keskiviikko 8. helmikuuta 2012

The Descendants

Alkuperäinen nimi: The Descendants
Ohjaus: Alexander Payne
Käsikirjoitus: Alexander Payne, Nat Faxon, Jim Rash
Pääosissa: George Clooney, Shailene Woodley, Amara Miller
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 115 min

- You little fuck! Do you get hit a lot?
- I don't know, I've had my share.


Matt Kingin (George Clooney) suku on aikoinaan saanut omakseen palan Havaijia ja nyt Mattiin suku on myymässä pois niitä maita, jotta maille voitaisiin rakentaa uusi hotellikeskus ja Matt toimii asiassa ylimpänä luottamusmiehenä. Samaan aikaan Mattin vaimo Elizabeth (Patricia Hastie) makaa veneturman vuoksi koomassa ilman heräämismahdollisuutta, joten hoitotestamentin mukaan häntä ei saa pitää keinotekoisesti hengissä. Niinpä Matt joutuu aivan uuden tilanteen eteen, sillä heillä on kaksi tytärtä, Alexandra ja Scottie (Shailene Woodley ja Amara Miller), joiden hoitaminen on ollut lähinnä Elizabethin vastuulla. Kaiken kukkuraksi Matt saa kuulla äitinsä kanssa välit katkaisseelta Alexandralta, että Elizabeth petti Mattia jonkun toisen miehen kanssa, joten Mattilla on toden totta sulateltavaa...

Kiinnostuin tästä elokuvasta muistaakseni jo vähän ennen kuin Oscar-ehdokkuudet julkistettiin, vaikka niiden julkistus tietenkin lisäsi kiinnostusta. Näin nimittäin tämän elokuvan trailerin vähän ennen niiden julkistusta ja siinä minua viehätti Clooneyn/Mattin valitus siitä, että ihmiset luulevat kaikkien havaijilaisten elävän paratiisissa ihan kuin heillä ei olisi samoja ongelmia kuin kaikilla muillakin. Toisin sanoen annoin itseni odottaa upeissa puitteissa kuvattua melko tavallisen perheen ongelmista kertovaa elokuvaa, jonka täytyi kaiken maailman ehdokkuuksiensa ja saatujen palkintojen perusteella olla vieläpä melko hyvä. No, kyllähän täma nyt yhden illan viihteenä meni, mutta ei tämä allekirjoittaneelle minkäänlaiseksi suureksi tapaukseksi noussut, sillä The Descendantsin tarina oli ehkä liiankin tavallinen.

Elokuva alkaa pienellä kuvauksella Matt ja Elizabeth Kingin avioliitosta, joka oli tuomittu epäonnistumiseen, kunnes tuli tämä tilanteen täysin muuttava onnettomuus. Minusta ihan kiva aloitus, mutta ei nostattanut mitään suuria tunteita ja jotenkin tämä sama fiilis välittyi sitten oikeastaan koko elokuvasta. Kaikkia tapahtumia oli silleen ihan kiva katsoa, mutta ei sen enempää. Mattin tehtävänä kun on ensin saada kapinoivat tyttärensä kuriin, sitten kertoa kaikille sukulaisille ja tuttaville Elizabethin lähestyvästä kuolemasta sekä siinä sivussa etsiä käsiinsä Elizabethin kanssa vehdannut mies ja tämä kaikki tapahtui melko rauhallisissa merkeissä niin, ettei tunteita noussut itsellä pintaan suuntaan tai toiseen. Minusta tämä matka oli kuitenkin ihan onnistuneesti tehty, sillä ihan mielellään tätä matkantekoa katsoi, vaikka ei niitä suuria tunteita herättänytkään missään vaiheessa. Tätä aika draamavetoista tarinaa ryyditti sitten myöskin lähinnä humoristiset dialogit, joita ei ylikäytetä kuitenkaan, minkä vuoksi elokuvaa ei varsinaiseksi komediaksi voinutkaan sanoa. Päällimmäisenä tämä taisi kuitenkin olla tarina rakkaudesta, kasvamisesta ja sopeutumisesta uuteen vaikeaan tilanteeseen, mutta ei ainakaan omaan makuun sieltä vaikuttavimmasta päästä.

Uskon, että Alexandran kaveri Sid (Nick Krause) oli tuotu elokuvaan vain komediallisista syistä, sillä juuri muutakaan tarkoitusta Sidin hahmolle en tahtonut löytää, mikä teki hänestä loppujen lopusta melko turhan hahmon. Mattilta puolestaan nähdään välillä tunnepurkauksia, mutta pääosin elokuvasta hän on melko tyyni ja esimerkiksi Elizabethin rakastajan löytäminen ei tapahdu missään suuressa raivon vallassa. Luulen, että tämä Mattin tyyneys ei toiminut ainakaan minulla elokuvan eduksi, sillä se saattoi hyvinkin olla syy siihen, miksi itselläkin oli melko tyyni olo lähes koko elokuvan ajan, sillä ainoa hiukankin koskettava hetki koettiin ihan elokuvan loppumetreillä (mikä melkein oikeutti parempaan pistemäärään). Elokuvan lopussa sitten huomasin, kuinka Alexandra ja Scottie olivat muuttuneet selvästi elokuvan alkuasetelmista ja varsinkin Alexandran kohdalla muutos tapahtui varsin huomaamattomasti vähitellen pitkin elokuvaa.

George Clooney oli perusvarma itsensä, mutta varmaan hahmon tyyneydestä johtuen ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta, mitä hän yleensä on saanut aikaan. Toisaalta Clooney onkin omiaan näyttelemään tällaisissa rooleissa eli keski-ikäistynyttä tavallista kaduntallaajaa. Clooneya enemmän minua miellytti Alexandraa näytellyt Shailene Woodley, sillä vaikka hänen hahmonsa elokuvan alussa muistuttikin enemmän tyypillistä angstiteiniä, niin elokuvan edetessä Alexandraan tuli huimasti lisää syvyyttä, mikä oli mielestäni täysin Woodleyn ansiota. 11-vuotias Amara Millerkin oli tavallista särmikkäämpi lapsinäyttelijä. Niin ja vaikka en itse Sidin hahmosta pitänyt, niin kuitenkin Nick Krause esitti häntä ihan kelvollisesti, vaikka olihan Sid välillä vähän pelle, eikä suinkaan hyvässä mielessä. Mukana menossa: Michael Ontkean (Twin Peaks).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Identtiset kaksoset

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti