lauantai 31. maaliskuuta 2012

The Grey - Suden hetki

Alkuperäinen nimi: The Grey
Ohjaus: Joe Carnahan
Käsikirjoitus: John Carnahan, Ian MacKenzie Jeffers
Pääosissa: Liam Neeson, Frank Grillo, Dermot Mulroney
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 117 min

- Maybe I'll turn into a wolfman now.

- Wait! That shit's not real, right? I mean you can't.

 
 
Ottway (Liam Neeson) toimii Alaskassa suuren öljyjätin palkkatappajana, joka ei tosin tapa ihmisiä, vaan susia, jotka muuten hyökkäilisivät öljynporaajien kimppuun. Ottway kaipaa syvästi vaimoaan (Anne Openshaw), eikä kestä heidän eroaan, vaan suunnittelee itsemurhaa, mutta suden ulvonta sotkee hänen aikeensa. Öljynporaajien työ tulee päätökseen ja niinpä tiimi lähtee kotimatkalle lentokoneella ja Ottway totta kai heidän mukanaan. Jotain kuitenkin tapahtuu ja lentokone syöksyy keskelle Alaskan lumista erämaata. Turmasta selviää Ottwayn lisäksi kuusi muuta ja hyvien selviytymistaitojensa vuoksi Ottway ottaa kuin huomaamatta johtajan viitan itselleen, sillä selviytyjiä ei uhkaa vain kova pakkanen ja tuuli, vaan myös lähistöllä liikkuvat verenhimoiset sudet...

Taisin nähdä tämän elokuvan trailerin pariinkin otteeseen ja vaikka traileri ei tehnytkään kunnolla vaikutusta, se herätti mielenkiintoa juuri sen verran, että jaksoin mennä elokuvan katsomaan, vaikka suuri tappio ei olisikaan ollut, vaikka en olisi mennytkään; näin ajattelin siis jo ennen elokuvaa. Elokuva vaikutti trailerin perusteella sellaiselta aika perinteiseltä selviytymiskauhutarinalta, jossa mörköinä toimivat vain sudet, mutta ei saanut mitään kylmiä väreitä niskaan. Menin kuitenkin katsomaan sen, koska lokaatio eli Alaskan lumiset erämaamaisemat saivat kiinnostumaan. No, eipä The Grey - Suden hetki ihan kauhutunnelmiin päässyt, mutta oli ihan katsottava trilleri kuitenkin.

Elokuvassa viivytään hetken aikaa siellä hyisen öljykentän lähettyvillä, jonka aikana kuullaan myös Ottwayn monologia, mutta kivan nopeasti siirrytään kuitenkin sinne lentokoneeseen ja onnettomuuteen. Kuitenkaan elokuvan alku ei saanut minua puolelleen, sillä vaikka Ottway ottaakin onnettomuuden sattuessa sekasorrossa jämäkän johtajan roolin, niin jotenkin en tahtonut lämmetä alkutapahtumille. Ensimmäiset susien vierailutkaan eivät kunnolla mukaansa vieneet ja esimerkiksi ne pimeästä ilmestyneet susien (epärealistisen oloisesti) kiiluvat silmät olivat aika vaisuja. En ole ihan varma, missä vaiheessa elokuvaan tuli ihan vähän enemmän potkua, mutta voi olla, että susien ensimmäisen uhrin jälkeen tai viimeistään siinä vaiheessa, kun selviytyjät Ottwayn johdolla lähtivät pois koneen suojista. Nimittäin kun he ensimmäistä kertaa leiriytyvät yön pimeydessä, niin jo näkymättömissä olleiden susien ulvonta oli todella hyytävää kuultavaa. Selviytyjien matkanteko kuitenkin tapahtui melko perinteisissä tunnelmissa ja niinpä yksi jos toinenkin joutuu tavalla tai toisella pois pelistä. Monesti nähty kuvio, joka ehkä ympäristönsä turvin oli astetta kiinnostavampi, vaikka eipä ne erämaamaisemat sinänsä vaikutusta tehneetkään. Ryhmän välille syntyy - edelleen perinteiden mukaisesti - sen verran vahva side, että heitä oli kiva katsella yhdessä ja siten heidän juttujaan jaksoi kuunnella loppua kohden, vaikka alkuvaiheessa olikin kaikkea kränää. Loppuratkaisu ihan ok.

Tykkäsin elokuvan hahmokatraasta. Tässä elokuvassa yksikään näyttelijöistä ei edustanut kiiltokuvapoikia, vaan kaikki selviytyneet olivat omilla tavoillaan karskeja äijiä, joilta löytyi se herkempikin puoli silloin, kun sitä kaivattiin. Jopa minulle oikeastaan ainoastaan elokuvasta Kuka sanoo tahdon tuttu Dermot Mulroney onnistui olemaan hyvin miehekäs. Liam Neeson kuitenkin oli koko joukon herra ja hidalgo ja jos joku tästä joukosta oli todellinen äijä, niin Neeson. Hän esitti erinomaisesti tätä väsynyttä erämiestä, jolla polla oli kunnossa kuitenkin silloin, kun piti suojautua susilta. Tykkäsin! Frank Grillon rääväsuuhahmo olikin sitten ehkä koko elokuvan kliseisin.

Pisteitä: 3/5

PS. Lopputekstien jälkeen tuli vielä pieni pätkä, mitä en tiennyt etukäteen enkä siten jäänytkään lopputekstien ajaksi saliin, mutta Youtuben perusteella en paljon menettänyt.

Seuraavana arvosteluuvuorossa: Sade kuuluu meille

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti