lauantai 31. maaliskuuta 2012

Sade kuuluu meille -arvostelu jää pois

Tää lauantai ei ole millään muotoa ollut mun lauantai, kun aivot jumittanut pitkin päivää tai no ainakin aamulla. Kävi sitten semmoinenkin juttu, että myöhästyin noin vartin siitä kevään yhdestä Kinokellari-esityksestä, jota en missään nimessä halunnut missata. Johtui se sitten viikon aikana tapahtuneesta aikataulumuutoksesta (katoin esitystiedot mielestäni tiistaina) tai omasta väärin muistamisesta, niin jäihän siitä vähän paska maku. Vahvasti epäilen kyllä, että kyseessä oli täysin oma moka, kun yleensä tämän kevään Kinokellari-esitykset on alkanut 12.45, niin nytkin aatellut asian olevan näin tai jotain. En minä tiedä. Mielestäni kyllä pääsin ihan hyvin mukaan siihen elokuvan tarinaan ja se oli juuri niin mielenkiintoinen kuin olin kuvitellutkin sen olevan, mutta en jaksa tehdä siitä kunnon arvostelua ennen kuin olen nähnyt sen kokonaan. Varmaan tulee hommattua elokuva joskus syksymmällä ja mikäs siinä, nähdyn perusteella sen katsoo ihan mielellään uudelleen, vaikka tietääkin, mitä tapahtuu. Nyt kävi näin!

Niinpä seuraavana arvosteluvuorossa onkin: Mies ja alaston ase

The Grey - Suden hetki

Alkuperäinen nimi: The Grey
Ohjaus: Joe Carnahan
Käsikirjoitus: John Carnahan, Ian MacKenzie Jeffers
Pääosissa: Liam Neeson, Frank Grillo, Dermot Mulroney
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 117 min

- Maybe I'll turn into a wolfman now.

- Wait! That shit's not real, right? I mean you can't.

 
 
Ottway (Liam Neeson) toimii Alaskassa suuren öljyjätin palkkatappajana, joka ei tosin tapa ihmisiä, vaan susia, jotka muuten hyökkäilisivät öljynporaajien kimppuun. Ottway kaipaa syvästi vaimoaan (Anne Openshaw), eikä kestä heidän eroaan, vaan suunnittelee itsemurhaa, mutta suden ulvonta sotkee hänen aikeensa. Öljynporaajien työ tulee päätökseen ja niinpä tiimi lähtee kotimatkalle lentokoneella ja Ottway totta kai heidän mukanaan. Jotain kuitenkin tapahtuu ja lentokone syöksyy keskelle Alaskan lumista erämaata. Turmasta selviää Ottwayn lisäksi kuusi muuta ja hyvien selviytymistaitojensa vuoksi Ottway ottaa kuin huomaamatta johtajan viitan itselleen, sillä selviytyjiä ei uhkaa vain kova pakkanen ja tuuli, vaan myös lähistöllä liikkuvat verenhimoiset sudet...

Taisin nähdä tämän elokuvan trailerin pariinkin otteeseen ja vaikka traileri ei tehnytkään kunnolla vaikutusta, se herätti mielenkiintoa juuri sen verran, että jaksoin mennä elokuvan katsomaan, vaikka suuri tappio ei olisikaan ollut, vaikka en olisi mennytkään; näin ajattelin siis jo ennen elokuvaa. Elokuva vaikutti trailerin perusteella sellaiselta aika perinteiseltä selviytymiskauhutarinalta, jossa mörköinä toimivat vain sudet, mutta ei saanut mitään kylmiä väreitä niskaan. Menin kuitenkin katsomaan sen, koska lokaatio eli Alaskan lumiset erämaamaisemat saivat kiinnostumaan. No, eipä The Grey - Suden hetki ihan kauhutunnelmiin päässyt, mutta oli ihan katsottava trilleri kuitenkin.

Elokuvassa viivytään hetken aikaa siellä hyisen öljykentän lähettyvillä, jonka aikana kuullaan myös Ottwayn monologia, mutta kivan nopeasti siirrytään kuitenkin sinne lentokoneeseen ja onnettomuuteen. Kuitenkaan elokuvan alku ei saanut minua puolelleen, sillä vaikka Ottway ottaakin onnettomuuden sattuessa sekasorrossa jämäkän johtajan roolin, niin jotenkin en tahtonut lämmetä alkutapahtumille. Ensimmäiset susien vierailutkaan eivät kunnolla mukaansa vieneet ja esimerkiksi ne pimeästä ilmestyneet susien (epärealistisen oloisesti) kiiluvat silmät olivat aika vaisuja. En ole ihan varma, missä vaiheessa elokuvaan tuli ihan vähän enemmän potkua, mutta voi olla, että susien ensimmäisen uhrin jälkeen tai viimeistään siinä vaiheessa, kun selviytyjät Ottwayn johdolla lähtivät pois koneen suojista. Nimittäin kun he ensimmäistä kertaa leiriytyvät yön pimeydessä, niin jo näkymättömissä olleiden susien ulvonta oli todella hyytävää kuultavaa. Selviytyjien matkanteko kuitenkin tapahtui melko perinteisissä tunnelmissa ja niinpä yksi jos toinenkin joutuu tavalla tai toisella pois pelistä. Monesti nähty kuvio, joka ehkä ympäristönsä turvin oli astetta kiinnostavampi, vaikka eipä ne erämaamaisemat sinänsä vaikutusta tehneetkään. Ryhmän välille syntyy - edelleen perinteiden mukaisesti - sen verran vahva side, että heitä oli kiva katsella yhdessä ja siten heidän juttujaan jaksoi kuunnella loppua kohden, vaikka alkuvaiheessa olikin kaikkea kränää. Loppuratkaisu ihan ok.

Tykkäsin elokuvan hahmokatraasta. Tässä elokuvassa yksikään näyttelijöistä ei edustanut kiiltokuvapoikia, vaan kaikki selviytyneet olivat omilla tavoillaan karskeja äijiä, joilta löytyi se herkempikin puoli silloin, kun sitä kaivattiin. Jopa minulle oikeastaan ainoastaan elokuvasta Kuka sanoo tahdon tuttu Dermot Mulroney onnistui olemaan hyvin miehekäs. Liam Neeson kuitenkin oli koko joukon herra ja hidalgo ja jos joku tästä joukosta oli todellinen äijä, niin Neeson. Hän esitti erinomaisesti tätä väsynyttä erämiestä, jolla polla oli kunnossa kuitenkin silloin, kun piti suojautua susilta. Tykkäsin! Frank Grillon rääväsuuhahmo olikin sitten ehkä koko elokuvan kliseisin.

Pisteitä: 3/5

PS. Lopputekstien jälkeen tuli vielä pieni pätkä, mitä en tiennyt etukäteen enkä siten jäänytkään lopputekstien ajaksi saliin, mutta Youtuben perusteella en paljon menettänyt.

Seuraavana arvosteluuvuorossa: Sade kuuluu meille

torstai 29. maaliskuuta 2012

Ota kiinni jos saat

Alkuperäinen nimi: Catch Me If You Can
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Jeff Nathanson
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2002
Kesto: 134 min

- Just tell me how much he owes and I'll pay you back.

- So far, it's about 1.3 million dollars.

 
 
Frank Abagnale Jr. (Leonardo DiCaprio) on newyorkilainen teini-ikäinen poika hyvin toimeentulevasta perheestä. Frankin samannimisen isän (Christoher Walker) bisneskuviot menevät mönkään ja perhe joutuu muuttamaan paljon vaatimattomampiin oloihin. Frank joutuu uuteen kouluun, jossa hän esiintyy viikon ajan ranskan tunnilla sijaisopettajaa, kunnes jää kiinni. Frankin äiti (Nathalie Baye) ei ilmeisesti oikein sopeudu uuteen tilanteeseen ja alkaa pettämään miestään, mistä lopulta seuraa avioero. Kun Frankin tulisi päättää, kumman luokse hän muuttaa asumaan, päättämisen sijaan hän pakeneekin kaupungista ja aikoo jatkaa menestymistä huijaamalla, sillä hän on siinä hommassa omiaan, mutta ennen pitkää hänen touhunsa huomataan ja FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) lähtee hänen peräänsä...

Tajusin vasta muutama päivä sitten, että katseluvuorossa ei ollut vain kaksi peräkkäistä Steven Spielbergin leffaa, vaan peräti kaksi Spielberg-leffaa, joissa molemmissa on yhdessä pääosassa vieläpä Tom Hanks. Ota kiinni jos saat on taas niitä elokuvia, jotka olen saattanut käydä katsomassa leffateatterissa, vaikka yhtään varma en olekaan, mutta jotenkin on semmoinen mutu, etten ainakaan jäänyt odottamaan elokuvan tulemista ensimmäistä kertaa tv:stä. Joka tapauksessa leffa on tullut nähtyä korkeintaan kerran, vaikka muistelisinkin tykänneeni siitä jo silloin ekalla kerralla, mutta juuri muuta en sitten sitä muistanutkaan. Eikä sillä, Ota kiinni jos saat oli edelleenkin oikein hauska tapaus.

Elokuvan alku ei kuitenkaan luvannut kovin hyvää. Elokuvahan perustuu pääosin tositapahtumiin, joten alussa näytetään verrattain pitkään Abagnale-perheen tapahtumia ja Frankin suhtautumista niihin. Vaikka Frankin hahmoa olikin hyvä taustoittaa, niin ehkä sitä taustoitettiin vähän liiankin kanssa, sillä minusta tätä alkuosiota olisi voinut ainakin vähän tiivistää. Toki siihen sisältyi sellaisia pieniä ilonhetkiä, kuten Frank Sr.:n omat huijausyritykset kuin myös Frankin esiintyminen sijaisopettajana. Kunnolla elokuva pääsee kuitenkin käyntiin vasta siinä vaiheessa, kun Frank päättää ryhtyä lentoperämieheksi eli huijaamaan ihmisiä oikein toden teolla. Sen jälkeen elokuva oli oikein nautittavaa katseltavaa ja oli kiintoisaa seurata, kuinka kauan Frank kykeni olemaan kulloisessakin roolissa ennen kuin maa alkoi polttaa jalkojen alla ja Frankin täytyi siirtyä eteenpäin. Omillaankin Frankin tarina olisi ollut ihan mukiinmenevä, mutta kyllähän Hanrattyn mukanaolo toi elokuvaan selvästi lisää särmää. Elokuva pyöri hyvin vahvasti Frankin ympärillä, mutta aina silloin tällöin Hanratty tutki Frankin jälkiä niin, ettei Hanrattya voinut pitää vain sivuosahahmona. Frank harhautteli myös Hanrattya miten sattuu, mutta kokonaisuudessaan kaksikko vähän niin kuin täydensivät toisiaan, joten heidän kissa ja hiiri -leikkiä oli erittäin hauskaa katsoa. Ottaen huomioon, että elokuva tosiaan mukailee todellisia tapahtumia, niin elokuvan loppuratkaisu oli aika yllättävä.

Koska elokuvan tapahtumat sijoittuvat pääosin 60-luvulla, on sen henki myös sen mukainen, mikä näkyy puvustuksen lisäksi myös esimerkiksi elokuvan hauskassa alkutekstien aikana pyörivässä animaatiossa, joka tuo mieliin jotkut vanhat komedialliset agenttitarinat ja John Williamsin hieno musiikki vain vahvistaa tätä jonkinlaista retroilun tuntua. Itse asiassa Williamsin musiikki oli niinkin mieleenjäävää, että olen hyräillyt mielessäni elokuvan tunnusmusiikkia pitkin päivää, enkä voi muuta kuin hankkia elokuvan soundtrackin jossain vaiheessa kokoelmiini. Elokuva on luokiteltavaksi rikoskomediaksi, mutta minusta tämä tuntui ennemminkin rikosdraamalta, jossa vain oli komediallisia piirteitä. Tämä kuitenkin kertoo nuoren Abagnalen tarinan, jossa humoristisuudesta vastaa juuri hänen tapansa ja taitonsa huijata muita ihmisiä.

Leonardo DiCaprio oli elokuvaa tehtäessä vihdoin murtautumassa ulos siitä teinityttöjen idolivaiheesta ja vaikka pientä poikamaisuutta hänessä vielä olikin, niin kyllähän se oli nähtävissä, ettei hänellä kovin montaa teiniroolia enää olisi. Joka tapauksessa DiCaprio oli tässäkin elokuvassa hyvä ja hyvin meni teinistä vielä 27-vuotiaanakin. DiCaprio oli saanut hahmoonsa sellaista uskottavuutta, että olisin varmaan itsekin joutunut huijatuksi, jos Abagnale DiCaprion hahmossa olisi tullut vastaan. Myös Tom Hanks on erittäin mainiossa vedossa FBI:n agentti Hanrattyna ja siten aivan nappivalinta tähän rooliin. Christopher Walken tekee kanssa aika hyvän roolin Frankin isänä, jota olisin voinut haluta nähdä vähän enemmänkin, vaikka ilmeisesti nytkin häntä nähtiin useammin kuin mitä oikeasti tapahtui, ainakin mitä tulee Frankin ja isänsä kohtaamisiin. Walkenin paras hetki oli hänen hahmonsa keskustellessa Hanrattyn kanssa. Mukana menossa: Martin Sheen, James Brolin (Traffic), John Finn (Todistettavasti syyllinen) ja Jennifer Garner (Alias).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Grey - Suden hetki

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Project 1001, osa 205/1001: Pelastakaa sotamies Ryan

Alkuperäinen nimi: Saving Private Ryan
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Robert Rodat
Pääosissa: Tom Hanks, Tom Sizemore, Edward Burns
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 162 min

- I got a bad feeling about this one.

- When was the last time you felt good about anything?

 
 
Kapteeni John H. Miller (Tom Hanks) on toisessa maailmansodassa yksi Normandian maihinnousu -operaation upseereista. Heidän ryhmänsä nousee maihin Omaha Beachillä, jossa käydään hyvin raskas taistelu, jossa suurin osa liittoutuneiden sotilaista saa surmansa, mutta lopulta he pääsevät niskan päälle ja ottavat rannan haltuunsa saksalaisilta. Normandian maihinnousu oli suuroperaatio, jonka aikana tuhannet ihmiset saivat surmansa. Näin kävi myös erään kotiäidin Margaret Ryanin (Amanda Boxer) kolmelle pojalle, joten Yhdysvaltain armeija päättää osin imagosyistä saada Ryanin neljännen pojan, James Ryanin (Matt Damon), takaisin kotiin elävänä. Miller pistetään asialle ja hän kokoaakin kokoon ryhmän, jotka lähtevät, hieman vastentahtoisesti, suorittamaan heille määrättyä tehtävää, mutta paljon ehtii tapahtua ennen kuin he pääsevät Ryanin luo...

Tuossa alkuvuodesta taisin vähän povailla tästä vuodesta tulevan jonkin sortin 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjan elokuvien katselujen huippuvuosi (vaikka puhuinkin Project 1001 -kohdassa "ensi vuodesta", tarkoitin tätä vuotta), minkä ei luulisi olevan totta tämän alkuvuoden perusteella, sillä en ole ehtinyt kovinkaan montaa 1001-elokuvaa vielä katsoa. Nyt asiaan tulee kuitenkin iso muutos, sillä nyt tästä edespäin kesätauko unohtaen tulee 1001-elokuvia katseltua vähän joka väliin ja harva se viikko ja tämä tilanne jatkuu aina syksyyn asti, jolloin taas odottaa vuoroaan "se virallinen 1001-putki" eli katson kaikki viime vuonna samaan aikaan hankkimani 1001-elokuvat suurin piirtein perätysten.

Tämän 1001-elokuvien tulvan saa aloittaa Pelastakaa sotamies Ryan, jonka olen nähnyt kokonaan tasan kerran aiemmin ja minulla on vähän sellainen tutina, että olisin käynyt katsomassa elokuvan ihan leffateatterissa, mihin käyntiin minulla olisi juuri ja juuri riittänyt ikää, mutta jos en siellä, niin 1990-luvun puolella kuitenkin. Mikään sotaelokuvafanaatikko tai edes lähelle sitä en ole enkä ole oikein koskaan ollutkaan, mutta Spielbergin vuoksi elokuva on silloin aikoinaan kiinnostanut. Kuitenkin muistan katsoneeni jälkeen päin ainakin jonkin verran tv-esityksiä, mutta luulenpa, että Ryan-kanava on ollut silloin vain taustalla päällä ennen kuin olen alkanut tehdä jotain muuta. Koska en ole sotafilmatisointien suurimpia ystäviä, vähän pelkäsin, etten tykkäisi tästä senkään vertaa mitä silloin joskus, mutta Pelastakaa sotamies Ryania olikin ihan kiva katsella.

Paljon en elokuvan kulusta muistanut, mutta kaksi kohtausta oli jäänyt elävästi mieleen ja toinen näistä oli tämä alun maihinnousukohtaus, joka tuntui siltä kuin siihen olisi upotettu tyyliin puolet elokuvan budjetista (näin ei ollut). Kohtaus kestää nimittäin yli 20 minuuttia ja sen aikana ei paljon muuta ehdi tapahtua kuin sotimista sotimisen perään ja iso joukko liittoutuneita saa surmansa. Kuvaus tuntuu erittäin realistiselta ja ilmeisesti kohtaus onkin saanut kiitosta realististisuudestaan. Itsekin olin vähän huuli pyöreenä ja ajattelin kohtauksen näyttävän todella aidontuntuiselta samalla kuitenkin miettien, että onko se voinut olla todellakin noin suurta teurastusta; Normandian maihinnousu nimittäin oli liittoutuneiden osalta menestys, mutta tämän kuvatun Omaha Beachin osalta niin ei voinut ajatella, vaikka liittoutuneet niskan päälle pääsivätkin. Tämä oli oikeastaan koko elokuvan vaikuttavin kohtaus ja siten olikin hieman sääli, että se nähtiin näinkin alussa. Tätä tehokeinoa käytettiin myöhemminkin hyödyksi, mutta tykkäsin siitä, että taistelujen aikaan oli käytetty käsivarakameraa ihan vain siksi, että saatiin aikaan suurempaa kaoottisuuden tuntua.

Alkukohtauksen jälkeen päästäänkin käynnistelemään itse varsinaista tarinaa eli Ryanin etsintää. Toki elokuvaa voisi syyttää ehkä hieman turhasta sentimentaalisuuden haeskelusta, mutta itse ainakin koin, ettei Ryan itsessään ollut elokuvan kokonaisuuden kannalta mitenkään tärkeässä osassa. Ennemminkin Ryanin etsintä tuntui vain tekosyyltä, jotta päästäisiin esittelemään yhtä näkemystä siitä, millaista sodankäynti oli isojen taistelujen ulkopuolella. Siten elokuvasta muodostuikin oikeastaan eräänlainen matkakertomus, jossa matka vain tapahtuu keskellä sotaa. Kapteeni Millerin ryhmä etenee sotatantereella välillä rauhassa, mutta välillä joutuen myös keskelle satunnaistaisteluja, mutta tämä matkanteko ei vain vienyt mukanaan lähellekään siinä määrin kuin alkukohtaus. Kyllähän sitäkin nyt katsoi, mutta vaikka olikin odotettavissa satunnaisia miestappioita, niin pääosin kuitenkin tiedossa oli, että Millerin ryhmä pääsisi lopulta määränpäähänsä. Joukon jäsenet eivät olleet ihan niin eri muotista valettuja kuin mitä monesti halutaan kuvata, mutta silti ryhmän keskinäinen dynamiikka toimi niin, että pystyi kuvittelemaan heidän lepohetkien aikana käytyjen keskustelujen kaltaisia asioita kerrotun oikeastikin. Loppuun oli säästetty vielä yksi taistelu, joka loi ihan kivan kontrastin alun taistelulle, sillä nyt liittoutuneiden sotilaita oli vain pieni joukko eli Millerin ryhmä plus toinen joukkue, mutta silti taistelua kuvattiin lähes yhtä kauan kuin Omaha Beachin tapahtumia, ja tässäkin taistelussa riitti hieman yllättäen mielenkiintoa.

Näyttelijöistä ei oikeastaan yksikään onnistunut yli odotusten, mutta jokainen kärkinäyttelijöistä tuntui tekevän ihan perusvahvaa jälkeä, mitä toki sopii odottaakin Spielbergin elokuvan näyttelijöiltä. Tom Hanks oli perusvahva itsensä pääosin vakavamielisenä kapteenina ja silloin harvoin kun Miller tunteitaan osoitti, oli Hanks hyvä myös silloin. Hanksin jälkeen eniten seurasin ehkä Jeremy Daviesin otteita, mutta tämä johtui osin siitä, että Daviesilla oli kyseenalainen kunnia olla elokuvan "mistä mä tunnen ton?" -henkilö, sillä mietin kysymystä pitkin elokuvaa (vastaus oli Lostissa). Toki Daviesillä oli etenkin lopputaistelussa ihan vahva rooli ja siten nousikin esiin ja vielä positiivisessa mielessä. Noin muutenkin Millerin joukkueen miehiä näytelleet tekivät hyvää työtä. Matt Damon oli James Ryanina ihan hyvä kanssa. Mukana menossa: Vin Diesel, Harve Presnell (Face/Off - kahdet kasvot) Tom Sizemore (Syntyneet tappajiksi), Giovanni Ribisi (Frendit, Avatar), Ted Danson (3 miestä ja baby), Paul Giamatti (Sideways) ja Bryan Cranston (John Carter).

Olisin periaatteessa hyvällä omatunnolla voinut antaa elokuvalle minkä tahansa pistemäärän 3-4 väliltä, sillä siinä missä elokuva ei aiheuttanutkaan tunteita oikein suuntaan tai toiseen, mikä olisi puoltanut kolmea pistettä, niin vaikka elokuva oli yli kaksi ja puoli tuntia pitkä, niin siitä huolimatta aika meni kuin siivillä, minkä vuoksi en millään voinut jättää pistemäärää niin alhaiseksi. Sitten taas ihan neljääkään tähteä en voinut antaa johtuen juurikin tästä tunteiden herättämättömyydestä, joten koinkin elokuvan olevan jotain näiden kahden pistemäärän väliltä ehkä hivenen neloseen kallistuen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ota kiinni jos saat

tiistai 27. maaliskuuta 2012

The Butterfly Effect 3: Revelations

Alkuperäinen nimi: The Butterfly Effect 3: Revelations
Ohjaus: Seth Grossman
Käsikirjoitus: Holly Brix
Pääosissa: Chris Carmack, Rachel Miner, Lynch R. Travis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 86 min

- Not saving someone's life isn't the same as killing them, Sam.

- No. But it's close.

 
 
Samilla (Chris Carmack) on kyky matkata menneisyydessä. Hän työskentelee Detroitin poliisin apuna käymällä tarkkailemassa rikostapauksia niiden sattuessa, mutta väittää poliiseille olevansa silti vain meedio. Samia auttaa hänen siskonsa Jenna (Rachel Miner), jonka avulla Sam pääsee menneisyyteen, ja jonka Sam pelasti tulipalosta kykynsä ansiosta. Eräänä päivänä Samin luokse tulee hänen vuosia sitten murhatun tyttöystävän Rebeccan (Mia Serafino) sisko Elizabeth (Sarah Habel), joka on tullut Detroitiin, koska Rebeccan murhaajaksi väitetty Lonnie Flennons (Richard Wilkinson) aiotaan teloittaa, vaikka Elizabeth pitää Lonniea syyttömänä. Tapaus koskettaa Samia liian lähelle, mutta ottaa asian tutkittavakseen, vaikka Samille kykynsä hallintatavat opettanut professori Goldburg (Kevin Yon) varoittaakin Samia aikamatkustuksen sääntöjen rikkomisesta, mutta Sam ei kuuntele, vaan tulee muuttaneeksi asioita paljon ja pian Detroitissa pelätään sarjamurhaajaa...

Osin Iron Skyn ja osin viikonloppumatkustusten vuoksi piti tämä Perhosvaikutus-trilogian viimeinen osa jättää viikonlopun yli katsottavaksi. Ensimmäisen osan parissa olin viihtynyt melko hyvin ja vaikka toinen osa ei ihan samalla tavalla iskenytkään, niin edelleen minulla oli sen verran luottoa elokuvien lähtöideaan, etten voinut uskoa, että tästä kolmannestakaan osasta täyttä pannukakkua tulisi. Siitäkään huolimatta, että vähän kuitenkin pelko niskassa oli, että josko tekijät olisivat onnistuneet tämän mielenkiintoisen idean hyödyntämisen munaamaan jotenkin; kai siihenkin joku syy on täytynyt olla, että tämä kolmas osa on jäänyt sarjan viimeiseksi. No, pelkoni osoittautuivat jälleen kerran turhiksi, sillä The Butterfly Effect 3: Revelations olikin ihan kelpo kamaa ja itse asiassa hivenen kiinnostavampi kuin edellinen osa.

Ensimmäisten elokuvien ideaa oli siinä mielessä muutettu, että nyt Sam ei äkkiarvaamatta joudu menneisyyteen, jossa asiat sitten muuttuvat, vaan hän nimenomaan alusta asti hakeutuu menneisyyteen ja pääsee sinne vain päivämäärän ja osoitteen avulla. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä pieni päivittäminen on aina ihan hyvästä ja lisäksi kuitenkin se perusajatus pidetään edelleen mukana. Tässä osassa Samilla ei teknisesti ottaen ollut montaa asiaa muutettavanaan, vaan hän keskittyi lähinnä yhteen ja samaan asiaan eli Rebeccan oikean murhaajan selvittämiseen. Kuitenkin Sam sekaantuu asioihin sillä tavalla, että asioiden muuttamisesta seuraa lopulta oikea murha-aalto ja murhien takana näyttäisi olevan yksi ja sama henkilö. Ihan pienen jännityksen turvin seurasin sitä, että miksi ruumiita tuli yhtäkkiä hirveästi lisää ja kuka olikaan murhien takana. Juonen etenemistä tulikin siten seurattua uteliaasti, eikä elokuva päässyt oikeastaan missään vaiheessa lässähtämään, vaikka aikamatkustus toikin mielestäni ison joukon epäloogisia seurauksia, mutta voi olla, että nämä epäloogisuudet olivat vain omassa päässäni. Elokuva kuitenkin tuntui menevän jossain vaiheessa jopa liiankin monimutkaiseksi, minkä vuoksi se ei samalla tavalla vienytkään mukanaan kuin ensimmäinen Perhosvaikutus ollen kuitenkin ihan katsottava tapaus. Vaikka oikea murhaaja tulikin minulle yllätyksenä, niin silti siihen loppuselvittelyyn mahtui pientä tönkköystä ja kun murhaaja oli selvillä, ei ollut vaikea arvata, miten elokuva tulisi päättymään.

Elokuvan kärkinäyttelijät olivat kaikki oikeastaan nuoria aikuisia ja sellaisia esittäviksi näyttelijät olivat ihan hyviä. Parhaiten ehkä O.C.:stä tunnettu Chris Carmack teki ihan hyvän roolityön Samina, eikä minulle tullut sellaista oloa kuin olisin katsellut O.C.:n Lukea, vaikka sinänsä ihan samalta vielä näyttikin. Ehkä pientä yksi-ilmeisyyden tynkää oli, mutta enemmän se tuntui johtuvan Samin hahmosta kuin Carmackista itsestään. Rachel Miner oli Jennana sellainen kuin oli varmaan pitkälti haluttukin eli nätti nuori nainen elokuvan pääosassa. Ei ikimuistettava, mutta ihan kelpo kuitenkin. Sarah Habel veti hieman Mineria paremmin, vaikka näkyikin vähemmän aikaa ruudussa. Näiden nuorten aikuisten ulkopuolella tykkäsin eniten poliisietsivä Dan Glenniä näytelleestä Lynch R. Travisista, siinä missä Kevin Yon professori Goldburgina oli ihan ok.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pelastakaa sotamies Ryan

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Iron Sky

Alkuperäinen nimi: Iron Sky
Ohjaus: Timo Vuorensola
Käsikirjoitus: Michael Kalesniko
Pääosissa: Julia Dietze, Christopher Kirby, Götz Otto
Valmistusmaa: Suomi, Saksa, Australia
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 93 min

- Who are these guys anyway?

- The nazis... from the moon.

 
 
Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) tekee kaikkensa päästäkseen toiselle kaudelle. Kukaan ei ole lähettänyt ihmisiä kuuhun vuosikymmeniin, joten presidentti tekee niin ja lähettää kuuhun mustan James Washingtonin (Christopher Kirby) taatakseen lisää ääniä, sillä Washingtonista tulee näin ensimmäinen musta mies kuussa. Noustuaan kuun kamaralle Washington löytääkin vahingossa natsien salaisen tukikohdan ja siinä samassa hänet vangitaan, hänen matkakumppaninsa tapetaan ja raketti räjäytetään. Kuuhun kun natsit ovat matkanneet toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945. Washingtonia pidetään yleisesti ottaen vakoojana, vaikka pahasti natsipropagandalla aivopesty luutnantti Renate Richter (Julia Dietze) ei täysin samaa mieltä olekaan. Renate on tukikohdan päätiedemiehen (Tilo Prückner) tytär ja todettu geneettisesti parhaaksi vaihtoehdoksi tukikohdan kakkosmiehen ja tulevan führerin Klaus Adlerin (Götz Otto) vaimoksi. Pian selviää, että natseilla on hyvin suuret aikeet palata takaisin Maahan...

Iron Sky, tämä yksi alkuvuoden odotetuimmista elokuvista, tulee ensi-iltaan vajaan parin viikon päästä eli 4.4., mutta sitä ennen elokuva kiertää tekijöineen ympäri Suomea markkinointikiertueella ennakkoesitysten muodossa ja saapuipa elokuva myöskin tänne Poriin. Ihan täpötäyteen sali ei tullut, mutta jos ohimennen kuultu 205 henkeä piti paikkaansa, niin melko täyteen kuitenkin, kun salin paikkaluku on 241. Pitihän minunkin päästä tämä katsomaan, vaikka liput aika tyyriitä olivatkin (25 euroa), mutta kun hintaan sisältyi myös keskustelutilaisuus, t-paita ja nimikirjoituksilla varustettu juliste, niin kyllähän sen summan maksoi ihan mieluusti. Itse elokuvan suhteen totta kai toivoin parasta ja pelkäsin pahinta (eivät nyt ihan kaikki tästä elokuvasta ole innostuneet), mutta pelko oli turhaa, sillä Iron Sky oli toden totta hyvä elokuva. Ei täydellinen, mutta hyvä.

Elokuva menee heti asiaan, sillä näihin kuunatseihin päästään tutustumaan oikeastaan heti. Vähitellen sitten paljastuvat natsien aikeet ja päästään seuraamaan suunnitelmien täytäntöönpanoa, mikä tietää sitten matkaa Maahan jo ennen varsinaista suurhyökkäystä. Kaikki tämä tapahtuu hurtin huumorin kera, joka ei iskenyt vain minuun, vaan ainakin myös suurimpaan osaan saliyleisöä, sillä elokuva nauratti melkein aina juuri silloin, kun oli tarkoituskin. Elokuvassa nähdään monia viittauksia muihin elokuviin, enkä edes kuvittele tunnistaneeni läheskään kaikkia, mutta pilaa tehdään muun muassa siitä kuuluisasta Perikato-kohtauksesta. Tohtori Outolempi -viittaus oli tunnistamistani viittauksista ehkä ainut hieman epäonnistunut. Jos elokuvan huumoria pitäisi johonkin verrata, niin ainakin itselle tuli mieleen nämä japanilaiset pöhköleffat tyyliin Deadball, Tokyo Gore Police ja vastaavat. Iron Sky ei ollut ihan yhtä älyvapaa, mutta ainakin melkein, eikä myöskään niin verinenkään. Joitakin pieniä suvantohetkiä elokuvassa kyllä oli, kuten erinäisten henkilöiden tunteiden heräämiset, mutta kokonaisuudessaan tarina oli hyvin hauska ja siinä riitti käänteitä jos jonkinmoista, minkä vuoksi se oli päällisin puolin erittäin viihdyttävä. Loppupuolen suurta hyökkäystäkin katseli mielellään, varsinkin kun siinäkin riitti huumoria yllin kyllin.

Visuaalisesti elokuva oli, jos nyt ei ihan huikeata, niin kuitenkin sen verran hienoa, että jos en tietäisi, en uskoisi kuinka vähällä budjetilla elokuva on oikein tehty. Parhaiten mieliin jäi se kameran ensimmäinen lähestyminen tätä natsien tukikohtaa ja silloin taisi tulla suusta sana "WAU!". Noin muutenkin visuaalisuus oli hyvää ja kaikki avaruusalukset riittävän omaperäisiä ilman sortumista aivan tavanomaisiin alusmalleihin, joten niissäkin riitti ihasteltavaa. Erikoistehostepuolikin oli kunnossa ja niin räjähdykset kuin natsien invaasio oli toteutettu hyvin. Onhan toki maailmassa tekijöitä, jotka tekevät vieläkin parempaa jälkeä, mutta mielestäni Iron Skyn ei tarvitse hävetä visuaalista ilmettään tippaakaan.

Elokuvan näyttelytyöskentely oli kanssa lähellä huippua. Monet näyttelijät esittivät roolejaan ehkä hieman karrikoiden, mutta niin oli ollut tarkoituskin, sillä pilaahan (myös) natseista tässä tehtiin. Kärkinatseja näytelleet Julia Dietze ja Götz Otto tekivät molemmat erinomaista työtä, eikä esimerkiksi maan asukeista presidentin neuvonantajaa näytellyt Peta Sergeant yhtään huonommaksi jäänyt. Tätä mustaa astronauttia James Washingtonia näytellyt Christopher Kirby ei ihan edellisten tasolle päässyt, mutta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä hänkin. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että Yhdysvaltain presidenttiä näytellyt Stephanie Paul näytti ihan Sarah Palinilta, minkä väitän olleen täysin tarkoituksellista. NIin ja... oliko hyökkäyksen aikana taivaalle sormeaan osoittanut silmälasipäinen kaveri Seinfeldistä tuttu Jason Alexander? Ei voinut olla... vai voiko? IMDB ei ainakaan niin kerro.

Pisteitä: 4/5

PS. Mielestäni tällaisia rentoja markkinointitempauksia tarvittaisiin enemmänkin, tosin nimenomaan tällaisista suurta yleistä kiinnostusta herättävien elokuvien kohdalla. Minulla ainakin oli hauskaa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Butterfly Effect 3: Revelations

torstai 22. maaliskuuta 2012

The Butterfly Effect 2

Alkuperäinen nimi: The Butterfly Effect 2
Ohjaus: John R. Leonetti
Käsikirjoitus: Michael D. Weiss
Pääosissa: Eric Lively, Erica Durance, Dustin Milligan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 88 min

- You keep your shit together. Okay? I can't have you pop another brain fart and fuck this thing up.

 
 
Nils Larsson (Eric Lively) on ystävineen viettämässä naisystävänsä Julien (Erica Durance) syntymäpäiviä luonnon helmassa järvenrannalla. Ystävysten juhlat kuitenkin keskeytyvät, kun Nickille tulee puhelu töistä ja hänen pitää lähteä tärkeään kokoukseen. He lähtevät takaisin kohti kaupunkia Nickin ajaessa. Autosta puhkeaa kumi kriittisellä hetkellä, sillä juuri kun Nick saa auton pysähtymään, ajaa rekka auton kylkeen ja kaikki Nickin ystävät kuolevat, mutta Nick selviää. Vuosi onnettomuuden jälkeen Nick kärsii päänsäryistä ja kohtauksista nähdessään valokuvia. Työpaikalla hänen esimiehenään on Nickin inhoama Dave Bristol (David Lewis), joka muun muassa muuttelee aikatauluja mielensä mukaan ilmoittamatta niistä ajoissa Nickille. Erään tuotteen esittelytilaisuudessa Nick saa yhden kohtauksistaan ja hänet passitetaan sairaslomalle. Katsellessaan sitten illalla valokuvaamista harrastaneen Julien valokuvia hän huomaa pystyvänsä hyppimään kuvaustilanteisiin ja sen jälkeen Nickin elämä ei ole enää entisensä...

Ensimmäinen Perhosvaikutus oli sen verran suosittu elokuva, että totta kai sille piti jatko-osia väsätä, mikä ei allekirjoittanutta niinkään haittaa, sillä aihe on lähtökohdiltaan niin mielenkiintoinen, että mitä jottei aiheesta katselisi useampiakin versioita, vaikka ei alkuperäisen tasolle pääsisikään. Tämä elokuva tuli hommattua monien muiden jatko-osien tavoin jo vuodenvaihteessa, kun niin sarjan ensimmäinen kuin kolmaskin osa odottivat katseluaan. Kaikista aiheistahan saa huonoja elokuvia, jos ihan tosissaan tahtoo saada, mutta kyllä minulla sen verran luottoa tähän aiheeseen (menneisyyteen hyppiminen asioiden muuttamiseksi) oli, etten uskonut elokuvasta täydellistä pannukakkua tulevan, eikä siitä sellaista tullutkaan. Eihän The Butterfly Effect 2 samanlaista vaikutusta (sic!) tehnyt kuin ensimmäinen osa, mutta oli kuitenkin ihan siedettävä tapaus.

Edellisessä osassa menneisyyteen hyppiminen tapahtui päiväkirjamerkintöjen kautta, joten kun tähän osaan haluttiin päivittää vähän ideaa, niin nyt käytettiinkin valokuvia, mikä oli ihan jees ratkaisu. Siinä missä ensimmäisessä osassa käsiteltiin useammankin vääryyden poistamista, niin tässä osassa niitä muutettavia asioita tuntui olevan vain kaksi: kaverien pelastaminen onnettomuudesta sekä Nickin oman työtilanteen parantaminen. Tämä auto-onnettomuusjuttu oli ihan ymmärrettävä tarinapolku, sillä kukapa haluaisi menettää onnettomuudessa tai missään muuallakaan ystävänsä tyttöystävästä nyt puhumattakaan. Niinpä olikin ihan kivaa seurata niitä yrityksiä muuttaa onnettomuuden lopputulosta, vaikka eipä niitä eri yrityksiä nyt kovin montaa tainnut olla. Oman arvostuksen nostaminen työpaikalla menneisyyttä muuttamalla osoitti Nickin melko tavalliseksi kateelliseksi ja ahneeksi paskaksi, mutta tämän puolen kiinnostavuusarvo lähenteli nollaa. Tämä työjuttu olisi vielä mennyt, mikäli niitä tärkeimpiä muutettavia asioita olisi ollut vähän enemmän, mutta nyt kun se oli vain toinen kahdesta isosta, niin ei se jaksanut oikein viehättää. Selväähän kuitenkin koko ajan oii, että Nick kohoaisi arvoasteikolla, mutta ainoaksi jännityksen aiheeksi sen osalta jäikin se, että mitä pahaa siitä sitten seuraisi. Niin ja oli jotenkin tylsää, etteivät kaikki pieleen menneet työjutut johtuneet menneisyyden muuntelemisesta vaan myöskin esimerkiksi Nickin puhtaasta jääräpäisyydestä. Nickin ja erityisesti Julien välisessä jutussa tosiaan oli sentään vähän enemmän mielenkiintoa, vaikka kaikissa tilanteissa ei oikein selvinnytkään, mikä siinä Nickille aina vieraan vuoden aikana on tapahtunut sellaista, että kaikki ei sillä ajanjaksolla ollut mennyt toivotulla tavalla. Loppuratkaisu oli vähän outo, sillä se alkuperäisen onnettomuuden aiheuttanut rekka oli jo Julien ajaman auton edellä, joten miksi Nick toimi siellä tiellä niin kuin toimi? En tajua.

Vaikka Eric Lively toikin (hyvin etäisesti) muutamissa kohdin mieleen Mullan alla -sarjasta tutun Peter Krausen, niin ei Lively silti pärjännyt edes ensimmäisen osan Ashton Kutcherin vetovoimalle ja olikin paljon Kutcheria hengettömämpi. Ei varsinaisesti huono, mutta ei sitten hyväkään. Erica Durance oli ihan kelpo tapaus ja vetikin hieman Livelya paremmin ja melkein mieluummin olisin nähnyt hänet pääosassa. Nickin ja Julien ystäviä näytelleet Dustin Milligan ja Gina Holden eivät erityisemmin jääneet mieleen. Nickin esimiestä Dave Bristolia näytellyt David Lewis oli sen sijaan hyvin vaisu ja olen vain tyytyväinen, että häntä näkyi niin vähän.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Iron Sky

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Perhosvaikutus

Alkuperäinen nimi: The Butterfly Effect
Ohjaus: Eric Bress, J. Mackye Gruber
Käsikirjoitus: J. Mackye Gruber, Eric Bress
Pääosissa: Ashton Kutcher, Amy Smart, Melora Walters
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 114 min

- What time is it?

- It's time for you to do what I tell you to do...
- Wrong answer fuck bag. This is the very moment of your reckoning. In the next 30 seconds you're gonna open 1 of 2 doors. The first door will forever traumatize your own flesh and blood.

 
 
Nuorella Evanilla (Ashton Kutcher, Logan Lerman, John Patrick Amedori) on omituinen muistisairaus, jonka seurauksena hänen muistoistaan tuntuu katoavan satunnaisesti pätkiä, eikä hän muista niitä millään. Hänelle suositellaan oman päiväkirjan pitämistä ja niin hän tekeekin ja päiväkirjamerkintöjä tulee myös niiltä päiviltä, kun hän on menettänyt hetkelliseksi muistinsa ja niinpä päiväkirjoihin tallentuu hetkiä juuri ennen muistinmenetyksiä. Päiväkirjoissa onkin merkintöjä muun muassa käynneistä kavereiden luona, dynamiitin räjäyttelemisestä ja sen sellaisesta, mutta merkinnät loppuvat aina siihen muistinmenetyshetkeen. Aikuisena Evan opiskelee yliopistossa menestykkäästi, eikä muistikatkoksetkaan ole häirinneet vuosiin. Hän ottaa esiin nämä päiväkirjat ja tajuaa pystyvänsä niiden avulla saamaan kadoksissa olevat vaiheet takaisin ja lopulta tämä ymmärrys muuttaa hänen elämänsä...

Syy siihen, miksi niinkin tiuhaan viime viikot olen käynyt elokuvissa käytännössä ilman "vapaapäiviä", löytyy tästä elokuvasta ja sen kahdesta jatko-osasta, sillä yritin löytää sopivaa hetkeä tälle trilogialle niin, että saisin katsottua ne peräkkäin. Vaikka olisinkin käynyt leffateatterissa vähän väljemmin, niin kolmea sellaista päivää, kun ei olisi tarvinnut käydä jotain katsomassa, ei meinannut millään löytyä, eikä sellaista löytynyt nytkään, vaan torstaina odottaa jo seuraava leffakäynti, joten tämän trilogian viimeisen osan arvostelu jää ensi viikkoon. Tämän ensimmäisen osan kohdalla en välttämättä olisi edes hommannut tätä vuosi sitten kaveriltani, ellen olisi muuta kautta saanut sarjan viimeistä osaa joskus vuonna kivi ja kirves. Voi olla, että johtuu Ashton Kutcherista, mutta jotenkin olin suhtautunut tähän elokuvaan jotenkin nuivasti, enkä siksi ollut sitä katsonutkaan, mutta Perhosvaikutus yllätti, sillä kyseessä olikin ihan toimiva trilleri.

Jos en ihan teorian äärimmäistä kuvausta allekirjoitakaan, niin perhosvaikutus on kuitenkin teoria, johon minäkin uskon jollain tapaa, joten elokuva oli lähtökohdiltaan ihan mielenkiintoinen. Luulin, että elokuva siirtyisi salamana nykypäivään, mutta niissä nuoren Evanin vuosissa pysyteltiin pitkä tovi ja annettiin tarinan kivasti kehittyä. Lapsuuden aikana näemme totta kai näitä muistikatkoksia, mutta samalla taustoitetaan Evan ja lähipiirinsä oikeinkin hyvin. Sitten kun siirryttiin nykypäivään, niin pelkäsin, että näiden muistikatkosten aikojen tapahtumia saisi odottaa ihan elokuvan loppuun asti, mutta todellisuudessa niitä käytiin yksitellen läpi pitkin elokuvaa, mikä sopi ainakin minulle vallan mainiosti. Siinä sivussa sitten Evanin elämä muuttuu kerran jos toisenkin ja hieman yllätyin positiivisessa mielessä siitä, kuinka kauan annettiin aikaa niille muutosten seurauksille; melkein tekisi mieli väittää, että jos elokuva olisi tehty tyyliin viittä vuotta myöhemmin, niin niitä muutoksia olisi enemmän ja ne tapahtuisivat paljon nopeammassa tahdissa. Elokuva tuo hyvin esille sen, kuinka "jos olisin tehnyt toisin, niin..." -tyyppiset katumukset ovat loppupeleissä aika turhia, sillä vaikka olisikin tehnyt asioita toisin joskus, niin se ei todellakaan välttämättä johtaisi vain hyvään. Olihan elokuvassa paljon epäloogisuuksia totta kai, mutta tällaisessa ajatusleikkielokuvassa nekään eivät oikein haitanneet. Pieni jännityksenpoikanen kuitenkin seurasi koko ajan mukana ja elokuvaa oli kaikin puolin mukavaa katsella ja vain hieman jäätiin suuremmasta pistemäärästä. Elokuvaan tehtiin kaiken kaikkiaan neljä eri loppuratkaisua, mutta katsomani director's cut -version loppuratkaisu oli ihan kiva, ja ehkä hieman alleviivatenkin niputti elokuvassa sanottuja asioita yhteen.

Ashton Kutcher oli yllättävänkin hyvä roolissaan, eikä lainkaan ärsyttävä, mikä saattoi osin johtua hänen parrastaankin. Eihän hän nyt mikään huippusuoritusta tehnyt parrakkaanakaan, mutta kuitenkin ihan tyydyttävän suorituksen. Amy Smart (Road Trip) oli aikuisena Kayleighinä ihan mukava hänkin, kuten myös Evanin äitiä näytellyt Melora Walterskin. Evanin miespuolisia kavereita aikuisina näytelleet eivät kuitenkaan jääneet mieleen, mutta lapsi- sellaiset eivät liiemmin vedonneet minuun turhan stereotyyppisen käsittelytapansa vuoksi. Esimerkiksi pikku-Tommya näytelleet Cameron Bright ja Jesse James olivat molemmat hyvin perinteisen näköisiä pahislapsia.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Butterfly Effect 2

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Säilöttyjä unelmia

Alkuperäinen nimi: Säilöttyjä unelmia
Ohjaus: Katja Gauriloff
Käsikirjoitus: Katja Gauriloff, Joonas Berghäll, Jarkko T. Laine
Pääosissa: Tavalliset työläiset
Valmistusmaa: Irlanti, Norja, Portugal, Ranska, Suomi
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 82 min

- Onko pomo hyvällä tuulella?

- Varmaan. Ainakin tähän aikaan.

 
Säilykkeitä ostetaan vuosittain miljoonia ja taas miljoonia ja Suomessakin säilykkeet ovat suosittuja. Harva säilykkeidenkään ostaja tulee kuitenkaan ajatelleeksi, paljon eri vaiheita säilykepurkit ja niiden sisällöt käyvät läpi ennen kuin ne saadaan kaupan hyllylle ja lopulta omaan ostoskoriin. Purkkien tarvitsemat metallit tuotetaan Brasiliassa, porsaanlihaa tulee muun muassa Romaniasta ja Tanskasta, naudanliha Puolasta, tomaatteja Portugalista, vehnää Ukrainasta, oliiviöljyä Italiasta ja niin edespäin. Raaka-aineita siis tuodaan ympäri maailmaa, jotta niitä saataisiin sisällytettyä yhteen purkkiin. Jokaisessa tuotantovaiheessa raaka-aineilla on myös tietenkin tekijänsä, mutta minkälaisia tarinoita näiden työntekijöiden taustalla onkaan?

Tällä elokuvalla on samoja tekijöitä kuin paljon kehutulla Miesten vuoro -dokumentilla, mutta siinä missä kyseisestä dokumentista en osannut innostua, niin tästä sitäkin enemmän. Jo itse yhden säilykepurkin tuotantoprosessiin tutustuminen herätti mielenkiintoa ja kun siihen sitten yhdistetään niiden tuotantoketjujen eri päissä työskentelevien omia kertomuksia, niin tiesin haluavani nähdä tämän. Lopullinen katsomispäätös syntyi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun kuulin, ettei elokuva saarnaa aiheestaan, vaan antaa tosiaan näiden satunnaisesti(?) valittujen haastateltavien kertoa itse. Niinpä nyt kun elokuva viimein saapui Poriin, niin pitihän se käydä katsomassa ja mikäs siinä, kun vaihteeksi (vähemmän yllättävästi) sain vieläpä yksityisnäytöksen. Säilöttyjä unelmia osoittautui lopulta aikalailla sellaiseksi kuin olin otaksunutkin eli ei miksikään huipputapaukseksi, mutta ihan mukiinmeneväksi, vai pitäisikö sanoa purkkiinmeneväksi dokumentiksi kuitenkin.

Dokumentti siis käy eri puolilla maailmaa kuvaamassa eri tuotantovaiheita. Elokuva ei tosiaan pyri ainakaan verbaalisesti syyllistämään, mutta luulen, että tekijät ovat halunneet jokaisen tekevän omat johtopäätökset eri työskentelyoloista, mutta saadakseen oikeasti mitään kunnon tunteita aikaan, olisi dokumenttiin ehkä kaivattu faktatietoja esimerkiksi työajoista ja palkkauksesta, mikäli sellaisia tunteita edes haluttiin saada aikaan. Nyt ei pelkät videot esimerkiksi Brasilian työntekijöiden työskentelyoloista riittäneet aiheuttamaan mitään sääliä tai vastaavaa, vaan sitä vain ajatteli, että jonkunhan nuokin työt on totta kai tehtävä. Kuitenkin kun päästään Eurooppaan, työolot näyttivät ihan siedettäviltä, vaikka hyvin erilaisia työvaiheita näytettiinkin. Välillä kyllä näytettiin ihan rankkojakin, mutta silti mielenkiintoisia, työvaiheita, kuten esimerkiksi lehmän nylkemistä, mutta koska itsestään selvä tosiasia on se, että lihaa saadakseen nyt vain täytyy tappaa eläimiä, niin eipä nekään suuria tunteita aiheuttaneet. Eri vaiheiden työmetodit kiinnostivat kuitenkin ja esimerkiksi muna- ja säilykelinjoja katseli aika huuli pyöreenä.

Näiden työvaiheiden esittelyn lisäksi mukana kulkee sitten nämä haastattelut. Haastateltavat eivät kuitenkaan puhu suoraan kameraan, vaan vaikka poseerauskuviakin nähdään, niin haastatteluhetket on nauhoitettu muualla ja kamera näyttää useimmiten itse työskentelyä ja mitä kaikkea kyseiseen vaiheeseen liittyy. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä näin ehkä saatiin aiheesta enemmän irti. Haastatteluissa oli kuitenkin epätasaisuutta, eikä kaikki haastattelut siten olleetkaan samalla tavalla mielenkiintoisia. Haastateltavien tarinat saattoivat liittyä niin yksityis- kuin työelämäänkin, joten siinä mielessä niitä ei ollut rajattu vain toiseen niista. Ennemminkin oli haluttu työntekijöiden kertovan juuri sen, mitä he itse halusivatkin kertoa ilman taustavaikuttamista, tai siltä ainakin tuntui. Välillä tuli kyllä sellainen olo, että siirryttäisiinpä jo eteenpäin, sillä ainakin parit haastattelut olivat aika tylsiä. Italiassa ja Ranskassakin käytiin, mutta jostain syystä sieltä ei löytynyt ketään haastatteluun. Pari haastattelua jäi kuitenkin elävästi mieleen aiheuttaen hyvin erilaisia tuntemuksia.

Puolan pätkässä näytettiin hyvin yksityiskohtaisesti, mitä lehmälle tapahtuu silloin, kun sitä ollaan pistämässä lihoiksi, mutta tämä ei ollut näin maallikollekaan se iljettävin juttu, vaan iljettävintä oli se omasta elämästään kertova karski, vankilassakin istunut mies. Hän nimittäin kertoi, kuinka hän joka päivä miettii veristä kostoa miehelle, joka on hänelle pahaa tehnyt, mutta myöskin vaimostaan, joka on pettänyt häntä toisen miehen kanssa (en saanut selvää, oliko molemmissa kyseessä sama mies) ja sanoi samaan hengenvetoon, että hänellä itsellään on ollut toinen nainen, mutta se on eri asia, sillä mies saa pettää, mutta nainen ei. Niin ja vielä ihan tosissaan sanoi, että jos vaimo olisi kertonut hänelle olleensa tyytymätön, niin mies olisi voinut ostaa hänelle vaikka vibraattorin. Ihan kauhea äijä. Oikeasti ajattelin koko ajan, että loppuisipa se osuus ja siirryttäisin eteenpäin.

Toinen mieleen jäänyt haastateltava oli koko elokuvan viimeinen haastateltu eli romanialainen nainen, joka kertoi parisuhteesta mieheen, joka ei suostunut tunnustamaan heidän yhteistä lastaan, ja joka ryyppäsi ja pelasi kaikki pariskunnan rahat, jos vain sai tilaisuuden. Miehen suku ei hyväksynyt naista sukuunsa, koska suku oli mustalaisia ja nainen romani (tai toisin päin). Nainen myös kertoi kaamean tarinansa siitä, mitä tapahtui, kun hän tuli uudestaan raskaaksi ja viimeistään se tarina sai minut suorastaan järkyttymään. Tämä oli selvästi se koko elokuvan koskettavin tarina, enkä ihmettele yhtään, että se jätettiin dokumentin viimeiseksi, sillä sitä mietti vielä pitkään leffateatterista lähtiessäänkin. Sen jälkeen kaikki muut tarinat olisivat tuntuneet merkityksettömämmiltä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Perhosvaikutus

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Hugo

Alkuperäinen nimi: Hugo
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: John Logan
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 126 min

- We could get into trouble.

- That's how you know it's an adventure.

 
1930-luvulla Pariisin rautatieasemalla asusteleva Hugo-poika (Asa Butterfield) on varastellut mekaanisia leluja omaa kojuaan asemalta pitäneeltä Georgesilta (Ben Kingsley) saadakseen osia mekaaniseen mieheen, jota hän oli yrittänyt kunnostaa kelloseppänä toimineen isänsä (Jude Law) kanssa ennen kuin tämä kuoli. Hugo jää viimein kiinni Georgesille, joka uhkaa ilmiantaa hänet asemavartijalle (Sacha Baron Cohen) ellei Hugo tyhjennä taskujaan. Varastamiensa osien lisäksi Hugo joutuu luovuttamaan Georgesille muistikirjan, joka saa Georgesin sekaisin, ja jota Hugo vaatii takaisin, mutta Georges ei suostu. Hugo seuraa Georgesia tämän kotiin, jonka nurkilla Hugo saa yhteyden Georgesin kummityttö Isabelleen (Chloë Grace Moretz), jota Hugo pyytää palauttamaan hänen muistikirjansa ja Isabelle suostuu yrittämään, sillä hän haistaa hommassa suuren seikkailun. Sellainen heitä odottaakin ja siinä sivussa tulevat palauttaneeksi erään elokuva-alan legendan kunnian...

Tiedättehän, kuinka trailerit pyrkivät kertomaan mainostamistaan elokuvista sen oleellisen ja joskus jopa liikaakin juonen kannalta tai mitä pahinta, liioittelemaan tarkoituksella elokuvan hyvyyttä? No, Hugoa ei näistä voi syyttää, sillä mikäli olisin tehnyt katsomispäätöksen puhtaasti trailerin perusteella, en olisi sitä mennyt katsomaan, sillä sen perusteella elokuva muistutti jotain seikkailullista lastenelokuvaa ja siinä se, enkä innostunut siitä yhtään. Myöhemmin muualta sitten kuulin elokuvan tekevän kunniaa vanhoille elokuville ja vieläpä minullekin tutulle Georges Mélièsille, joten olihan tämä nähtävä. Olin lisäksi luvannut itselleni, että en jaksa enää valittaa Porin Finnkinon verrattain heikommasta leffatilanteesta, mutta kyllä tämän elokuvan odotuttaminen noin kuukauden verran ensi-illan jälkeen tuntui vähän käsittämättömältä. No, se siitä. Lopulta kuitenkin kaikkien näiden "hankaluuksien" jälkeen pääsin minäkin tämän paljon ylistyksiä keränneen elokuvan näkemään, mutta ihan täysin Hugon tarina ei minua puoleensa vetänyt, vaikka selvästi positiivinen kokemus olikin.

En tiedä, olisiko minun pitänyt olla lapsekkaammalla mielellä liikkeellä, mutta minua ei Hugon ja Isabellen seikkaileminen hirveästi lämmittänyt, vaikka kyllähän sitä seurasi. Olihan siinä käänteitä suuntaan jos toiseenkin, mutta ei, en vain syttynyt kunnolla siihen seikkailuun siellä täällä. Kyllä minä myönnän, että Hugon tarina herätti tunteita, mutta oikeastaan vain silloin, kun kuvattiin Hugoa surullisimmaan, jolloin ne kohtaukset olivat hyvinkin koskettavia. OIkeastaan yksi syy, miksi en tainnut lämmetä Hugon vaiheille, löytyi tästä asemavartijasta koirineen, jotka oli kuin suoraan napattu jostain lapsille suunnattujen piirrettyjen pahishahmoista. Hugon paetessa kerta toisensa jälkeen asemavartijalta tiesi kuitenkin koko ajan, että Hugo selviäisi ehjin nahoin käytännössä jokaisesta takaa-ajosta tavalla tai toisella. Lisäksi asemavartijan omat mielenliikkeet kiinnostivat kaikkein vähiten.  Myöskään kunnon seikkailufiilikseen en päässyt  näissäHugon ja Isabellen yhteisissä aika lapsekkaissa seikkailuosuuksissa, vaikka kuinka yritettiin saada tunteitakin aikaan. Tosin kiinnostavana yksityiskohtana elokuvan kuvaama junaonnettomuus on osin tapahtunut oikeastikin, tosin ei kyseisellä aikakaudella, vaan vuonna 1895.

Elokuvan pelastaa kuitenkin Georges Mélièsin hahmo. Melkein kaikki elokuvan tapahtumat liittyvät jollain tapaa Mélièsiin, mutta silloin kun häntä käsiteltiin ihan konkreettisesti, elokuva oli minusta valloittavimmillaan ja hienoimmillaan. Alussa kun vain katsoja tiesi, että kojunpitäjä asemalla on itse Méliès, niin elokuva ei vienyt mukanaan, mutta sitten kun asia selvisi Hugolle ja Isabellelle, elokuva pääsi enemmän oikeuksiinsa ja sen jälkeen kaikki vähänkään Mélièsistä erkanevat jutut (kuten takaa-ajot rautatieasemalla) tuntuivat vähän latistavan menoa. Mélièsin osuuden mielenkiintoa lisäsi se seikka, että suurin osa hänen itsensä vaiheista oli täyttä totta eli vaikka en tiedäkään, luultiinko hänen kuolleen ensimmäisessä maailmansodassa, niin hän kuitenkin tosiaan piti omaa puotia Pariisin rautatieasemalla ennen kuin hänet löydettiin uudelleen. Mélièsiä käsiteltiin kaiken lisäksi hyvin kunnioittavasti muun muassa tuoden elokuvaan paljon mélièsmäisiä illuusioita ja mielestäni nämä kunnianosoitukset (siltä osin kuin edes tunnistin kaikkia) olivat vain ja ainoastaan ihastuttavia ja tekivät elokuvasta paljon paremman kuin se muuten olisi saattanut olla. Lisäksi kun nähtiin vieläpä pätkiä Mélièsin elokuvista, niin mikäs sen mukavampaa. Noin Mélièsin käsittelyn ulkopuolella kaikki elokuvia yleisestikin käsittelevät jaksot olivat kiinnostavia.

Elokuva on visuaalisesti aika upea, josta antaa esimakua jo elokuvan ensimmäinen kohtaus, jossa kamera lähenee jatkuvasti rautatieasemaa mennen lopulta sinne sisälle asti. Muutenkin visuaalisuus loistaa monissa paikoissa ja esimerkiksi nämä rautatieaseman huoltotunnelit, vai mitä ne olivat, olivat hätkähdyttävän hienoja paikkoja kaikkine kellotauluineen ja niiden suurelle yleisölle näkymättömine osineen. 3D-kuvaus oli näiden hetkien oiva apukeino, mutta ihan kaikilta osin ei sekään onnistunut, sillä varsinkin näissä takaa-ajoissa oli päähenkilöiden ulkopuolella sellaista epäterävyyttä, mikä on aika tyypillistä 3D-elokuville nopeissa kohtauksissa.

Lapsinäyttelijöistä kumpikaan ei oikein tehnyt kunnon vaikutusta, vaikka molemmat olivat ihan hyviä, mutta Isabellea näytellyt Chloë Grace Moretz oli ehkä kaksikosta se parempi. Asa Butterfieldillä ei kovin montaa ilmettä ollut ja silloinkin, kun hänen roolihahmonsa kosketti, niin enemmän tekemistä oli kuvauksella ja musiikilla kuin Butterfieldissä itsessään. Ehkä Moretz vain yleisesti oli kaksikosta se positiivisempi tapaus, miksi hän viehätti niin paljon, mene ja tiedä. Vaikka molemmat tekivätkin ihan kivaa työtä, niin taitavat molemmat hukkua lapsinäyttelijöiden suureen massaan. Aikuiset näyttelijät tekivätkin sitten jo hienompaa työtä, vaikka en pitänytkään Sacha Baron Cohenin esittämästä asemavartijasta... tai no, jos Cohenin tarkoituksena oli esittää ärsyttävää heppua, niin siinä hän onnistui. Kuitenkin Ben Kingsley oli mahtava Georges Mélièsinä niin, että hän todella vaikutti aidosti katkeroituneelta vanhukselta ja taisipa olla samaa näköäkin oikean Mélièsin kanssa. Myös Helen McCrory tekee hienon työn Mélièsin vaimona. Mukana menossa: Christopher Lee ja Jude Law.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Mun on nyt pakko muuten hommata se Georges Mélièsin kaikki säilyneet elokuvat sisältävä dvd-boksi (Georges Melies: First Wizard of Cinema), kun sillä julkaisulla (Landmarks of Early Films 2), minkä itse omistan, on vain noin kolmasosa niistä kaikista.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Säilöttyjä unelmia

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Movie Monday #40 - Hirviö


Tämänkertainen Movie Monday -haaste käsittelee elokuvahirviöitä. No, olen jo kertonut rakkaudestani Freddy Kruegerin hahmoon toisaalla, joten toiston välttämiseksi siirrynkin hieman eri urille ja itse asiassa lähden pois varsinaisten kauhuhirviöiden parista ihmishahmoihin palaten hetkiin, jolloin näin ensimmäisen ns. aikuisten elokuvan, joka oikeasti pelotti hyvin paljon ja noista päivistä asti elokuvan nimi on kulkenut salakavalana mielessäni: Käsi joka kehtoa keinuttaa.

En pysty muistamaan täsmälleen, milloin näin tämän ensimmäistä kertaa, mutta joskus varhaisteini-iässä kuitenkin ja siitä lähtien se on jäänyt minun mieleen. Elokuva nimittäin oli erittäin ahdistava, mistä kiitos kuului sen pääpahikselle, näennäisen normaalille, mutta lopulta hyvinkin mielisairaalle Peyton Flandersille, jota Rebecca De Mornay näytteli kait erinomaisesti, kun minuun niin vahvan vaikutuksen teki. Kiitos De Mornayn elokuva oli vuosia minun listani kärkipaikalle, kun piti listata niitä pelottavimpia elokuvia (vaikka ei mun koskaan pitänyt). Vaikka katselenkin paljon kaikenlaista kauhua, niin parhaiten minuun (noin yleisesti, poikkeuksia on tuhansia) taitaa iskeä sellaiset psykologiset kauhut, jotka ainakin teoriassa voisivat tapahtua oikeastikin ja Käsi joka kehtoa keinuttaa on hyvä esimerkki sellaisesta. Elokuva oli ihan  kauhea, mutta juuri niin kuin jännärin pitääkin, vaikkei lapsenmieleni niin silloin aikoinaan ehkä ajatellutkaan, ja kunnia kuuluu todellakin nimenomaan Peyton Flandersissa, joka teki siitä niin kamalan. Hänen ansiostaan elokuva todellakin jäi mieleen.

Sittemmin olen nähnyt elokuvan kertaalleen, mutta vaikka muistaakseni siitä silloin pidinkin, niin ei se tuntunut kaikin puolin yhtä pelottavalta. En muista, milloin tuo uusintakatselu tapahtui, mutta jotenkin siitä on sen verran vahvoja muistikuvia, että saa nähdä, iskeekö enää, kun otan sen viimeistään syksyllä taas katseluun. Osa minusta toivoo, että toimii.

Kuka, ellemme me?

Alkuperäinen nimi: Wer wenn nicht wir
Ohjaus: Andres Veiel
Käsikirjoitus: Andres Veiel
Pääosissa: August Diehl, Lena Lauzemis, Alexander Fehling
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 127 min

- Emme ikinä tavoita niitä lentolehtisillä.

- Emme niin.
- Entä dynamiitillä?

 
 
Bernward Vesper (August Diehl) on kasvanut natsi-isän Willin (Thomas Thieme) tiukan katseen alla. Will oli ollut natsien aikana natsimyönteinen kirjailija ja se näkyi myös hänen teoksistaan, minkä vuoksi toisen maailmansodan jälkeen hän joutuu epäsuosioon. Myöhemmin 1960-luvulla Bernward on yliopisto-opiskelija ja erään kirjallisuusluennon jälkeen tutustuu Gudruniin (Lena Lauzemis), jonka kanssa heillä alkaa hyvin erikoislaatuinen suhde, joka ainakin Bernwardin tapauksessa tarkoittaa vapaata rakkautta. He perustavat kirjapainon ja ihan ensimmäisenä Bernward aikoo saada  isänsä teokset julkaistua. Tästä hankkeesta seuraa kuitenkin vähitellen pariskunnan vähittäinen radikalisoituminen, mutta ei aivan samaan suuntaan...

Kuka, ellemme me? oli tämän viikon Kinokellari-esityksenä ja kuten useimmista muistankin tämän kevään esityksistä, niin tästäkään en tiennyt mitään muuta etukäteen kuin valmistusmaan eli mitään kummempia ennakko-odotuksia elokuvan suhteen ei siten myöskään ollut. Elokuvan hieman omintakeinen nimi tietenkin herätti monia ajatuksia jos jonkinasteisesta vaikuttamisesta, mutta ei siitä elokuvan tarkkaa aihetta voinut arvata. Draamalta tämä kuitenkin vaikutti ja sellainen siitä tulikin, mutta valitettavasti ei vain kovinkaan kiinnostavaa sellaista, sillä Kuka, ellemme me? jäi ikävästi vähän puolitiehen.

Elokuva alkaa kohtauksella Bernwardin lapsuudesta vuodelta 1949 ja ehdin jo parahtaa, että kertooko elokuva saksalaisen yläluokan elämästä, sillä kohtaus kuvattiin isossa kartanossa, jossa oli myös palvelusväkeä, mutta näin ei onneksi ollut, vaan hyvin pian tämän jälkeen siirryttiin elokuvan nykypäivään eli sinne 1960-luvulle. Vähitellen sitten käynnistellään tätä kirjapainon perustamisajatusta ja itseäni näin ei-saksalaisena kiinnosti kovastikin se seikka, miten natsiajan kirjailijoihin suhtauduttiin. Noin muutenkin mielestäni oli alusta asti selvää, että Bernward projektinsa tiimellyksissä kokee jonkinasteisia muutoksia itsessään, mutta hieman eri suuntaan kuin olin kuvitellut. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli sitten Andreas Baader (Alexander Fehling), nimi, jonka tunnistin ja tajusin, että mikäli elokuva ei täysin perustuisikaan tositapahtumiin, niin ainakin se mukailisi todellisia tapahtumia. Tämä ahaa-elämys ei kuitenkaan lisännyt hirveästi elokuvan mielenkiintoa, sillä en vain onnistunut pääsevän näiden kiihkoilijoiden päiden sisälle, vaan pidin heidän suunnitelmiaan ja niiden täytäntöönpanoja vain naurettavina. Tavallaan minä halusin nähdä, mitä Bernwardille ja Gudrunille tapahtuu, mikä esti tylsistymisen, mutta siltikään yksikään heidän tielleen sattunut käänne ei koskettanut millään tasolla puoleen tai toiseen. Muutamaan otteeseen tuli tekstinä tieto siitä, missä vuodessa oltiin, mutta pääosin ajan kulumista kuvattiin vanhoilla dokumenttipätkillä tärkeistä tapahtumista, joista osaa en osannut yhdistää oikeaan ajanjaksoon, sillä ne tuntuivat olevan tunnistettavia lähinnä vain saksalaisille (kärjistys). Kokonaisuutena elokuvassa ihan kiinnostava aihe, mutta toteutus vain ei voittanut puolelleen.

En tiedä, onko sellaista ilmausta olemassa kuin perisaksalainen näytteleminen, mutta jos on, niin luulen, että tämän elokuvan näyttelijäkaarti sopisi hyvin siihen kategoriaan. August Diehl tekee ihan mukiinmenevän roolin Bernward Vesperinä, mutta noin muuten kaikkia näyttelijöitä tuntui vaivaavan sama ongelma: he tuntuivat tietyllä tapaa puisevilta ja hajuttomilta ja tuntui kuin olisivat näytelleet vain koska on pakko. Minkäänlaista kosketuspintaa en tahtonut saada juuri kenestäkään oli kyseessä sitten joku pääosan esittäjistä tai pienissä sivuosissa olleista ja olivat osasyynä sitten siihen, miksi en nyt niin hirveästi tästä innostunutkaan. Niinpä esimerkiksi Gudrunia näytellyt Lena Lauzemis ja Andreas Baaderia näytellyt Alexander Fehling jättivät kylmäksi.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hugo

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Chronicle

Alkuperäinen nimi: Chronicle
Ohjaus: Josh Trank
Käsikirjoitus: Max Landis
Pääosissa: Dane DeHaan, Alex Russell, Michael B. Jordan
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 84 min

- They can't stop us, it's not too late for us to go.

- It is too late. I'm done! It's over... god, you treated me like shit! You left me alone!

 
Andrew (Dane DeHaan) on yksinäinen teini, jonka äiti (Bo Petersen) on vakavasti sairas, ja jota hänen isänsä (Michael Kelly) pahoinpitelee. Oikeastaan hänen ainoa ystävänsä on hänen serkkunsa Matt (Alex Russell), joka hänkään ei aina kestä Andrew'ta. Andrew on keksinyt alkaa kuvata elämäänsä ja niinpä hän kulkee aina kamera mukanaan. Eräänä päivänä Matt saa houkuteltua Andrew'n kanssaan bileisiin hylättyyn latoon, johon Andrew tietenkin tulee kameransa kanssa. Yön pimeydessä sitten Mattin ja hänen kaverinsa, koulun oppilaskunnan puheenjohtajaksikin pyrkivä Steve (Michael B. Jordan) pyytävät Andrew'ta metsään kameransa kanssa kuvaamaan outoa kuoppaa. Kuoppa johtaa pimeään tunneliin ja sieltä kantautuu omituisia pamahduksia, mutta pojat lähtevät silti tutkimaan tunnelia. Sen perällä on valoa sykkivä seinä, jota he koskettavat ja kun he tokenevat kokemuksestaan, he huomaavat omaavansa yliluonnollisia kykyjä, mutta mitä he niillä tekevätkään?

Tiesin äärimmäisen vähän tästä elokuvasta etukäteen, sillä en muistaakseni ollut nähnyt elokuvan traileria, enkä nyt paljon mitään muutakaan. Katsomispäätöksen sai ennemminkin aikaan yksittäiset sivulauseet ja otsikot eri medioissa (kokonaisia artikkeleita en lukenut), minkä vuoksi sitten kiinnostus heräsi. Tiesin elokuvassa olevan kolme kaverusta, jotka saavat yllättäen supervoimia ja kun siihen lisätään ne näkemäni positiivissävytteiset kommentit, niin ajattelin kokeilla onneani elokuvan kanssa, varsinkin kun kyseessä ei ollut Marvelin supersankarileffa. Chronicle olikin ihan hyvä tapaus ja muutenkin ihan piristävä poikkeus muuten omaan makuuni turhan kaavamaiselta vaikuttavaan supersankarigenreen.

Jos nyt totta puhutaan, niin eihän tätä elokuvaa varsinaiseksi supersankarileffaksi voi kutsua. Kolmikko sai haltuunsa supervoimia, mutta sen sijaan, että olisivat tehneet niillä mitään sankarillista, he käyttäytyivät ihan niin kuin heidän ikäisten kuuluukin vähän käyttäytyä eli rupesivat perseilemään. Tämä tarkoittaa voimien alkutreenauksen jälkeen lukuisia käytännön piloja pahaa-aavistamattomia kansalaisia kohtaan vähän siellä täällä sekä myöskin yleistä hauskanpitoa esimerkiksi lentämisen muodossa. Tätä hauskanpitoa oli erittäin hauskaa seurata, sillä se poikkesi niin paljon totutusta supersankarikaavasta ja teki sen mielestäni vieläpä ihan viihdyttävästi. Jos nämä tyypit tekivätkin jotain sankarillista, niin pääasiassa vain pelastaessaan toisiaan. Myöhemmin elokuva saa sitten synkempiä sävyjä, mikä tuli hiukan yllättäenkin vastaan, mutta silti sopien ihan mukiinmenevästi elokuvan yleisilmeeseen, mitä tarinan eteenpäin viemiseen tuli. Ei nämä tummat sävyt ihan samalla vetänyt puoleensa kuin kaverusten selvästi iloisemmat yhteiset hetket, mutta kuitenkin sen verran, ettei minua pahemmin haitannut. Koska Andrew kuvaa kaiken, niin totta kai elokuva oli kuvattu pääosin käsivaralla, vaikka kiinteitä kameroita välillä käytettiin; ihan täysin en sitä sairaalahuoneen kuvauksen syytä silti ostanut. Kuvauspuoli oli käsivaraisuudesta huolimatta ihan hyvää jopa pimeässä Seattlessa, mutta silti lopputapahtumat vedettiin ehkä turhankin yli.

Näyttelijät olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, mitä nyt Andrew'n isää näytelleen Michael Kellyn (Changeling - Vaihdokas) nimen tunnistin, mutta vasta lopputekstien jo vieriessä eli en tunnistanut näyttelijää itseään. Kärkinäyttelijöistä en tuntenut yhtäkään, mutta onnistuivat kuitenkin olemaan rooleissaan ihan hyviä, varsinkin kun Andrew ja Steve olivat ennen kunnon tutustumista kuin toistensa vastakohtia. Heitä näytelleet David DeHaan ja Michael B. Jordan tekivät molemmat ihan kivat roolit, kuten myös Mattia näytellyt Alex Russell, vaikka Matt tuntuikin hahmona joltain wannabe-älyköltä. Yksikään näistä näyttelijöistä ei kuitenkaan noussut toisen yläpuolelle. Mattin ihastusta Caseyä näytellyt Ashley Hinshaw näytti puolestaan ihan Reese Witherspoonilta ja ellen olisi juuri nähnyt Witherspoonia toisessa elokuvassa, olisin saattanutkin epäillä Hinshawin olevan juurikin Witherspoon.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuka, ellemme me?

torstai 15. maaliskuuta 2012

Keinoja kaihtamatta

Alkuperäinen nimi: This Means War
Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Timothy Dowling, Simon Kinberg
Pääosissa: Reese Witherspoon, Chris Pine, Tom Hardy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 98 min

- Oh, I think I'm going to hell.

- Don't worry. If you're going to hell, I'll just come pick you up.

 
FDR Foster ja Tuck (Chris Pine ja Tom Hardy) ovat työpari CIA:ssa. FDR on naistennaurattaja, joka ei kuitenkaan tahdo sitoutua kehenkään. Tuck puolestaan on eronnut vaimostaan Katiesta (Abigail Spencer) ja hänellä on lapsi Joe (John Paul Ruttan), joka asuu äitinsä luona. Tuck kaipaa naista rinnalleen ja niinpä hän lähettää viestin deittisivustolta löytyneelle Laurenille (Reese Witherspoon), joka ei tosin itse ilmoitusta sivustolle laittanut, vaan sen teki Laurenin ystävä Trish (Chelsea Handler), koska Trishin mielestä Lauren tarvitsee uuden miehen, koska Lauren ei ole päässyt yri ex-poikaystävästään (Clint Carleton). Lauren ja Tuck tapaavat, mutta treffien jälkeen Lauren menee videovuokraamoon, jossa hän tapaa sattumalta FDR:n. Sen jälkeen FDR ja Tuck aloittavat taistelun Laurenin sydämestä ja tässä taistelussa tuntuu todella olevan kaikki keinot sallittuja...

Minun täytyy nyt myöntää, että minulla ei ollut eilen mikään paras päivä. Sain nimittäin kuulla, että eräät suunnitelmani eivät menekään (käytännössä omasta tahdostani) ihan siinä aikataulussa kuin mihin olin henkisesti varautunut viime kuukausina, mikä sitten toi mukanaan yllättävyydestä johtuen myös ainakin pienen stressin. Olin valinnut tämän elokuvan katsottavaksi juuri eilen jo aika päiviä sitten ja lipunkin ostin jo tiistaina, mutta sen eilisen yllätysstressin myötä täytyy sanoa, että osui kyllä täysin oikea elokuva juuri oikeaan päivään. Keinoja kaihtamatta ei ollut mikään yliveto leffa, mutta oli kuitenkin viihdyttävyydessään ja kepeydessään sitä luokkaa, että sain edes elokuvan ajaksi ajatukseni pois näistä puolimurheista (ei jotain hyvää, ellei huonoakin, siis) ja nauttia elokuvan älyvapaasta menosta.

Elokuvan alussa nähdään pieleen mennyt kenttätehtävä, minkä seurauksena tehtävän jatkoa käsitelläänkin aina välillä taustalla. Elokuvan pääteemana oli kuitenkin näiden agenttien kaksinkamppailu samasta naisesta ja siihen nähden elokuva lähti käyntiin ihan liian hitaasti, mihin toki vaikutti sekin, että myös Laurenia taustoitetaan kunnolla ennen kuin tapahtumat lähtevät vyörymään liikkeelle. Sen jälkeen, kun Tuckin ja FDR:n kamppailu pääsee alkamaan, tarjoaa elokuva kuitenkin tapahtumia tuutin täydeltä siinä määrin, ettei voinut kuin viihtyä ja tähän eittämättä auttoi sekin, että kilpakosijat olivat tosiaan CIA:n agentteja ja siten naisen hurmaamiseen oli käytössä tyyliin koko tiedusteluarsenaali ja tietenkin Laurenin itsensä tietämättä. Ihan niin suurta vakoiluarsenaalia elokuvassa ei käytetty kuin mitä trailerin perusteella ehkä vähän toivoin, vaan välillä kamppailua käydään myös vähän perinteisemmin keinoin niin, että nämä vakoilulaitteet olivat korkeintaan taustalla, mutta elokuvan viihdyttävyys ei kärsinyt tästä paljoakaan. Eihän koko leffassa ollut oikeastaan päätä tai häntää, mutta en minä sellaista ollut kaivannutkaan. Elokuvassa oli kyllä toimintaa, mutta niin vähän, että tätä voi hädin tuskin sanoa toimintakomediaksi ja ihan hyvä niin, sillä toimintakohtaukset olivat pääsääntöisesti tätä ADHD-luokkaa eli kuvakulmat vaihtelivat puolen sekunnin välein. Loppuun asti seurasin uteliaana sitä, kumman Lauren valitsee vai valitseeko kumpaakaan, mutta elokuvan kepeydestä johtuen jos olisin asiaa vähääkään miettinyt elokuvan aikana, olisi loppuratkaisu voinut olla arvattavissa melko helpostikin. Hurjista tapahtumista huolimatta loppuratkaisu jatkoi nimittäin samaa kepeyttä kuin koko elokuva.

Elokuvan näyttelijät sopivat hyvin tällaiseen harmittomaan agenttikomediaan. Yksikään heistä ei tehnyt mitään ikimuistettavia roolisuorituksia, mutta ajoivat kuitenkin asiansa. Kärkikolmikosta minua eniten miellytti parhaiten uudesta Star Trekistä muistettava Chris Pine, joka teki tässäkin leffassa ihan hyvää jälkeä. Jotenkin hänen roolistaan huokui sellainen rentous, mitä en täysin löytänyt esimerkiksi Tuckia näytelleestä Tom Hardysta, mutta toisaalta tietty rentous/jäykkyys -kahtiajako saattoi johtua itse hahmoistakin. Reese Witherspoon ei vakuuttanut, sillä Lauren ei ollut muuta kuin taas vaan yksi romanttisen toiminta(komedian) päänaishahmo, mutta silti ihan ok sellainen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Chronicle

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

John Carter

Alkuperäinen nimi: John Carter
Ohjaus: Andrew Stanton
Käsikirjoitus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Dominic West
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 133 min

- Did I not tell you he could jump!

 
Yhdysvaltain sisällissodan veteraani John Carfer (Taylor Kitsch) vangitaan sotilaiden toimesta, koska hän kieltäytyy tekemästä yhteistyöstä taistelussa apasseja vastaan. Hän kuitenkin pakenee ja saa peräänsä apassit mukanaan hänet vanginnut eversti Powell (Bryan Cranston). He piiloutuvat solassa vuorenrinteeseen luolan suulle huonoin tuloksin, mutta kun intiaanit tulevat näköetäisyydelle, intiaanit perääntyvät. Luolan suulla on nimittäin suuren lukkihämähäkin merkki ja intiaanit pelkäävät sitä. Carter menee luolaan, jossa hän näkee outoja symboleja. kun hänen kimppuunsa hyökkää yhtäkkiä esiin ilmestynyt thern, jonka Carter saa tapetuksi. Thernillä on hallussaan esine, jonka Carter ottaa itselleen ja yhtäkkiä hänen tajunsa menee ja herätessään hän on aivan oudossa paikassa: Mars-planeetalla...

John Carter kuuluu niihin elokuviin, jotka tulivat ensi-iltaan vähän niin kuin yllättäen, mutta jonka kuitenkin halusin päästä näkemään heti kun ensi-iltapäivä selvisi. Toki joitain satunnaisia uutisartikkeleita olin siitä nähnyt sivusilmällä, mutta en suurta huomiota ollut kiinnittänyt niihin. Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoja tuli luettua silloin aikoinaan Tarzaneiden vanavedessä ainakin niin paljon kuin niitä paikalliskirjastosta löytyi, mutta en ole nyt täysin varma, löytyikö ihan jokainen. Oikein tarinoista en mitään muistanut muuta kuin juurikin sen, että Carter sinne Marsiin joutuu, mutta ainakin ensimmäisen kirjan loppuratkaisu muistui mieleen elokuvaa katsellessa. Senkin muistan, että kyllä minä näistä kirjoista pidin siinä mistä Tarzaneistakin (mihin silloin näitä tietenkin vertasin) ja itse asiassa tämän elokuvan myötä iski kiinnostus lukea kirjat uudestaan. John Carter oli nimittäin ihan viihdyttävä elokuva.

Elokuva alkaa pienellä prologilla, jossa Edgar Rice Burroughs -niminen henkilö (Daryl Sabara) saa sukulaiseltaan John Carterilta perinnöksi kirjan, jossa Carter kertoo uskomatonta tarinaansa ja en hirveästi jaksanut innostua siitä, vaikka lopussa sille prologillekin löytyi merkityksensä. Toki pidin siitä, että aikakautta ei ollut vaihdettu nykyaikaan, vaan pysyttiin siellä (mitä ilmeisimmin) kirjan kuvaamalla aikakaudella eli 1800-luvun loppupuolella. Se varsinainen tarina minua kuitenkin enemmän kiinnosti ja se oli oikeastaan Carterin Marsiin saapumisesta asti ihan mukavaa katseltavaa. Ei elokuva kunnolla imaissut mukaansa, sillä ei tarina nyt niin erikoinen ollut puhumattakaan nyt yllättävyydestä, mitä tulee tarinan päälinjoihin. Elokuva oli kyllä pitkä, mutta siltikään sen parissa ei ehtinyt kyllästyä, sillä tarina oli todella monipolvinen ja niinpä käänteitä riitti tämän tästä, vaikka kohtaukset saivatkin elää hetken ennen kuin siirryttiin taas tilanteesta toiseen. Koska tosiaan sain elokuvan aikana mieliini ensimmäisen kirjan hyvän loppuratkaisun (en ole yhtään varma, muistinko sen edes oikein), niin siksi pidinkin siitä, että elokuva kulki sen osalta samoja polkuja, vaikka lopussakin paljastui ehkä vähän turhankin monimutkaisia juonikuvioita ja lisäksi olisin ehkä tykännyt enemmän lopusta, jossa Carter olisi ollut vähän epävarmemmassa tilanteessa, mutta meni loppuratkaisu näinkin. Kyllä minä ainakin jäin odottamaan sitä jatko-osaa.

Visuaalisesti elokuva oli ihan hienoa katseltavaa. Ei kaikki Mars-kohtaukset New Yorkista puhumattakaan tehneet mitään suuria vaikutuksia, mutta siitä huolimatta upeita otoksia mahtui sinne tänne. Ainakin se Heliumin tiedekeskus näytti 3D:nä todella upealta ja oli niitä upeita paikkoja muutamia muitakin, mutta pääosin ei tullut edes ajatelleeksi sitä 3D:mäisyyttä sen kummemmin. Tai no, nopeissa toimintakohtauksissa taustat olivat melko sumeita ja siten sekavia, mutta se taustojen sumeus ei liian usein tapahtunut sekään. Thark-heimojen ulkoasu miellytti minua suuresti, vaikka en muista lainkaan, millaisiksi ne oli kirjassa kuvattu. Paikoin toimintakohtaukset toivat mieliin Prince of Persia -pelit ja -elokuvan.

Taylor Kitsch olisikin käynyt mielestäni hyvin Persian prinssistä eikä hänessä ollutkaan suuremmin valittamista. Eihän hän nyt mitään ikimuistoisinta roolisuoritusta tehnyt, mutta ihan tarpeeksi hyvän, että häntä jaksoi hyvin katsoa. Elokuvan prinsessaa Dejah Thorisia näytellyt Lynn Collins hoiti tonttinsa kanssa ihan hyvin ja onnistui vielä tuomaan mieliin jonkun (kauniimmanpuoleisen) näyttelijän, mutta en saa päähäni, että kenet. Nätti oli Collinskin. Dominic Westin pääpahishahmolle en sen sijaan hirveästi lämmennyt, sillä hänen hahmonsa olisi hyvin voitu lennättää yhtäkkiä johonkin gladiaattorileffaan, eikä hahmo olisi ollut yhtään väärässä paikassa. Lisäksi Westin paikalla olisi ollut helppoa kuvitella monia muitakin. Mukana menossa: Mark Strong (The Way Back, Kick-Ass) sekä Willem Dafoe (Antichrist) ja Thomas Haden Church (Sideways) ääninä.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Keinoja kaihtamatta

tiistai 13. maaliskuuta 2012

The Artist

Alkuperäinen nimi: The Artist
Ohjaus: Michel Hazanavicius
Käsikirjoitus: Michel Hazanavicius
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman
Valmistusmaa: Ranska, Belgia
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 101 min

- I'm unhappy.

- So are millions of us.

 
George Valentin (Jean Dujardin) on menestyvä mykkäelokuvien tähti vuonna 1927. Hänen uusin elokuvansa täyttää salit täyteen ja ensi-illassa hän jää vastaanottamaan suuret aplodit kanssanäyttelijöiden kiusaksi, sillä Valentin vetää kaiken huomion itseensä. Ensi-illan jälkeen Valentin saapuu lehdistön haastateltavaksi naisfanien eteen ja yksi faneista, Penny Miller (Bérénice Bejo) pääsee kuin sattumalta Valentinin viereen ja antamaan pusun Valentinin poskelle, mistä lehdistö innostuu ja Miller pääsee lehden etusivulle Valentinin kanssa. Penny Miller innostuu tapauksesta niin, että hän päättää itsekin pyrkiä näyttelijäksi ja hänen vaivihkainen nousu elokuvataivaan huipulle alkaa. George Valentinilla sen sijaan menee huonommin, sillä hänen menestyksekästä uraansa on haittaamassa uusi uhka: äänielokuva...

Minun oli tarkoitus mennä katsomaan tämä ensi-iltaviikolla, mutta kun se sattui tulemaan minulle aina niin epäsuotuisaan aikaan, niin päätin suosiolla jättää sen tälle toiselle viikolle, kun nyt se tuli inhimillisempään aikaan. Tiedä sitten, kuinka paljon elokuvalla on ollut ensimmäisellä viikolla katsojia täällä Porissa, mutta eilisessä näytöksessä meitä oli vain kaksi. Itse innostuin elokuvasta jo ennen kuin Oscar-ehdokkuudet edes julkistettiin, mutta luultavasti ilman Oscar-menestystä elokuvaa olisi tuskin Poriin asti tullut, joten oikeastaan Oscareita on varmaan kiittäminen siitä, että itse kiinnostuin elokuvasta. Moderni mustavalkoinen mykkäelokuva? Kyllä kiitos! Olihan tämä siis päästävä näkemään ja hyväksi elokuvaksi The Artist paljastuikin.

Elokuva alkaa kohtauksella George Valentinin elokuvasta, jossa Valentinin roolihahmoa kidutetaan, mutta tämä ei - ylläripylläri - suostu puhumaan. Tämän jälkeen aletaan käynnistellä varsinaista tarinaa, joka ei varsinaisesti sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta on siitä huolimatta erittäin viihdyttävää seurata, minkä taustalla tietenkin on elokuvan loistava toteutus. Vaikka Valentin elokuvan selkeä keskushahmo onkin, niin Penny Miller ja hänen nousunsa tähtitaivaalle menee hyvin siinä sivussa, sillä hänen uranousunsa äänielokuvien parissa peilautuu sitten Valentinin oman suosion haihtumiseen. Vaikka pääpiirteittäin juonen päälinjat olivatkin arvattavissa, niin se, millaisia vaiheita pitkin tarinassa edetään, oli tietenkin mysteeri, kuten myös se, miten pitkälle eri vaiheiden kehittelyssä lopulta mentaisiinkään (aika pitkälle). Niinpä olikin varsin mukavaa seurata sitä, miten tairnaa vietäisiin eteenpäin, vaikka lopputulos aika arvattavissa olikin (mikä ei siis haitannut yhtään). Mitä parasta, elokuvassa tunteet lainehtivat päästä päähän ja niinpä elokuva tarjosi niin iloa, surua kuin jopa vähän jännitystäkin.

Elokuvan mustavalkokuvaus oli varsin onnistunutta ja se todellakin toi mieliin vanhat mustavalkofilmit. Tietenkään elokuva ei muistuttanut sisällöltään mustavalkoelokuvia, vaan kertoo enemmänkin siitä ajasta, jolloin niitä elokuvia tehtiin. Ei elokuvan jokainen kohtaus minuun mitään suurta vaikutusta tehnyt, mutta niin paljon kuitenkin, että elokuvan parissa oli oikeasti kiva viihtyä, varsinkin kun se sisälsi paljon sellaisia tyyliteltyjä kohtauksia, jotka poikkesivat puhtaasti tämän elokuvan omalla määritelmällä tavallisesta ja tällaisesta kävi esimerkkinä muun muassa porraskohtaus, jossa Valentin ja Miller tapaavat. Kohtaus hahmojen välillä ei sisältänyt mitään kovin erikoista, mutta taustalla kävelleet ihmiset tekivät siitä aika hienon. Lisäksi ajan kulumisesta ja äänielokuvaan siirtymisestä kertoivat upeasti niin elokuvan loppukohtaus kuin myös Valentinin näkemä painajainen, joista jälkimmäinen kuului ehdottomiin huippuhetkiin yhdessä Miller Valentinin pukuhuoneessa -kohtauksen kanssa.

Elokuvan musiikista on vastannut minulle aiemmin tuntematon Ludovic Bource, joka on tehnyt elokuvan kanssa upeaa työtä, kuten nyt mykkäelokuvan luonteeseen sopiikin. Nimenomaan musiikin kautta elokuvaan tuli iloa, surua, koskettavuutta tai jännitystä juuri silloin, kun sitä oli haluttukin. Nämä sävellykset olivatkin oikein hienoja ja oli kyseessä sitten iloluontoinen tai surullinen kappale, niin niitä oli enemmän kuin ilo kuunnella. Ehkä vaikuttavimmat hetket musiikin suhteen koettiin silloin, kun kuvattiin Valentinin syöksykierrettä, ja ei puhettakaan, ettäkö olisin lähtenyt salista pois ennen kuin lopputekstit olivat ohi. Soundtrack lähti heti hankintalistalle.

Näyttelijät olivat kyllä hyviä Jean Dujardin tietenkin etupäässä. Hänestä huokui todellakin sellainen mykkäkauden näyttelijän tunne, minkä vuoksi hän vaikuttikin hyvin aidolta, enkä nyt elokuvan nähneenä ihmettelekään, että Dujardin sen Oscar-pystin voitti. Hän oli kuitenkin loistava oli kyse sitten tanssikohtauksista tai masentunutta esittäessään. Lisäksi Dujardin näytti ihan Gene Kellyltä ja ehkä hieman myös Douglas Fairbanksilta. Myös John Goodman sopi tällaiseen mykkäleffaan kuin nakutettu ja hän toikin mieliin monet mykkäfilmien... tai ehkä yleisemminkin mustavalkofilmien mogulit. Penny Milleriä näytellyt Bérénice Bejo oli ihan hyvä hänkin, mutta ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta kuin Dujardin. Mukana menossa: James Cromwell ja Malcolm McDowell.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: John Carter

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Carnage

Alkuperäinen nimi: Carnage
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Yazmina Reza, Roman Polanski
Pääosissa: Jodie Foster, Kate Winslet, John C. Reilly
Valmistusmaa: Ranska, Saksa, Puola, Espanja
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 79 min

- Cute couple.

- Very.

 
 
11-vuotias Zachary (Elvis Polanski) lyö ikätoveriaan Ethania (Eliot Berger) sillä seurauksella, että Ethan saa hermovaurion ja menettää pari hammastaan. Zacharyn vanhemmat Nancy ja Alan Cowan (Kate Winslet ja Christoph Waltz) ovat tulleet Ethanin vanhempien Michael ja Penelope Longstreetin (John C. Reilly ja Jodie Foster) luo selvittelemään asiaa ja Cowanit ovat varsin ymmärtäväisiä ja suostuvat kustantamaan kaikki Ethanin lääkärikulut. Cowanien tehdessä lähtöä Michael kuitenkin pyytää heitä jäämään vielä kahville ja he suostuvat. Kahvittelu alkaa ihan hyvässä hengessä, mutta pian alkavat tunteet purkautua syystä ja toisesta ja kohta pariskunnat ovat kuvaannollisesti toistensa kurkuissa kiinni ihan kuin poikansa konsanaan...

Lauantaina tuli käytyä katsomassa Kinokellari-esityksenä Elämä ennen kaikkea, mutta Finnkinon varsinaisessa levityksessä olevien elokuvien viikon aloitin vasta eilen tämän elokuvan myötä ja tarkoituksena olisi nyt käydä torstaihin asti joka päivä katsomassa yksi elokuva, kun esitysviikko on kiinnostavia elokuvia pullollaan. Carnage tuli valittua sunnuntain elokuvaksi puhtaasti aikataulullisista syistä, sillä vaikka vähän vierastinkin sitä, että leffa alkoi jo kolmelta päivällä, niin sekin oli parempi vaihtoehto kuin mennä katsomaan se näin arkipäivänä, sillä työpäivien ja elokuvan välissä en olisi ehtinyt käydä kotona lainkaan, mistä en varsinkaan olisi pitänyt. Itse elokuva oli kuitenkin ihan kelpo kamaa ja Carnage kävikin ihan hyvin sunnuntaiviihteestä.

Elokuva tapahtuu käytännössä yhden asunnon, ja vähän porraskäytävänkin, sisällä, mikä olikin ollut syy siihen, miksi alun alkaen kiinnostuinkaan koko elokuvasta. Arvasin kyllä, että keskustelua käytäisiin aluksi oikein hyvässä hengessä, mutta silti se hieman yllätti, että kuinka mukavissa merkeissä sitä käytiinkään. Hiukan kyllä fiilistä latisti se Cowanien ensimmäinen poistumisyritys, kun nämä olivat jo rappukäytävässä, kun Michael pyysi heitä takaisin vielä juomaan kahvia. Ihan kuin kahvia olisi voitu tarjota Cowanien vielä ollessa asunnossa. Nyt siitä jäi hieman valju maku. Noin muuten elokuva oli kuitenkin ihan mainiota tavaraa, mistä oli kiittäminen elokuvan henkilöhahmoja. Ihan uteliaana seurasin sitä, kuinka pariskuntien tunteet tulisivat kuumenemaan pikku hiljaa ja mitä kaikkea siitä lopulta seuraisi. Myönnettävä on toki se, että trailerin nähneenä useampaankin kertaan sitä välillä odotteli vain tiettyjen kohtauksien tapahtumista. Pistin myöskin ilokseni merkille myös sen, että nahistelua ei käyty ainoastaan pariskuntien välillä, vaan tappeluparit vaihtelivat pitkin elokuvaa. Elokuva ei ollut kuitenkaan mikään kuoliaaksinaurattaja ja en muistakaan montaa kohtausta, jossa olisin edes kunnolla hymähtänyt, mutta elokuvan kepeys aiheutti sen, että pariskuntien lähinnä sanallista kohellusta oli ihan kiva seurata. Sellaista harmitonta viihdettä, joka sopikin hyvin iltapäiväleffaksi ja teatterista poistuessa jäikin ihan hyvä mieli. Lopputekstien aikana tehtiin paluu aivan alussa nähdylle leikkikentälle ja jos tajusin kohtauksen merkityksen oikein, aiheutti se pientä huvittuneisuutta kaiken nähdyn jälkeen.

Näyttelijät olivat taiten valittuja ja siten loistavia kukin, mutta ihmekös tuo, kun huippunäyttelijöitä ovat jokainen, mitä nyt John C. Reilly hieman vieraammaksi minulle on jäänytkin, mutta vain hieman. Jokaisella vanhemmalla on todellakin omanlainen luonteensa ja heitä näyttelevät näyttelijät onnistuivat tuomaan nämä kaikki luonteenpiirteet hyvin esille. Jodie Fosterin ja Kate Winsletin hahmot olivat molemmat omalla tavallaan neuroottisia, mutta siinä missä Fosterin Penelope oli lisäksi vähän snobi, oli Winsletin Nancyssa paljon epäaitoa, niin kuin Penelope hyvin esille toikin. John C. Reillyn esittämä Michael puolestaan oli hieman pehmon oloinen, josta ei kuitenkaan ääntä puuttunut, kun täytyi. Christoph Waltz puolestaan esitti työnarkomaania Alania, joka puhui jatkuvasti puhelimeen. Kaikki he tosiaan tekivät loisteliaat suoritukset, mutta vaikka pidinkin Winsletin ja Fosterin humalaisista esityksistä, niin ehkä koko elokuvan kohokohta oli se, kun Reillyn hahmo räjähti totaalisesti ja tämä oli puhtaasti Reillyn itsensä ansiota. Waltz oli tavalliseen tapaansa varsin vakuuttava hänkin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Artist

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Movie Monday #39 - Kauhun sävelet


Tämänkertainen Movie Monday keskittyy kauhuleffamusaan. Stephen Spielberg aikoinaan pyysi John Williamsia soittamaan keksimänsä melodian Tappajahaihin ja kun Williams soitti tämän varsin yksinkertaisen melodian alun, Spielberg epäili Williamsin pilailleen, mutta Williams olikin tosissaan ja kas kummaa, sehän toimi. Tai no, toimi noin yleisellä tasolla ja epäilen, että toimi minullekin silloiin joskus, mutta vaikka siitä pidinkin elokuvassa, niin äskettäin elokuvan katsoessani se ei lisännyt juurikaan jännitystä. Williamsin tavan ajatella kyllä muuten allekirjoitan, eikä siksikään kauhuelokuvan musiikin tarvitse ole kauhean monimutkaista luodakseen pelottavaa tunnelmaa ja tästä esimerkkinä on esimerkiksi Halloweenin tai Suspirian tunnusmelodiat. Molemmissa tunnareissa on vaikka mitä sisältöä, mutta molempien kohdalla se muistettavin osuus on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaiseksi rakennettu ja pelkästään se toimii jännityksen nostattajana jopa silloin, kun itse elokuvaa ei katso. Ei sillä, etteikö kauhumusiikkikin voisi vaikuttaa mahtipontisuudellaan ja monipuolisuudellaankin ja tästä yhtenä suosikkiesimerkkinäni on Saw Theme. Hienoa ja toimivaa.

PS. Alun perin piti rakentaa tämä postaus hieman toisella tavalla, minkä vuoksi jätinkin tämän ihan loppuviikkoon, mutta koska Vuodatus ei näemmä tue suoraa Youtube-linkitystä, tämä jäi hieman aiottua lyhyemmäksi.

Elämä ennen kaikkea

Alkuperäinen nimi: Life, Above All
Ohjaus: Oliver Schmitz
Käsikirjoitus: Dennis Foon
Pääosissa: Khomotso Manyaka, Harriet Lenabe, Lerato Mvelate
Valmistusmaa: Etelä-Afrikka
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 102 min
 
 
Eteläafrikkalaisessa kylässä nuoren Chandan (Khomotko Manyada) pikkusisko Sarah on kuollut. Hänen juopotteleva isäpuolensa Jonah (Aubrey Poolo) on kadonnut johonkin ja äitinsä Lillian (Lerato Mvelase) ei voi hyvin, joten Chandan tehtäväksi jää hoitaa hautajaisjärjestelyjä ja ilmoittaa sukulaisille, joista kylään saapuu vain Lillianin sisko Lizbet (Tinah Mnumzana), sillä Lillianin perhe ei ole hyväksynyt Lillianin ratkaisuja. Chandan sisaruspuolille Solylle ja Irisille (Thato Kgaladi ja Mapaseka Mathebe) Sarahin kuolemasta ei kerrota. Hautajaisten jälkeen Jonah häipyy vieden mukanaan perheen saama suruavustusraha, kun taas Lillian alkaa sairastua, joten Chanda joutuu tekemään kaikkensa pitääkseen perheensä koossa...

Olen aiempina vuosina käynyt kaikki Porin Kinokellarin tarjoamien elokuvien aiheet päällisin puolin läpi napatakseni sieltä ne kiinnostavimmat leffat, mutta sitten saanut huomatakin, että niistä muutamasta kiinnostavasta leffasta en ole käynyt katsomassa lähes yhtäkään ja viime syksy olikin ihan kauhea tällä saralla, kun en tainnut käydä katsomassa yhtäkään leffaa syksyn ohjelmistosta, mutta toisaalta silloin tuntui olevan lähes joka viikonloppu menoa. Nyt ilmeisesti käynnit erinäisillä leffafestareilla (katsomassa randomisti kaikkea) on aiheuttanut sen, että tämän kevään ohjelmiston kohdalla ajattelin käydä katsomassa mahdollisimman monta Kinokellari-esitystä ilman, että otan selvää etukäteen edes aiheista. Viime viikon avaus jäi näkemättä (pirun pyykkivuoro) ja ainakin pari muutakin leffaa jää reissujen takia näkemättä, mutta muuten aion yrittää mennä katsomaan nuo muut ja löytyypä joukosta myös elokuva, jota en missään nimessä aio missata (Sade kuuluu meille). Elämä ennen kaikkea sai siis luvan aloittaa minun kevään Kinokellari-käynnit ja ihan hyvä aloitus se olikin, vaikka olikin melko surullinen.

Juuri ennen elokuvan alkua näin vilauksen paikallislehden tästä elokuvasta kertovan artikkelin otsikosta, joka kuului jotakuinkin "Heitä on autettava" ja arvasin, ettei elokuva olisi mikään hyvän mielen elokuva, mitä se ei sitten ollutkaan. Kuitenkin on sanottava, että koskettavimmillaan elokuva oli mielestäni sen alkuvaiheessa, kun valmistauduttiin Sarahin hautajaisiin ja silloin itsellänikin oli suru puserossa. Hautajaisten jälkeen hypättiinkin sitten kuukausia ajassa eteenpäin ja tilanne normalisoitui siinä määrin kuin se paikallisella tasolla nyt voi normalisoitua. Koko ajan Chandan ja hänen ympärillään kulki sellainen surullinen pohjasävy, mutta ihan samanlaiseen koskettavuuteen ei enää päästy, vaikka rankkojakin asioita tapahtui. Chandan ystävän Estherin (Keaobaka Makanyane) käänteet eivät kunnolla jaksaneet viedä mukanaan, mutta samalla toi lisää syvyyttä itse Chandan hahmoon. Lisäksi otin kiinnostuneena vastaan tietoja eteläafrikkalaisen pikkukylän elämästä ja perinteistä, minkä turvin elokuvaa jaksoi hyvin katsoa, sillä jos elokuva olisi sijoittunut Johannesburgiin tai Kapkaupunkiin, se olisi saattanut näyttää ihan erilaiselta ja noh... enemmänkin länsimaalaiselta. Elokuvassa tuli esimerkiksi hyvin selväksi se, että AIDS on niin suuri vitsaus, että sitä ei tahdota sanoa edes ääneen ennen kuin on käytännössä pakko. Elokuva oli kuvattu käsivaralla, mikä aiheutti ajoittain pieniä epäselviä kuvia, mutta kokonaisuudessaan kuvaustapaan tottui hyvin nopeasti. Vaikka elokuva ei yrittänytkään piristää katsojaa, niin samalla se ehkä sittenkin jätti pienen toiveikkuuden ilmaan Chandan tulevaisuuden kannalta.

Näyttelijät olivat minusta hyviä alkaen tietenkin Chandaa näytelleestä Khomotso Manyakasta, joka hoiti Chandan roolin hyvin uskottavalla tavalla niin, että Chandasta oli helppo pitää ja hänen puolellaan olla loppuun asti. Manyakan rinnalla sitten Lerato Mvalese tekee hienon työn Chandan äitinä Lillianina, eikä hahmojen vuokraemäntää rouva Tafara näytellyt Harriet Lenabe suinkaan hullummaksi jäänyt. Itse asiassa minun oli hyvin helppo kuvitella Lenabe mukaan johonkin amerikkalaiseen produktioon. Myönnettävä on, että Estheriä näytellyt Keaobaka Makanyane jäi minusta hieman karikatyyriksi, vaikka hahmo elokuvaan sopikin ja samaan kastiin menivät oikeastaan Jonahia ja Lillianin siskoa Lizbetiä näytelleet Aubrey Poolo ja Tinah Mnumzana.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Carnage