tiistai 13. maaliskuuta 2012

The Artist

Alkuperäinen nimi: The Artist
Ohjaus: Michel Hazanavicius
Käsikirjoitus: Michel Hazanavicius
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman
Valmistusmaa: Ranska, Belgia
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 101 min

- I'm unhappy.

- So are millions of us.

 
George Valentin (Jean Dujardin) on menestyvä mykkäelokuvien tähti vuonna 1927. Hänen uusin elokuvansa täyttää salit täyteen ja ensi-illassa hän jää vastaanottamaan suuret aplodit kanssanäyttelijöiden kiusaksi, sillä Valentin vetää kaiken huomion itseensä. Ensi-illan jälkeen Valentin saapuu lehdistön haastateltavaksi naisfanien eteen ja yksi faneista, Penny Miller (Bérénice Bejo) pääsee kuin sattumalta Valentinin viereen ja antamaan pusun Valentinin poskelle, mistä lehdistö innostuu ja Miller pääsee lehden etusivulle Valentinin kanssa. Penny Miller innostuu tapauksesta niin, että hän päättää itsekin pyrkiä näyttelijäksi ja hänen vaivihkainen nousu elokuvataivaan huipulle alkaa. George Valentinilla sen sijaan menee huonommin, sillä hänen menestyksekästä uraansa on haittaamassa uusi uhka: äänielokuva...

Minun oli tarkoitus mennä katsomaan tämä ensi-iltaviikolla, mutta kun se sattui tulemaan minulle aina niin epäsuotuisaan aikaan, niin päätin suosiolla jättää sen tälle toiselle viikolle, kun nyt se tuli inhimillisempään aikaan. Tiedä sitten, kuinka paljon elokuvalla on ollut ensimmäisellä viikolla katsojia täällä Porissa, mutta eilisessä näytöksessä meitä oli vain kaksi. Itse innostuin elokuvasta jo ennen kuin Oscar-ehdokkuudet edes julkistettiin, mutta luultavasti ilman Oscar-menestystä elokuvaa olisi tuskin Poriin asti tullut, joten oikeastaan Oscareita on varmaan kiittäminen siitä, että itse kiinnostuin elokuvasta. Moderni mustavalkoinen mykkäelokuva? Kyllä kiitos! Olihan tämä siis päästävä näkemään ja hyväksi elokuvaksi The Artist paljastuikin.

Elokuva alkaa kohtauksella George Valentinin elokuvasta, jossa Valentinin roolihahmoa kidutetaan, mutta tämä ei - ylläripylläri - suostu puhumaan. Tämän jälkeen aletaan käynnistellä varsinaista tarinaa, joka ei varsinaisesti sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta on siitä huolimatta erittäin viihdyttävää seurata, minkä taustalla tietenkin on elokuvan loistava toteutus. Vaikka Valentin elokuvan selkeä keskushahmo onkin, niin Penny Miller ja hänen nousunsa tähtitaivaalle menee hyvin siinä sivussa, sillä hänen uranousunsa äänielokuvien parissa peilautuu sitten Valentinin oman suosion haihtumiseen. Vaikka pääpiirteittäin juonen päälinjat olivatkin arvattavissa, niin se, millaisia vaiheita pitkin tarinassa edetään, oli tietenkin mysteeri, kuten myös se, miten pitkälle eri vaiheiden kehittelyssä lopulta mentaisiinkään (aika pitkälle). Niinpä olikin varsin mukavaa seurata sitä, miten tairnaa vietäisiin eteenpäin, vaikka lopputulos aika arvattavissa olikin (mikä ei siis haitannut yhtään). Mitä parasta, elokuvassa tunteet lainehtivat päästä päähän ja niinpä elokuva tarjosi niin iloa, surua kuin jopa vähän jännitystäkin.

Elokuvan mustavalkokuvaus oli varsin onnistunutta ja se todellakin toi mieliin vanhat mustavalkofilmit. Tietenkään elokuva ei muistuttanut sisällöltään mustavalkoelokuvia, vaan kertoo enemmänkin siitä ajasta, jolloin niitä elokuvia tehtiin. Ei elokuvan jokainen kohtaus minuun mitään suurta vaikutusta tehnyt, mutta niin paljon kuitenkin, että elokuvan parissa oli oikeasti kiva viihtyä, varsinkin kun se sisälsi paljon sellaisia tyyliteltyjä kohtauksia, jotka poikkesivat puhtaasti tämän elokuvan omalla määritelmällä tavallisesta ja tällaisesta kävi esimerkkinä muun muassa porraskohtaus, jossa Valentin ja Miller tapaavat. Kohtaus hahmojen välillä ei sisältänyt mitään kovin erikoista, mutta taustalla kävelleet ihmiset tekivät siitä aika hienon. Lisäksi ajan kulumisesta ja äänielokuvaan siirtymisestä kertoivat upeasti niin elokuvan loppukohtaus kuin myös Valentinin näkemä painajainen, joista jälkimmäinen kuului ehdottomiin huippuhetkiin yhdessä Miller Valentinin pukuhuoneessa -kohtauksen kanssa.

Elokuvan musiikista on vastannut minulle aiemmin tuntematon Ludovic Bource, joka on tehnyt elokuvan kanssa upeaa työtä, kuten nyt mykkäelokuvan luonteeseen sopiikin. Nimenomaan musiikin kautta elokuvaan tuli iloa, surua, koskettavuutta tai jännitystä juuri silloin, kun sitä oli haluttukin. Nämä sävellykset olivatkin oikein hienoja ja oli kyseessä sitten iloluontoinen tai surullinen kappale, niin niitä oli enemmän kuin ilo kuunnella. Ehkä vaikuttavimmat hetket musiikin suhteen koettiin silloin, kun kuvattiin Valentinin syöksykierrettä, ja ei puhettakaan, ettäkö olisin lähtenyt salista pois ennen kuin lopputekstit olivat ohi. Soundtrack lähti heti hankintalistalle.

Näyttelijät olivat kyllä hyviä Jean Dujardin tietenkin etupäässä. Hänestä huokui todellakin sellainen mykkäkauden näyttelijän tunne, minkä vuoksi hän vaikuttikin hyvin aidolta, enkä nyt elokuvan nähneenä ihmettelekään, että Dujardin sen Oscar-pystin voitti. Hän oli kuitenkin loistava oli kyse sitten tanssikohtauksista tai masentunutta esittäessään. Lisäksi Dujardin näytti ihan Gene Kellyltä ja ehkä hieman myös Douglas Fairbanksilta. Myös John Goodman sopi tällaiseen mykkäleffaan kuin nakutettu ja hän toikin mieliin monet mykkäfilmien... tai ehkä yleisemminkin mustavalkofilmien mogulit. Penny Milleriä näytellyt Bérénice Bejo oli ihan hyvä hänkin, mutta ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta kuin Dujardin. Mukana menossa: James Cromwell ja Malcolm McDowell.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: John Carter

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti