perjantai 9. maaliskuuta 2012

Alone

Alkuperäinen nimi: Alone
Ohjaus: Phil Claydon
Käsikirjoitus: Paul Hart-Wilden
Pääosissa: John Shrapnel, Laurel Holloman, Isabel Brook
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 88 min

- You hurt your hand?
- It doesn't hurt.
 
 
Alice (Claire gosse) työnnetään salaperäisen tappajan toimesta alas portaita ja tapausta alkaa tutkia ikääntyvä poliisietsivä Hannah (John Shrapnel) sekä hänen avustajakseen tuleva Jen (Isabel Brook). Jen pitää tapausta onnettomuutena, kun taas Hannah uskoo kyseessä olevan murha. Kaikki näyttäisi liittyvän äärimmäisen bakteerikammoiseen Alexiin, joka elää omaa elämäänsä, mutta käy siinä sivussa myös terapiassa, vaikka hänen terapeuttinsa (Miriam Margolyes) ei näekään edistystä Alexin toipumisessa. Alexilla tuntuisi olevan jonkin sortin tunneperäinen mielenhäiriö, minkä vuoksi hän tuntuu kiinnostuvan tyyliin ensimmäisestä tapaamastaan naisesta aina, kun hän on edellisen tappanut...

Vihjaisin edellisessä postauksessa katsovani seuraavaksi Perhosvaikutuksen, mutta koska muiden kiireiden ja niistä johtuneen väsyneisyyden vuoksi yksi leffapäivä jäi välistä, siirränkin kyseisen elokuvan - ja sen jatko-osien -  katsomisen myöhemmäksi, kun leffateatterissakin joutuu käymään nyt harva se päivä seuraavan viikon ajan. Niinpä otinkin käsittelyyn kuukauden WANHAksi valikoituneen Alone-elokuvan, minkä turvin sitten kaikki kokoelmassani olevat jo vähintään kerran katsotut A:lla alkavat leffat onkin sitten nyt arvosteltu (pieni askel yhteiskunnalle, mutta pieni myös minulle). En ole varma, missä yhteydessä tämä tuli ostettua, mutta epäilen ostotapahtuman olleen sellainen, että olen randomilla valinnut Anttilan hyllyistä minulle tuntemattomia kauhuelokuvia ja tämä on ollut yksi niistä. Vuosia tämän ostamisesta ja katsomisesta on kuitenkin niin paljon, etten mitään tästä muistanut, eikä oikeastaan mitään muistunut mieleen elokuvaa katsellessakaan, joten edellinen katsomiskerta ei päässyt häiritsemään elokuvasta pitämistä suuntaan tai toiseen. Veikkasin elokuvan olevan melko kehno tapaus, mutta Alone menikin melko hyvin sellaisena yhden illan kauhuviihteenä.

Aluksi elokuva vaikutti kovin sekavalta, sillä elokuva vaihteli näiden poliisien, ensimmäisen kuolemantapauksen sekä Alexin välillä ja kuvaustapa oli vähintäänkin omintakeinen välähdysmäisine kuvineen ja paikasta toiseen heiluvine kameroineen. Kaiken lisäksi emme missään vaiheessa näe Alexia edestä päin, vaan hänen kohtauksensa on kuvattu Alexin itsensä näkökulmasta eli hänen kohtauksiaan katseltiin ikään kuin hänen silmistään. Aluksi en meinannut saada tästä kuvauksesta otetta, mutta pian huomasinkin, että sehän toimi, sillä elokuvaan tuli tämän myötä hyvin ahdistava tunnelma ja sehän minulle kauhuelokuvissa maittaa. Itse tarinahan oli melko höttöä ja siinä tapahtui paljon sellaista, millä ei tuntunut olevan loppupeleissä hirveästi väliä tai jos näin olikin, niin asiat saatettiin jättää katsojan itsensä pääteltäviksi, mene ja tiedä. Esimerkiksi kyllä minulla mielessä kävi, josko Alex kostaisi uhreilleen heidän likaisuutensa (Alexin määritelmillä) tai jotain, mutta oli miten oli, eipä totuudella ollut loppupeleissä väliä. Eihän elokuvassa paljon yllätyksellisyyttä ollut, vaan arvasin totuuden Alexista jo alkumetreillä ja seurailinkin kaikkia niitä eteen tulevia  vihjeitä teoriani tueksi, eikä mikään oikeastaan muuttanut tätä teoriaani ja kas, lopussahan sain huomatakin olleeni oikeassa. Itse tämä arvattavuus ei minua haitannut, vaan enemmänkin se, että Alexin nappaaminen ei tuntunut olleen elokuvan päätarkoitus, vaan tarkoituksena oli vain peitellä totuutta Alexista niin pitkälle kuin mahdollista. Tylsää! Jo sairaalakohtauksessa mieleen hiipi salakavalasti Halloween 2, mutta olivat havaitsevani viittaukset siihen totta tai ei, niin ihan loppuvaiheessa matkittiin ilmiselvästi sitä ensimmäistä Halloweenia, eikä viittaukset muihin kauhuelokuviin tähän (mielestäni) loppuneet, sillä loppuratkaisu toi mieleen erään 80-luvun teinislasher-elokuvan, jota kaiken lisäksi en ole edes nähnyt, vaan olen nähnyt siitä vain pätkiä eräässä slasher-dokumentissa.

Näyttelijäohjaus ei ehkä ollut ihan parasta mahdollista, sillä monista elokuvan näyttelijöistä tuli mieleen, että osaavaa väkeä oli monessa roolissa, mutta näyttelijät vain väärässä elokuvassa, enkä ole varma, miksi tällainen mielikuva tuli. Kuitenkin tuntui siltä, että näyttelijät osaavat hommansa, mutta eivät päässeet kunnolla oikeuksiinsa tässä leffa, vaikka tavallaan hyvää jälkeä tekivätkin. Pidin kuitenkin niin terapeutin työkaveria Charlottea näytelleestä Laurel Hollomanista kuin itse (nimetöntä) terapeuttia näytelleestä Miriam Margolyesista kuin myös poliiseja näytelleistä John Shrapnelista ja Isabel Brookista. Siitäkin huolimatta, että Shrapnel toi jatkuvasti mieleen näyttelemisellään köyhän miehen Anthony Hopkinsin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Elämä ennen kaikkea

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti