keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

John Carter

Alkuperäinen nimi: John Carter
Ohjaus: Andrew Stanton
Käsikirjoitus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Dominic West
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 133 min

- Did I not tell you he could jump!

 
Yhdysvaltain sisällissodan veteraani John Carfer (Taylor Kitsch) vangitaan sotilaiden toimesta, koska hän kieltäytyy tekemästä yhteistyöstä taistelussa apasseja vastaan. Hän kuitenkin pakenee ja saa peräänsä apassit mukanaan hänet vanginnut eversti Powell (Bryan Cranston). He piiloutuvat solassa vuorenrinteeseen luolan suulle huonoin tuloksin, mutta kun intiaanit tulevat näköetäisyydelle, intiaanit perääntyvät. Luolan suulla on nimittäin suuren lukkihämähäkin merkki ja intiaanit pelkäävät sitä. Carter menee luolaan, jossa hän näkee outoja symboleja. kun hänen kimppuunsa hyökkää yhtäkkiä esiin ilmestynyt thern, jonka Carter saa tapetuksi. Thernillä on hallussaan esine, jonka Carter ottaa itselleen ja yhtäkkiä hänen tajunsa menee ja herätessään hän on aivan oudossa paikassa: Mars-planeetalla...

John Carter kuuluu niihin elokuviin, jotka tulivat ensi-iltaan vähän niin kuin yllättäen, mutta jonka kuitenkin halusin päästä näkemään heti kun ensi-iltapäivä selvisi. Toki joitain satunnaisia uutisartikkeleita olin siitä nähnyt sivusilmällä, mutta en suurta huomiota ollut kiinnittänyt niihin. Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoja tuli luettua silloin aikoinaan Tarzaneiden vanavedessä ainakin niin paljon kuin niitä paikalliskirjastosta löytyi, mutta en ole nyt täysin varma, löytyikö ihan jokainen. Oikein tarinoista en mitään muistanut muuta kuin juurikin sen, että Carter sinne Marsiin joutuu, mutta ainakin ensimmäisen kirjan loppuratkaisu muistui mieleen elokuvaa katsellessa. Senkin muistan, että kyllä minä näistä kirjoista pidin siinä mistä Tarzaneistakin (mihin silloin näitä tietenkin vertasin) ja itse asiassa tämän elokuvan myötä iski kiinnostus lukea kirjat uudestaan. John Carter oli nimittäin ihan viihdyttävä elokuva.

Elokuva alkaa pienellä prologilla, jossa Edgar Rice Burroughs -niminen henkilö (Daryl Sabara) saa sukulaiseltaan John Carterilta perinnöksi kirjan, jossa Carter kertoo uskomatonta tarinaansa ja en hirveästi jaksanut innostua siitä, vaikka lopussa sille prologillekin löytyi merkityksensä. Toki pidin siitä, että aikakautta ei ollut vaihdettu nykyaikaan, vaan pysyttiin siellä (mitä ilmeisimmin) kirjan kuvaamalla aikakaudella eli 1800-luvun loppupuolella. Se varsinainen tarina minua kuitenkin enemmän kiinnosti ja se oli oikeastaan Carterin Marsiin saapumisesta asti ihan mukavaa katseltavaa. Ei elokuva kunnolla imaissut mukaansa, sillä ei tarina nyt niin erikoinen ollut puhumattakaan nyt yllättävyydestä, mitä tulee tarinan päälinjoihin. Elokuva oli kyllä pitkä, mutta siltikään sen parissa ei ehtinyt kyllästyä, sillä tarina oli todella monipolvinen ja niinpä käänteitä riitti tämän tästä, vaikka kohtaukset saivatkin elää hetken ennen kuin siirryttiin taas tilanteesta toiseen. Koska tosiaan sain elokuvan aikana mieliini ensimmäisen kirjan hyvän loppuratkaisun (en ole yhtään varma, muistinko sen edes oikein), niin siksi pidinkin siitä, että elokuva kulki sen osalta samoja polkuja, vaikka lopussakin paljastui ehkä vähän turhankin monimutkaisia juonikuvioita ja lisäksi olisin ehkä tykännyt enemmän lopusta, jossa Carter olisi ollut vähän epävarmemmassa tilanteessa, mutta meni loppuratkaisu näinkin. Kyllä minä ainakin jäin odottamaan sitä jatko-osaa.

Visuaalisesti elokuva oli ihan hienoa katseltavaa. Ei kaikki Mars-kohtaukset New Yorkista puhumattakaan tehneet mitään suuria vaikutuksia, mutta siitä huolimatta upeita otoksia mahtui sinne tänne. Ainakin se Heliumin tiedekeskus näytti 3D:nä todella upealta ja oli niitä upeita paikkoja muutamia muitakin, mutta pääosin ei tullut edes ajatelleeksi sitä 3D:mäisyyttä sen kummemmin. Tai no, nopeissa toimintakohtauksissa taustat olivat melko sumeita ja siten sekavia, mutta se taustojen sumeus ei liian usein tapahtunut sekään. Thark-heimojen ulkoasu miellytti minua suuresti, vaikka en muista lainkaan, millaisiksi ne oli kirjassa kuvattu. Paikoin toimintakohtaukset toivat mieliin Prince of Persia -pelit ja -elokuvan.

Taylor Kitsch olisikin käynyt mielestäni hyvin Persian prinssistä eikä hänessä ollutkaan suuremmin valittamista. Eihän hän nyt mitään ikimuistoisinta roolisuoritusta tehnyt, mutta ihan tarpeeksi hyvän, että häntä jaksoi hyvin katsoa. Elokuvan prinsessaa Dejah Thorisia näytellyt Lynn Collins hoiti tonttinsa kanssa ihan hyvin ja onnistui vielä tuomaan mieliin jonkun (kauniimmanpuoleisen) näyttelijän, mutta en saa päähäni, että kenet. Nätti oli Collinskin. Dominic Westin pääpahishahmolle en sen sijaan hirveästi lämmennyt, sillä hänen hahmonsa olisi hyvin voitu lennättää yhtäkkiä johonkin gladiaattorileffaan, eikä hahmo olisi ollut yhtään väärässä paikassa. Lisäksi Westin paikalla olisi ollut helppoa kuvitella monia muitakin. Mukana menossa: Mark Strong (The Way Back, Kick-Ass) sekä Willem Dafoe (Antichrist) ja Thomas Haden Church (Sideways) ääninä.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Keinoja kaihtamatta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti