovat mustia, kun taas Jessie Lee Kane on armoton rasisti ja hän on ottanut erityiseksi kohteekseen perheen pään, isä Ted Turnerin (Robert Judd)...

Alkuperäisellä Fight for Your Life -nimellä festivaaleilla esitetty Tappava pelko esitettiin samaan aikaan molemmissa Kino Engelin saleissa, joten mahdollisuutta valita kahden eri elokuvan väliltä ei ollut. Tästä syystä en vaivautunut edes ottamaan selvää elokuvan sisällöstä, mikä oli näin jälkikäteen pieni virhe. Suunnitelmissa kun oli katsoa vakavasti otettavampien elokuvien lisäksi vain pari roskaleffaa, joiksi valitsin Star Pilotin ja Katujengin (Ninja Turf) tietämättä, että nämä kaksi leffaa (eli tämä ja The Room), jotka oli "pakko" katsoa, edustivat juurikin tätä roskaluokkaa, minkä vuoksi olisin voinut valita ainakin toisen noista valittujen leffojen tilalle toisen, oletettavasti vakavamman elokuvan. No, leffan jälkeen yksi järjestäjistäkin tokaisi aika sarkastiseen sävyyn, että eikös vaan ollut vallan huikea elokuvaelämys, eikä tämä sellainen totisesti ollutkaan, vaan Tappava pelko oli kaikista festivaaleilla näkemistäni elokuvista ehdottomasti se surkein.

Elokuvan alussa vankien paetessa tajusi heti katselevansa hyvin pienellä budjetilla kuvattua 1970-luvun rikosleffaa ja yritin ihan oikeasti asennoitua sellaisen katsomiseen eli toisin sanoen heittämällä aivot narikkaan. Toisinaan tämä veto onnistuu, mutta tällä kertaa niin ei käynyt, miksi en varmaan innostunutkaan tästä lainkaan. Elokuva oli nimittäin huono oikeastaan kaikilla osa-alueilla. Näytteleminen oli todella ylivedettyä, tarina oli aivan luokaton, eikä kuvauksenkaan puolesta elokuva juurikaan lämmittänyt. Vaikkei olekaan ideana mitenkään tuore, niin sinänsä panttivanki-idea olisi voinut olla toimivakin, mutta kun toteutus oli näinkin onneton, niin ainoaksi ajatukseksi elokuvasta jäi "Vittu mitä paskaa". Voi olla, että tällä oli tekemistä etenkin sen takia, että rikolliset Jessie Lee Kane etunenässä olivat kunnon rasistijuntteja ja siten hahmoina todella luotaantyöntäviä. Elokuva tarjosi paljaita tissejä, silpomisia, ampumisia ja vaikka mitä, mutta kaikki niin vastenmielisesti (tai en mene niistä tisseistä sanomaan), että ei tästä todellakaan hyvä maku jäänyt. Kaiken lisäksi pääasiassa Jessie Lee Kanen lievästi sanottuna rasistinen ulosanti oli sitä luokkaa, että viimeistään se karkoitti kaikki elokuvalle tarjolla olleet pisteet; sama rasistisuus oli ilmeisesti syy myös sille, että elokuva päätyi Iso-Britanniassa ylläpidetylle Video Nasty -listalle, ei niinkään väkivaltansa vuoksi. Kuin kaiken (negatiivisen) naurettavuuden huipuksi kun roistot oli saatu aisoihin, alkoi perheen isä Ted Turner vielä mesota täysin vailla mitään logiikkaa. AAAARGH!

Näyttelijät tosiaan vetivät roolinsa kunnolla yli, vaikka en voi kieltää, etteikö William Sandersonissa (True Blood) olisi ollut tiettyä uskottavuutta, mutta kun hänen roolihahmonsa pisti vain vituttamaan, niin en voinut siitäkään pisteitä antaa. Noin muuten näyttelijät eivät tahtoneet jäädä millään tapaa mieleen, muuten kuin negatiivisella tavalla, niin eipä niistä nyt sitten tämän enempää.

Pisteitä: 1/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Star Pilot

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Night Visions: Some Guy Who Kills People

Alkuperäinen nimi: Some Guy Who Kills People
Ohjaus: Jack Perez
Käsikirjoitus: Ryan A. Levin
Pääosissa: Kevin Corrigan, Ariel Gade, Barry Bostwick
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 97 min

- Where did you go last night?

- I had...ah... things to do. I had to meet a friend.

 
 
Ken Boyd (Kevin Corrigan) on mielestään luuserin elämää viettävä mies, sillä hän on ollut mielisairaalassa, on yksinäinen asuen äitinsä (Karen Black) kanssa ja työskentelee vieläpä hanttihommissa jäätelökaupassa. Hänen elämäänsä tulee kuitenkin muutos, kun hänen lyhyestä suhteesta syntynyt ja vanhempiensa jeesustouhuihin kyllästynyt tytär Amy (Ariel Grace) tulee teini-iässä etsimään isäänsä, jota hän ei ole koskaan nähnyt ja Amy muuttaakin Kenin luo. Ken näkee kuitenkin öisin painajaisia kauan sitten tapahtuneesta tapahtumasta ja piirtelee vihkonsa täyteen raakoja kuvia siitä, kuinka hän kostaisi niille, jotka nuo traumat ovat häneen jättäneet ja vähitellen piirrokset muuttuvat todellisuudeksi ja oikeita ruumiita alkaa tulla...

Menin katsomaan tämän elokuvan vain koska mielestäni se kiinnostavampi elokuva The Cabin in the Woods on tulossa normaaliin teatterilevitykseenkin ja vahva luotto on siihen, että elokuva ennen pitkää löytää tiensä myös tänne Poriin (pari kertaa olen nähnyt trailerinkin jo täällä, mikä ei sinänsä vielä kerro mitään). Kuitenkin minun täytyy sanoa, että Some Guy Who Kills People oli yksi festivaalin suurista pettymyksistä, vaikka ei ollutkaan se kaikkein huonoin tapaus. Kuten useimmista muistakaan NV:n elokuvista, niin tästäkään en varsinaisesti ollut ottanut selvää etukäteen, mutta elokuvan nimi vetosi minuun kyllä suuresti ja arvelin elokuvan olevan ihan hauska splatter-elokuva. No, kuulemani perusteella moni tästä tuntui tykkäävän, mutta itselleni Some Guy Who Kills People jäi aika ontoksi.

Sen lisäksi, että elokuvan alussa nähtiin Keniä viettämässä tätä luuserielämää, nähtiin myös pätkä tästä hänen painajaisesta ja täysin arvattavissa oli, että tämän painajaisen taustalla olleita asioita paljasteltiin pitkin elokuvaa, mutta totuuden nimissä on sanottava, ettei minua kiinnostaneet ne taustat lainkaan. Vähitellen Amy sitten hivuttautui Kenin elämään, mikä toi elokuvaan ehkä vähemmän kaipaamaani perhedraaman tuntua ja tätä tunnetta korosti Kenin seurustelu. Hyvää huumoria elokuvaan toi niin Kenin äidin asenne kuin itse asiassa pitkälle koko Amyn hahmo. Elokuva toikin mieleen jonkin semiromanttisen komedian, johon toki tuli tummempia sävyjä Kenin traumojen, hänen yöllisten seikkailujen ja totta kai tappojen muodossa. Kuitenkin elokuvan yleistunnelma oli ihan liian kepeä, jotta olisin löytänyt tästä todellisen ystävän. Nämä tappokohtaukset olivat nimittäin ihan liian nopeasti ohi ja sitten siirryttiin takaisin Kenin ja Amyn tekemisten pariin. Toki aina tappoja seurasi poliisikaksikon (Barry Bostwick ja Eric Pricen) mukahumoristista sanailua, mutta yleensä heidän sanailunsa eivät  naurattaneet. Sen sijaan koko elokuvan aikana nauroin kyllä ihan kunnolla muutamaan otteeseen, minkä vuoksi elokuva pääsi lähelle korkeampaa pistemäärää, mutta koska kokonaisuutena nämä naurutkin jäivät aika vähiin, niin ei tästä ihan paras maku jäänyt. Niinpä hieman harmillisesti onkin todettava, että elokuvan hauskinta antia oli sen nimi. Jos olisin jaksanut miettiä, loppuratkaisu olisi kaiketi voinut olla arvattavissa, mutta vaikka en miettinyt ja arvannutkaan, niin ei se silti liiemmin jäänyt positiivisena mieleen.

Näyttelijäpuolella onnistuttiin ehkä hivenen muuta elokuvaa paremmin. Ken Boyd osasi kyllä näytellä tätä nukkavierua luuseria, mutta moni muu näyttelijä hänen takanaan teki paljon parempaa työtä. Erityisesti Ariel Gade oli loistava teinityttö Amyna ja vaikka mielestäni Amyn rooli oli kirjoitettukin ihan hyvin, niin Gaden ansiosta Amy oli yksi elokuvan harvoja todellisia valopilkkuja. Toki pidin sitten Kenin äitiä näytelleestä Karen Blackistakin (Rajut kuviot, Maissilapset 4 - kuoleman sato) sekä britti-Konttorissa nähdystä Lucy Davisistä, mutta molemmat näistä jäivät vähän turhan pieneen rooliin. Sheriffi Walt Fulleria näytellyt Barry Bostwick ei sitten taas miellyttänyt yhtään hänen apulaista esittäneestä Eric Pricesta nyt puhumattakaan.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tappava pelko

Night Visions: The Raid: Redemption

Alkuperäinen nimi: Serbuan maut
Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Pääosissa: Iko Uwais, Joe Taslim, Doni Alamsyah
Valmistusmaa: Indonesia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 101 min

- Mitkä vauriot?

- Ei pahat. Kaksi huonetta.
- Ja 30 asukasta pitkin seiniä.

 
 
Tama (Ray Sahetapy) on julma huumebisneksiä pyörittävän rikollisjengin pomo, joka on niin poliisien kuin muidenkin rikollisjengien kauhu, ja joka on ottanut haltuunsa kokonaisen kerrostalon. Kerrostalo on korkea ja lähes kaikki sen asukkaat ovat rikollisjengin jäseniä, minkä vuoksi talon pitäisi olla valloittamattomissa. Jakartan poliisin eliittijoukoille on kuitenkin annettu tehtäväksi valloittaa tuo kerrostalo ja napata Tama ja tämän lähimmät apulaiset Mad Dog ja Andi (Yayan Ruhian ja Doni Alamsyah). Eliittijoukko on verrattain pieni ja sen jäsenet ovat Raman (Iko Uwais) tavoin aika kokemattomia ja joukkoa johtaa kersantti Jaka (Joe Taslim) sekä vielä häntäkin korkea-arvoisempi poliisiupseeri Wahyu (Pierre Gruno). He pääsevät suhteellisen vähin äänin rakennukseen, mutta Taman joukot ovat heitä vastassa...

The Raid: Redemption oli yksi festivaalin ainoista elokuvista, joista olin saanut, osin yrittämättä, minkäänlaista etukäteistietoa ja niinpä kun elokuva alkoi, muistin heti, että "Ai niin tää on nyt tää". En nyt enää muista, missä vaiheessa sitä tietoa tästä kaivoin, mutta luulisin, että siltä oli kohtuuvaikea välttyä, sillä elokuva tuntui olevan koko pääyön hehkutetuimpia tapauksia ja vielä ennen Lividin alkua järjestäjät mainostivat tätä sillä, että olisi typeryyttä jättää lippu ostamatta tähän leffaan. Vaikka itse tuosta edellä mainitusta elokuvasta ihan pikkiriikkisen verran enemmän pidinkin (sama pistemäärä kuitenkin), niin tuohon hypetykseen oli hyvin helppo yhtyä, sillä siinä missä Livid tuntui kuuluvan sarjaan "Juuri minun makuuni sopiva", niin The Raid: Redemption tuntui sellaiselta, että se vetoaa paljon laajemmalle yleisölle. Elokuva nimittäin oli melkoisen onnistunut taistelulajielokuva.

Vaikka elokuvassa oli paljon taistelukohtauksia, niin siinä oli myös ihan toimiva tarina, joka oli kuitenkin pidetty melko yksinkertaisena, jotta tarinallinen puoli ei olisi vienyt taisteluilta pääosaa. Niin eliittijoukon kuin Taman rikollisjenginkin osalta käytiin myös sisäistä kädenvääntöä pitkin elokuvaa, mikä toi kivasti lisää ulottuvuutta koko elokuvaan. Jotain kuvaavaa oli sekin, että kun elokuvan kaikki keskeiset hahmot oli esitelty, ei voinut millään muotoa päätellä, ketkä kaikki tyypeistä molemmilta puolin tulisivat selviämään hengissä ja kuolevien henkilöllisyyksillä oli paljon tekemistä itse tarinan kanssa, eikä uhreja siten ihan summamutikassa valittu. Tarinan osaltakin nähtiin kyllä yhtä jos toista ja useimmat tarinalliset jutut toimivat ihan hyvin, vaikka tämä ns. viattoman pariskunnan mukanaolo ei täysin miellyttänytkään. Sitten taas Taman harjoittama julmuus tuotiin todella hienosti julki jo heti tämän ensiesiintymisestä lähtien. Loppuratkaisu tiettyjen henkilöiden osalta oli kaiken nähdyn jälkeen hieno.

Kuitenkin se, missä elokuva erityisen hyvin loisti, oli nämä moninaiset toimintakohtaukset. Molemmat osapuolet olivat vahvasti aseistettuja, joten paljon satunnaista ammuskelua nähtiin. Alkupuolella nähty rappukäytäväammuskelu ei vielä oikein uponnut, mutta sen jälkeen elokuvan toimintaosuudet veivät mukanaan. Pelkkä pakeneminenkin oli oikein hienosti kuvattu. En ole mikään suuri taistelulajikuvauksien ystävä, mutta nyt nekin oli onnistuttu kuvaamaan harvinaisen hyvin. Poissa oli sellainen satunnaistappelun henki ja tilalla useimmiten oli nimenomaan aito kamppailu elossa pysymisestä. Toki yksi vastaan kaikki -taisteluissa oli samanlaista älyttömyyden henkeä kuin useimmissa muissakin harvoissa näkemissäni taistelulajileffoissa, mutta voi että kun nekin olivat hyvin kuvattuja. Kaukana olivat nyky-hollywoodilaiset ADHD-kohtaukset, vaan kohtauksista päinvastoin näki hyvin, mitä niissä tapahtui. Oli myös sellaisia yksittäisiä WAU-kohtia, jotka saivat oikeasti toivomaan kaukosäädintä, jotta olisin voinut katsoa pätkät uudestaan. Kokonaisuutena siis varsin jämäkkää ja tiukkaa toimintaa tarjoava elokuva, joka sai tällaisen vähän vähemmänkin toimintaleffoja kuluttavan puolelleen.

Näyttelijät tekivät kukin hyvää työtään, vaikka pari tyyppiä alkuvaiheessa tahtoikin mennä sekaisin ja nämä olivat Ramaa ja Jakaa näytelleet Iko Uwais ja Joe Taslim. Olihan heissä toisistaan erottavat piirteet sitten kun opin tunnistamaan heidät, mutta tosiaan ihan alussa sekoitinkin heitä toisiinsa. Hyvää työtä tekivät kuitenkin ja sattuneista syistä pidin erityisesti Uwaisista. Myös rikollispomo Tamaa esittänyt Ray Sahetapy teki oivan roolityön ja hahmon julmuuteen oikein tosissaan uskoi. Taman lähimmäisissä apulaisissa oli ehkä pientä tuttuuden makua, mutta siitä huolimatta varsinkin Mad Dogina nähty Yayan Ruhian oli mieleeni, eikä Andia näytellyt Doni Alamsyahkaan huono ollut.

Sanoin tuossa eräälle elokuvan myöskin nähneelle tutulleni, että jos elokuva olisi tehty jenkeissä yhtä laadukkaasti, käsissä olisi yleisesti ottaen yksi vuoden suurimmista toimintatapauksista ja minulle itselleni The Raid: Redemption oli jo sitä, vaikka täysiä pisteitä en antanutkaan (kertoo jotain toimintaleffojen kulutuksestani?). Itse asiassa en nyt muista, milloin viimeksi on tullut näinkin suoraa toimintaa tarjoava elokuva, joka olisi miellyttänyt näinkään paljon. Joka tapauksessa elokuva on tulossa Suomeenkin teatterilevitykseen, joten suosittelen tätä leffaa ainakin kaikille niille, joille toimintaleffat vähänkään uppoaa... ja miksei muillekin. Jenkki-remake on kanssa tulossa parin vuoden päästä, mutta en jaksa uskoa, että onnistuisivat yhtä hyvin toteutuksessa. No... jää nähtäväksi.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Some Guy Who Kills People

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Night Visions: Livid

Alkuperäinen nimi: Livid
Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Käsikirjoitus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Pääosissa: Chloé Coulloud, Felix Moati, Jérémy Kapone
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 88 min

- Tiedäthän sinä, että viheltely nummella halloweenin aikaan tietää pahaa?

 
 
Lucie (Chloe Coulloud) aloittaa harjoittelijana vanhusten kotihoitopalvelutoimintaa pyörittävän rouva Wilsonin (Catherine Jacob) alaisuudessa ja Lucie pääsee heti näyttämään kykynsä. Kuitenkin tullessaan erään syrjäisen talon luo Wilson käskee Luciea jäämään autoon, koska Lucie ei ole vielä valmis kohtaamaan talon asukkia, koomassa olevaa yli satavuotiasta rouva Jesseliä. Lucie kuitenkin tulee perässä ja Wilson kertoo Jesselin taustat ja myös sen, että talossa pitäisi olla aarre, jota Wilson ei ole yrityksistä huolimatta löytänyt. Myöhemmin Lucie kertoo kokemuksestaan poikaystävälleen Williamille (Félix Moati), joka innostuu aarrejahdista ja hän lähtee Lucien ja veljensä Benin (Jérémy Kapone) kanssa yöllä etsimään aarretta Jesselin kartanosta, mutta siinä he tekevät suuren luokan virheen...

Sen suuremmitta pulinoitta tämänkeväisen Night Visions -elokuvien pariin. Toisin kuin syksyllä, nyt (ja pääosin tulevaisuudessakin) keskityin vain ja ainoastaan siihen pääyöhön eli la-su -yön elokuviin, jotka virallisesti alkoivat vähän ennen kahdeksaa illalla. Tämä pääyö aloitettiin Bio Rexissä, josta parin elokuvan jälkeen siirryin Kino Engeliin ja ehkä niin valitettavaa kuin olikin, niin pääyön parhaat elokuvat näin jo Bio Rexissä: Livid ja The Raid: Redemption. Lividin tekijät ovat aiemmin tehneet niin ikään minua miellyttäneen kauhupätkän Inside ja Livid edusti selvästikin samaa tasoa ollen myöskin minulle näistä NV-leffoista niukasti koko festivaalin paras elokuva.

MItään ennakkotietoja minulla ei elokuvasta ollut, minkä vuoksi jo alkumetreiltä asti mietiskelin, että keitä Lucie ja Wilson oikeasti ovat ja mielessä kävi vaikka mitä, ennen kuin saavuttiin ensimmäisen vanhuksen luo. Sopivan rauhallisissa tunnelmissa sitten siirryttiin sinne Jesselin kartanoon, jossa selvisi elokuvan juoni ja erinäisten pienten vaiheiden kautta päätarina pistetäänkin liikkeelle. Elokuva kuitenkin etenee hyvin rauhallisesti ja jopa hidastempoisesti, mikä yhdessä jatkuvasti taustalla soitetun kauhufiiliksiä nostattaneen musiikin kera teki elokuvasta hyvinkin tiivistunnelmaisen ja niinpä minua jännittikin läpi elokuvan. Osin jännityksestä sai kiittää myös elokuvan tarinaa, sillä vaikka sen perusrunko selvisikin melko nopeasti, niin kuitenkin koskaan ei voinut tarkalleen tietää, mihin suuntaan elokuva lähtisi seuraavaksi menemään. Juonenkäänteitä oli siis riittämin ja ainakin minulle ne olivat pääosin myönteisiä. Toki elokuvassa oli joitakin älyttömiä juttuja, kuten tietyt piirteet Annassa (Chloé Marcq), mutta kun tunnelmaltaan elokuva oli niin vahva, niin nämä satunnaiset ja lopulta melko harvat älyttömyydet eivät juurikaan katsomiskokemusta laimentaneet. Ns. kummitustaloteemaa käsiteltiin elokuvassa astetta peruskauhua sairaammin, mikä on toki ollut ominaista ainakin itse näkemilleni viime vuosien ranskakauhuille, vaikkakaan ei ollutkaan ehkä ihan sieltä sairaimmasta päästä. Kiitos välillä ahdistavankin tunelman vuoksi elokuvassa ei varsinaisia suvantohetkiä ollut, mutta kuitenkin sellaisia pieniä yksityiskohtia, kuten Wilsonin vapaa-ajan puuhastelut, joita ilmankin elokuva ehkä olisi voinut tulla toimeen. Elokuvan loppu jätti pienen kysymysmerkin, mutta ihan positiivisella tavalla.

Elokuvassa ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan monia näyttelijöitä, mutta kun homma pelitti pienemmälläkin porukalla, niin mikäs siinä. Luciea näytellyt Chloé Coulloud oli varsin onnistunut tapaus ja hyvä valinta tähän elokuvaan, sillä hän oli kaukana pintakiiltomaisesta kauhuleffateiniltä, ja onnistui hyvin esittämään pelokasta ihmistä, eikä muitakaan tunteita kokiessaan ollut lainkaan huono. Valittamista ei ollut liiemmin myöskään Lucien ystäviä Williamia ja Beniä näytelleissä Félix Moatissa ja Jérémy Kaponessa, vaikka jäivätkin hieman Coulloudin varjoon. Kuitenkin varsinkin Moatista pidin kanssa paljon. Wilsonia näytellyt Catherine Jacob oli ihan ok.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Raid: Redemption

torstai 12. huhtikuuta 2012

American Pie: Luokkakokous

Alkuperäinen nimi: American Reunion
Ohjaus: Jon Hurwitz, Hayden Schlossberg
Käsikirjoitus: Jon Hurwitz, Hayden Schlossberg

Pääosissa: Jason Biggs, Alyson Hannigan, Chris Klein
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 110 min

- Were we just as obnoxious back in the day?

- No, we were more mature.

 
 
On kulunut 13 vuotta siitä, kun neitsyyden menettämisestä tuskailevat East Great Fallsin nuoret valmistuivat lukiosta ja nyt he viettävät aikuisen elämää kaukana kotoaan. Jim (Jason Biggs) on naimisissa Michellen (Alyson Hannigan) kanssa ja heillä on poika Evan (George Christopher Bianchi), mutta Jimin ja Michellen seksielämä ei oikein suju. Myös Kevin (Thomas Ian Nicholas) on omalla tahollaan naimisissa ja suunnittelee taloja. Oz (Chris Klein) on vanhan jengin menestynein tapaus, sillä hän on kuuma julkkis, jolla on kaiken lisäksi kuuma tyttöystävä Mia (Katrina Bowden). Finch (Eddie Kaye Thomas) puolestaan on kierrellyt maailmaa. Nyt he ovat palanneet kotikulmillensa luokkakokoukseen ja kuin sattumalta törmäävät toimistoapulaisena toimivaan Stifleriin (Seann William Scott), jota he eivät olisi välittäneet nähdä, ja joka porukasta ainoana ei ole juurikaan muuttunut vuosien aikana. Stifler saakin kaverukset viettämään kanssaan vanhojen aikojen kunniaksi unohtumatonta viikonloppua, mutta tavalla tai toisella myös menneisyyden haamut tulevat yhden jos toisenkin eteen...

Tuossa vajaa vuosi sitten tuli katsottua American Pie -sarjan niin sanotusti viralliseen jatkumoon perustuvat kolme ensimmäistä osaa, ja vaikka tässä välissä ilmestyneet puolispin-offit jäikin katsomatta, niin nyt kun alkuperäiset kaverukset ovat koolla neljättä kertaa, niin oli suorastaan loogista, että kävisin katsomassa tämänkin. Aika tiukille tosin veti, että pääsin näkemään tätä vielä, sillä täysin puskista tuli minulle elokuvan suosio, sillä mennessäni lippuluukulle noin kymmentä minuuttia ennen esityksen alkua oli jäljellä enää kolme vapaata paikkaa... eikä ollut tietääkseni edes Superpäivä. No, lippu tuli kuitenkin saatua ja leffa nähtyä, mutta ei American Pie: Luokkakokous mikään erityisen hyvä ollut, vaikkakin juuri ja juuri ihan kelpo.

Elokuva aloitetaan juuri oikealla tavalla eli näytetään, mitä kaveruksille nykyään kuuluu, mitä nyt Finchin seikkailut jätettiin hänen itsensä kerrottavakseen. Stifler puolestaan otettiin sisään elokuvaan ehkä hiukan liian varhain, sillä hänet olisi melkein voitu ottaa mukaan vasta siinä vaiheessa, missä nyt Finch. Minusta tämä alku leimasi hyvin koko elokuvan luonnetta, sillä porukan ollessa erillään ainoastaan Jimin (ja Michellen) touhuissa riitti kunnolla hauskoja tilanteita, vaikkakaan ei nyt ihan kaikkien osalta. Porukan muiden jäsenien puuhissa ei riittänyt ihan samalla tavalla potkua kuin Jimin jutuissa. Elokuva maistuikin selvästi paremmin silloin, kun tämä ydinporukka oli pääasiassa koolla, sillä vaikka Stiflerin hahmo ärsyttikin, niin hänen ansiostaan porukalle tapahtui yhtä jos toista älytöntö. Ei sillä, kyllähän pienin hymähtely seurasi mukana läpi elokuvan ja pieniä naurunpyrskähdyksiä tuli kanssa silloin tällöin, mutta jotenkin kuvaavaa oli se, että suurimmat naurut salissa aiheutti noin yleisellä tasolla erään möreä-äänisen miehen hitaanpuoleinen nauru. Alapäähuumori kukkii siellä täällä, mutta ehkä johtuen omasta iästäni yleensä minua nauratti nimenomaan silloin, kun ydinporukka Stifleriä lukuun ottamatta toi esille oman vanhenemisensa ja tekivät eroa teiniaikoihinsa. Varsinaisessa tarinassa ei tapahtunut (puoli)huvittavien kohtausten lisäksi mitään erikoista, vaikka yksi jos toinenkin hahmoista joutui kosketukseen ongelmiensa ja menneisyyksiensä kanssa, vaan luokkakokous toimi vain tekosyynä näyttää kaverusten uudelleen kohtaamista, missä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Siinä sen sijaan vähän oli, että elokuva oli melkein kahden tunnin kestollaan ihan liian pitkä ja siinä vaiheessa, kun varsinainen luokkakokous starttasi, alkoi pientä puutumisen merkkiä jo näkyä. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kiva jälleennäkeminen, mutta en jäänyt ainakaan varsinaisesti toivomaan seuraavaa osaa.

Minusta oli kivaa, että se vanha jengi oli saatu takaisin kokoon eli mukana olivat kaikki alkuperäisen trilogian kärkihahmoista. Näistä Jason Biggs Jiminä oli selvästi paras, sillä jotenkin hänen olemuksessaan on vain sellaista luonnollista hauskuutta, mikä välittyi sitten hänen hahmoonsakin. Myös Ozia näytellyt Chris Klein ja Kevinin roolissa nähtävä Thomas Ian Nicholas olivat ihan hyviä, vaikka eivät Biggsin veroisia olleetkaan. Seann Willian Scott oli roolissaan ihan yhtä ärsyttävä kuin aiemminkin, mikä tietenkin tarkoitti sitä, että Scott teki edelleen hyvää työtä. Alyssa Hannigan teki sitten Biggsin vanavedessä yhtä hauskan roolin Michellenä kuin ennenkin. Mukana sitten kulkevat totta kai Eugene Levyn esittämä Jimin isä sekä Jennifer Coolidgen esittämä Stiflerin äiti, kuten myös moni muukin alkuperäisestä trilogiasta tuttu hahmo, mitä nyt melko pienissä rooleissa, mutta kuitenkin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Livid?

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Isäni on turbomies

Alkuperäinen nimi: Jingle All the Way
Ohjaus: Brian Levant
Käsikirjoitus: Randy Kornfield
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Sinbad, Rita Wilson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 85 min

- Jamie, let me talk to your mother.

- She's next door pettin' Ted.

 
 
Howard Langston (Arnold Schwarzenegger) on kiireinen bisnesmies, joka aina myöhästyy poikansa Jamien (Jake Llöyd) tärkeistä tapahtumista. Joulun alla Howard myöhästyy Jamien karaten vyötilaisuudesta ja hyvitykseksi hän lupaa hankkia Jamielle joululahjaksi tämän hamuaman, vuoden hittilelun, tv:stä tutun Turbomanin action-figuurin, vaikka todellisuudessa Howardin olisi pitänyt hankkia se jo ajat sitten. Niinpä hän suuntaa jouluaattoaamuna monien muiden mattimyöhästen kanssa lahjaostoksilla, mutta Turbomania ei vain löydy mistään, sillä se on myyty loppuun jo ajat sitten. Kaiken lisäksi Howard ei ole suinkaan ainoa, joka tuota hamuttua action-figuuria kaipaa, vaan hän saa joulunajan arkkivihollisen sattumalta tapaamastaan postimies Myronista (Sinbad)...

En tiedä teistä, mutta mielestäni siirtymä Armottoman maailmasta tähän elokuvaan on jokseenkin raju, mutta kun nämä nyt olivat peräkkäin leffapinossa, niin menköön. Muistelisin nähneeni elokuvan ainakin kerran ellen parikin kertaa, enkä pitäisi ihan mahdottomana sitäkään, että se ensimmäinen kerta olisi tapahtunut leffateatterissa (poor me). Oli miten oli,  en kunnolla muista, mitä mieltä olin tästä elokuvasta aiemmilla katsomiskerroilla, vaikka jotain sekin varmaan kertoo, että olin suhtautunut elokuvan tulevaan katsomiskertaan vähintäänkin nihkeästi, mihin on toki voinut vaikuttaa myös ns. yleinen mielipide, mene ja tiedä, mutta koska kyseessä on kuitenkin Schwarzenegger-elokuva, niin olihan minun tämäkin elokuva hankittava itselleni. Vaikka typerällä suomenkielisellä nimellä varustettu Isäni on turbomies ihan siedettävä tapaus olikin, niin ei tämä ainakaan näin aikuiseen makuun kunnolla iskenyt.

Väittäisin, että Isäni on turbomies on Arnold Schwarzeneggerin uralla se kaikkein eniten lapsille suunnatuin tapaus, mikä sitten näkyikin hyvin vahvasti toteutuksessa. Elokuvan tilanteet ja huumori ovat tarkoituksellisen ylivedettyjä tavalla, joka on saattanut hyvinkin vetää lapsikatsojia puoleensa (onkohan asiasta tutkimuksia?). Vaikka taistelu Turbomanista käykin välillä todella kuumana, niin kuitenkin meno on kuitenkin sen verran kilttiä, että lapset voisivat hyvinkin viihtyä. Varsinkin kun koko homma on kääritty joulupapereihin, mikä näkyy muun muassa värikkäässä kuvamaailmassa, niin en pitäisi lasten viihtymistä elokuvan parissa kovinkaan ihmeellisenä. Menoa ja vilskettä riittää pitkin elokuvaa, josta esimerkkinä niin tavaratalo- kuin tämä salainen joulupajakin, ja kaikki huipentuu suureen, absurdiin lopputaisteluun Turbomanista, joka ei ollut ihan yhtä rajua kuin lapsille ja nuorille suunnatuissa sankaripiirretyissä, niin mikäs siinä. Loppuratkaisukin oli lapsekkaan kiltti, jopa elokuvan pahikselle Myronille.

Ongelma tosiaan oli vain se, että minä olen ohittanut lapsuusajat jo ajat sitten. Niinpä vaikka Turbomanin metsästys olikin mielestäni tarpeeksi höpsö idea jouluelokuvaan, niin kokonaisuus tuntui jäävän vähän puolitiehen. Myönnän viihtyneeni ainakin silloin, kun tämä hakureissu oli kovimmillaan päällä eli juuri silloin, kun Howard kamppaili monien muiden tavoin löytääkseen Turbomanin, mutta heti kun meno kunnolla rauhoittui, kuten kuppilakohtauksessa, niin mielenkiinto tuntui lopahtavan kuin seinään. Olihan elokuvan huumorissa hetkensä (esim. Myronin pommibluffit), mutta kuitenkin pääosin seurasin elokuvaa korkeintaan pienen vienon hymyn kera. Itse asiassa ainoan kerran kun oikeasti nauroin, oli Howardin lennellessä Turbomanina, mutta en siksi, että tämä lento olisi itsessään ollut kovin hauska, vaan siksi, että sen toteutus oli välillä äärimmäisen nolon näköistä ja veikkaankin, että jopa moni lapsi voisi yhtyä tähän. Kaiken lisäksi lopputaistelukohtaus oli näin aikuisen näkövinkkelistä hyvin teennäisen oloinen; ihan kuin Jamielle ei tulisi mieleen tehdä mitään muuta kuin kiipeillä ylöspäin kohti vaaroja. Kokonaisuutena kuitenkin elokuva, jonka parissa meni suhteellisen kevyesti eilisilta, mutta eipä sitten sen enempää.

Arnold Schwarzenegger oli oma jäyhä itsensä, mutta ehkä juuri siitä syystä tavallaan sopiikin tällaiseen lastenelokuvaan, vaikka itse mieluiten näkisinkin häntä vähän toisentyyppisissä rooleissa. Eipä Schwarzenegger tuo rooliinsa mitään sellaista, mitä ei olisi nähty muissakin hänen komedioissaan, joten ei siitä sen enempää. Muistan, kuinka ainakin yhdessä vaiheessa monien elokuvien poikien hiustyyli muistuttivat kovasti toisiaan, mutta tämän elokuvan myötä tuli mieleen, että myös nuoremmillekin katsojille sopivien komedioiden äideissä oli paljon samaa. Nytkin tämän elokuvan äidin roolissa hääränneen Rita Wilsonin olemuksesta tuli mieleen ainakin Valehtelija! Valehtelijan! Maura Tierney sekä jonkin muun 90-luvun komedian äiti, mitä en saa kuitenkaan päähäni; niin ja oli Wilsonissa ripaus Jamie Lee Curtistakin. Elokuvan hyvää naapuria Tediä ja Simpsonien vakiovierasäänenä minulle tutuksi tullut Phil Hartman toi roolinsa puolesta nimenomaan Simpsonien Ned Flandersin, vaikka Tedillä selvästi olikin vähän katalammat syyt käytökselleen. Sinbad oli ihan ok.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: American Pie: Luokkakokous

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Project 1001, osa 208/1001: Armoton

Alkuperäinen nimi: Unforgiven
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: David Webb Peoples
Pääosissa: Clint Eastwood, Morgan Freeman, Gene Hackman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 125 min

- First off, Corky never carried two guns. Though he should have.

- No, no, he was, he was called "Two-Gun Corcoran."
- Yeah well, a lot of folks did call him "Two-Gun" but that wasn't because he was sporting two pistols. That was because he had a dick that was so big it was longer than the barrel of that Walker Colt that he carried.

 
 
Pienessä Big Whiskeyn lännenkaupungin saluunassa toimiva huora Delilah (Anna Levine) tulee nauraneeksi panonsa Quick Miken (David Mucci) kalun pienuudelle ja Mike suuttuu siitä niin, että alkaa viillellä Delilahia. Saluunan omistaja Skinny (Anthony James) saa Quick Miken lopettamaan ja paikalle kutsutaan kaupungin sheriffi Little Bill Daggett (Gene Hackman), joka rangaistuksena vaatii Quick Mikeä ja tämän kaveria Davey Buntingia (Rob Campbell) luovuttamaan Skinnylle osan hevosistaan. Tämä ei kelpaa huorien johtohahmolle Alicelle (Frances Fisher), joka muiden huorien avustuksella lupaa 1000 dollarin palkkion sille, joka tappaa kaksikon. Haasteen ottaakin vasta nuori, lännenroiston roolista haaveileva The Schofield Kid (Jaimz Woolvett), joka saapuu tappajana kunnostautuneen, mutta yli kymmenen vuotta rehellistä elämää viettäneen Will Munnyn (Clint Eastwood) pakeille pyytääkseen tätä partnerikseen tehtävään, mutta aluksi Munny kieltäytyy. Munnyllä on kuitenkin kannattamaton farmi sekä kaksi pientä lasta, joten rahojen toivosta hän lopulta lähteekin matkaan...

Kuten olen joskus sanonutkin, niin en lähtökohtaisesti ole länkkärien ystävä, vaikka en nyt sanalla sanoen inhoakaan niitä. Tästä syystä minulta on tähän päivään mennessä näkemättä suurin osa italowesterneistä, vaikka Hyviä, pahoja ja rumia taisinkin yrittää joskus pentuna katsoa, mutta en sitäkään tainnut katsoa kokonaan. No, sen verran pidin kuitenkin Clint Eastwoodista jossain vaiheessa, että yritin katsella mahdollisimman monta hänen elokuviaan tv:n kautta ja silloin tuli tämäkin elokuva viimeksi nähtyä eli joskus 1990-luvun puolivälissä. En yhtään muista, mitä pidin tästä silloin, vaikka epäilenkin, ettei elokuva hirveämmin minuun tuolloin uponnut. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin sen verran aikaa, etten minä tätä lähtenyt etukäteen tuomitsemaan, vaikka myönnän pieniä epäilyjä olleen. Ihan hyväksi Armoton kuitenkin osoittautui.

Elokuvassa liikutaan jatkuvasti kahdessa eri paikassa: Big Whiskeyn välittömässä läheisyydessä ja sitten Will Munnyn matkassa. Elokuva aloitetaankin Big Whiskeyssä, joten Munnya saadaan odotella verrattain pitkä tovi. Kun sitten Munny pääsee ruutuun, kerrotaan hänen taustoistaan kaikki oleellinen, joten hänen seuraamisensa osalta elokuva starttaa hienosti.Varsinkin kun heti alussa näki kontrastin Munnyn entisen ja nykyisen elämän välillä, niin Munnyyn saadaan heti tietyntyyppistä luonnetta esiin. Alussa Munny on suorastaan tragikoominen hahmo, jonka tekemisissä on paljon huvittavia piirteitä johtuen juuri hänen vanhuudesta ja siitä hänen pitkään kuluneesta tauosta ampumisjutuista. Vähitellen sitten Munny alkaa päästä takaisin vanhaan kuosiinsa, vaikka yrittääkin itselleen ja tovereilleen todistella ihan muuta ja minusta Munnyn tappajavaistojen vähittäistä herääminen oli onnistuttu kuvaamaan todella mielenkiintoisesti. Niinpä elokuva olikin minusta parhaimmillaan juuri silloin, kun kuvattiin Munnyn, Kidin ja Munnyn vanhan partnerin Ned Loganin (Morgan Freeman) matkantekoa. Sille reissuille mahtui nimittäin joidenkin ihan positiivisten käänteiden lisäksi myös paljon jännittäviä hetkiä, ja niin vähän kuin (edelleen lähtökohtaisesti) perinteisemmät länkkärihetket miellyttävätkään, niin elokuvan lopussa, jossa tätä vähän perinteisempää menoakin oli tarjolla, huomasin jopa jännittäneeni Munnyn selviämisen puolesta.

Ennen kuin Munny kumppaneineen pääsee Big Whiskeyyn, piipahdetaan sielläkin tämän tästä ja varsinkaan aluksi en jaksanut hirveästi innostua näistä tapahtumista, sillä Munnyn tarina tuntui paljon kiehtovammalta. Elokuvaan oli haluttu selvästi realistisempaa otetta, mitä saatiin aikaan English Bobin (Richard Harris) ja tämän elämäkertakirjoittajan W.W. Beauchampin (Saul Rubinek) mukaantuomisella, mutta ensin en millään tahtonut lämmetä English Bobille. Hänen avullaan kuitenkin annettiin vähän niin kuin esimakua Big Whiskeyn sheriffin Little Bill Daggettin brutaalista luonteesta, joten siinä mielessä English Bobin mukanaolo oli täysin ymmärrettävää. Niin ja ei sille mitään voi, mutta mielestäni elokuvan parhaat kohtaukset koettiin siellä sellihuoneessa, jossa Little Bill ja Beauchamp keskustelevat muun muassa lännenmyyttien syntymisestä sekä tappamisesta itsestään. Näiden kohtausten ulkopuolella Big Whiskey vetosi vasta silloin, kun ns. Munnyn jengi oli jo siellä.

Armoton sysäsi monet perinteiset, mutta samalla jokseenkin epäuskottavat länkkärikliseet syrjään ja pyrki enemmänkin näyttämään sitä, millaista meno ihan oikeasti on ollut. Kadut ovat selvästi normaalia Villin lännen kuvastoa mutaisempia, eikä tappaminenkaan ole niin hohdokasta kuin mitä usein on haluttu antaa ymmärtää. Kuten Little Billin jutuista ilmeni, kaksintaistelut olivat useimmiten kaukana niistä suorastaan romantisoiduista kuvauksista, joissa vastakkain oli aina kaksi piinkovaa ampujaa, vaan useimmiten ampumiset käytiin jopa vähän sekasortoisissa tilanteissa, joskin oli elokuvassa tosiaan vähän sitä perinteisempääkin menoa lopussa. Elokuva tuo myös hyvin esiin sen, ettei sitä tappamista aina ollut helppo kestää mentaalisella puolella.

Clint Eastwood oli kuulemma säilyttänyt elokuvan käsikirjoitusta siihen asti, että hän itse voisi esittää tuota ikääntynyttä tappajaa ja siihen rooliin hän sopikin kuin valettu. Alussa näytetään Munnyn sitä ikääntymispuolta vähän koomisestikin, mutta kun leffa on päätöksessään, Munnysta paistaa ikämiehen sijaan nimenomaan tappaja. Eastwood oli omiaan kuvaamaan tätä vähittäistä muutosta. Gene Hackman puolestaan oli erinomainen sheriffi Little Billinä, eikä ollut lainkaan ihme, että hän roolistaan parhaan Oscarin nappasi, sillä Hackman oli täysin uskottava samaan aikaan brutaalina ja rauhallisena sheriffiinä. Morgan Freeman puolestaan oli perushyvä oma itsensä ja Jaimz Woolvett onnistui hyvin naiivina märkäkorvana. Mukana menossa: Saul Rubinek (Family man - perhe on paras).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Isäni on turbomies

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Project 1001, osa 207/1001: Big

Alkuperäinen nimi: Big
Ohjaus: Penny Marshall
Käsikirjoitus: Gary Ross, Anne Spielberg
Pääosissa: Tom Hanks, Elizabeth Perkins, Robert Loggia
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1988
Kesto: 80 min

- Well, I like you, and I want to spend the night with you.

- Do you mean sleep over?
- Well, yeah.
- OK... but I get to be on top.

 
 
Josh Baskin (Tom Hanks, David Moscow) on 12-vuotias poika, jonka äiti (Mercedes Ruehl) käskee aina poikaansa viemään roskat ulos. Lisäksi Josh on sen verran lyhyt, että häntä ei päästetä kaikkiin kaupunkiin tulleen tivolin hurjimpiin laitteisiin, ja tulee siinä sivussa mielestään nolanneeksi itsensä hänen kiinnostuksen kohteen Cynthian (Kimberlee M. Davis) edessä. Niinpä kun Josh bongaa tivolista toivomuskoneen, hän toivoo olevansa isompi. Kuluu yö ja kun Josh herää aamulla, hän huomaa kauhukseen näyttävänsä kolmekymppiseltä ja kun hän yrittää selittää asiaa äidilleen, tämä kuvittelee Joshin olevan poikansa sieppaaja. Niinpä Joshin ei auta muu kuin paeta ja parhaan ystävänsä Billyn (Jared Rushton) kanssa hän lähtee New Yorkiin ottamaan selvää, missä tivoli liikkuu, jotta hän voisi peruuttaa toivomuksensa. Vastauksen saamisessa kestää kuitenkin kuusi viikkoa, joten Joshin ei auta muu kuin viettää se aika New Yorkissa...

Siitä on tovi jos toinenkin, kun olen viimeksi tämän elokuvan nähnyt ja sekin on tapahtunut joskus 1990-luvulla, enkä muistaakseni olekaan nähny tätä kuin yhden kerran. Muistikuvat koko elokuvasta olivat siten varsin hatarat, sillä muistin hämärästi ainoastaan Tom Hanksin hahmon heräämisen ensimmäisenä aamuna. Minulle tuli itse asiassa yllätyksenä sekin, että elokuvan alkuperäinen täällä käytetty nimi oli kanssa vain Big, eikä Big - isoksi yhdessä yössä, kuten olen elokuvaa nimittänyt kaikkien näiden vuosikymmenten aikana; ilmeisesti lisänimi laitettiin vasta tv-esityksiin. Vaikka elokuvan lähtöidea minusta tuokin mieleen psykologiset kauhuelokuvat (miettikää nyt: yhdessä yössä olisitte ikääntynyt vuosia!), niin ihan oikeasti arvelin elokuvan olevan ihan kelpoa poppariviihdettä, mutta ei sen enempää, mutta ei. Big olikin selvästi keskitasoa parempi komedia.

Elokuvassa ei paljon aikailla, vaan aika nopeasti siirrytään tähän kasvutarinaan. Joshin muuttuessa isoksi elin vielä sellaisessa luulossa, että Josh alkaisi elää uutta elämäänsä aikuisen hahmossa ihan vaan kotipiirissä eli jollain tapaa saisi vanhempansa uskomaan olevansa Josh, minkä jälkeen menisi kouluun ja sellaista. No, näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lähtötilannetta ajatellen päädyttiin hieman tylsempään ratkaisuun eli Joshin pakenemiseen. Ei sillä, saatiinhan näinkin aikaan (ehkä paremminkin, ken tietää) ihan toimivaa komediaa, vaikka esimerkiksi Joshin pääsy lelufirmaan töihin kävikin turhan helposti, mutta se oli helppo antaa anteeksi. Kuitenkin sen jälkeen elokuvassa oli paljon viihdyttäviä hetkiä, kun lapsi kolmekymppisen ruumiissa sai vipinää aikaan lelumarkkinoilla ja tuli siinä sivussa saaduksi ylennyksiä, mikä totta kai hiersi Joshin selvästi kalkkiintuneempia työkavereita. Joshin ja työkaverinsa Susanin (Elizabeth Perkins) suhteenpoikanen ei aluksi oikein lämmittänyt, vaikka toki Joshin poikamaisuus toikin siihen hauskempia sävyjä, mutta loppujen lopuksi sekin oli ihan kivaa, vaikka lopussa muuttuikin hieman siirapiksi. Olin myöskin aika tyytyväinen, että vaikka Joshin epäiltiin joutuneen kidnappauksen uhriksi, niin se jätettiin lähes kokonaan taka-alalle. Eihän tämä liiemmin mitään yllätyksiä tarjonnut, mutta oli kuitenkin sellainen mukava feelgood-komedia, jonka parissa aika lensi kuin siivillä.

Menisinpä väitteissäni jopa niin pitkälle, että väittäisin elokuvan hyvyyden olleen pitkälti Tom Hanksin varassa. Hän nimittäin toi erinomaisesti tämän 13-vuotiaan ajatusmaailman aikuiseen ruumiiseen niin, että Hanksin esittämä Josh vaikutti oikeasti mieleltään 13-vuotiaalta. Kaikki ne Hanksin ilmeet ja eleet olivat kuin epävarmalla varhaisteinillä. Omaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Josh valmistautuu viettämään yötä siellä hotellissa. Ei ihme, että Hanks sai elokuvasta Oscar-ehdokkuuden. Elizabeth Perkins oli huvittava aikuisen Joshin mielitiettynä, joka ei oikein tahtonut aluksi päästä sisälle Joshin ajatusmaailmaan. Robert Loggiakin oli paikoitellen ihan hauska. John Heard vaikutti ihan samalta kuin Yksin kotona -elokuvissakin ja hänet olisi voitu hyvin lennätttä suoraan kyseisten elokuvien kuvauksiin ilman, että mitään olisi tarvinnut muuttaa. Mukana menossa: James Eckhouse (Beverly Hills 90210) ja Jon Lovitz.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Kolmekymppisen ruumiissa tai ei, niin kyllä vähän tuli mietittyä, että käytännössähän aikuisella naisella oli suhde 13-vuotiaan pojan kanssa, mutta se ei ollut ollut kenellekään ongelma? Ei mullekaan tosin, mutta kunhan liian pitkälle taas ajattelin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Armoton

torstai 5. huhtikuuta 2012

The Big Lebowski

Alkuperäinen nimi: The Big Lebowski
Ohjaus: Joel Coen, Ethan Coen
Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen
Pääosissa: Jeff Bridges, John Goodman, Julianne Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 112 min

- And, you know, he's got emotional problems, man.

- You mean... beyond pacifism?

 
 
Jeffrey Lebowski (Jeff Bridges) on hieman hippimäinen pummi, joka haluaa itseään kutsuttavan The Dudeksi ja joka viettää ystäviensä Walterin ja Donnyn (John Goodman ja Steve Buscemi) kanssa aikaa pääosin keilaradalla. Eräänä päivänä tullessaan kotiin pari luunmurskaajaa odottaa häntä saadakseen rahoja, joita hänellä ei ole, sillä he ovat sekoittaneet hänet miljonääri Jeffrey Lebowskiin (David Huddleston). Tajuttuaan virheensä he lähtevät, mutta toinen heistä (Philip Moon) kusee Lebowskin matolle. Matto on sopinut täydellisesti sisustukseen, joten Lebowski lähtee hakemaan korvausta siltä toiselta Lebowskilta, mutta hänet kuvaannollisesti heitetään pihalle. Myöhemmin miljonääri Lebowski ottaa yhteyttä kaimaansa, sillä hänen nuori vaimonsa Bunny (Tara Reid) on kidnapattu ja miljonääri-Lebowski haluaa pummi-Lebowskin lunnasrahojen viejäksi, mutta kaikki ei menekään tuolla matkalla ihan putkeen...

Tästä on taas näitä elokuvia, joista en oikeastaan tiennyt yhtään mitään ennen sen katsomista.Tiesin kyllä elokuvan olevan Coen-veljesten käsialaa ja aika suosittu, mitkä ovat tainneet olla ne tärkeimmät syyt, miksi silloin yli vuosi sitten tämänkin elokuvan hommasin. Lisäksi tiedän ihmisiä, joiden mielestä tämä kuuluu kaikkien aikojen parhaimpiin elokuviin, mutta myös sellaisia ihmisiä, joiden mukaan elokuva pitäisi katsoa kahdesti, ennen kuin elokuvan nerokkuuden tajuaisi. Nämä jälkimmäiset ihmistyypit saivat minussa ihan pienen pienen epäilyksen siitä, että saanko näin ensimmäisellä katselukerralla elokuvasta mitään irti, mutta turhaan, sillä The Big Lebowski oli kuin olikin aika huikea tapaus ja nousi heti  Coen-suosikikseni.

En tosiaan tiennyt elokuvan sisällöstä mitään etukäteen ellei elokuvan komediallista otetta oteta huomioon ja vähän tuli sellainen tunne, että saatoin pitää elokuvasta näin paljon juuri tästä syystä. Ihan kuin tämä elokuva kuuluisi niiden elokuvien joukkoon, joissa kaikki ennakkotieto (ensimmäisellä katselukerralla) vain latistaisi menoa. Nyt olin alussa vain positiivisessa mielessä pöllämystynyt aina uuden kohtauksen startatessa, sillä jokainen Lebowskille tapahtuva asia oli jollain tapaa hyvin absurdia, tapahtuivat nämä asiat hänen omasta aloitteesta tai ei. Kun sitten vähitellen aukesi se, mikä on elokuvan niin sanottu päätarina, niin senkin jälkeen sama absurdiuden tunne säilyi, mistä kieli se, ettei oikein missään vaiheessa ollut selvää, mihin suuntaan tarina lähtisi seuraavaksi, mutta samalla kuitenkin koko ajan mietti malttamattomana, että mitäköhän olisi seuraavaksi luvassa. Hyvin raikas rikoskomedia (olkoonkin, että on 14 vuotta vanha), jonka parissa ihan oikeasti viihtyi hyvin ja kaiken nähdyn jälkeen ei olisi ollut väliä, vaikka loppuratkaisukin olisi jätetty avoimemmaksi, mutta saatiin tapahtumille kuitenkin jonkinlainen selitys, mikä sekin tuli totta kai aika puun takaa, mutta johon samalla annettiin kyllä pieniä johtolankoja tämän tästä.

Elokuva on vahva oikeastaan useammallakin osa-alueella. Hyvän ja hauskan tarinan lisäksi siinä on hienot henkilöhahmot, nerokas dialogi kuin hyvin käytetty musiikki. Elokuvan huumori ei nojannut absurdista otteesta huolimatta mihinkään slapstickmaisuuteen, vaan se hauskuus oli lähtöisin nimenomaan näistä hahmoista ja heille kirjoitetuista dialogeista. Kävin läpi noita repliikkejä IMDB:stä jälkikäteen (saadakseni kivan quoten ylös), mutta ne eivät vain toimineet sieltä luettuna yhtään, mutta elokuvassa hahmojen suusta itse kuultuna ne rokkasivat kyllä täysillä. Myönnettävä on, etten oikein innostunut näistä nihilisteistä, mikä johti siihen, ettei elokuva ihan täysiä pisteitä saanut. Mitä tulee sitten musiikkivalintoihin, niin paljon itse elokuvaan sävellettyjä kappaleita ei tainnut olla, mutta valitut kappaleet sopivat kulloiseenkin kohtaukseen erinomaisesti, vaikka parhaiten mieliin jäikin Gipsy Kingsin espanjankielinen versio Eaglesin Hotel Californiasta.

Kuten sanoin, hahmot olivat hyvin kirjoitettua ja hyviä olivat myöskin niitä tulkinneet näyttelijät. Tykkään aina siitä, kun havaitsen minulle vasta viime aikoina (suhteellinen käsite) tutuksi tulleen näyttelijän olleen pinnalla jo paljon paljon aikaisemmin ja Jeff Bridges edustaa minulle tätä kastia. Itse noteeerasin Bridgesin vasta pari vuotta sitten Vuohia tuijottava miehet -elokuvan yhteydessä, vaikka äijä oli ehtinyt tehdä vaikka mitä aiemmin ja vielä näinkin huipulla. Lebowskin rooliin Bridges sopi kuin nakutettu ja vaikeaa onkin kuvitella, että kukaan muu olisi osannut vetää roolia yhtä suurella antaumuksella kuin Bridges. Oliko Bridges kuitenkaan elokuvan paras näyttelijä? Toki hän jäi elokuvasta päällimmäisenä mieleen, mutta se johtuikin lähinnä nimiroolissa olemisesta eli suurimmasta ruutuajasta. Vähintäänkin yhtä hyvän roolisuorituksen teki ehkä hieman yllätyksekseni John Goodman, joka loisti Lebowskin kaverin Walterin roolissa. Samanlaista hehkutusta ansaitsevat myös hieman pienemmissä rooleissa olleet Steve Buscemi, Julianne Moore, John Turturro ja Philip Seymour Hoffman. Turturro tosin oli mieleenjäävä lähinnä vain yhdessä kohtauksessa, mutta se oli sitten sitäkin hienompi (kuvauksellakin taisi olla osansa asiaan) ja Hoffmania olisin ehkä halunnut nähdä vieläkin enemmän. Mukana menossa: Tara Reid (American Pie).

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Big

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Mies ja alaston ase 33 1/3 - viimeinen solvaus

Alkuperäinen nimi: Naked Gun 33 1/3: The Final Insult
Ohjaus: Peter Segal
Käsikirjoitus: Pat Proft, David Zucker, Robert LoCash
Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Kesto: 79 min

- Now I know why Ed's been calling every half hour. You've been back on a case, haven't you?

- No, no, I swear, it's another woman.

 
 
Frank Drebin (Leslie Nielsen) on eronnut poliisin tehtävistä vaimonsa Janen (Priscilla Nielsen) toivomuksesta, mutta heidän välillään kuharruskuukausi on ehdottomasti ohi. He aikovat yrittää saada suhteeseensa uutta virtaa illalla, mutta ennen kuin päästään niin pitkälle, Frankin entiset työkaverit eli Ed Hocken (George Kennedy) ja Nordberg (O.J. Simpson) tulevat hänen luokseen ja pyytävät apua päästäkseen vielä kiven sisässä majailevan terroristi Rocco Dillonin (Fred Ward) seuraavan terroristihankkeen jäljille. Frank lupautuukin peitetehtävään ja kun Jane saa tietää asiasta, hän jättää Frankin, vaikka Frank yrittääkin valehdella Janelle, että hänellä on vain toinen nainen. Tämän jälkeen Frank palaa kunnolla tositoimiin ja tie vie hänet peitetehtäviin vankilaan, jossa hän pääsee Roccon lähipiiriin...

Mies ja alaston ase -trilogian viimeisen osan vuoro. En tosiaan ole nähnyt näitä elokuvia ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta siinä missä parin ensimmäisen osan kohdalla vielä luotin niistä olevan viihdettä yllin kyllin, niin tämän sarjan viimeisen osan kohdalla epäilykset olivat vähintäänkin kohtalaiset. Tämä ei kuitenkaan johtunut mistään hämäristä muistikuvista elokuvan sisällöstä, vaan joihinkin tätä elokuvaa koskeviin kommentteihin, mihin olin sattumoisin törmännyt viime aikoina. En kuitenkaan lähtenyt tuomitsemaan elokuvaa etukäteen, mutta vaikka Mies ja alaston ase 33 1/3 - viimeinen solvaus olikin trilogian heikointa antia, niin oli tämä silti ihan katsottavaa kamaa.

Elokuvan alussa nähdään Frankin painajainen, joka on sekoitus Lahjomattomia ja Panssarilaiva Potemkinia ja en ilmeisesti ole ainoa, jonka mielestä kohtaus oli yksi elokuvan hauskimmista. Noin muuten elokuva tarjosi näennäisesti samanlaista menoa kuin aiemmat osat, mutta joka tapauksessa se jokin tuntui puuttuvan, olisikohan se ollut ohjaajavaihdoksen myötä puuttunut David Zucker touch, vaikka hän olikin jatkanut käsikirjoittajana. Vitsit tuntuivat vähän väsähtäneemmiltä ja toisinaan fyysisten vitsien kohdalla huumori tuntui sopivan enemmän lapsille (esimerkiksi ruumiinosien vääntymiset ja sellaiset). Myöskään samanlaista vitsien ilotulitusta ei nähty kuin aiemmissa osissa, sillä vaikka tämän tästä aina jotain tapahtuikin, niin monesti oli sellaista pientä tyhjäkäyntiä ihan saman kohtauksenkin sisällä, jolloin yritettiin kuljettaa tarinaa johonkin suuntaan. Elokuvassa nähdään Lahjomattomat/Panssarilaiva Potemkin -parodian lisäksi monia muitakin parodioita, mikä oli okei muuten, mutta ne tuppasivat olemaan vähän pitkiä, kuten nämä Thelma & Louise -parodiakohtaukset; yksikin olisi riittänyt. Tästä valitustulvasta huolimatta elokuvassa riitti niitä kohtalaisen hauskoja hetkiä kuitenkin sen verran, että elokuva oli sitä parempaa keskitasoa, vaikka ei aiempien osien aikana kuultuja kunnon naurunpurskauksia aiheuttanutkaan. Kaikista elokuvan tapahtumapaikoista tykkäsin ehkä eniten Oscar-gaalan tapahtumista, vaikka menikin välillä turhan tutun kohelluskomiikan merkeissä.

Leslien Nielsen oli edelleen ihan mainiossa vedossa, eikä George Kennedykään ollut juuri huonompi kuin ennenkään, mutta jos tätä alun Frankin unta ei oteta huomioon, niin O.J. Simpson ei maistunut ihan samalla tavalla kuin aiemmissa osissa ja... no häntä näkyikin ainakin hivenen vähemmän kuin edellisessä osassa... ehkä syystä. Priscilla Presley oli kanssa aikalailla yhtä hyvä kuin edellisessäkin osassa, vaikka en sitä hänen hahmonsa tuittuilua olisikaan halunnut jaksaa kuunnella. Fred Ward oli kiva elokuvan pahiksena Roccona ja Anna Nicole Smith tämän seksiä tihkuvana mielitiettynä. Mukana elokuvassa: "Weird Al" Yankovic, Shannen Doherty (Beverly Hills 90210), Elliott Gould (Frendit) ja James Earl Jones.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Big Lebowski

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Mies ja alaston ase 2½

Alkuperäinen nimi: The Naked Gun 2½: The Smell of Fear
Ohjaus: David Zucker
Käsikirjoitus: David Zucker, Pat Proft
Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, Robert Goulet
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991
Kesto: 81 min

- Is this some kind of bust?

- Well... it's very impressive, yes, but we need to ask you a few questions.

 
 
Poliisiluutnantti Frank Drebin (Leslie Nielsen) on päässyt illallisvieraaksi Valkoiseen taloon presidentti George Bushin (John Roarke) isännöimille illallisille. Illallisilla on myös joukko öljy-, hiili- ja ydinvoimateollisuuden johtohenkilöitä, mutta myös kestävämpien energiaratkaisujen puolesta puhuva ja tärkeän puheen parin päivän päästä pitävä tohtori Albert S. Meinheimer (Richard Griffiths). Kun sitten Meinheimerin toimistoon tehdään pommi-isku, ryhtyy Drebin tutkimaan tapausta. Pommipaikalla Drebin sitten törmääkin Janeen (Priscilla Presley), joka oli jättänyt Drebinin alttarille pari vuotta aiemmin. Janella on nyt uusi mies, Quentin Hapsburg (Robert Goulet), joka kuuluu niin ikään Meinheimerin vastustajiin ja onkin vastuussa Meinheimerin kidnappauksesta, mutta Drebin hengittää koko ajan niskaan...

Tämä Mies ja alaston ase -trilogin toinen osa keräsi jatko-osalle poikkeuksellisesti enemmän lipputuloja niin avajaisviikonloppunaan kuin kaiken kaikkiaankin. En sitten tiedä ilmestymisajan yleisestä mielipiteestä, mutta ainakaan enää IMDB:n pisteet eivät yllä lähellekään ensimmäisen osan pisteitä. Itse en tästä osasta muistanut oikein mitään muuta kuin Nordbergin (O.J. Simpson) autokyydit, mutta arvelin elokuvan viihdyttävän minua suurin piirtein saman verran kuin ensimmäinenkin osa. No, ihan samaan ei tämän toisen osan kohdalla ylletty, mutta siitä huolimatta Mies ja alaston ase 2½ -elokuvan parissa aika meni oikeinkin leppoisasti.

Tämä toinen osa jatkaa tutuin kuvioin eli jälleen kerran luvassa on noin 80-minuuttinen elokuva täynnä päätöntä menoa ilman, että tarinassa juurikaan olisi päätä tai häntää. Okei, oli tarina ehkä astetta verran tavanomaisempi kuin ensimmäisessä osassa, sillä vaikutusvaltaisten ihmisten keskinäisiä suhteita nyt on käsitelty yhdessä jos toisessa elokuvassa. Kuitenkin tarina on koko ajan vähän niin kuin taustalla, kun elokuvaa viedään eteenpäin tuttujen parodia- ja slapstick-elementtien kera. Tarinassa oli ainakin olevinaan jokin ympäristönsuojeluteema, vaikka eipä se huumorin muottiin laitettuna oikein tahtonut mieliin jäädä, minkä luulen olleen ainakin osittain tarkoituksellistakin. Huumori kulki jokseenkin samoja polkuja kuin ensimmäisessäkin osassa, mutta ihan samoihin sfääreihin ei päästy huvittavuudessa; tiedä sitten, olisiko ZAZ-tiimin kahden osapuolen (Jim Abrahams ja Jerry Zucker) puuttumisella käsikirjoituspuolelta ollut jotain vaikutusta asiaan. Kuitenkin elokuva onnistui naurattamaan tämän tästä ja varsinkin elokuvan loppupuolella riitti absurdia menoa sen verran paljon, että elokuvaa oli todellinen ilo katsoa. Elokuva tarjosi kokonaisuudessaan paljon hauskoja hetkiä, mutta yksi hauskimmista kokemuksista oli vähän niin kuin taustalla eli se, että niin Frank Drebin kuin kaikki hänen kollegansa työskentelivät nyt Washington D.C.:ssä, vaikka ensimmäisessä osassa oltiinkin Los Angelesissa. Typeryydessään hulvatonta! Taas oli joitakin vitsejä otettu aika suoraan Hei, me pamputaan! -sarjasta (pitää muistaa, että se oli floppi ilmestyessään, joten toistoa ei ollut niin helppo huomata), mutta ei se pahemmin haitannut. Kokonaisuutena sen verran eheä naurupaketti, että hyvin meni aika tämän elokuvan parissa. Lopputeksteissä oli paljon sellaisia vitsejä, joita en bongannut ennen kuin luin IMDB:stä.

Koko edellisestä osasta tähän osaan siirtynyt ydinporukka hoiti hommansa vähintäänkin yhtä hyvin kuin ensimmäisessäkin osassa eli Leslie Nielsen, George Kennedy ja Ed Williams olivat samassa vedossa kuin aiemminkin, mutta Priscilla Presley oli petrannut selvästi, minkä vuoksi hän viihdyttikin tässä osassa ensimmäistä osaa enemmän. Myös O.J. Simpson oli ehkä vähän hauskempi tässä osassa, mutta johtunee siitä, että häntä taidettiin näyttääkin selvästi enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Hyvin tutulta vaikuttava Robert Goulet oli ihan hauska elokuvan pääkonnana ja Richard Griffiths tohtori Meinheimerina. Mukana menossa: Peter Mark Richman (Beverly Hills 90210), "Weird Al" Yankovic sekä Mel Tormé.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mies ja alaston ase 33 1/3 - viimeinen solvaus