maanantai 13. helmikuuta 2012

Hulluna Saraan

Alkuperäinen nimi: Hulluna Saraan
Ohjaus: Samuli Valkama
Käsikirjoitus: Katri Manninen, Samuli Valkama
Pääosissa: Jussi Nikkilä, Emilie De Ravin, Ville Virtanen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 91 min

- Tuutsä sielt pois?
- Täällä on ihan hyvä.
- Okei.


Koko ikänsä muusikkoisänsä Taiston (Ville Virtanen) varjossa ollut Ville (Jussi Nikkilä) toimii monitoimitalolla soitonopettajana. Eräänä päivänä hän tapaa siellä ohimennen Yhdysvalloista tulleen Saran (Emilie De Ravin), joka opettaa samassa rakennuksessa rivitanssia. Myöhemmin Ville tapaa Saran baarissa, mutta kun Sara ilmoittaa heidät molemmat karaokeen, tulee Villelle mieleen häneen traumoja jättänyt Tenavatähti-esiintymisensä ja hän pakenee paikalta. Saran kelkkaan hyppääkin Taisto ja he päätyvät viettämään yön yhdessä. Aamulla Sara hiipii sitten pois Taiston vierestä ja törmää samassa asunnossa olevaan Villeen. Pian Ville alkaakin taistella isäänsä vastaan saadakseen Saran itselleen...

Tuossa pari viikkoa sitten Movie Mondayssa kysyttiin sitä, kuka saa kulkuni kulkemaan leffateatteriin, vaikka tämän näyttelijän elokuva olisi minkälaista tuubaa tahansa ja en oikeastaan keksinyt Meryl Streepin lisäksi varmasti ketään muita ja Streephän ei huonoja elokuvia juuri teekään ja hänestä olen jo jauhanut blogissani tarpeeksi (ainakin hetkeksi), kuten toisaalta myös Ryan Goslingistakin. Tämä elokuva tuli kuitenkin käytyä katsomassa pitkälti sen naispääosaa esittäneen Emilie de Ravinin takia, sillä hän tuntui saavan minut hymyllään hyvälle tuulelle niin Lostissa kuin sarjaan liittyneissä haastatteluissa, joiden perusteella hän on vaikuttanut aidosti elämänmyönteiseltä ihmiseltä. Kuitenkaan de Ravin ei ollut täysin katsomispäätöksen taustalla, sillä siihen vaikutti myös se, että tuli vihdoin sellainen viikko, kun paikallisessa Finnkinossa ei mitään muuta kiinnostavaa ollut ja kun säätkin suosi vihdoin ja viimein, niin päätin käydä katsomassa tämän. Olin erinäisten arvostelujen perusteella odottanut tästä vähän erilaista romanttista komediaa, mikä sekin vaikutti katsomispäätöksen syntymiseen, ja sellainenhan tämä pitkälti olikin. Hulluna Saraan ei ollut kuitenkaan niin erikoinen, että elokuva olisi saanut minut pauloihinsa, mutta ihan kivahan tätä oli kuitenkin katsoa.

Elokuvan tarina ei ollut sinänsä järin ihmeellinen. Kaksi kilpakosijaa taistelee naisen suosiosta ja sitten seurataan, miten tässä taistossa (sic!) käy. Toki tämän taistelun erikoiseksi tekee sen, että Saran suosiosta taistelee nimenomaan isä ja poika, mutta kokonaisuutena melko tutuilla vesillä seilattiin. Kuitenkin elokuvassa oli sellaista tiettyä tuoreuden tuntua, minkä takia tätä jaksoi hyvin katsoa ja mitä parasta, elokuva oli käytännössä alusta loppuun hyväntuulinen, vaikka Ville aika nyhverö hahmo olikin. Koko ajan oikeastaan oli tiedossa, kumpaan Hietalahteen Sara oli kallellaan, mikä saikin sitten aikaan ihan hauskoja tilanteita toisen yrittäessä kaikin tavoin pitää Sarasta kiinni. Elokuva ei ollut mikään kuoliaaksi naurattaja, mutta pieniä hymähdyksiä tuli tämän tästä ja itse asiassa jos elokuvaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, se olisi "hupsu". Sellainen elokuva nimittäin oli kaikkine tapahtumineen niin, ettei edes hautajaiset sujuneet tutulla kaavalla, ja lisäksi dialogikin oli varsin leikittelevää. Lisäksi elokuvassa käytettiin ihan mukavana tyylikeinona erinäisten tekstiruutujen ilmaantumista ruudulle muun muassa artikkeliotsikoina ja tekstiviestipuhekuplina, mutta vaikka en olisikaan halunnut nähdä niiden täyttävän koko elokuvaa, niin edes vähän enemmän niitäkin olisi mielestäni voinut olla. Ihan kaikkia sivuhahmoja (kuten Tiina Lymin esittämää Leenaa) en olisi välttämättä elokuvaan kaivannut. Yhden illan viihteenä elokuva toimi kuitenkin varsin hyvin, vaikka ei sinänsä jättänyt suurta halua katsoa tätä ihan pian uudestaan, mutta ehkä sitten joskus.

Emilie de Ravin oli juuri niin herttaisen oloinen, kuin mitä toivoinkin hänen olevan ja oikeastaan Saran kaltaisiin rooleihin hän tuntuukin olevan omiaan. On siinä hänen hymyssä vaan jotain niin valloittavaa. Elokuvassa oli kuitenkin ehkä liikaa Taiston ja Villen välisiä kohtauksia, minkä vuoksi de Ravinia ei ihan koko ajan kuitenkaan nähty. Jussi Nikkilä Villenä oli ihan ok, mutta ei hänen hahmonsa oikein saanut innostumaan, vaikka Nikkilä ainakin yhdessä kohtauksessa näytti ihan nuorelta Jukka Rasilalta. Koko elokuvan parhaasta roolisuorituksesta vastasi kuitenkin Ville Virtanen, joka näytteli oivaltavasti tätä ikääntynyttä ja kadonnutta nuoruuttan takaisin haluavaa rokkari-isää. Mukana menossa: Tiina Lymi (Isänmaan toivot), Jani Volanen (Pasila) ja mainio Jussi Lampi.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti