tiistai 20. maaliskuuta 2012

Säilöttyjä unelmia

Alkuperäinen nimi: Säilöttyjä unelmia
Ohjaus: Katja Gauriloff
Käsikirjoitus: Katja Gauriloff, Joonas Berghäll, Jarkko T. Laine
Pääosissa: Tavalliset työläiset
Valmistusmaa: Irlanti, Norja, Portugal, Ranska, Suomi
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 82 min

- Onko pomo hyvällä tuulella?

- Varmaan. Ainakin tähän aikaan.

 
Säilykkeitä ostetaan vuosittain miljoonia ja taas miljoonia ja Suomessakin säilykkeet ovat suosittuja. Harva säilykkeidenkään ostaja tulee kuitenkaan ajatelleeksi, paljon eri vaiheita säilykepurkit ja niiden sisällöt käyvät läpi ennen kuin ne saadaan kaupan hyllylle ja lopulta omaan ostoskoriin. Purkkien tarvitsemat metallit tuotetaan Brasiliassa, porsaanlihaa tulee muun muassa Romaniasta ja Tanskasta, naudanliha Puolasta, tomaatteja Portugalista, vehnää Ukrainasta, oliiviöljyä Italiasta ja niin edespäin. Raaka-aineita siis tuodaan ympäri maailmaa, jotta niitä saataisiin sisällytettyä yhteen purkkiin. Jokaisessa tuotantovaiheessa raaka-aineilla on myös tietenkin tekijänsä, mutta minkälaisia tarinoita näiden työntekijöiden taustalla onkaan?

Tällä elokuvalla on samoja tekijöitä kuin paljon kehutulla Miesten vuoro -dokumentilla, mutta siinä missä kyseisestä dokumentista en osannut innostua, niin tästä sitäkin enemmän. Jo itse yhden säilykepurkin tuotantoprosessiin tutustuminen herätti mielenkiintoa ja kun siihen sitten yhdistetään niiden tuotantoketjujen eri päissä työskentelevien omia kertomuksia, niin tiesin haluavani nähdä tämän. Lopullinen katsomispäätös syntyi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun kuulin, ettei elokuva saarnaa aiheestaan, vaan antaa tosiaan näiden satunnaisesti(?) valittujen haastateltavien kertoa itse. Niinpä nyt kun elokuva viimein saapui Poriin, niin pitihän se käydä katsomassa ja mikäs siinä, kun vaihteeksi (vähemmän yllättävästi) sain vieläpä yksityisnäytöksen. Säilöttyjä unelmia osoittautui lopulta aikalailla sellaiseksi kuin olin otaksunutkin eli ei miksikään huipputapaukseksi, mutta ihan mukiinmeneväksi, vai pitäisikö sanoa purkkiinmeneväksi dokumentiksi kuitenkin.

Dokumentti siis käy eri puolilla maailmaa kuvaamassa eri tuotantovaiheita. Elokuva ei tosiaan pyri ainakaan verbaalisesti syyllistämään, mutta luulen, että tekijät ovat halunneet jokaisen tekevän omat johtopäätökset eri työskentelyoloista, mutta saadakseen oikeasti mitään kunnon tunteita aikaan, olisi dokumenttiin ehkä kaivattu faktatietoja esimerkiksi työajoista ja palkkauksesta, mikäli sellaisia tunteita edes haluttiin saada aikaan. Nyt ei pelkät videot esimerkiksi Brasilian työntekijöiden työskentelyoloista riittäneet aiheuttamaan mitään sääliä tai vastaavaa, vaan sitä vain ajatteli, että jonkunhan nuokin työt on totta kai tehtävä. Kuitenkin kun päästään Eurooppaan, työolot näyttivät ihan siedettäviltä, vaikka hyvin erilaisia työvaiheita näytettiinkin. Välillä kyllä näytettiin ihan rankkojakin, mutta silti mielenkiintoisia, työvaiheita, kuten esimerkiksi lehmän nylkemistä, mutta koska itsestään selvä tosiasia on se, että lihaa saadakseen nyt vain täytyy tappaa eläimiä, niin eipä nekään suuria tunteita aiheuttaneet. Eri vaiheiden työmetodit kiinnostivat kuitenkin ja esimerkiksi muna- ja säilykelinjoja katseli aika huuli pyöreenä.

Näiden työvaiheiden esittelyn lisäksi mukana kulkee sitten nämä haastattelut. Haastateltavat eivät kuitenkaan puhu suoraan kameraan, vaan vaikka poseerauskuviakin nähdään, niin haastatteluhetket on nauhoitettu muualla ja kamera näyttää useimmiten itse työskentelyä ja mitä kaikkea kyseiseen vaiheeseen liittyy. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä näin ehkä saatiin aiheesta enemmän irti. Haastatteluissa oli kuitenkin epätasaisuutta, eikä kaikki haastattelut siten olleetkaan samalla tavalla mielenkiintoisia. Haastateltavien tarinat saattoivat liittyä niin yksityis- kuin työelämäänkin, joten siinä mielessä niitä ei ollut rajattu vain toiseen niista. Ennemminkin oli haluttu työntekijöiden kertovan juuri sen, mitä he itse halusivatkin kertoa ilman taustavaikuttamista, tai siltä ainakin tuntui. Välillä tuli kyllä sellainen olo, että siirryttäisiinpä jo eteenpäin, sillä ainakin parit haastattelut olivat aika tylsiä. Italiassa ja Ranskassakin käytiin, mutta jostain syystä sieltä ei löytynyt ketään haastatteluun. Pari haastattelua jäi kuitenkin elävästi mieleen aiheuttaen hyvin erilaisia tuntemuksia.

Puolan pätkässä näytettiin hyvin yksityiskohtaisesti, mitä lehmälle tapahtuu silloin, kun sitä ollaan pistämässä lihoiksi, mutta tämä ei ollut näin maallikollekaan se iljettävin juttu, vaan iljettävintä oli se omasta elämästään kertova karski, vankilassakin istunut mies. Hän nimittäin kertoi, kuinka hän joka päivä miettii veristä kostoa miehelle, joka on hänelle pahaa tehnyt, mutta myöskin vaimostaan, joka on pettänyt häntä toisen miehen kanssa (en saanut selvää, oliko molemmissa kyseessä sama mies) ja sanoi samaan hengenvetoon, että hänellä itsellään on ollut toinen nainen, mutta se on eri asia, sillä mies saa pettää, mutta nainen ei. Niin ja vielä ihan tosissaan sanoi, että jos vaimo olisi kertonut hänelle olleensa tyytymätön, niin mies olisi voinut ostaa hänelle vaikka vibraattorin. Ihan kauhea äijä. Oikeasti ajattelin koko ajan, että loppuisipa se osuus ja siirryttäisin eteenpäin.

Toinen mieleen jäänyt haastateltava oli koko elokuvan viimeinen haastateltu eli romanialainen nainen, joka kertoi parisuhteesta mieheen, joka ei suostunut tunnustamaan heidän yhteistä lastaan, ja joka ryyppäsi ja pelasi kaikki pariskunnan rahat, jos vain sai tilaisuuden. Miehen suku ei hyväksynyt naista sukuunsa, koska suku oli mustalaisia ja nainen romani (tai toisin päin). Nainen myös kertoi kaamean tarinansa siitä, mitä tapahtui, kun hän tuli uudestaan raskaaksi ja viimeistään se tarina sai minut suorastaan järkyttymään. Tämä oli selvästi se koko elokuvan koskettavin tarina, enkä ihmettele yhtään, että se jätettiin dokumentin viimeiseksi, sillä sitä mietti vielä pitkään leffateatterista lähtiessäänkin. Sen jälkeen kaikki muut tarinat olisivat tuntuneet merkityksettömämmiltä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Perhosvaikutus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti